Sunnuntaiaamulla kirkko oli mukavan viileä sisältä. Se oli Korhoselle parempi juttu, sillä heinäkuu oli poikkeuksellisen helteinen, eikä se ollut kovin mukava sää potea krapulaa. Hän saapui tapansa mukaan päivän virren aikana, koska hän on tottunut siihen, ettei elämässä ole kiire mihinkään työttömyyden takia. Korhonen meni kirkkoon mielellään, koska siellä hänen ei tarvinnut tuskailla kämpässään rästiintyviä laskuja, joiden maksamiseen hänellä ei aina ollut tarpeeksi rahaa. 60–luvulla rakennetun kirkon sisätilaa oli myös mukava katsella, sillä se oli sopivin määrin kaunis, muttei niin yksityiskohtaisen koristeellinen, jonka moninaisuudesta Korhonen voisi tulla huonovointiseksi.
Korhonen istuu samalla penkkirivillä, josta hän on monet sunnuntait seurannut messua. Puisella penkillä ei ole kovin mukavaa istua krapulassa. Korhosen mielestä messuja voisi hänen puolesta pitää iltapäivisin, jolloin hänellä olisi edes hieman parempi olo. Alkoholiongelman takia Korhonen ei itse pystynyt taipumaan messun ajankohdan suhteen, jonka vuoksi hän on joka sunnuntai krapulassa. Onneksi messussa hän saa huonon olonsa lisäksi jotain muutakin mihin keskittyä.
Pappi puhuu saarnassaan lähimmäisen rakkaudesta ja siitä, kuinka kyseisen välittämisen tulisi kohdistua myös tuntemattomiin ihmisiin. Tämä aihe sai Korhosen muistelemaan aiempia messuja ja niiden ilmapiiriä. Siellä on muutama kymmentä tuttua seurakuntalaista, jotka edelleen tuntuvat etäisiltä.
Alussa he suhtautuivat Korhoseen epäluuloisesti, todennäköisesti hänen ulkoisen olemuksensa takia. Hän tietää itsekin, ettei ole noudattanut samaa pukukoodia kuin muut. Kuitenkin hän kokee kokemustensa kautta, ettei tässä elämässä ole paljoakaan menetettävää, joten häntä ei jännitä olla kirkossa paheksuvien katseiden takia.
Ongelma ei kuitenkaan ole siinä, mitä hänestä ajatellaan, vaan yksinäisyydessä, jota Korhonen kokee ollessaan yhteisessä kokoontumispaikassa ilman tuttuja. Alkushokin jälkeen osa kirkkoväestä on käyttäytynyt, kuin Korhosta ei olisi olemassakaan. Korhonen ei tiedä tarkalleen, jätetäänkö hänet vailla huomiota, mutta siltä hänestä tuntuu usein. Kirkkokahvittelujen aikanakaan kukaan ei istu hänen viereensä tai kysele kuulumisia. Hän tietää silti itsekin olevansa pelottavan oloinen. Eihän huonosti pukeutuvista ja krapulaisista voi tietää, aikovatko ne tehdä jotain kanssaihmisilleen. Tällaiseen ihmisten kylmään etäisyyteen ja epäluuloisiin katseisiin hän on tottunut kadulla kävellessään tai kaupassa.
Toisaalta sunnuntaimessujen ongelma on siinä, ettei voi tietää tarkalleen etäisyyden syytä. Mahdollisesti muu kirkkoväki keskittyy hiljentymiseen ja pyhän kokemiseen, jolloin ei tule vilkaistuksi muita ihmisiä. Voi olla myös mahdollista, että Korhosen itse pitää tehdä aloite sosiaalisen jännitteen murtamiseksi. Ajatus tuntuu jännittävän, koska niinkin voi käydä, ettei kukaan anna tulla keskusteluetäisyydelle. Asia selviäisi lopulta sillä, kun edes yrittää.
Tällainen tilaisuus saapuu ennen ehtoollista, jolloin seurakuntalaisten on tapana toivottaa toisillensa Herran rauhaa. Tämä olisi Korhoselle ensimmäinen kerta mennä kättelemään jotakin messuvierasta ja kohdata tämän ensimmäistä kertaa silmästä silmään. Ja niin Korhonen toteuttaa suunnitelmansa ja ottaa kontaktia lähimpään henkilöön, joka on noin kuusikymmenvuotias rouva turkiksen kanssa.
Korhosta jännittää hieman samalla tavalla kuin ketä tahansa, joka ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen ensimmäistä kertaa. Lopulta kättely ja rauhantoivotus tapahtuvat ilman sen suurempaa draamaa. Korhosen kättelypari oli hieman varautunut hänen ulkoisen olemuksen takia, mutta Korhoselle voiton hetki oli siinä, kun häntä ylipäätään suostutaan kättelemään.
Kirkkokahvien aikana Korhonen ja turkiksellinen rouva eivät kuitenkaan kohdanneet, ja Korhonen istuu jälleen yksin omassa nurkassaan. Vaikkei uusia ystäviä saatu tällä kertaa, Korhosella on jostain syystä parempi mieli. Siitä kohtaamisesta hänelle tuli sellainen olo, että hänen olemassaolonsa tiedostetaan. Hän päättää asettaa sellaisen tavoitteen, että ensi viikolla hän menee mukaan keskustelemaan jonkun kanssa kirkkokahveilla. Riippuu toki siitä, kuinka paha krapula hänellä on silloin.
Taideteoksen muovailu ja kuvaus: Vilma Myöhänen
Matias ”Masa” Kontulainen on viittä vaille maisteri, innostuja ja ihminen. Inspiraatio on Masan mielestä tärkeä voimavara, jonka kautta opitaan maailmasta, ja kirjoitetaan mitä parhaimpia lauluja.
