”Tieto on valtaa”, kuuluu tunnettu klisee. Sanonta juontaa juurensa – joskaan ei aivan sanatarkasti – Francis Baconiin, joka vaikutti huomattavasti tiedemaailman kehitykseen 1500- ja 1600-luvuilla. Englantilainen Bacon oli valtiomies ja filosofi mutta myös merkittävä lain, luonnontieteen ja teologian tuntija. Hänet luetaan noiden yleisnerojen joukkoon, joiden ketju alkaen antiikin ajasta ja huipentuen renessanssiin katkesi ehkä vasta niinkin myöhään kuin 1900-luvulla. Joidenkuiden mukaan vielä viime vuosisadalla on saattanut elää henkilöitä, jotka hallitsivat jokseenkin kaiken aikansa tieteellisen tiedon. Nyt kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että yleisnerojen aika on päättynyt.
Elämme aikana, jona löydetyn tieteellisen tiedon määrä on valtavissa mitoissa. Tietoa on niin paljon, että on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla ekspertiksi kuin ehkä kahdella tai kolmella alalla. Huippuluokankin tieteentekijällä on yksinkertaisesti liian vähän aikaa, jotta hän voisi perehtyä kaikkeen. Pitää kyllä paikkansa, että pintatasolla lähes jokaisen kulttuuripiirimme ihmisen sivistys on suurempaa kuin koskaan aiemmin. Ongelma muodostuu pintatason törmätessä asioiden syvälliseen puoleen. Syvemmässä perehtymisessä paljastuukin äkkiä uusia tulkintavaihtoehtoja, huomattavan tärkeitä tarkennuksia ja jopa totaalisia mullistuksia. Tämä lienee tuttua monille yliopisto-opiskelijoille, jotka usein joutuvat valitsemallaan alalla peräti luopumaan monesta lukiossa oppimastaan knopista ja rakentamaan kaiken uudelleen paljon hienovaraisemmin. Tässä prosessissa kuluu herkästi koko elämä, koska asiat tuppaavat olemaan monimutkaisia.
Tämä todellisuus on tuskallinen hyväksyä. Me haluaisimme olla postmodernin ajan yleisneroja vailla minkäänlaisia rajoja. Haluamme kynsin hampain pitää kiinni siitä, että me tiedämme ja tunnemme asiat. Ja jos tunnustammekin, että emme itse ole ehtineet perehtyä asioihin riittävän tarkasti ottaaksemme niihin kantaa, riennämme kerkeästi kahmimaan itsellemme auktoriteetteja sanelemaan meille oikeat asiaintilat. Olemme tulleet laiskoiksi ajattelemaan, janoamme helppoja totuuksia mahdollisimman nopeasti. Meitä pelottaa se mahdollisuus, että emme tiedäkään. Että emme todellisuudessa ymmärrä hölkäsen pöläystä siitä, mitä oikein tapahtuu.
Saatamme laskea maalaisjärjen, tuon ylistetyn ja monien mielestä jopa erehtymättömän auktoriteetin varaan. Onhan se nyt järjellä ajateltuna juuri näin. Sen on pakko olla. The end. Kaiken maailman tutkimustuloksetkin on helppo sivuuttaa maalaisjärjellä. Ei tietoon ja ymmärrykseen akateemista loppututkintoa tarvita. Toisten tie vie tiedemaailman ja kaiken ”virallisen” kritisointiin ja lopulta teorioihin maailmanlaajuisista salaliitoista. Siinä sitä sitten silitellään omaa päätä, kun se on taas onnistunut olemaan kriittinen, vaikka usein toki salaliittoteoriat saatetaan puolestaan uskoa hyvinkin kritiikittömästi. Monesti pakenemme myös retorisesti taitavien populistien hoteisiin, he kun tunteita lietsovasti osaavat tuuditella meidät illuusioomme siitä, että heillä on tuo yksinkertainen, pelastava tieto. Ja kun nuo ovelat ovat päässeet tarpeeksi suureen johtoasemaan, ei enää mikään tieto, edes oikea, voi heitä välttämättä horjuttaa.
Tunnetussa kohtauksessa sarjasta Game of Thrones lordi Baelish luulee voivansa uhkailla kuningatar Cerseitä, koska tietää tästä epämiellyttäviä asioita, ja tulee maininneeksi saman sanonnan, josta tämä kirjoitus alkoi. Äkkiarvaamatta Cersei komentaa henkivartijansa lordin kimppuun ja veitsen jo käytyä kurkullaan mies kuulee kuningattaren uudenlaisen muotoilun: ”Valta on valtaa.”
Lähemmin tarkastelemalla voimme löytää epävarmuustekijöitä lähes kaikkialta. Sen lisäksi, että meillä on liian vähän aikaa todella perehtyäksemme kaikkeen ja saadaksemme tietoa, on merkittävää kritiikkiä saanut osakseen myös määritelmämme tiedon käsitteestä. Kysymys siitä, mitä todella voimme tietää, on pohdituttanut filosofeja tuhansia vuosia. Yksi vastaus löytyy jo aivan filosofian alkuhämäristä, se on laitettu Sokrateen nimiin: ”Tiedän, että en tiedä.” Jokainen arvioikoon, kuinka pitkälle filosofiassa kyseisestä tokaisusta on päästy.
Onko tämä tiedollinen tyhjiö epätoivon tyyssija? Tulisiko meidän muuttua nihilisteiksi ja Batmanin Jokerin tavoin pitää maailmaa yhtenä suurena vitsinä? Vai onko olemassa väylää tästä kaikesta luovimiseen? Voimmeko oppia jotain?
Tärkeä, niin usein nykymaailmassa unohdettu luonteenpiirre on nöyryys. Tämä maailma arvostaa ylpeyttä ja luo suotuisat olosuhteet niille, jotka ovat valmiit polkemaan muita saavuttaakseen omat päämääränsä. Siitä huolimatta uskallan olettaa, että ennemmin tai myöhemmin nämäkään ihmiset eivät enää voi päästä pakoon, vaan heidän on olosuhteiden pakosta herättävä kyyhkynen – 9 Ruususen unestaan. Tunnustettava pienuutensa. Se, miten vähän heillä koskaan olikaan. Millainen maailma olisi, jos pitäisimme suumme useammin kiinni ja säästäisimme koettelemattomat sanamme? Aina ei tarvitse päästä suin päin toitottamaan kaikille omaa näkemystään. On lupa tutkia ja ottaa ihan oikeasti aikaa siihen, että perehdytään asioihin. Jos joku vaatii meiltä kannanottoa asiaan, johon emme ole perehtyneet, älkäämme välittäkö hänen sanoistaan. ”En tiedä” on useammin viisas kuin häpeällinen vastaus.
Kaikki me joudumme käytännöllisesti katsoen uskomaan johonkin, ellemme sitten halua elää täysin absurdia elämää. Jos meillä on asioita, joita voi pitää uskottavina, uskokaamme niihin. Jos taas emme rehellisesti osaa laittaa uskomuksia paremmuusjärjestykseen keskenään, ei mielestäni ole häpeä valita jotain niistä. En siis sinänsä vastusta auktoriteetinkaan valitsemista itselleen. Olennaista on se, että emme menetä kykyämme kritiikkiin ja anna noille auktoriteeteille niin korkeaa asemaa, että se ei enää ole uskottava. Väitän, että myös auktoriteeteille tekee pelkästään hyvää muistaa omat rajansa. Se estänee parhaimmillaan tehokkaasti väärinkäytöksiä.
On aika lakata rakentamasta vanhanaikaisia linnoja, jotka eivät koskaan voi todella tulla valmiiksi. Astukaamme rohkeasti uudelle tielle, vaikkemme tietäisi, mitä sillä tarkkaan ottaen odottaa! Ja kun muistamme maailmamme haurauden, ei sen tarvitse heikentää meitä – päinvastoin se on avain tekemään meistä eräällä tavalla paljon rikkaampia.
Jere Hannikainen