Teologinen got talent – Anni Pokela

Tässä juttusarjassa esitellään rohkeita ja innovatiivisia teologian opiskelijoita, joilla on jokin siisti juttu meneillään. Tällä kertaa haastattelussa on teologian fuksi Anni Pokela, joka säveltää ja sanoittaa kappaleita sekä toimii Kasvoja-bändin keulakuvana. Sanavalmis Anni tekee myös feminististä Hei, me vouhotetaan -podcastia ystävänsä Runon kanssa. Kalliolaisessa kimppakämpässä korona-aikaa viettävä Anni kertoo meille tässä haastattelussa muun muassa keski-ikäisistä unelmistaan ja siitä, minkälaisia haasteita uskonnottomuus voi tuoda teologian opintoihin.

KUKA ON ANNI?
Oon 19-vuotias ja täytän 20 tänä vuonna. Mä oon teologisessa tiedekunnassa varmaan nuorin henkilö tällä hetkellä. Oon ihan sellainen syntyperäinen helsinkiläinen. Valmistuin Sibeliuslukiosta ennen kun tulin tänne opiskelee. Mä olin 5-vuotias kun aloitin pianotunnit. Mä olin 9 vuotias kun aloin tekee omia biisejä. Mä olin meidän ala-asteen talent-kilpailussa ja esitin oman kappaleen. Se oli niiku mun debyytti.

MIKÄ TEKEE ANNISTA ANNIN?
Mä oon semmonen innostuja. Mä innostun ja sit mä puhun mun käsillä, ja puhun vähän kovaa. Samanaikaisesti osaan olla sellanen haavoittuvainen tavallaan. Ja uppoutuva.

MILLAISIIN ASIOIHIN SULLA ON TAPANA UPPOUTUA?
Melkeinpä mihin tahansa, mihin liittyy jollakin tasolla luova prosessi. Lukemiseen mun on paljon vaikeampi uppoutua samalla tavalla. Tai jonkin asian kuuntelemiseen. Ehkä se on jotenki sellanen narsistinen juttu, et pakko olla ite tekemässä jotain. Tykkään tehä mun käsillä kaikkee. Mä oon sellane askartelija. Se on sellanen, joka on ollu mussa ihan lapsuudesta asti.

KERRO KASVOJA-YHTYEESTÄ?
Meiän bändi lähti lukion bändinä. Mä tykkään ihan hirveest kyl esiintyä, niiku just yhessä, ja esittää niitä mun biisejä

MISTÄ SUN LYRIIKASTA OLET ENITEN YLPEÄ?
Hmm. Mä en tiedä uskaltaaks sen sanoo, et niit on muutama. Ne on kaikki sellasii, et mä en oo ollu jotenki tietonen siitä, et ne on tullu musta.

MISTÄ NE TULEE, JOS EI SUSTA?
Lähinnä jostain alitajunnasta. Mä oon eka kirjottanu jonkun biisin tietämättä, et mistä se kertoo. Sitten ku se biisi, tai se teksti on ulkona musta, ni sit mä oon vasta ollu silleen et: “Vau, tolta musta tuntuu oikeesti!”. Mun kaverit kiusaa, kun mä puhun mun biiseistä. Ei ketään oikeesti kiinnosta. Kuulostaa kauheen kyyniseltä, mut jotenki mun mielestä on paljon siistimpää se, et ihmiset löytää omii merkityksii. Tää tuntuu jotenki semmoselta artisti-narsistimeiningiltä. Mut itsepähän kysyit!

KERRO LISÄÄ NARSISMISTA
Sehän on vaan itsepuolustusmekanismi. Jotenki tulee ihan hirveen itsekeskeinen olo. Sitä vaan ammentaa itteensä. Niin hienoo ja arvokasta ku se onki ilmaista itseään, on tullu vastaan sellasia ihmisiä, jotka tekee musaa ja sit ne ei osaa puhuu mistään muusta. Aina ku avaa suunsa ni on sillee, et “nyt on tulos jotain ihan kreisii projektii, haluuksä mukaan?”. Et haluu ainaki sillee suojautuu itsekkäistäkin syistä. Et jos joku näkis mut just sillee samalla tavalla.

”Jos ihmiset näkee mut sellasena ku oon, ja on sitä mieltä, et oon perseestä, ni sit mä varmaan oon perseestä ja pitää alkaa käyttäytyy paremmin.”


MILLAISENA SÄ HALUAISIT, ETTÄ IHMISET NÄKIS ANNIN?
Tottakai mä toivon, et ihmiset näkee mut sellasena, ku oikeesti oon, koska sit voin ite vaikuttaa siihen. Jos ihmiset näkee mut sellasena ku oon, ja on sitä mieltä, et oon perseestä, ni sit mä varmaan oon perseestä, ja pitää alkaa käyttäytyy paremmin. Tottakai sillee luovana, kauniina, sympaattisena ja älykkäänä. Ja hitsi täydellisenä! Mut mä en usko, et siin on mitää ihmeellistä.

MITÄ TARKOITTAA “MUKAVUUDENHALUISESTI SEIKKAILULLINEN”? – Se on ehkä sitä, et mä oon tietysti, kuten useimmat ihmiset, lukenu jotain horoskooppeja ja jousimies aina kuvaillaan sellasena “reppureissaajana”. Ei siin oo mitää vikaa, mut mä oon huomannu, et mul on välil sellasii aika keski-ikäisiä unelmia.

”Mä oon tällee etuoikeutettuna heterona suomalaisnaisena vähemmistönä jossain – nimenomaan teologisessa.”

MITÄ SUN KESKI-IKÄISET UNELMAT OVAT?
Kaunis koti ja leveä sänky, jossa on molemmilla puolilla yöpöydät ja lukuvalot. Kyl mä haluun tehä kaikkii seikkailuja. Mä saatan 25-vuotiaana yhtäkkii haluta myydä kaikki mun kamat ja lähtee jonnekki. Utzbekistaniin. Mut tällä hetkellä oon mukavuudenhaluinen jousimies.

MIKÄ SUN ELÄMÄNFILOSOFIA ON?
Mä oon päättäny, et mun paras vastaus tähän on uteliaisuus. Koska mun mielestä se on lääke aika monelle konfliktille täs maailmas. Se jotenki pehmentää sitä mielen luonnetta ja tapaa käsitellä asioita. Ja jos täs on mahollisuus lisätä tähän elämänfilosofiaan jotain: Jättäkää oikeesti vittu ne muslimit rauhaan!

MITÄ HALUAISIT VIELÄ KERTOA KYYHKYSEN LUKIJOILLE?
Mä jotenki aattelin et oisin voinu puskea omaa uskonnottumuus-agendaa, mut must tuntuu et tää ei oo oikee paikka sille. Mä en tiedä kristinuskosta yhtään sen enempää, ku mistään muustakaan uskonnosta.Oli yks etäluento, missä luennoitsija oli sillee, et: “niin siis tämä kristinuskon perimmäisin hyvä on tietenkin pelastus”. Mä olin, et: “aa! Juu jaa. Siis pelastus?”. Se oli ihan uutta tietoo mulle! Mä tiedän, et mä en oo ainoo, joka ei oo niin tuttu näiden asioiden kanssa. Koen sen vähän sellaseks missioks kysyy niitä tyhmii kysymyksii. Just kysyin jossain luennolla, et: “mikä tää pointti niiku täs pelastukses on?” Kaikki käänty kattomaan mua ja sit se luennoitsija sanoi, et: “haluaisiko joku muu täällä kertoa, että mikä tää on?” Mä oon tällee etuoikeutettuna heterona suomalaisnaisena vähemmistönä jossain – nimenomaan teologisessa.

Kasvoja-yhtyeen pakahduttavan herkkä Havanna-kappale
on nyt kuunneltavissa Spotifyssa.

Instagram: @kasvojayhtye ja @taskuanni
Hei, me vouhotetaan -podcast

Teksti: Anni Sinilahti
Kuvat: Anni Pokela ja Tuure Leppänen

Teologinen got talent – Joona Lahti

Tässä juttusarjassa esitellään rohkeita ja innovatiivisia teologian opiskelijoita, joilla on jokin siisti juttu meneillään. Kyseessä voi olla taideprojekti tai vaikkapa startup-yritys. Tällä kertaa suurennuslasin alla on hiljattain esikoisrunoteoksensa Trasseliin piirrettyjä päiväkirjoja julkaissut Joona Lahti. Seuraavassa haastattelussa selviää mitä tarkoittaa posliinikyyti ja miten parrattomuus vaikuttaa miehisyyteen. 

KERRO SUN TARINA?

– Aluks musta ei ainakaan pitänyt tulla teologia, mutta päädyin sattumien ja vaikuttavan draamakirjallisuuden kautta teologiseen sitten itsekin. Pyrin pääsääntöisesti tekemään jotain hyödyllistä, mutta toisinaan hairahdun rock’n’roll -runouden pariin kirjoittelemaan enemmän tai vähemmän epätotuuden mukaisia pyristyksiä havaintomaailmasta ja kanssaihmisistä. Se on tota, psyykkistä, henkistä tuotetta. Elämän niin vakavasti ottamista, ettei sitä voi ottaa tosissaan.

“Huumoriin voi lähes aina tukeutua – ja runouteen, kun ei varsinaisesti tarvitse kertoa mitään.” 

– Totuudesta puhuminen, mutta sitä karkuun juokseminen on oleellinen osa runoutta, puhumista, kirjoittamista, kuuntelemista. Mä yritän välttää kliseitä ja siks pitää miettiä. Lauseet kuulostaa vierailta jo ulos tullessaan. Mm…mitenköhän mä nyt sit jatkaisin? Ei toi nyt varmaan mun koko sielun kuva ole, pintaraapaisu. Mul on niinku alituinen tarve luoda sellainen punainen lanka tähän puheeseen ja muistaa toisaalta, ettei sellaista punaista lankaa ole.

– Mutta saavuttaessani ideaalin pisteen, mielikuvitukseni ideaalin pisteen, tahdon taas toisinaan takaisin kaupunkiin. Siis, kun olen saavuttanut konkreettisesti tämän mökkiskenaarion. Ja se on sellanen hyvä paikka varmasti kaikille. On puheissa ja sanoissa, ja niiden luomissa silloissa. Mä en niinku tiedä, että pitäiskö tässä nyt julistaa jonkun puolesta vai vastaan, mut mä jätän sen joillekin asiantuntijoille. Kuulun itse tähän post-milleniaaliin sivistyksen tylppään kärkeen, jolla ei saa pistettyä, ei leikattua, tai luotua juuri mitään. Ainakaan mitään millä olisi varsinaisesti mitään merkitystä. Ja vaikea olla mollaamatta ketään.

KUKA ON JOONA?

– Joona on itsekeskeinen ja univelkainen rock’n’rollia enemmän kuin runoja rakastava, mutta ei osaa soittaa rock’n’rollia, joten on ristitulessa näiden kahden luomakunnan ihmeen välillä ja joutuu niiden välille leipomaan synteesiin. Mä en tiedä. Mun äiti varmaan osaisi kuvailla mua vähän paremmin, tai isä ehkä parhaiten. Se ei oo niin epärealistinen haihattelija.

Miten sun isä kuvailisi sua?

– Ööh…varmaan pilkunnussijaksi ja jupisijaksi, mut sit toisaalta varmaan niinku sympaattiseksi ja hauskaksi. Aikaansaavaksi, mutta laiskaksi.

Entä sun äiti?

– Maailman ihanimmaksi kullanmussukaksi ja lahjakkaaksi. Komeaksi. Mitä nyt äidit lapsilleen sanoo?

Sä julkaisit sun ensimmäisen runoteoksen – kerro siitä?

– No se on neliosainen läpileikkaus ihmiskunnan historiasta nykypäivään, jossa nuollaan lattiaa ja tanssitaan taivaalla.

Ootsä koskaan nuollut lattiaa?

– Oon, mut se ei oo välttämättä ollut tarkoituksenmukaista. Yksissä juhlissa heräsin aamuyöllä Zlatan Ibrahimovicin paita päällä naama kiinni lattiassa, ja siinä olen varmasti saanut posliinikyytiä niin sanotusti.

Mitä posliinikyyti tarkoittaa?

– Siis vessa on posliinia ja sinne oksennetaan, esimerkiksi.

Kerro siitä hetkestä, kun kirjoitit sun ekan runon?

– Varmaan joskus ihan aikojen alussa, tai siis 2000-luvun alussa. Kirjoitin 6-vuotiaana sellaisen Elvis-kopioisen kappaleen, joka olkoon ehkä ensimmäinen runo, mutta tämän kokoelman ensimmäinen runo tuli ehkä puoli vuotta sitten.

Kerro sun tänhetkisestä elämästä jotain mehukasta?

– Tää on paha! Mul on tasapaksua elämää kämppisten kera. Hämeentiellä. Lauletaan virsiä ja näin. Ja sit taas toisinaan sangen juhlitaan, mutta siitä ei liene ketään syyttäminen! On sellasia niinku mehukkaita piikkejä aina aika ajoin, mutta sitten no ehkä lähimpänä nää julkkarit. Mut nekään sit poikkea niinku muuten, kuin kantamalla eri nimeä, kuin tyypillinen puukkobulevardiekskursio.

Kerro sun elämästä 5 vuoden päästä?

– Öö no toivottavasti ei samanlainen! Että tota…mutta todennäköisesti hyvin samanlainen. Jos vielä jaksais pöhistä näiden kirjoitushommien parissa. Jos vaikka valmistuis ehkä jossain välissä. Mut emmä sit tiedä miten se muuttaisi sitä elämää sillee niinku varsinaisesti. Toivottavasti se olis sellasta hillittyä, öö Beatlesin kuuntelua ja yhdeltätoista nukkumaan menemistä. Säännöllisyyttä.

Kerro sun elämästä 20 vuoden päästä?

– No tää nyt alkaa olee jo sen verran pitkän tähtäimen, et tähän pitää ottaa jo herra kuolema vaihtoehdoksi. Mut…mul on varmaan kanta-asiakaskortteja silloin paljon. Tai sit monilla on mun kanta-asiakaskortit, vaihtoehtoisesti.

Jos voisit muuttaa yhden asian itsessäsi – mikä se olisi?

– Istuttaisin itselleni pilven kokoisen parran. Tätä on selkeesti harkittu, ku se tuli kuin apteekin hyllyltä!

Vaikuttaako parrattomuus sun miehisyyteen tai uskottavuuteen taiteilijana?

– Ähh, ei varmaan. Mut ku se on jotenki niinku henkilökohtaisella tasolla alistava tunne ostaa partakone ja ajaa sillä amisviiksiä. Olen tähän taipunut kuitenkin. Ja sit toisinaan ihmiset vaan luulee, et ajan niin siististi mun parran joka päivä. Todellisuus on, et se ei vaan kasva.

Mitä tasa-arvo meinaa sulle käytännössä?

– Sitä, että jokainen on lähtökohtaisesti hyvä ja niitä tulisi kohdella sen mukaisesti. Epäoikeudenmukaisuus tulee tuomita, mikä nyt tietysti tässä lauseyhteydessä aiheuttaa tietynlaisen paradoksin, mutta ollakseni edes hetken äärettömän kliseinen, nostan tässä esille että pahan voi voittaa hyvällä. Jos vihalle antaa rakkautta, niin kyllä ne sitten keksii jotain yhteistä tekemistä.

Minkä neuvon antaisit henkilölle, joka haluaa julkaista omia runoja?

– Tee se huolella ja vapaasti, oman näköiseksi. Ei pidä pelätä sanoa mitään. Jos joku on kerran näyttänyt tai kuulostanut hyvältä, niin se on aina hyvää. Pitää muistaa siinä vaiheessa kun sä luet viidennentoista kerran läpi editointivaiheessa sen saman runon, niin se alkaa näyttämään sellaiselta lautasen yli valuvalta puurolta, joka on vastenmielistä ja todennäköisesti oot vielä joutunut maksamaan siitä.

Mitä muuta haluaisit ihmisten tietävän sinusta?

– En käytä Spotify:ta, vaan ostan CD-levyjä ja lataan ne tietokoneen kautta puhelimeen. Näin.

Joonan esikoisteos “Trasseliin piirrettyjä päiväkirjoja” on saatavilla e-kirjana ja fyysisenä painoksena suomalaisista nettikirjakaupoista.