Aulikki Mäkisen toimittama Tulevaisuuden sanat on esseekokoelma siitä, millä tavoin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulisi vastata modernin maailman haasteisiin, jotta se voisi pysyä opissaan johdonmukaisena ja näyttäytyä merkityksellisenä myös tuleville sukupolville. Kokoelmaan kirkon nykytilasta ja tulevaisuudesta sisältyy erilaisia teologisia näkökulmia kuten kieli ja moniäänisyys, rukous, institutionaaliset hierarkiat ja piispuus, Raamatun kääntäminen, sukupuoli-ideologiat ja tietenkin myös Jumala.
Kirkon polarisoituminen ei näy ainoastaan kirkolliskokouksen istunnoissa. Moni seurakuntalainen löytää itsensä kahden todellisuuden väliltä. On lupaus yhteisöstä, paikallisseurakuntien sydämellinen nuorisotyö, ruokajakelua, lyhytterapiaa tarvitseville ja muuta arjessa todeksi elettyä lähimmäisenrakkautta. Toisaalta on myös sellaista tulkintaa kaikille kristityille yhtä rakkaasta Raamatusta, joka polkee jo valmiiksi heikommassa asemassa olevia.
Kristittyjen yhteiselo yhden kirkkoinstituution alaisuudessa aiheuttaa väistämättä ristiriidan teologisen ykseyden ihanteen ja kirkon moniäänisyyden kesken. Suomen ev.-lut. kirkko on pyrkinyt palvelemaa tätä moniäänisyyttä järjestäytymällä (näennäisen) demokraattisesti. Mikko Malkavaara piirtää esseessään Katkerat kahtiajaot ja modernin tiheneminen aikajanan syy-seuraus-suhteineen 1800-luvulta nykypäivän kirkkoon. Malkavaara esittää, että nykykirkon kahtiajako on perua pietismistä, ja että kirkkoa on johdettu herätysliiketaustaisesta keskuksesta alusta asti samalla, kun kirkkoveroa on kannettu kaikkialta.
Vierastan Malkavaaran tapaa puhua seurakuntalaisista kirkkoveron kantajina, mutta kirkon institutionalisoituminen nousee hyvin näkyviin tässä tekstissä. Kirkon nykytilanne on tosiasiassa sellainen, että seurakuntavaalien äänestysprosenttia tarkastellessa olisi epärehellistä puhua toimivasta demokratiasta. Varsinkaan, kun se olisi helposti parannettavissa esimerkiksi sillä, että äänestysuurnia sijoitettaisiin muuallekin kuin vanhainkoteihin. Malkavaara kirjoittaa vain yhtä ryhmää palvelevista valtasuhteista, että ”kirkon jäsenistön enemmistö ei ole asettunut sitä vastustamaan.” Demokratian toteutumisen kirkossa ei pitäisi olla minkään ”vastustamista”. Jos vallankäytön suhteet muuttuvat sen seurauksena, että seurakuntalaiset saisivat paremmin äänensä kuuluviin, olisi se pitkällä tähtäimellä kirkon etu.
Kirjassa tuodaan esille laajemminkin yhteisön ja yksilön välisen suhteen muutosta modernissa maailmassa. Ylipäätään moderni individualismi, joka haastaa kirkkoa, ei ole vain huono asia vaan on pohjana esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksille. Mika K T Pajunen kirjoittaa erilaisista jakolinjoista Jumalasta puhumisen tavoissa esseessään Olemassaolo, poissaolo ja läsnäolo – Jumalasta puhuminen modernista postmoderniin. Näidenkin jakojen voidaan nähdä noudattavan ev.-lut. kirkon historiallisia jakolinjoja. Jumalasta puhuminen on Pajusen mukaan 1900-luvulla keskittynyt Jumalan olemassaolon vakuutteluun tai ristin teologian poissaolevaan Jumalaan. Tällaiset kuvaukset saavat modernin kristityn kaipaamaan tapaa, joka kuvaisi Jumalan koettuna, elävänä ja läsnäolevana. Pajunen liputtaa moniäänisyyden ja jatkuvan uudelleentulkinnan puolesta kaunopuheisesti heittäytyen: ”Moniäänisyys ei ole eri äänten kakofonista kilpailua, vaan parhaimmillaan yksiäänistä virrenveisuuta syvempää harmoniaa. Jumalan kuva ei löydy vain omasta peilistä.”
Totuudesta ja moniäänisyydestä kirjoittaa myös Elina Hellqvist: ”Moniäänisyyden ei tarvitse johtaa relativismiin, mutta se edellyttää kaikilta osapuolilta sen hyväksymistä, että oma käsitys totuudesta on parhaimmillaankin vain likiarvo.” Näen Hellqvistin esseessä pyrkimyksen tunnustaa peiliinkatsomisen tärkeys luotaessa yhteyksiä lähimmäisiimme. Kokonaisuudessaan teos pyrkii luomaan sanallisia siltoja ev.-lut. kirkon ja modernin kristillisen teologian välille. Se esittää työkaluja avartamaan katsetta sellaisten ihmisten suuntaan, jotka katsovat maailmaa eri näkökulmasta kuin itse. Tietyt tavat katsoa ovat pitkään olleet niin normaaleja, että ne ovat muuttuneet näkymättömiksi.
Näkymätöntä ulossulkemista käsittelee myös Outi Lehtipuu, joka aikoinaan koinee-kreikan peruskurssilla herätti myös allekirjoittaneessa aikaan oivalluksen siitä, kuinka kielen rakenteiden kautta voi tavoittaa syvempää ymmärrystä toisen todellisuuteen. Lehtipuun essee Raamattu muuttuvassa ajassa on feministisen teologian ytimessä. Lehtipuu perustelee, kuinka käännöksen tarkkuus suhteessa alkuperäiskieleen ei palvele ainoastaan naisia, vaan kaikkia Raamatun sanaan tukeutuvia. Kielen joitain ihmisryhmiä aktiivisesti ulossulkevat rakenteet eivät palvele kirkon tarkoitusta, ja tähän viestiin yhtyy myös Terhi Paanasen Tarvitsemme uusia Rukouksia! Paananen kirjoittaa rukouksesta, että ”keskeinen vaatimus on, että jokaisen tulee voida osallistua sellaiseen jumalanpalvelukseen ja rukoukseen, jossa hänen kokemuksensa otetaan vakavasti ja kuullaan”.
Olen nostanut esiin sellaisia katkelmia tästä kirjasta, jotka kutsuvat dialogiin lempeästi ja kauniisti. Kirkon jakautuneisuus ei kuitenkaan ole vain kaunista, vaan toisinaan myös satuttavaa ja Jumalasta vieraannuttavaa. En voi kieltää, etteikö olisi ollut raskasta lukea Ilse Paakkisen Katsausta sukupuolikäsitysten historiaan. Siinä tuotiin näkyväksi se, kuinka naisena oleminen on vuosituhansia tarkoittanut jotain ihmistä alempana olemista. Kaikista kipeintä on havaita tätä samaa asennetta vielä nykypäivän kirkossa.
Kokonaisuutena kuitenkin tämä kirja on täynnä samaan ytimeen tähtääviä näkökulmia; kädenojennus toiseuden ymmärrykseen. Kirkko ei voi kauaa sivuuttaa moderneja arvoja, kuten demokratiaa, tasa-arvoa ja yksilönvapautta. Tulevaisuuden sanat on ajankohtainen avaus, kutsu dialogiin näistä arvoista, joka täydellistyy vasta siihen vastattaessa.
Enja Seppänen oli Kyyhkysen päätoimittaja vuonna 2021. Hän on teologian kandidaatti, runoilija, tanssija ja isosisko. Kirjoittajana Enjan sydäntä lähellä ovat systeemiset ongelmat, naisten oikeudet sekä lähdeviitteiden merkitsemisen laiminlyönti.
