Seksikaupan ongelmallinen naiseus – Kyyhkynen 3/2010

Nainen on sellainen, jolla on naisen jutut. Työ on hommaa, josta maksetaan. Määrittelyt ovat helppoja, kun pysytään perusasioissa. Millaisia siis ovat naisten työt? Pidetään yksinkertainen linja: naisten töissä tehdään naisten jutuilla maksua vastaan jotakin. Samoilla linjoilla on kirjailija Elina Tiilikka:

”Ensimmäisenä naisten töistä puhuttaessa tulee mieleen seksuaalisuutta sivuavat ammatit tai sellaiset, joissa hyödynnetään fyysistä ulkomuotoa, esimerkiksi strippari ja malli.”

Prostituution, johon hänet yleensä liitetään, hän jättää listasta pois. Olemme kuitenkin juuri vaihtaneet pitkällisesti ajatuksia seksin myymisestä työnä, johon naiseus liittyy elimellisesti. Tiilikan nimen yhteydessä puhutaan tänä vuonna prostituutiosta sekä prostituution yhteydessä Tiilikasta. Tammikuussa ilmestynyt Punainen mekko-esikoisromaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin satunnaisen maksuseksin maailmassa. Keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä hän on antanut yhdet kasvot samoille naisille, joista myös sosiologi Anna Kontula kirjoitti väitöskirjassaan Punainen eksodus: omaehtoisille prostituoiduille, jotka myyvät seksiä vailla pakotteita – ilmeisesti punavärien vallitsemassa rinnakkaistodellisuudessa.

Riippumatta siitä, onko seksityöhön päätynyt pakosta, puhe on aina naisista. Tiilikan mukaan tämä palautuu jo siihen, että suurin osa ammattikunnasta on naisia. Julkinen keskustelu tosin vääristyy, kun ääneen pääsevät vain naispuoliset ammatinharjoittajat. Keskusteluissa usein myöstoistetaan vanhaa sukupuoliasetelmaa, jossa miesasiakas saattaa naisen uhrin paikalle. Tiilikka myöntää itsekin ajatelleensa stereotyyppisesti prostituutiosta ja prostituoiduista.

”Olin itsekin hieman median aivopesemä, ensimmäisenä mieleen pompahti virolainen nuori tyttö, joka on parituksen uhri. Ajattelin, että prostituutio on sortoa, mutta käsitys on muuttunut aika tavalla siitä”, hän kertoo.

NAISEUS KAUPPATAVARANA?

Miten naiseus sitten liittyy seksin myymiseen? Tiilikan mukaan naiseus on seksityössä läsnä aivan kuten muussakin arjessa. Asiakas odottaa tapaavansa tietynlaisen naisen, työvälineenä käytettävä oma keho on poikkeuksetta naiskeho. Aina on olemassa mahdollisuus, että asiakkaan ja palvelun tarjoajan käsitykset seksiä myyvästä naisesta eivät kohtaa.

”Lähtötilanne prostituutiossa on ulkonäössä, joten sitä keskittyi lähinnä näyttämään miellyttävältä objektilta”, Tiilikka kertoo.

Asiakas, kuten moni muukin, odottaa prostituoidulta tietynlaista ulkonäköä. Iltapäivälehtien ja keskustelupalstojen yksipuoliseen prostituutiokeskusteluun tuokin yllättävän mausteen se, että ilmiön tämän hetken puhuva pää on lävistetty ja siilitukkainen.

”En ollut aivan klassisen näköinen tapaus”, hän toteaa.

Tiilikan tilitys saattaa yllättää muitakin. Esimerkiksi seksin myymisestä niin ikään kirjoittanut Anna Kontula korvasi kielessään prostituoidut seksityöntekijöillä, sillä hän piti prostituution käsitettä sivumerkityksiltään halventavina. Yleisemmin niin kutsutun seksiradikaalin feminismin piirissä seksityötä onkin haluttu pitää työnä, jossa ihminen myy palvelua, ei itseään. Tiilikan kielessä vilisevät sen sijaan prostituoidut ja itsensämyymiset; problematisoinnille ei anneta sijaa. Karkeus liittyy kenties Tiilikan haluun vallata julkisessa keskuNaiseusstelussa tilaa ”oikeille” puheenvuoroille, joissa huomioon otetaan seksin myymisen todellisuus niin huonoine kuin hyvinekin päivineen.

Tähän todellisuuteen liittyy usein vaiettu tunnetyö, jonka kautta naisiset työt usein määrittyvät. Hoitajat huoltavat perheidemme lapset ja vanhukset feminiinisen empatian-
sa voimin samalla, kun aikuisväestö rentoutuu lentoemäntien ja tarjoilijoiden huolehtivassa hoivassa. Vaikka Tiilikka kertoo kokeneensa myös vieraantumista itsestään, hän korostaa luonteen sekä tunnepuolen olennaisuutta asiakkaiden tapaamisessa.

”Tietenkin odotetaan sosiaalisia taitoja ja mukavaa luonnetta”, hän kertoo.

”Huomasin, että oli hankalaa pitää luonteensa kokonaan erillään aktista, joten sitä vain otti jokaisen tapaamisen uniikkina kokemuksena pelkäämättä pistää itseään likoon. Yllättäen asiakastapaamiset muistuttivatkin ’normaalia sosiaalista kanssakäymistä’! Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, ei sen vähempää makuuhuoneessa kuin kampaamossakaan.”

VAIETTU WORKING GIRL

Lapsina tytöt leikkivät sairaanhoitajaleikkiä, kampaajaleikkiä, lentoemoleikkiä. Harvemmin leikittyjen joukkoon jäävät prostituutio- ja stripparileikit. Tämä vähentää toki kiusallisia tilanteita päiväkodeissa, mutta kertoo myös jotain välitilasta, johon seksityö jää. Sanoohan arkijärkemme jo sen, etteivät kaikki naisten työt ole ammatteina tasavertaisia, vaikka niissä naiseutta (tai sen karikatyyriä) hyödynnetäänkin.
”Myönnän etten itsekään suhtaudu prostituutioon kunnon ammattina. Tämä luultavasti siksi, koska sitä on helppo harjoittaa hämärissä olosuhteissa”, Tiilikka sanoo.

Pettymys. Edessä ei ole punaista manifestia seksityön tunnustuksen puolesta. Elina Tiilikka propagoi ainoastaan kuvaa seksin myyjästä tavanomaisena naisena ja seksityöstähelppona vaihtoehtona. Monelle pätkätyöläisten ja opiskelijoiden tuloluokassa elävälle naiselle seksi palkkavalttina onkin vaihtoehto muiden joukossa.

”Naiseutta voi ajatella suurena etuna: jos sattui syntymään tähän sukupuoleen, miksi ei ottaisi siitä hyötyä irti”

Teksti: Minna Oksanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010
Elina Tiilikka on suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Punainen mekko (2010) kertoi prostituutiosta

Aiheesta myös Kyyhkysessä 2014: http://kyyhkynen.tyt.fi/rakkauden-ammattilainen/

Rasistiseminaari yliopistolla?

Helsingin yliopistolla järjestetään 16.3.2016 Rajat kiinni! –henkinen seminaari. Yliopisto ei tähän ole antanut lupaa, mutta tiloja vuokrattaessa ei aina käyttötarkoituksen perään kysellä.

tieto_lisaa_tuskaa

Tieto lisää tuskaa -seminaarin mainos tapahtuman Facebook-sivulla

Tieto lisää tuskaa, lupaa seminaarimainoksen otsikko. ”Alustajina mm. Ingrid Carlqvist Ruotsista, geopolitiikan tutkija Jukka Davidsson, kansalaisaktivisti Junes Lokka, islamtuntija Jukka-Pekka Rahkonen, Ylöjärven kunnanvaltuutettu Matti Ylitalo ja mediapersoona Seppo Huhta.”

Mainoksen mukaan tilaisuuden järjestää Harri Eerola. Tapahtumapaikka on Fabianinkatu 33, 4. kerros.

Alustajien luettelo vaikuttaa vähän Rajat kiinni! –henkiseltä, mutta kyllä maailmaan puhetta mahtuu. Tuo osoite vaan tuntuu kovin tutulta.

Osoitteessa Fabianinkatu 33 on Helsingin yliopiston päärakennus, Suomen vanhimman ja merkittävimmän yliopiston perinteikkäät tilat, suomalaisen tieteen kaikkein pyhin. Mistä seminaarissa on kyse?

Lyhyt puhelinkeskustelu yliopiston tilapalveluiden kanssa ei juuri lisää tietoa. ”Joo on meillä täällä varaus. Siinä lukee että Harri Eerola ja joku Rusnakone Oy. Me katsottiin netistä, että ne tekee jotain junaradan korjaustöitä.” Mitään muuta tietoa järjestettävän seminaarin luonteesta tai aihepiiristä ei ole. Yliopistolla säästetään ja tiloja on hyvä hyödyntää monipuolisesti. Tuskin sillä tätä kuitenkaan on tarkoitettu?

Rusnakone Oy:ssä ei myöskään osata auttaa. ”Joo en kyllä oikein tiedä, kuulostaa joltain Harrin jutuilta”, vastaa toimitusjohtaja Tero Hyyryläinen ja viittaa yhtiön entiseen toimitusjohtajaan Harri Eerolaan.

Harri Eerola vastaa kysymyksiin puhelimitse. Hän kertoo olevansa Rusnakone Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja vahvistaa, että tila on Rusnakoneen vuokraama. ”Me olemme tässä tilaisuudessa sponsorina ja haluamme tukea mahdollisuutta keskusteluun. Me siis maksamme vuokran. Tilaisuuteen on vapaa pääsy kaikilla, joita asia kiinnostaa.”

Tilaisuuden teemana on Euroopan ja Suomen tilanne, josta on Eerolan mukaan vaikea saada täsmällistä kuvaa. ”Olen yrittäjänä todella huolissani maailman tilanteesta”, Eerola kertoo. ”Jokainen, joka hiukankin seuraa median kautta sitä, mitä Euroopassa ja Suomessa tapahtuu, ymmärtää, että olemme todella huonossa jamassa. Suomessakin vastakkainasettelu on kiihtynyt maahanmuuton ja pakolaisten takia ja on muitakin vastakkainasetteluja, oikeisto ja vasemmisto, äärioikeisto ja muut ääripäät.”

Vastakkainasettelun sijaan suomalaisille pitäisi tarjota kunnollista tietoa. ”Siksi me olemme tätä seminaaria tukemassa”, Eerola korostaa. ”Me olemme yrittäneet saada tähän puhujia, jotka osaavat kertoa ihmisille Euroopan tilanteesta monelta tasolta. Tässä on mukana puhujia, jotka tietävät asioista omalta kannaltaan ja osaavat sen kertoa.”

Pelkästään yhden totuuden varaan Eerola ei halua kuulijoitaan jättää. ”Jokainen, joka tulee paikalle, saa olla omaa mieltään ja toivottavasti on tässä saanut tietoa lisää.”

Muuta tietoa tapahtuman sisällöstä ja alustusten aiheista ei ole tarjolla, tähän tapahtumaan tullaan nimekkäiden alustajien vuoksi kuulemaan ”monipuolisia näkemyksiä” – ja näkemyksiä alustajilla onkin tarjolla enemmän kuin asiantuntemusta.

Ingrid Carlqvist on ruotsalainen toimittaja, jonka verkkolehti Dispatch International on oman kuvauksensa mukaan ”islamkriittinen” ja ”julkaisee juttuja, jotka valtamedia jättää raportoimatta”. Dispatch Internationalin retoriikka on luonteeltaan vähintäänkin äärioikeistolaista. Lehti on siistimpi ja ammattimaisemman näköinen kuin MV-lehti.

Jukka Davidsson on kotisivujensa mukaan geopolitiikan tarkkailija ja ydinperheajattelun kannattaja. Hän on kirjoittanut ”islamistien invaasiosta”. Davidssonin mukaan ”Suomen hallinto on valinnut puolensa”, joka on ”rikollismafian tosiasiallisesti johtama osakeyhtiö, natsien kyhäämä ukkokerho, koostuen homoiluun ja Vatikaani vetoisten uhraustilaisuuksien pitämiseen ihastuneista sekä pankkiirimafian käyttämä sotilaallinen organisaatio.”

Junes Lokka on videoreportaaseja tekevä ”kansalaisaktivisti”.

Jukka-Pekka Rahkonen haluaa kumota tasa-arvoisen avioliittolain, hän oli Aito Avioliitto –hankkeen puuhamiehiä. Hän on myös ollut järjestämässä Espoon helluntaiseurakunnan Takaisin miehuuteen –seminaaria. Se, miksi Rahkosta pidettäisiin islam-tuntijana, ei aivan selvää. Hän on nettikirjoituksessaan vaatinut islamin harjoittamisen kriminalisoimista, mutta mitään akateemisesti tunnustettua islam-osaamista hänellä ei näyttäisi olevan.

Matti Ylitalo on ylöjärveläinen taksiyrittäjä ja entinen kirkkovaltuutettu. Ylöjärven seurakunnan kirkkovaltuutetut esittivät Ylitalon erottamista useista luottamustoimista tämän rasististen puheiden vuoksi. Ura kirkkovaltuustossa päättyi lopullisesti, kun Ylitalo erosi kirkosta protestina kohtelulleen ja sille, että Ylöjärven seurakunta auttaa turvapaikanhakijoita. Kun Ylitalo oli uhannut ajaa taksillaan ”suvakkien ja matujen päälle”, alkoi Taksiliittokin pitää miehen puheita ongelmallisina.”Suvakeille” oli Ylitalolta tarjolla myös ”luoti kalloon tai hukuttaminen”.

Seppo Huhta on perussuomalainen, Espoon kaupunginvaltuuston jäsen. Ei sinänsä yllättävää.

Yliopiston tiloissa suunnitellaan siis järjestettävän Rajat kiinni! –henkinen tapahtuma. Tapahtuman luonne selvisi yliopistollekin vasta, kun tietoja tätä kirjoitusta varten selvitettiin.

Yliopiston tilojen vuokraaminen ulkopuolisille ei ole tavatonta. Tilat ovat kalliita ja yliopisto on kroonisessa rahapulassa. Ohjeiden mukaan tiloja ”vuokrataan  tiedeyhteisöjen sekä julkisten ja yleishyödyllisten yhteisöjen, yhdistysten ja kansalaisjärjestöjen käyttöön”. Seminaaria tuskin voi pitää yleishyödyllisenä kansalaisjärjestötomintana ja mitään yhteyttä tiedeyhteisöön näillä alustajilla ei ole. ”Puoluepoliittisiin tai uskonnollisiin tilaisuuksiin” tilaisuuksiin tiloja ei tavallisesti vuokrata lainkaan.

Yliopistolle ei tämän seminaarin osalta ole annettu tietoa siitä, mitä seminaari sisältää. Edes seminaarin nimi ja aihe eivät olleet tiedossa. Yliopistolta näyttäisi siis saavan tilan käyttöönsä varsin helposti. Kun seminaari järjestetään yliopiston tiloissa, on seminaariin osallistuvan vaikea hahmottaa miten uskottavasta tapahtumasta on kyse. Kun ”geopolitiikan tuntija” tai ”islamtuntija” luennoi Helsingin yliopiston päärakennuksessa, hän voi hetken vaikuttaa vakavasti otettavalta asiantuntijalta.

Uskottavuuden lisäksi riskinä on turvallisuus. Tämä tapahtuma tulee kutsumaan kuulijoiksi varsin sekalaisen seurakunnan ja jos yliopistolla ei ole tietoa tapahtuman luonteesta, on turvallisuudesta vaikea huolehtia. Tuskin haluamme Soldiers of Odin –katupartiota järjestysmiehiksi yliopistolle? Vahtimestareiden työtä lisää sekin, että osa opiskelijoista todennäköisesti kokoontuisi ainakin aulatiloihin osoittamaan mieltään seminaaria vastaan – elleivät samalla päädy valtaamaan koko rakennusta.

Omalla Facebook –seinällään ”islamtuntija” Davidsson mainostaa tapahtumaa ja ehdottaa että kiinnostuneet ilmoittautuisivat nopeasti, sillä vain 200–300 ensimmäistä mahtuu paikalla. Tilaisuuden tavoitteena on Davidssonin mukaan selvittää ”mitä Suomessa tapahtuu ja mitä voimme tehdä tälle menolle? Tupa pitää saada täyteen.”

Säästöt ovat iskeneet Helsingin yliopistoon rajusti. Ehkä tilojen vuokraamista kannattaa silti vielä harkita.

teksti: Samuli Suonpää

Kirjoittaja on Kyyhkysen entinen päätoimittaja ja opiskelee teologiaa Helsingin yliopistossa. Artikkelia päivitetään, mikäli yliopisto ryhtyy toimenpiteisiin seminaarin suhteen.

Lisäys 23.2.2016. Yliopisto on ilmoittanut peruuttaneensa salivarauksen, sillä tilaisuuden arvioitiin olevan yliopiston arvojen vastainen. Yliopiston twiitti:

peruutus

#kainuusekakainuusvika – Kyyhkynen 2/2014

Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.

Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettikoKuvituskuva #kainuusekakainuusvika-juttuunjen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin.  Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.

Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli.  Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.

Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.

Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.

Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.

Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen

Veikko Huovinen, Vaikeneva korpikirjailija – Kyyhkynen 1/2009

Tapaan kainuulaisen kirjailijan Veikko Huovisen. Professorin, pakinoitsijan, humoristin, kunniatohtorin, veitikan. Mitä vielä? Toisinajattelijan.

Näillä korkeuksilla on lapsuutensa saanut kuulla lentsuista ja konstapylkkäsistä. Ei olla meteliä pidetty, mutta kotona on toisteltu Huovisen sattuvia sutkauksia ja sitten hymistelty hiljaa. On oltu ylpeitä siitä, että Koirankynnen leikkaajaa katsoo koko Suomi. Se on semmoinen vetäytyvä mies, joku tietää. Ei taida nykyään ruveta haastateltavaksi. Ei se piittaa julkisuudesta ja elelee muutenkin hiljaksiin. Se oli vaikea juttu, se pojan kuolema, sanotaan myötätuntoisesti.

”Minä en sitten mikään kyyhkyläinen ole”, huomauttaa Veikko Huovinen heti ensikättelyssä: ”Minä olen vanha ukko.”

Hyvä näkö, uteliaisuutta ja tarkoitus huumorilla

Penskana pelkäsin naurettavaksi tulemista. Ei mikään rohkaiseva ennusmerkki sille, joka joskus vanhempana tulee kirjoittamaan leikillisiä, jopa naurettavia tarinoita lukijoilleen.. (MM)

”Vai että vasenkätinenkö? Noo, aina niitä jokunen on niitäkin…” Huovinen toteaa yhtäkkiä.

”Se on tämä hyvä näkö, mikä minulla on”, hän selittää: ”Vaikka ovat kaihia leikelleetkin. Ja että on uteliaisuutta.”

Näillä vaatimattomilla avuilla on Huovisen mukaan tullut luotsattua oma kirjailijan tie, aina Suomen tunnetuimpien kirjoittajien joukkoon. Huovinen aloitti kirjallisen uransa opiskeluvuosinaan Helsingissä. Hän oli vähän päälle parikymppinen metsätieteiden ylioppilas, kun vuonna 1950 julkaistiin hänen ensimmäinen teoksensa Hirri. Sitä seurasi mainetta niittänyt ja yhä vain niittävä Havukka-ahon ajattelija (1952).

”Olin Helsingissä yksinäinen kaveri. Mutta silloin oli tarkoitus huumorilla: aika oli vakavaa ja Suomen asema uhanalainen. Minulla oli tahto liennyttää tuota vakavuutta. Ihan yllätyksenä tuli se menestys sitten.”

Huovinen on elämäntyökseen kirjaillut yli kolmekymmentä kirjaa: hamstereista, hitlereistä, korpimaisemista.  Suurmiehistä, herroista ja syrjäseudun elämästä.

Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo häntä luonnehdittaneen tyypiksi, jossa yhdistyvät julistuksellisuus, umpimielisyys, pidättyväisyys ja kuvittelukyky. Kirjailijana häntä on tutkittu ja tulkittu. Välillä annettu arvostusta ja välillä jätetty sopivasti huomiotta.

”Ihmettelen itseäni, kaikenlaista heppulia täällä vaeltaa! Että empä nyt ossaa ylvästellä: kimpuroija on täällä pitäny.”

Huovisen lapsuuden pihapiiri on vain kivenheiton päässä hänen nykyisestä kodistaan. Kauas ei täältä tullut lähdettyä eivätkä kirjailijaa paljon maailman raitit houkuttele. Näissä maisemissa, yhdeltä kylältä käsin, on maailmaa tähyilty, luettu uutisia ja tuumailtu elämänmenoa.

”Toiset sanoisi tätä yksitoikkoiseksi, mutta minä viihdyn kotona. En koskaan tahtoisi lähteä täältä. Helsinki on niin itsekeskeinen paikka, oli jo silloin aikanaan. Tuntui hyvältä pystyä täältä käsin vaikuttamaan. Nyt vanhemmiten on kunto käynyt huonommaksi eivätkä jalat enää kanna edes ympäröivien vaarojen rinteille tai muuten vaan metsän mättäille kuleksimaan.”

Mutta ei luonto karkaa korpikirjailijalta.

”Se on jossakin täällä tallessa kaikki”, hän kopauttaa pääkoppaansa ja hymyilee salaperäisesti.

”Ei minua kiinnosta juosta katsomaan Pisan kaltevaa tornia. Ihminen se minua kiinnostaa. Ja ihminen on aika lailla samanlainen kaikkialla.”

Kevään mittaan Huovisella täyttyy 82 vuotta tällä maapallolla. Kunnianhimoinen ja kiinnostunut tarkkailija on nähnyt paljon.

”Vaatimattomuuteen on oppinut. Ei sitä osaa kukkoilla. Nuoruudessa sota ja pula-aika hoitivat automaattisesti sen, että oli tyydyttävä vähään. Oli pakko olla niillä ehdoilla, mitkä oli. Pelkoakin oli ja niukkaa kaiken kanssa, kun säännösteltiin. Sodanjälkeisinä vuosina olin vielä savotassa: näin sotainvalideja kahlaamassa hangessa elantoa hankkimassa. Minä en katkeruudella sitä niukkuutta muista, päinvastoin. Minulla oli siellä savotalla hyvä elää.”

Herrat-sana sävähdytti minua. – – Minua ikään kuin hävetti, että minäkin olen niitä herroja, minustakin on tulossa herra. – – Myöhemmin olen usein huomannut, että herraksi tuleminen on hiipivää, salakavalaa; se sujuttaa lonkeroitaan ja imukuppejaan uhrinsa niskaan kuin mammona, kuin kitsaus, velttous, ihraisuus, kuin verenhivutustauti, piittaamattomuus, kuin irrallisuus

kohtuullisista, kunniallisista elämänarvoista… (MM)

”Vanhempana olisi ollut mahdollisuus röyhistelyyn, mutta ei ollut minulla rohkeutta eikä tarmoa semmoiseen. Muina miehinä sitä on tullut eleltyä, rehvakkaamminkin olisi voinut – van kun ei osannut. – Tuskin se ihan omaa valintaa oli.”

Kasvatus ja maan lähihistoria sen tekivät, että tuli oltua vaatimattomasti. Röyhistellä olisi voinut kirjallisen kulttuurielämän johtavilla paikoilla ja olla muutenkin enemmän esillä.

”Ja tulihan sitä oltua tapetilla, tuli kyllä. – Nyt se saa riittää. Viimeisin kirjani (Pojan kuolema 2007) vei hiljaisuuteen, vaiensi tämän humoristin. Ja vuodet ovat tuoneet ikää.”

”Meillä on elämä täällä luontojaan suhteellisen askeettista. Ruuasta ei kyllä ole puutetta: vaimo syöttää epätoivon vimmallakin. Muuten eletään rauhassa. Ei ole niitä kulutushaluja. Se on minulle tärkeätä, että on vakaata, ja että suurin piirtein tietää, mitä milloinkin tapahtuu.”

Arvoista on säilynyt perhe.

”Ehdottomasti. Ja tuo perheen emäntä. Se pitää tämän homman pystyssä. Jotain jos voisin nyt siirtää jälkipolville, se olisi, että vanha elämä pistettäisiin arvoonsa. Se miten omilla ehdoillaan on eletty ja on tultu toimeen. Sitä saisi kyllä kunnioittaa. Mielenrauha, jos semmoisen saavuttaa, tekee autuaaksi. Eipä ole helppo tehtävä ihmiselle… Ja se, että on eletty, mikä on sallittu; tehty nämä temput; koetettu olla mukana. On saanut kolhuja vaan on voittojakin.”

”Omaelämäkertani (Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia 2001) syntyi kun tuntui, että vielä minä muistan. Oli korkea aika kirjoittaa se. Minua pidetään niin käsittämättömänä otuksena, tahdoin osaltani selventää tapahtumia. Sen kirjan tiimoilta elin muistoissa: jollain lailla oli jännittävää huomata, että olin joskus tuommoinenkin… Tulipa tehdyksi sekin.”

Kirjailijan omatunto on aina huono.

Sanottavaa tuntui olevan, vaikka kaikki tuntui hajanaiselta ja ylivoimaiselta. Oli olemassa tavattoman paljon asioita.

Mihin puuttuisin? Minussa kamppailivat pyrkimysvakavamieliseen pohdiskeluun ja ilottelevaan pakinointiin. (MM)

Kun Huovinen kuvaa ihmistä, ei lukijan naama pysy peruslukemilla. Huovista onkin nimitetty humoristiksi. Itse Huovinen tunnustautuu mieluumminkin kirjailijaksi, jonka tuotannosta löytyy huumoria:

”Oma teksti on paikoin aika vakavaakin”, Huovinen toteaa. Henkilöhahmoista tihkuu arjenmakuinen vastuu elämästä, ilmaistiin se sitten naurunhörähdyksellä tai kiivaammin sanakääntein. Humoristista tai ei, on lukijan ainakin myönnettävä, ettei Huovisen kirjojen sisältöä pelkällä naurulla kuitata. Mieluumminkin kotiutuu kirjojen sivuilta hymynkarehuulille:

”Saattaapa käydä sisikunnassa jokunen syväluotaava miete kolkuttelemassa, kun hilpeä sanansäilä heilahtaa lähelle.”

Mutta saarnaamaan Huovinen ei ala.

Aina nuo ovat metsämiehet nimittäin leikin ymmärtäneet. Koin osittain korpiromanttisia elämyksiä, en käsittänyt ehkä kaiken perimmäistä taustaa, näin myös vakavia, järkyttäviä ilmiöitä, kuuntelin sosiaalista omaatuntoani. Aivan hämärissä alkoivat itää kirjalliset aikeeni. (MM)

”Kirjailijan omassatunnossa sitä vasta on miettimistä. Matti Kurjensaarta lainatakseni: `se on aina huono.` Kun on jotain kirjoittanut, ei voi sitä enää korjata. Kaikkea voivat sitten käyttää hyväkseen tai pahakseen. Joskus mietin, olisiko kannattanut mitään kirjoittaa. Kun saisikin pois, ne riehakkaimmat jutut… tai saisi pois edes mielestä. Ja sitten on ne hyvät asiat, joita ei ole uskaltanut käsitellä. Niistäkin on huono omatunto ja kaduttaa. Ei tullut kirjoitettua kunnolla esimerkiksi lapsista. Enää en jaksa kirjoittaa. Maailman tilanne on niin sekava. Mistä löytää enää vakautta, staattisuutta? Mihin tässä voisi tarttua? Minun mielestäni tämä aika on epäkohtia täynnä.”

Onhan niitä toiveita.

Olin jostakin kirjasta lukenut käsitteestä ”taiteilijankamppailu”. Minä olen aina vierastanut tällaisia komeita sanontoja, ne ovat toisia korskeampia, asemastaan tietoisempia varten, ei kirjailijalle joka työskentelee ”muina miehinä” herättääkseen humoristisia mielikuvia lukijoiden iloksi. Mutta kamppailua se totisesti oli. (PK)

Huovisen mukaan, tässä yhteiskunnassa pitäisi taistella.

”Ettei jäisi syrjään. Pitäisi kirjoittaa vihaisia vastineita julkisuuteen, muistuttaa, että vielä minä olen elossa.”

Suomalainen syrjäytyneisyys vilkkaissa kaupunkioloissa kavahduttaa enemmän kuin verkkainen syrjäseutuelämä.

”Tällä maakunnalla on nykyään tämmöinen syrjäisyyden leima, oikein negatiivinen. Vaikka minä väitän kyllä, että täällä ollaan ihan eri lailla valistuneita. Kun minä ajelen jossain Keski-Suomessa, niin minä ajattelen, että siellä se vasta perukka on. Jossain siellä Joutsan tienoilla.”

 Mutta on jotain sellaista määrittelemätöntä myhäilyä, kuin pehmeän siiven sipaisua tai arkailevan käden kosketusta lapsen suortuvilla, jossa hyvä mieli ei puhkea nauruksi vaan hymyksi. Se on kuin elokuun lämmin iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Aikoinaan toivoin, että kirjan perimmäisiin sokkeloihin jäisi kuin ilmassa leijumaan hiljainen hymy. Onhan niitä toiveita, harvoin ne toteutuvat.(MM)

 

Anna-Liisa Tolonen

Tekstikatkelmat ovat Veikko Huovisen kirjoista

Muina miehinä – kirjailijan muistelmat, WSOY 2001 (MM)

sekä Pojan kuolema, WSOY 2007 (PK).

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2009.

Arvoistasi politiikkaa?

Kyyhkysen päätoimittaja haastatteli Suomen Kristillisdemokraattien puheenjohtajaa, väistyvää sisäministeri Päivi Räsästä puolueeseen liittyvästä uutisoinnista, ei-kristillisten uskontojen asemasta ja kristillisten arvojen merkityksestä politiikassa.

Ylen 27.3.2015 tekemä kysely Menneen maailman ääni vai viimeinen perinteisten arvojen puolustaja – millaiset mielikuvat sinulla on Kristillisdemokraateista? kartoitti suomalaisten mielikuvia Kristillisdemokraateista. Kyselyn otsikkoa voisi kutsua arvolatautuneeksi, eikä ainoastaan positiivisesti.

Itseensä liittyvään uutisointiin puheenjohtaja Räsänen kuitenkin suhtautuu positiivisesti: ”Pääosin se on asiallista ja liittynyt ministerintoimeeni”, hän kommentoi. ”Kansalaispalautteesta huomaan, että yksittäinen tunteita kuohuttanut juttu vuosien takaa jää kuitenkin ihmisten mieliin paremmin kuin vaikkapa sisäministeriön rakenneuudistuksia koskevat kymmenet artikkelit.”

Räsänen pitää ongelmallisena, että osittain median vaikutuksesta KD yhdistyy äänestäjien mielessä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: ”Monet mediat käyttävät huomautuksistamme huolimatta lähes yksinomaan meistä nimitystä ’kristilliset’. Kristillisyys on moniulotteinen ilmiö, eikä se tyhjenny millään tavoin KD-puolueeseen. Lyhennettynä kristillisdemokraatit on KD, ei koskaan kristilliset.”

”Päätökset tulee voida perustella yleistajuisesti ja ratkaisut tehdä yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella, vaikka politiikkaa tehdäänkin aina arvolatautuneesti jostakin arvopohjasta ja ideologiasta käsin.” – Päivi Räsänen

Ylen kyselyssä KD saa sekä risuja että ruusuja toiminnastaan. Vastaajat kehuvat puoluetta linjansa johdonmukaisuudesta ja puheenjohtaja Räsästä ministerintyön onnistumisesta. Sen sijaan he kritisoivat puoluetta uskonnon sekoittamisesta politiikkaan. Puheenjohtaja Räsänen kommentoi uskonnon roolia politiikassa seuraavasti: ”Päätökset tulee voida perustella yleistajuisesti ja ratkaisut tehdä yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella, vaikka politiikkaa tehdäänkin aina arvolatautuneesti jostakin arvopohjasta ja ideologiasta käsin. Puhdas uskonnollinen tai opillinen perustelu ei mielestäni vielä ole pätevä poliittisessa päätöksenteossa.”

Hän kritisoi ajatusta, jonka mukaan tunnustava kristitty ei saisi toimia politiikassa: ”Tämä on demokratian ja perustuslakimme vastainen, syrjivä ajatus. Minusta on tärkeää, että päättäjissä on myös tunnustavia kristittyjä puolustamassa kristillisiä arvoja.”

Politiikkaa kestävältä arvopohjalta

Suomen kristillisdemokraatit kuuluvat eurooppalaiseen kristillisdemokraattiseen puolueperheeseen, joista puheenjohtaja Räsänen mainitsee Saksan CDU:n (Christian Democratic Union) ja Europarlamentin EPP:n (Group of the European People’s Party). ”Keskiössä on perhe ja muut lähiyhteisöt, heikoimmista huolehtiminen sekä talousvastuu ja yrittäjyyden edistäminen. Edustamme siis sosiaalista markkinataloutta”, hän kuvailee kristillisdemokraateille yhteisiä piirteitä.

Toisaalta Räsänen kuvaa Suomen Kristillisdemokraattien arvopohjaa ja ihmiskäsitystä selkeän kristilliseksi: ”Käsitys ihmisen korvaamattomasta arvosta on KD-politiikan keskeisin lähtökohta ja sen perustana on usko Jumalan luomistyöhön: jokainen ihmisyksilö on Jumalan kuva.” Räsänen painottaa, ettei puolue kuitenkaan ole uskonnollinen: ”Oppikysymyksillä ei ole sijaa puoluepolitiikassa. KD ei opeta tai edusta mitään tiettyä kristillistä suuntausta, vaan mukana on ihmisiä hyvin erilaisista taustoista.” Hänen mukaansa myös ei-kristityt voivat kokea kristillisten arvojen pohjalta rakennetun yhteiskunnan olevan lähempänä omia arvojaan kuin ateistiselta pohjalta rakennetun yhteiskunnan.

Puheenjohtaja Räsänen kuvaa ajatusta jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta ja korvaamattomasta arvosta tärkeimmäksi puolueen toimintaa ajavaksi kristilliseksi arvoksi. Tämä näkyy esimerkiksi puolueen perhe-, vanhus- ja päihdepolitiikassa: ”Puhumme laadukkaan terveydenhuollon ja vanhuspalveluiden puolesta. Korkeatasoinen hoito on ihmisarvon kunnioittamista käytännössä.” Kritiikkiäkin saanutta alkoholi- ja päihdepolitiikkaa puheenjohtaja Räsänen kommentoi näin: ”Alkoholi- ja päihdepolitiikassa ajamme korkeaa verotusta ja saatavuuden rajoittamista. Tämä ajatus lähtee heikommasta huolenpitämisestä. Jokainen, joka tuntee lähipiiristään jonkun päihteiden ongelmakäyttäjän, tietää, että päihteet voivat ottaa yliotteen ihmisestä. Silloin ihmisen vapautta turvaa parhaiten se, kun esimerkiksi alkoholia ei ole jatkuvasti tarjolla.”

Toisin kuin eräät Ylen kyselyn vastaajat väittävät, KD ei Räsäsen mukaan edusta holhousyhteiskuntaa. ”Puhumme nimenomaan sen puolesta, että apu ja tuki annetaan kevyessä muodossa, matalalla kynnyksellä ja varhaisessa vaiheessa. Olemme vastavoimana ja vahvana kriitikkona holhousyhteiskunnalle, jossa kaiken nähdään olevan viranomaisten vastuulla ja laitoksissa tehtävää.” Holhoamisen sijaan puolue korostaa lähiyhteisöjen merkitystä.

Kansankirkko uskonnonvapauden turvaajana

Suomen Kristillisdemokraattien periaateohjelmasta käy ilmi, että KD puolustaa positiivista uskonnonvapautta. Tämä ei päde ainoastaan kristillisiin kirkkoihin. Esimerkiksi, KD neuvotteli 100 000 euroa Helsingin juutalaisen seurakunnan turvallisuusjärjestelyihin Ranskassa ja Tanskassa tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Se on myös neuvotellut korjausavustuksia eri uskonnollisille yhteisöille.

Puheenjohtaja Räsänen pitää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asemaa tärkeänä myös muiden uskonnollisten yhteisöjen toimintavapauksien turvaamiseksi: ”Kansankirkon vahva asema toimii myönteisen uskonnonvapauden turvaajana yhteiskunnassamme. Mikäli asema heikkenee, vaatimukset yhteiskunnan uskonnollisesta neutraliteetista voimistuvat, mikä vaikeuttaisi myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien ja yhteisöjen asemaan.”

Kansankirkon aseman turvaamisen lisäksi Räsänen peräänkuuluttaa oman uskonnon opetuksen vahvistamista, muiden uskonnollisten yhdyskuntien rahallista tukemista, yhdistyksissä tapahtuvan uskonnollisen toiminnan tunnustamista perustuslain turvaamaksi uskonnonharjoitukseksi ja uskonnon ottamista puheeksi julkisessa keskustelussa.

Tarve kristillisille arvoille

Puheenjohtaja Räsänen uskoo Suomen Kristillisdemokraattien tulevaisuuteen. ”Yhteiskunnan rakentaminen kristilliseltä arvopohjalta on osoittautunut historian saatossa menestykseksi”, hän toteaa. Hän mainitsee perheen, ihmisarvon ja yrittäjyyden korostamisen puolueen keskeisiksi arvoiksi ja uskoo niiden myös säilyvän sellaisina. Hän toivoo myös rehellisen ja asioihin paneutuvan tavan tehdä politiikkaa säilyvän.

Räsänen ajattelee monien tämän hetken yhteiskunnallisten ongelmien johtuvan kristillisestä arvopohjasta irtautumisesta: ”Epärehellisyys on tuonut harmaan talouden. Se, ettei perheiden ja erityisesti äitien tärkeää tehtävää arvosteta, on tuonut meille ikärakenteen vääristymän ja kestävyysvajeen, kun lapsia on jo pitkään syntynyt maahamme liian vähän. Päihteiden käytön lisääntyminen tuo meille vuosittain useiden miljardien eurojen lisälaskun valtiontalouteen. Itsekkyyden ja vastuuttomuuden korostuminen aiheuttaa syrjäytymistä ja rakennetyöttömyyttä. Lähimmäisen rakkauden periaatteesta luopuminen tekee yhteiskunnastamme kylmän ja epätoivon täyttämän. Ainakin tarvetta kristillisille arvoille on, mutta demokratiassa kansalaiset päättävät, mitä arvoja edustavat henkilöt he tahtovat päätöksiä tekemään.”

teksti: Milla Purosalo ja Jenni Vihtkari

Tietämättömyyttä ja epäluuloa

Kyyhkynen järjesti 26.2.2015 kyselyn teologian opiskelijoiden suhtautumisesta kristillisdemokraatteihin. Kysely järjestettiin käytännöllisen teologian peruskurssin luennolla, jotta paikalla olisi mahdollisimman realistinen otos teologian opiskelijoita. Vastaajat olivat pääasiallisesti toisen vuosikurssin opiskelijoita.

Kysyimme:

  • Oletko äänestänyt kristillisdemokraatteja?
  • Keitä kristillisdemokraatteja tiedät?
  • Mielikuvasi mukaan, ketkä äänestävät kristillisdemokraatteja, millaisia asioita puolue ajaa, ja mitä puolue on saanut aikaiseksi?

Kysyimme myös vastaajan sukupuolta ja kokeeko hän olevansa kristitty.

Kyselyyn vastasi 65 opiskelijaa, joista 34% oli miehiä ja 66% naisia. Kristillisdemokraatteja oli äänestänyt 19% vastaajista. 27% miehistä ja 14% naisista oli äänestänyt puoluetta.

Kristillisdemokraatteja äänestäneitä miehiä ja naisia oli määrällisesti yhtä paljon, ja he kaikki kokivat olevansa kristittyjä. Ei-äänestäneistä naisista 78% koki olevansa kristittyjä, ja ei-äänestäneistä miehistä 81% koki olevansa kristittyjä. Huomattavaa on, että suhteellisesti useampi mies koki itsensä kristityksi ja oli myös äänestänyt kristillisdemokraatteja.

Lähes jokainen vastaaja osasi kertoa Päivi Räsäsen olevan kristillisdemokraatti, ja suurin osa vastaajista mainitsi myös entisen MEP:in Sari Essayahin. Myös hiljattain kokoomukseen siirtynyt Bjarne Kallis oli tuttu nimi vastanneille, kuten jotkin tuntemattomammat KD-suuruudet kuten puoluesihteeri Asmo Maanselkä ja teologian opiskelija Riki Kuivalainen.

Puoluetta äänestäneiden mielikuvien mukaan kristillisdemokraatteja äänestävät vakaumukselliset kristityt, uskonnolliset nuoret ja ennen kaikkea arvokonservatiivit. Puolueen ajamiksi asioiksi äänestäneet mainitsivat kristilliset arvot sekä lapsiperheiden, köyhien ja vanhusten hyvinvoinnin. KD:ta äänestäneet kykenivät listaamaan puolueen konkreettisia saavutuksia, kuten poliisivoimien uudistamisen, kotihoidon tuen säilyttämisen ennallaan ja rahankeräyslain uudistamisen, joka tosin siirtyi seuraavalle kaudelle.

Vastaajat, jotka eivät olleet äänestäneet puoluetta, olivat suurilta osin tietämättömiä puolueen ajamista ja saavuttamista konkreettisista asioista. Alkoholilain tiukennuksesta ja poliisiuudistuksesta jotkut olivat tietoisia – kuten myös sukupuolineutraalin avioliittolain vastustuksesta. Myös eräiden ei-äänestäneiden mielikuvissa puolue ajaa lapsiperheiden asioita, mutta enimmäkseen heidän mielikuvansa kristillisdemokraateista ovat hyvin kielteisiä. Vastaajat, jotka eivät ole äänestäneet Kristillisdemokraatteja kuvailevat puoletta vanhanaikaiseksi, suvaitsemattomaksi, homojen ja edistyksen vastaiseksi, joka on pilannut uskonnon, kirkon ja jopa Jumalan maineen.

teksti: Ossi Hyvärinen
kysely: Kyyhkysen toimituskunta

Kristillisdemokratiaa ilman kristillisyyttä?

Suomen Kristillisdemokraatit (ent. Suomen Kristillinen Liitto) edustaa suhteessa Euroopan kristillisdemokraattisiin puolueisiin erikoista ilmiötä. Puolueen periaateohjelmassa on nimittäin Jumala mainittu.

Mitä kristillisdemokraatteihin sekularisoituneessa Euroopassa tulee, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Vaikka Jumala ohjelmasta löytyisikin (Saksan CDU:n periaateohjelmassa jopa 17 kertaa), ei se puolueen linjassa välttämättä näy: niin kutsutut kristilliset arvot ovat todellisuudessa samalla tavalla sekulaarin, humanistisen, liberaalin, individualistisen yhteiskunnan arvoja kuin muidenkin puolueiden arvot.

Tämä näkyy hyvin belgialaisen CD&V:n kohdalla. CD&V on kyllä perustettu katolilaisten toimesta vastaamaan teollistumisen aikana syntyneisiin sosiaalisiin ongelmiin. Äänisaaliin kasvattamiseksi puolue kuitenkin ohensi katolista identiteettiään – mistä seurasi puolueen kohoaminen yhdeksi suurimmista. Puolueen 1884 vaalien jälkeen läpi runnoman koulutusuudistuksen ansiosta 70% Flanderin kouluista on edelleen katolisia – tosin katolisuus on useissa tapauksissa yhtä katolista kuin maan kristillisdemokraattien kristillisyys.

Ihmekö, että kristillisistä arvoista puhuminen aiheuttaa Flanderin teologeissa allergisen reaktion.

teksti: Milla Purosalo