Antti Hurskainen käsittelee esseekokoelmassaan välinpitämättömyyttä ja tekee tyhjentävän analyysin rippileiristä, jossa voittajat erottuvat häviäjistä.
Yksi kiinnostavista nuorista esseisteistä on Antti Hurskainen (s. 1986). Hurskaisen kokoelmissa yhdistyvät kirjallinen tyylitaju ja notkea ajattelu, jossa ei pelätä assosioida villisti, heittäytyä omakohtaiseksi ja käsitellä kaikkea kulttuuria matalasta korkeaan. Tapan sut (2014, Savukeidas) oli vimmainen kirja ”populaarikulttuurin vallasta”, jonka esseissä Hurskainen pääsi PMMP:n kautta käsiksi kouluväkivaltaan, osoitti Bruce Springsteenin ja Randy Newmanin musiikkien avulla, kuinka matkailu avartaa vain valmiiksi avaria sieluja, sekä avasi The Curen goottipopilla esikaupunkiahdistuksen harmaata keveyttä.
Tuoreimmassa kokoelmassaan Välinpitämättömyys (2016, Savukeidas) Hurskainen pidättäytyy nojaamasta liikaa populaarikulttuuriin. ”Ajattelin kirjoittaa kirjan, jossa ei käsiteltäisi lainkaan pop-musiikkia. Ei edes esimerkinomaisesti, ei yhdessäkään alaviitteessä”, Hurskainen kirjoitti kirjasta blogissaan. Vaikkei Hurskainen tavoitteessaan onnistunut, on kirjan painopiste muualla kuin kulttuurituotteissa. Tarve irrottautua popmusiikista on ymmärrettävä, sillä yksi edeltäviin kokoelmiin kohdistetuista kritiikeistä oli liika teosten ja artistien määrä, joka ei välttämättä ilahduta muita kuin popintoilijoita.
Uuden kokoelman esseet pyörivät löyhästi nimen teeman ympärillä. ”Kun asioilla tai ilmiöllä ei ole ’väliä’, se on vailla merkitystä”, Hurskainen kirjoittaa. Välinpitämätön ei ”pidä väliä” tai ”tee eroa”, mitä englannin vastine indifference tarkoittaa, vaan ”antaa asioiden langeta yhteen tai olla lankeamatta, sama se”. Paras esimerkki välinpitämättömyydestä Hurskaiselle on lentokenttä. Lentäminen on jo menettänyt merkityksensä ainutlaatuisena keksintönä – se on ”yleinen poikkeustila”, normalisoitunut outous. Toiselle puolelle maailmaa päivässä pääseminen ei enää herätä hämmästystä.
Nimiesseessä Hurskainen kertaa kokemuksiaan lentokentän pokkarikaupassa työskentelemisestä. Tuore kirjallisuuden maisteri sai pestin, vaikka kirjallisuuden tuntemus nähtiin lähinnä haitaksi – myyntikokemusta pidettiin keskeisempänä. Yhdyssanassa kirjakauppa ”jälkimmäinen osa ratkaisi”. Työtoverit joko ylpeilivät lukemattomuudellaan tai antoivat kirjallisuudelle intuitiivisesti arvoa, kuten suomalaisessa kulttuurissa tavataan tehdä. Lukemiseen asti arvon antaminen ei kuitenkaan johtanut.
Hurskainen tekee eron välinpitämättömän ja ”välinpitäjän” välille. Välinpitäjä valikoi lukemansa tarkkaavaisesti, eikä välinpitämättömän ”himolukijan” lailla halua vain jotain lukemista, jonka sittemmin unohtaa. Kaikki tärkeät suhteet tarvitsevat välin ottamista ja tarkkaan annosteltua etäisyyttä, Hurskainen kirjoittaa. Valikoiminen lisää rakkauden tuntemuksia. Essee on hyvä puheenvuoro välittämisen ja intohimoisuuden puolesta, maailmassa tarkkaavaisesti elämisestä ja kokemustensa hallitsemisesta.
Luetut pokkarit unohtuvat hetkessä ja yhä uusia elämyksiä janoava ihminen typistyy kuluttajaksi, jonka huomion voi kiinnittää aina uudella mainoskyltillä ja muoti-ilmiöksi mainostetulla kirjalla. Hurskaisen asennoitumisessa on mukana elitismiä, joka ei niinkään näy ajoittaisissa kommenteissa viihdekirjallisuuden halveksumisesta, vaan oletuksessa siitä, että suurin osa ihmisistä käyttäisi älyään ja huomiokykyään yhtä paljon kuin ”välinpitäjä”.
On ilahduttavan utopistista olettaa, että ihminen valitsee tärkeän ja vaikean kirjan. Moderni kirjakulttuuri ei varsinaisesti suosi sellaista toimiessaan ympäröivän yhteiskunnanlailla huomion ehdoilla; mikä kirja puhuu eniten nykyhetkestä, mikä kirja on huomion keskipisteenä, mistä voi puhua työkavereille. Se on ymmärrettävä kaipuu nopeassa ja sirpaleisessa yhteiskunnassa, mutta aikaa kestävä kirjallisuus ei siitä hyödy. Kokonaisuutena Välinpitämättömyydestä on vaikea saada yhtä vahvaa otetta kuin Tapan sut -kirjasta.
Välinpitämättömyyden teema on hailakka eikä juuri jää kokoelman luettua mieleen väkevänä tuntemuksena ja esseitä ohjanneena ajatuksena. Kirja tuntuu hieman etäiseltä, eikä se vanginnut ajatuksiani samalla tavalla kuin edeltäjä. Etäisyys näkyy tyylissä, josta aikaisempi vimma ja vuolaus on lauhtunut. Lauseet ovat tiiviimpiä ja äityvät jopa aforistiseen kiteyttämiseen, joka tuo mieleen kotimaisen esseistiikan vanhemman polven edustajan Matti Mäkelän. Mutta aivan kuten Mäkelänkin esseissä, ongelmaksi muodostuu se, että tiukka lause tuntuu usein piilottavalta ja etäiseltä.
Jäin kaipaamaan ylitsevuotavuutta ja polttavaa tarvetta sanoa kaikki. Toki kehittyessään kirjailija hioo tyyliään, ja kokoelma onkin tekstinä nautinnollista, täynnä hienoja kiteytyksiä ja miellyttävästi soljuvaa ajattelua. Mutta Välinpitämättömyys ei tunnu siltä, että se olisi ollut polttavan tärkeä kirjoittaa; se tuntuu vain hyvältä suoritteelta. Hurskainen kirjoittaakin blogissaan kirjan olleen vaikea kirjoittaa, mikä on jokseenkin nähtävissä. On kokoelmassa yksi täysosumakin, ja se on myös teologisesta näkökulmasta kiinnostava.
Esseessä ”Jumalaton saari” Hurskainen käsittelee rippikoulua ja etenkin omaa leiriään. Maalaispaikkakunnan rippileiri järjestettiin saaressa. Vain hieman liioitellen Hurskainen vetää yhtymäkohtia William Goldingin klassikkokirjaan Kärpästen herra, jossa autiolle saarelle joutunut poikajoukkio osoittaa ihmisyyden rujommat puolet keskinäisissä valtataisteluissaan.
Ilahduttavasti Hurskainen onkin ollut niitä vahvempia ja tekee katumustyötään kirjoituksessaan. Hurskainen nuoleskeli itsensä huipulle ja harmittelee sitä edelleen. ”Rippileirisaaresta muotoutui häpeämättömän kilvoittelun kenttä – totaalisempi kuin koulu tai urheiluseura. En huomannut tätä, koska opin säännöt ja menestyin”, Hurskainen kirjoittaa. Rippileirillä piti satsata tekemiseen; piti olla sananvalmis, heittäytyväinen ja musikaalinen. Piti olla hyvä tyyppi. ”Johtajan” eli leirin vastuuhenkilön suosioon pääseminen oli ylin kunnia.
Hurskainen kirjoittaa kiehtovasti poikajoukkioiden saunaprotokollasta, jossa piti paistaa tiettyä makkaraa tietyllä tavoin ja juoda tietynmerkistä virvoitusjuomaa. Kuulostaa triviaalilta, mutta ei olisi ollut mitään nopeampaa keinoa joutua hyljeksityksi kuin epäonnistumalla saunan lauteilla. Oman ulkopuolisuuden kokemuksensa Hurskainen sai huomatessaan ettei tullut kutsutuksi yösaunaan, johon Johtaja kutsui vain sisäpiiriläisistä sisäpiiriläisimmät. ”Saaresta löytyi saari, jolle liikennöinyt lautturi ei ollut lahjottavissa.”
Essee saa muistelemaan omaa rippileirikokemusta ja miten se vaikutti myöhemmin tulleeseen teologiasta kiinnostumiseen. En muista leiriltä yhtä vahvaa sosiaalista jakoa, mutta muistan kyllä jättäytyneeni angstisena teininä ulkopuolelle. ”Vartaloaan hävenneille ja sielultaan hauraille 15-vuotiaille – siis 15-vuotiaiden enemmistölle – rippileirin iltaohjelmien on täytynyt merkitä pitkitettyä, valveeseen naarattua painajaista”, Hurskainen kirjoittaa. Aivan sellaiseksi en kokemusta väittäisi, mutta ei se siitä kaukana ollut. Kerran uskaltauduin soittamaan kitaraa muiden kuullen ja paikallinen Johtaja – joka ei ollut tippaakaan despootti – pyysi tulemaan soittamaan pappilaan kakkoskitaraa. En mennyt, eikä seurakuntaelämä lähtenyt rippikoulun jälkeen lentoon.
Esseen aikana Hurskainen tulee myös oivallisesti murskanneeksi Punaisesta laulukirjasta löytyvän uudemman suomalaisen gospelin. Pekka Simojoen säveltämät ja Anna-Mari Kaskisen sanoittamat kappaleet ovat säälimättömässä syynissä. ”Tuskin kukaan on löytänyt Jumalaa Anna-Mari Kaskisen lyriikan avulla. Enemmänkin on löydetty Pekka Simojoen iilimatomaiset sävelmät ja tahallisen epämääräisesti runoiltu voittajamentaliteetti.” Kaksikon pirteästä gospelpopista uupuvat synti ja tuomio ja muut kristinuskolle keskeiset, aidosti koskettavat asiat. ”Ikävät asiat ilmaistaan ohimennen ja imperfektissä”, Hurskainen huomauttaa.
Uskonnollisuus on pirteää ja banaalia voittamisen tunnetta ja omahyväistä piehtarointia. Epäilys puuttuu. Tai kuten Hurskainen sen ilmaisee: ”Lasittunut katse ja lobotomiapotilaan hymy odottavat, jos otat Pekan ja Anna-Marin nössökristuksen sydämeesi.” Ehkä täytyy hyväksyä, että rippikoulu on suosittu kaikista muista kuin kristinuskoon liittyvistä syistä. Kun hormoneista sekaisin olevia teinejä laittaa samaan tilaan viikoksi, voi hyvän lisäksi tapahtua myös pahaa. Kristinusko on rippileirin kylkiäinen, josta osa innostuu, mutta suurin osa ei.
Hurskainen päätyy essessään väittämään, että nykyistä, ”jumalatonta” rippileiriä parempi olisi 18-vuotiaana käytävä uskonnollinen ja koulumainen leiri, joka rajaisi jo lähtökohtaisesti suuren osan nuorista pois. Siinä iässä hengellisten kysymysten käsittely olisi jo tutumpaa ja pahimmat hormonimyrskyt laantuneet. Itse en samaa kannata, sillä kaiken ahdistuksen läpi rippileiristä jäi kaunis kaiku. Leirillä käytiin keskustelua ohjaajan kanssa oppimispäiväkirjan välityksellä. Omani suhtautui nolostuttavan ironisen 15-vuotiaan pojan viisasteluun arvostavasti. Kun vuosia myöhemmin kiinnostuin teologiasta, tulivat niillä sivuilla käydyt opilliset keskustelut ensimmäisenä mieleeni. Niinkin voi käydä.
Kirjoittaja: Mikael Helenius
