Pääkirjoitus 2/2016: Minä olen ongelma

Seuraava dialogi on kuulunut minun ja ystäväni vakiovitseihin viimeisen puolentoista vuoden aikana:

Ystävä: “Mitenkäs sun gradu?”

Molemmat:  “ylilyötyä huutonaurua.”

Minä (naama peruslukemilla): “No, ihan vakavasti puhuen…”

Niin, vakavasti puhuen, miten tässä näin on käynyt? Minusta, oman elämänsä tunnollisesta suorittajasta, tuli tämän lukuvuoden aikana virallisesti n. vuoden opiskelija. Mikä on voinut herpaannuttaa huomioni jaloista päämääristäni?

Tiiviistettynä: elämä tuli eteen, en vain ole jaksanut. Kolmannen lukuvuoden paikkeilla jäin kiinni kuluttaviin ihmissuhteisiin, lähdin ainejärjestötoimintaan, aloitin osa-aikatyöt, enkä pitänyt enää mielekkäänä lukea taas yhtä kirjaa kartuttaakseni opintopistetiliäni, jotta saavuttaisin – niin, mitä?

Henkilökohtaiset ongelmani ovat johtaneet siihen, että minusta on tullut yhteiskunnallinen ongelma. Opintoni venyvät, hajautan energiaani käymällä samanaikaisesti töissä, en valmistu hyödylliseen ammattiin. Saamani viesti, on että olen kuluerä yliopistolle ja valtiolle. Niin ovat myös opiskelupaikan valinnassa jahkailevat ja opiskelemaan pääsevät, joille pitäisi olla resursseja järjestää opetusta. Jos tästä kaikesta suoriutuukin, niin elämän kiertokulussa seuraavaksi tulevat vanheneminen, sairastuminen ja kuolema – eivätkä nekään ilmaiseksi.

Kiitoksia, että minulle on osoitettu näin selkeästi paikkani. Kuten englantilainen kirjailija G.K. Chesterton lauseen esseessään otsikolla ”Mikä maailmassa on vikana?” minäkin voin nyt todeta: ”Hyvät herrat, minä olen.”

 

Kirjoittanut: Olli-Pekka Toivanen

Päätoimittaja