Ketä kiinnostaa jotkut kuntavaalit?

Posted on 3/2017 by Kyyhkynen

Takapenkin huutaja pohtii, onko kyynisenharmaa vaalikevään uusi musta

Äänestäjä, käytä ääntäsi! Äänestämällä voit vaikuttaa! Kun ääni uurnaan kilahtaa, niin edustaja valtuustoon vilahtaa! Kunnallishallinnon poliitikot edistävät lähiseutusi asiaa ja tekevät siitä paremman paikan elää!

Nyt rakas Huutajanne on optimisti, ehkä jopa idealisti. Kansanedustajien, meppien ja kunnallispoliitikkojen touhuilua lienee sittenkin varmempaa seurata kyynikon linssein.

Tällaiset lasit ovat Äänestäjälle kuin kiikarit: politiikkaa on mahdollista seurata riittävän etäältä. Kun ei mene liian lähelle liekkiä, ei tule itsekään vedätetyksi pettymysten rovioon.

Äänestäjä on kuullut, kuulee ja tulee kuulemaan vaalipuheita ja -lupauksia. Useimmiten lupaukset pitää ymmärtää lainausmerkeissä, hän arvioi. Ennen vaaleja suolletaan “lupauksia”, selkosuomeksi kusetuspuhetta, joka ensin lämmittää, mutta vaalien jälkeen jäätää.

Lapsiperheet, eläkeläiset, opiskelijat, työttömät! Köyhien oloja on parannettava, eriarvoistuminen lopetettava! Toisin kuin hallituspuolueet, me oppositiossa kuulemme hätähuudon! Toisin kuin nykyinen oppositio, me nykyisessä hallituksessa vastustimme leikkauksia viime vaalikauden oppositiossa!

Äänestäjä tuntee kuvion. Tämän päivän oppositio on huomisen hallitus, tämän päivän “lupaus” huomisen kusiset lenkkarit. Äänestäjästä tuntuu, että “lupaus” tosiaan ansaitsee ironiset poltinmerkkinsä.

Pyöröovet puskevat päättäjiä yksityiselle sektorille kevätviiman voimalla. “Lupausten” unohtamisen jälkeen aletaan pedata parempia pelipaikkoja itselle ja kavereille. Vauhditetaan päätöksiä, jotka ovat eduksi tulevassa elämässä – jollei iankaikkisuudessa niin ainakin bisneksessä.

Milloin tämä on tähän mennyt, Äänestäjä kysyy. Milloin poliitikot jättivät kansan ja alkoivat edustaa itseään ja lääkärifirmoja? Miksi meillä on vallassa valehtelijoiden klubi?

Äänestäjän kyynisyyskäyrä johdattaa kysymään, mitä mieltä on äänestää. Ketä oikeesti kiinnostaa jotkut kuntavaalit?

Sitten Äänestäjä pohtii, että ehkä kyynisyys ei silti ole uusi musta. Oikeammin se on aina taustalla oleva harmaa, yksi sen sävyistä. Mieltymyksessä kyynisenharmaaseen saattaa piillä pelko Äänestäjän sitomisesta, piiskaamisesta ja kurittamisesta. Se on kilpi, joka suojelee pessimististä kantajaansa pettymykseltä.

Mutta kyynisenharmaa ei ole niinkään väri kuin sävy. Äänestäjän mielessä siihen kytkeytyy mahdollisuus muutokseen. Kaiken ei tarvitse olla vedätystä, ihmisen sanaan pitää voida myös luottaa!

Ja luottamukseenhan edustuksellinen demokratia ensi kädessä perustuu. Kuntavaaleissa valitaan edustajat kunnan tai kaupungin luottamustehtäviin. Kun Äänestäjä osoittaa valtuutetulle luottamusta, lasi on täytetty puolilleen. Edustajan tehtävä on täyttää malja loppuun luvatulla sisällöllä.

Luottamus maljan täyttymiseen ylläpitää toivoa kansanvallan elinvoimasta ja uskottavuudesta. Käyttämällä ääntään Äänestäjä asettaa toivonsa sen varaan, että edustuksellinen demokratia eläisi eikä joutuisi tyrannian julkisivuksi.

Äänestäessään Äänestäjä ei suostu antamaan piiskaamisen pelolle valtaa. Kyyninen käsitys voi olla hänelle osa totuutta, mutta vain osa. Kyynisenharmaa ei ole toivottomuuden värinen.

Nyt on totuuden aika, sanoisi kepu-ukko-Paavo. Nyt on aika tehdä “lupauksista” taas lupauksia. Nyt on aika näyttää, etteivät poliittiset puheet ole vain vettyvän demokratian paperitiikereitä. Nyt on osoitettava, ettei kyynisenharmaa ole uusi musta.

Pääkirjoitus 4/2016 Onko Feministisessä puolueessa tilaa miehille?

Posted on 12/2016 by Jenni Vihtkari

Kirjailija Timo Hännikäinen intoutui viime juhannuksena lähettämään natsitervehdyksiä ja raiskausviestejä Naisasialiitto Unionin ja Naisten linjan Facebook-sivuille. Unioni kommentoi Hännikäisen häiritsevää kirjoittelua myöhemmin Facebook-päivityksessään. Juhannuskaljoittelunsa lomassa Hännikäinen oli unohtanut lähettämänsä kommentit, ja valitteli Naisten linjan ja Unionin menneen vähän sekaisin.

Hännikäinen on useaan otteeseen kiusannut niitä, jotka eivät häntä miellytä. Tästä huolimatta hänet palkittiin lokakuussa Alfred Kordelinin säätiön 6 000 euron arvoisella apurahalla. Vastaavasti rapakon takana marraskuussa todistettiin, presidentinvaalit on mahdollista voittaa solvaamalla naisia ja erilaisia vähemmistöjä. Onko moinen käytös mahdollista samassa asemassa oleville naisille?

Akavan viestinnänjohtaja Marjo Ollikainen listasi blogitekstissään elämäntilanteita ja luonteenominaisuuksia, joissa nainen on aina vääränlainen kehdosta hautaan. Listassaan hän toteaa naisen olevan joko liian tiukkapipo, lepsu, pinnallinen, tylsä, hankala, laiska, hysteerinen, tunteeton, itsekäs tai jopa uhka – koita nainen nyt siinä sitten olla jotakin!

Marraskuussa Helsingin kaupunki jopa nimesi yhdeksi perheväkivallan muodoksi nykypäivän välinpitämättömät someäidit. Mainos on hyvä muistutus äitejä syyllistävästä politiikasta, jossa nainen joko ottaa itselleen liikaa aikaa tai on liian omistautunut äitiydelleen.

Ensi kevään kunnallisvaaleihin pyrkivä Feministinen puolue on tuomassa laajemmin esille tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden näkökulman. Puolueen mukaan sen ainutlaatuisuus politiikan kentällä liittyy feministiseen analyysiin, joka pyrkii esittämään epätasa-arvoa tuottavia rakenteita ja tarjota konkreettisia ratkaisuja niiden purkamiseksi.

Puolueen tavoitteissa tasa-arvon, syrjimättömyyden ja inhimillisen turvallisuuden teemat vaikuttavat keskittyvän naisiin ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin. Miehet esiintyvät lähinnä turvallisuusuhkana suomalaisille naisille. Olisi tärkeää tuoda esille myös miesten kokema väkivalta. Esimerkiksi miesten kokema parisuhdeväkivalta on Suomessa yhä tabu, joka ei ansaitse tulla vähätellyksi.

Tänä vuonna on paljon keskusteltu poikien ja miesten asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Miesten ja poikien ahtaat sukupuolinormit, heikompi koulumenestys ja asevelvollisuus ovat keskeisiä tasa-arvokysymyksiä, joihin Feministisen puolueen kannattaisi myös tarttua.

Jenni Vihtkari

Vastaava päätoimittaja

Sikailu haisee

Posted on 10/201612/2016 by Kyyhkynen

Takapenkin huutaja

Yhteiskunnassa yleistyvä sikailu kyllästyttää.

Olipa siis kerran sikapahnue, joka tahtoi röhkiä mielenosoituksellisesti muille eläimille. Röhkimispaikaksi ne olivat valikoineet yhteisen juomapaikan, jossa eläimet useimmiten tapasivat toisiaan. Sikojen tarkoituksena oli osoittaa muille, että jotkut eläimet olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niiden mielestä eläinyhteisön johtajuus oli vain ja ainoastaan sikojen juttu.

Sikojen röhkiminen ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Valtaosa eläimistä suhtautui niiden möykkäämiseen hämmentyneen paheksuvasti, niin todellisuudesta vieraantuneella tavalla ne elämöivät. Jotkut eläimet olivat jopa huvittuneita, kunnes röhkiminen eteni liian pitkälle.

Sikojen uhri oli rauhanvahtikoira. Tämä terrieri oli iskenyt hampaansa Sikojen Saparoliikkeen lippuun, jota eräs SS-sika oli rynnännyt pelastamaan. Sen jätteenhajuisen hengityksen vuoksi rauhanvahtikoira oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Lopulta SS-vastainen terrieri menehtyi saamiinsa vammoihin.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten keskuudessa puheen Sikojen Saparoliikkeen lakkauttamisesta. Eläimet huomasivat, että Saparoliikkeen äänekäs röhkiminen oli saanut voimistua vailla suurempaa huomiota. Sikailun historian tuntien tähän koettiin aiheelliseksi puuttua. Asiaa ryhdyttiin puimaan laajasti eläinkunnallisella tasolla. Tuomionsa tviittasi eläinten ylin johtaja, leikkaajaleijona, jota tosin kritisoitiin hitaudesta. Kokomustamangusti taas oli sitä mieltä, että SS-liike voitaisiin kieltää siltä seisomalta. Luultavasti vaikeimmassa raossa eläinjohtajista oli kuitenkin espoonjytkytikka, jonka johtamalla Aidot Eläimet -puolueella oli yhteyksiä myös sikoihin.

Eläinten työ- ja oikeusasioista vastannut urponalle taas oli yhtä ymmällä kuin tavallisestikin. Se oli möläyttänyt kerran kannattavansa teurastuksia ja oli edelleen kahden vaiheilla. Marimekkoperhonen, sisäministeri, oli mangustin linjalla: sikailun oli loputtava.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten enemmistön suvaitsevaisten citykanien tueksi. Jätteenhajuisella

hengityksellään surmatyöhön langennut SS-sika tuomittiin häkkeyteen kuolemantuottamuksesta, vaikka se tekonsa tunnustettuaan sen oudosti kiistikin. Roskaröyhtäykset saivat nyt sen osalta jäädä.

Leikkaajaleijona, kokomustamangusti ja espoonjytkytikka pääsivät yhteisymmärrykseen Sikojen Saparoliikkeen kieltämisestä. Marimekkoperhonen ja urponalle hoitivat tämän jälkeen asian lopullisen toteutuksen. Urponalle oli toki edelleen ymmällään, mutta kukapa meistä ei joskus olisi. Sikojen Saparoliikkeen lakkauttaminen turvasi rauhan eläinten välillä, ja sikailun julkinen kieltäminen osoittautui voimakkaaksi kannanotoksi eläinten tasa-arvon ja zookratian puolesta. Yksittäistä sikailua ilmeni toki tämänkin jälkeen, mutta valtavirraksi siitä ei ollut.

Ja niin eläimet elivät onnellisina aina seuraaviin leikkauksiin asti. Huolimatta leikkaajaleijonan käyristä ne pitivät

mielessään tarinan opetuksen: estä sikailu ennen kuin se vie sinulta tilan hengittää. Sen pituinen se.

Jäähyväiset kiireille

Posted on 6/201612/2016 by Kyyhkynen

Takapenkin Huutaja

Jälleen on tullut Takapenkin Huutajan aika heilauttaa sanaista säiläänsä! Äänestäänhän aidon Huutajan tunnistaa, eikä sen jaloa kaikua sovi kenenkään ajan hermolla elävän sivuuttaa.

Siirtykäämme seuraavaksi toisten tosiasioiden äärelle! Arvoisa Huutajanne jatkaa hyväksi koettua Paasikiven linjaa siinä, että tosiasioissa piilee alku viisaudelle. Tänään tunnustamamme tosiasia on, että ihmiset ahnehtivat itselleen nykypäivänä liikaa työtä.

Mässäily saa alkunsa jo yhteiskunnan entisessä sikari- eli nykyisessä Panama-portaassa. Merkittävien konsernien ja suuryhtiöiden hallitusvastuu on pienen porukan piirileikki. Poliitikot edustavat sekä eduskunnassa että paikallisvaltuustossa, ja tietysti mukavia pikku luottamustehtäviä on muuallakin.

Viihteilijä Roope Salmisenkin ammattinimike lienee nykyään jo tasoa räppärijuontajaimprovisoijakoomikkoviiksimiessiepinsieppari. Eräs toinen (ex-)juontaja taas näyttää tyhjänpuhumisen ja kamerankäsittelyn lisäksi taitavan myös totuuden innovoimisen. Aikamoista, eikös?

Armahin Huutajanne haluaa tässä yhteydessä muistuttaa niin sanotusta yleistyttämisvimmasta. Jutun juju on, että jos joku voi, niin kyllä muutkin pygee. ”Jos mä pystyn siihen, niin kyllä säkin pystyt!” Eli jos joku haluaa elää ja hengittää työnteon kautta, niin kyllähän muidenkin silloin pitää.

Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä mitenkään puolustella velttoilua tai ylenmääräistä joutenoloa. Yhteiskuntajärjestelmämme pyörii kelpo kansalaistemme työpanoksen varassa; mielekkään työskentelykulttuurin ylläpitäminen on ainoa tapa kohdata aina epävalmis maailma. Avainsana on ”mielekäs” – sen ydin piilee siinä, että kykenemme erottamaan ihmisen koneesta.

Toisin kuin kone, ihminen on sosiaalinen olento, joka hahmottaa maailmaa psyykensä ja fysiikkansa avaamasta perspektiivistä käsin. Toisin kuin koneen, ei ihmisen elämän tarkoitusta voi rajata vaikkapa tietyn prosessin suorittamiseen. Toisin kuin koneella, ihmisellä on inhimilliset tarpeet.

Takapenkin Huutaja kehottaa kunniakkaita lukijoitaan kääntämään tässä Sote- ja Nato-pyörittelyn sävyttämässä ajassa katseensa downshiftaukseen eli leppoistamiseen. Konservatiiveille kerrottakoon lyhyesti Wikipediaan tarrautuen, että kyse on elämänasenteesta, ”jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Kivalta kuulostaa, vai mitä?

Miltäpä siis kuulostaisi esimerkiksi kunnon siesta yhtenä arjen harmaista sävyistä? Lounas, lepo, ehkä jopa pienet torkut? Voisiko työote jopa tehostua, kun ruoansulatukseen tarvittava veri tekisi ensin työnsä loppuun ja tämän jälkeen kiitäisi aivoihin ja lihaksistoon? Moni olisi varmasti valmis ainakin kokeilemaan.

Mitäs sitten tuumaatte siitä, arvoisat lukijani, että yhä useammalle riittäisi töitä? Mitä jos jokainen jättäisi tämän nykyajan kuolemansynnin, työmässäilyn, taakseen ja malttaisi olla tekemättä itse kolmen tai neljän ihmisen töitä? Malttaisitko sinä tehdä niin?

Mutta eihän downshiftaaminenkaan ongelmatonta ole! Muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) ex-johtaja Matti Apunen on pitänyt leppoistamista itsekkäänä. Ilmassa leijuu näet uhka Suomesta uutena banaanivaltiona, jossa rommi virtaa ja velttous vallitsee.

Huutajan päätöspuheenvuorona todettakoon, ettei tämäkään radikalismiin ratkea! Totta kai töitä on tehtävä, koska muuttuva maailma sitä vaatii. Mutta kohtuudella, hyvät ystävät, kohtuudella! Ei tehdä kaikkea yksin, vaan jaetaan sitä vastuuta ja tehdään jatkossa enemmän yhdessä.

Kenelle risti kuuluu?

Posted on 4/20166/2016 by Kyyhkynen

Kun rasistisia piirteitä saava maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelu valjastaa käyttöönsä kristilliset symbolit, mitä keinoja kirkolle jää puuttua asiaan?

Maahanmuuttokriittisen Rajat kiinni!-liikkeen mielenosoitus Kampin Narinkkatorilla 20.1. sai poikkeuksellista huomiota, kun tapahtumasta tuoreeltaan levinneissä kuvissa huomion vei mielenosoittajien etunenässä kannettu suuri, puinen risti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi asiaan välittömästi Twitterissä.

Tapahtuman jälkipuinnista mediassa huomattava osa kiertyi tuon yksittäisen tviitin ympärille. Maahanmuuttokriittisissä piireissä kirkkoon kohdistuneet syytökset kansallisten etujen ja kristillisen perinnön pettämisestä saivat vain lisäpotkua.

Kirkon viestintäpäällikkö Lari Lohikoski seisoo tviitin takana, vaikka on pohtinut tiettyjä sanavalintoja.

“On hyvä, että vastustimme kristillisten symbolien liittämistä mielenosoitukseen, mutta joillekin jäi kuva, että olisimme leimanneet kaiken maahanmuuttokriittisen keskustelun rasistiseksi. Tämä ei ollut tarkoitus”, Lohikoski sanoo.

Rajat kiinni! uhkasi julkisessa tiedotteessaan kirkkoa jopa kunnianloukkaussyytteellä, mutta asiaa ei lopulta viety eteenpäin.

Yksimielisiä oltiin siitä, että kirkko oli tehnyt pesäeron arvojensa vastaiseen toimintaan, eri mieltä oltiin teon oikeutuksesta. Keskustelussa nousi esiin kysymys, joka osoitettiin Twitterissä suoraan arkkipiispa Kari Mäkiselle.

Kysymyksessä tullaan kirkon kannalta todellisen ongelman eteen. Suomen laki ei sisällä pykälää uskonnollisten tai muidenkaan symbolien väärinkäytöstä: uskonnon- ja sananvapauslaki tuntevat yksilön oikeudet, eivät instituutioiden.

Aihetta käsitellään samoin sanoin Euroopan neuvoston (COE) uskonnollisia symboleja käsittelevissä asiakirjoissa. Uskonnollisten tunnusten käyttöä rajoitetaan kyllä esimerkiksi Ranskassa l’aicite-politiikan mukaisesti, mutta rajoja eivät aseta uskonnolliset yhdyskunnat itse, vaan valtio.

Lohikoski tunnustaa tilanteen ongelmallisuuden.

“Risti ei ole kirkolle tavaramerkki, jonka voisi rekisteröidä. Sama ongelma koskee muitakin symboleja, joita ääriliikkeet omivat itselleen. Esimerkiksi leijonakorusta on tullut niin sanotun räyhänationalismin tunnus”, Lohikoski muistuttaa.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeastaan kirkon irtisanoutuminen kaikista vastaavanlaisista tempauksista.

Laajamittaisempia kannanottoja on nähty esimerkiksi Iso-Britanniassa äärioikeistolaisen Britain First-puolueen kanssa. “Perinteisiä kristillisiä arvoja” kannattavan puolueen islam-vastainen propaganda, katupartiointi ja moskeijoiden häiriköinti poiki alkuvuodesta 2016 maan kirkkokuntien yhteisen julkilausuman puoluetta vastaan.

Suomessa tähän on toivottavasti vielä matkaa, niin kauan kuin kristinusko on ääriliikkeille vain yksi keppihevonen muiden joukossa.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään?

Posted on 4/20166/2016 by Kyyhkynen

Osa 1: Ajatuksia tutkintouudistuksesta 1980- ja 2010-luvulla

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

Kyyhkysen numeron 2/1982 pääkirjoituksessa ”Tutkintoremonttia kaivataan” vuoden 1978 tutkintouudistukseen tyytymätön päätoimittaja kutsui uudistusta ”hajanaiseksi, laajaksi ja silputuksi.” Ongelmallisena nähtiin se, että opiskelijalla olisi jo opintojen alussa pitänyt olla käsitys siitä, millaiseen tehtävään ja työhön hän haluaisi erikoistua ja valmistua.

Toisaalta myös tutkinnon tavoitteet nähtiin epärealistisina: ”Meistä haluttiin vähän paljosta tietäviä yleisteologeja, jotka kuitenkin erikoistuisivat jo opiskeluaikana – turhaa toiveajattelua.” Opiskelija kaipasi myös teologeille proseminaareja, jotka olivat jo humanisteilla käytössä (jossakin on siis selvästi menty eteenpäin!) ja tuskaili sitä, että graduun oli varattu opintoviikoissa mitattuna aivan liian vähän aikaa.

Kyyhkysen 4/1986 mielipidepalstan kirjoituksessa ”Asioista pihalla on korkeakoulu” pohdiskeltiin jälleen tutkintouudistuksia. Viimeisimmässä uudistuksessa oli pyritty lisäämään tutkinnon käytännöllisyyttä ja tekemään siitä paremmin työelämän tavoitteita vastaava.

TYT:n silloisen teemaministerin, Tapio Koivukarin, mielestä siinä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti onnistuttu. Tulevaisuuden ennakointi oli teologeille vaikeaa. Opiskelijoiden tulevaisuus vaikutti epävarmalta – löytyisikö ”taivaanrannan färjäreille” töitä, kun viiden tai kymmenen vuoden päähän oli humanistien (tai teologien) kovin vaikea nähdä?

Samalla tutkinto oli muuttunut hajanaisemmaksi ja vähentänyt mahdollisuuksia syventyä omaan erikoisalueeseen. Myös tiedonkulku uudistuksesta ja sen seurauksista ei aina tuntunut etenevän tarpeeksi hyvin, eivätkä opintopisteet olleet jakautuneet tasaisesti kurssien vaativuuden mukaan.

Siirrytäänpä ajassa eteenpäin. On vuosi 2016. Teologinen tiedekunta on myllerryksen vallassa. Hallintorakenne uudistuu, tiedekuntia halutaan yhdistää, tutkintorakenteita pitäisi muokata uusia tavoitteita vastaaviksi.

Samaan aikaan Suomen hallitus aikoo leikata koulutuksesta monella sektorilla: yliopiston rahoitusta pienennetään, opintotukea ollaan muuttamassa lainapainotteisemmaksi ja sen vaatimuksia aiotaan kiristää. Sekin luo omalta osaltaan paineita yliopistolle ja koulutuksen uudistamiselle.

Suurin osa opiskelijoista on hämillään, huolissaan tai ainakin jossain määrin pihalla tilanteesta – mutta siitä huolimatta monilla tuntuu olevan uudistuksista ja leikkauksista vahvoja mielipiteitä. Lisäksi kysymyksiä riittää, mutta niihin on vaikea löytää selviä vastauksia.

Löytyykö töitä valmistumisen jälkeen? Mitä tiedekuntien yhdistyminen tarkoittaa ja kenen kanssa on tarkoitus mennä kimppaan? Antaako tutkinto tarpeeksi eväitä ja kokemusta työelämää varten? Missä määrin pitäisi säilyttää teologian yleissivistävä pohja, missä määrin taas kaivattaisiin erikoistumista?

Isoin ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin ennenkin: tietoa uudistuksista tai vaikutusmahdollisuuksia niiden suhteen ei tunnu olevan tarpeeksi. Huhupuheita liikkuu käytävillä ja Olkkarissa, mutta mitä oikeasti tarkalleen ottaen tapahtuu? Mikä muuttuu, mikä pysyy samana? Mitä menneistä uudistuksista on opittu – vai onko mitään? Mikä on säilyttämisen arvoista, mikä todella kaipaa uudistamista?

Ja ennen kaikkea: mistä sitä tietoa löytyy?

Teksti: Miina Hakonen

Opiskelijat, pysykää köyhinä!

Posted on 4/20166/2016 by Kyyhkynen

Kyyhkysen uusi pakinoitsija, Takapenkin huutaja, ottaa kantaa luentosalin perältä ajankohtaisiin asioihin.

Kuva: Amanda Kaura

Kyllä, minä se olen! Siis se kaveri, joka vaikuttaa massaluennolla salin takarivillä ja tekee enimmäkseen omiaan. Se, jonka kuulo on vähintäänkin valikoiva mutta joka siitä huolimatta ottaa ennakkoluulottomasti kantaa puolitotuuksiin ja totuuden puolikkaisiin. Ja nyt minut on päästetty heittämään juttua teillekin! Ihanaa!

Alun perin jalo aikomukseni oli kommentoida tällä palstalla lyhyesti muutamaa kivaa pikkujuttua. Miesten paremmuus urheilussa, Jukka Puotilan työhulluus ja persunuorten toilailut jo odottivat pääsyään Kyyhkysen siiville. Mutta ei, yksi on ylitse – tai alitse – muiden. Rakas hallituksemme hyvinvointileikkureineen tunkee nykyisin kaikkialle, nyt myös Takapenkin huutajan rivistöön.

Keskustelu opintotuen leikkaamisesta alkaa olla jo kevätpäivän tasaustakin varmempi kevään merkki. Helsingin Sanomien (HS 28.2.2016) mukaan maamme perusporvarijohto on nyt keksinyt lohkaista opiskelijoiden toimeentulosta 70 miljoonaa euroa vuoteen 2019 mennessä ja pidemmällä jatkumolla vielä 80 miljoonaa päälle. Tämä tarkoittaisi neljäsosan huononnusta nykytilanteeseen verrattuna.

Takapenkin huutaja on hämmentynyt tämän päivän valtapoliittisesta tavasta nähdä korkeakouluopinnot itsekkäänä sijoituksena omaan tulevaisuuteen. Esimerkiksi laajempia markkinavapauksia ajavan Libera-ajatushautomon tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen pitää opintotukea tulonsiirtona “veronmaksajilta tulevaisuuden hyväosaisille”. Pursiaisen silmiin nykyinen tutkintomalli näyttäytyy ensitilassa taloudellisena investointina, jonka tuotto on melkein varmempi kuin Suomen sähköverkot First State Investmentsille.

Ei näin, Heikki. Ei näin. Ei tämä erottelu niin kyynistä ole, että puhuttaisiin pelkästään yhteiskunnan tai pelkästään yksilön eduista. Eivät ihmiset ajattele vain itseään. Ei suomalainen yhteiskunta pyöri pelkkien lääkäreiden, lakimiesten tai muiden todella hyvätuloisten varassa. Ei tänään eikä tulevaisuudessa.

Kyllä kouluttautunut väestö on myös yhteiskunnalle tuohta talletuslokeroon. Kyllä Suomessa tarvitaan myös lastentarhanopettajia, kirjasto- ja museoihmisiä sekä antropologeja. Kyllä suomalainen yhteiskunta pyörii tasapuolisen kouluttautumismahdollisuuden ja monenlaisten ammattiryhmien varassa. Myös tänään niin kuin tulevaisuudessa.

Arvoisa Huutajanne on erityisen huolestunut syvenevästä eriarvoistumisesta. Paitsi että opintotukea ollaan ajamassa lainapainotteisempaan suuntaan, on uhkana myös lukukausimaksujen yleistyminen suomalaisissa korkeakouluissa. Lukukausimaksujen laaja käyttöönotto on kuitenkin epärehellinen ja epäoikeudenmukainen toimenpide, mikäli sillä tähdätään vain hupenevan kassavarannon tilkitsemiseen. Tuskin sen kummempaa on SSS-miesten Suomessa lupa odottaa.

Opintotuen jatkuvaa leikkaamista on perusteltu muun muassa sillä, että se ikään kuin ajaa opiskelijoita rivakampaan valmistumiseen. Kuningasajatuksen logiikkahan nojaa siihen, että korkeakouluissa valuskeleva, opiskelijoiksi kutsuttava pullamössö näin kyllästyy luksuksettomaan elämänmenoonsa ja hankkiutuu itsekkään kulutushimonsa ajamana työelämään paremman elintason perässä. Ajatellaan, että opiskelijat himmailevat tahallaan; tulevat opintotuella toimeen jo sen verran hyvin, etteivät jaksa työelämään oikein edes vaivautua.

Oikeasti nyt ei kuitenkaan puhuta mistään yltäkylläisyydestä. Ei ole kyse laiskanpulskeasta retostelusta, velttoudesta tai loiselämästä duunarin kustannuksella. Etenkin pääkaupunkiseudulla moni Huutajan kollega on siinä tilanteessa, että melkein kaikki Kelasta irronnut tuki menee vuokranmaksuun. Käytännössä opiskelijaelämää päädytään sitten rahoittamaan joko velkarahalla tai sivutyöstä saatavalla tulolla. Toisin sanoen omillaan oleva opiskelija päätyy joko kahden työn tekijäksi tai yhteistyöhön sellaisen veljen kanssa, joka ennen pitkää muuttuu veljenpojaksi.

Takapenkin huutaja uskoo päässeensä opintotukikeskustelun esoteerisen zeitgeistin pulssille. Vaikka tämä saattaa kuulostaa oudolta, ei viesti ole tämän vaikeampi: opiskelija pysyköön köyhänä, kunnes päätoiminen palkkatyö hänet armahtaa! Niin ovat tytötkin tyttöjä ja pojat poikia, miesten euro isompi kuin naisten. Talkoohuuto kajahtaa – kenen velvollisuus on vastata siihen?

Teksti: Ville Nordlund

Kirkkovieraana – Kyyhkynen 1/2014

Posted on 2/20163/2016 by Ella Luoma

Lapuan hiippakunta ojensi kättään teologian opiskelijalle ja maksoi kolmipäiväisen koulutuksen lounasta ja illallista myöten. Matkustin Seinäjoki Areenalle puhumaan ja kuulemaan jumalanpalveluksesta, bongaamaan piispoja ja toivottavasti oppimaan jotain. Täyttyikö tavoite?

Jumalanpalveluspäivät aloittavaan paneeliin oli kutsuttu arkkipiispa Kari Mäkinen, kansanedustaja Anna Kontula, YLE:n vastaava tuottaja Anna Simojoki, nuorisotyönohjaaja Petri Katko sekä luottamushenkilö Lauri Kopponen. Keskustelua käytiin hengellisen nälän ympärillä. Millaista nälkää koemme jumalanpalveluksessa? Onko meistä löydettävissä jokin yhteinen kaipuu ja voiko jumalanpalvelus auttaa? Jokaiselta kysyttiin alkuun jotain sellaista kivaa johdattelevaa, kuten mikä on parasta messussa, tai millainen messu on ollut ikimuistoinen.

Anna Kontulalta kysyttiin, mitä mieltä hän on noin niin kuin kilpikonnaihmisenä siitä, että järjestettäisiin kilpikonnien omistajille omia messuja. Kontulan mielestä se olisi siinä mielessä hyvä idea, että kalliolaisia kilpikonnanomistajia on aika vähän. Mitä vähemmän ihmisiä messussa käy, sitä parempi. Kontula sanoi käyvänsä messussa ainoastaan sen ehtoollisen vuoksi. Kaikki muu on turhaa, eikä messusta parhaallakaan tahdolla ole löydettävissä Jumalaa.

Hetken tuntui kuin ympärilläni istuneet kuuntelijat olisivat kohahtaneet samanaikaisesti. Mutta se saattoi olla kuvitelmaa, koska oikeastaan uskonelämän ammattilaiset eivät pienestä pelästy. Jossain muussa yhteydessä oltaisiin voitu harrastettu aktiivista mielensä pahoittamista, mutta jumalanpalveluspäivillä panelistit innostuivat myötäilemään: ”Onhan siinä puolensa, kyllä.”, ”Ja en minäkään niin hirveästi kirkossa käy.”, ”Eikä siitä messusta välttämättä niin kamalasti irti saa.”

Avaus nostatti kysymyksiä siitä, millainen kirkossa kävijä on hyvä kirkossa kävijä. Jossain vaiheessa Lauri Kopponen lanseerasi keskusteluun termin kirkkovieras. Sellainen tyyppi siis, joka ei ole kotoa oppinut olemaan kirkossa, jaksa aktiivisesti osallistua mihinkään ja kokee vieraaksi tämän yhteisöllisyyden muodon kaikkine hankaline kaavoineen. Kokeeko kirkkovieras jumalanpalveluksen kuin niin moni teologi TYT:n? Sellaiseksi sisäpiirivenkuiluksi nimittäin. Ja mitä sellaiselle vieraalle oikeastaan pitäisi tehdä?

Kontula kysyi seuraavaksi, miksei kirkkoon voi mennä koska tahansa. Tai miksei yksityisen ripin mahdollisuutta pidetä näkyvimmin esillä. Reformaatiosta on jo sen verran aikaa, etteikö luterilainenkin kirkko voisi hieman kallistaa päätään vanhojen perinteiden puoleen. Yksi näistä voisi olla vaikka vanha hyvän ajan rippituoli. Tämän ajatuksen kanssa Kontula on samoilla linjoilla Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon kanssa, joka on suunnitellut Kallion kirkkoon niin rippituoleja kuin pidempiä aukioloaikojakin.

Anna Simojoki huomautti, että ihmiset eivät hae jumalanpalvelukselta välttämättä pelkästään helpotusta tunnontuskiin. Se yhteisöllisyys on isossa osassa kaikkea seurakuntaelämää. Kaipuu vahvaan yhteisöllisyyteen on nykyaikaa.

Arkkipiispa Kari Mäkinen, joka oli avannut jumalanpalveluspäivät tunnustamalla, ettei oikeastaan koskaan ehdi kotiseurakuntansa kirkkoon (kun ei töiltään meinaa ehtiä), sanoi ettei oikeastaan osaa antaa erityistä loppukaneettia paneelille. Sen jälkeen hän sanoi muutaman tiivistämän ja harkitun sanan. Jumalanpalveluksen muuttumaton ydin on pyhän kohtaamisessa. Pidetään siitä kiinni. Ja arvatkaa vaan, mistä juteltiin myöhemmin kahvipöydässä.

Teksti: Ella Luoma

Ilmestyi ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

Posted on 2/20163/2016 by Ella Luoma

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin “Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa profiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa “Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi “Näytä niille kemisti” tai edes “Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Porthanian valtaajilta puuttuu viesti

Posted on 9/20154/2018 by Kyyhkynen lehti

Keskiviikkona Docventures otti yhteyttä Porthanian valtaajien leffakerhoon. Valtaajilla oli tilaisuus kertoa Ylen kanavilla, mitä he haluavat sanoa pääministeri Juha Sipilälle.

Valtaajien viesti kuului: ”Me emme käy keskustelua. Me kehotamme muissa yliopistoissa samanlaiseen toimintaan.”

Kukaan ei oikein tiedä, mistä valtaus lähti liikkeelle, kuka on tempauksen takana tai mikä on sen päämäärä. Keskiviikkona selvisi, että valtaajien asenne keskusteluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen on varsin kielteinen.

Tämä on valtauksen ongelma. Sillä ei ole minkäänlaista sanomaa.

Valtaus ei hyödytä ketään eikä mitään mutta haittaa monia. Porthanian vartijat tekevät pitkää päivää – takaraivossaan tieto, että yliopiston ”muuhun henkilökuntaan kohdistuvat” irtisanomiset koskevat kenties juuri heitä. Jos minulla olisi yt:t edessä, ei vallankumouslarppauksen suitsiminen juuri lohduttaisi. Samoin yliopiston opetushenkilökunta joutuu käyttämään työaikaansa luentosalien vaihteluun ja siitä opiskelijoille tiedottamiseen.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Koulutusleikkauksia valtaus ei mitenkään hidasta. Sipilää ei Portsun valtaus hetkauta. Sipilä tietää, että yliopistoväki on hänelle vihainen. Harvoin pääministerille buuataan yliopiston avajaisissa. Tyhmähän hän on, jos ei ymmärrä, että yliopistolla ollaan syystäkin vihaisia.

Huomionarvoista on ollut HYYn hiljaisuus, vaikka valtaus hankaloittaa jo opiskelijoiden arkea, erityisesti mikäli luentoja joudutaan perumaan. Jotkut eivät ole tulleet yliopistoon hengaillakseen aulatiloissa, vaan kuullakseen tutkimukseen perustuvaa opetusta.

Olen äärimaltillinen. Mielenosoituksia enemmän uskon vuoropuheluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen. Pidän innovaatioista. Jaan mielelläni somessa Juhana Vartiaisen blogin, jossa tämä ehdottaa opposition laskelmien simulointia.

On hyvä, että yliopistoilla sanotaan kovaan ääneen leikkauksille ”ei käy”. On kuitenkin tehotonta, jos se on ainoa viesti. Yliopistojen vastuulla ei toki ole vaihtoehtojen miettiminen hallituksen leikkauksille – opposition tulee välikysymyksillä ja varjobudjeteilla pitää siitä huolta. Yliopistoyhteisön tehtävä on kuitenkin kertoa, miksi tieteestä ja koulutuksesta ei saa leikata. Sitä eivät valtaajat ole tehneet.

teksti: Ville Hämäläinen
kuva: Samuli Suonpää

kirjoittaja on teologian ja filosofian ylioppilas