Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään?

Posted on 4/20166/2016 by Kyyhkynen

Osa 1: Ajatuksia tutkintouudistuksesta 1980- ja 2010-luvulla

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

Kyyhkysen numeron 2/1982 pääkirjoituksessa ”Tutkintoremonttia kaivataan” vuoden 1978 tutkintouudistukseen tyytymätön päätoimittaja kutsui uudistusta ”hajanaiseksi, laajaksi ja silputuksi.” Ongelmallisena nähtiin se, että opiskelijalla olisi jo opintojen alussa pitänyt olla käsitys siitä, millaiseen tehtävään ja työhön hän haluaisi erikoistua ja valmistua.

Toisaalta myös tutkinnon tavoitteet nähtiin epärealistisina: ”Meistä haluttiin vähän paljosta tietäviä yleisteologeja, jotka kuitenkin erikoistuisivat jo opiskeluaikana – turhaa toiveajattelua.” Opiskelija kaipasi myös teologeille proseminaareja, jotka olivat jo humanisteilla käytössä (jossakin on siis selvästi menty eteenpäin!) ja tuskaili sitä, että graduun oli varattu opintoviikoissa mitattuna aivan liian vähän aikaa.

Kyyhkysen 4/1986 mielipidepalstan kirjoituksessa ”Asioista pihalla on korkeakoulu” pohdiskeltiin jälleen tutkintouudistuksia. Viimeisimmässä uudistuksessa oli pyritty lisäämään tutkinnon käytännöllisyyttä ja tekemään siitä paremmin työelämän tavoitteita vastaava.

TYT:n silloisen teemaministerin, Tapio Koivukarin, mielestä siinä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti onnistuttu. Tulevaisuuden ennakointi oli teologeille vaikeaa. Opiskelijoiden tulevaisuus vaikutti epävarmalta – löytyisikö ”taivaanrannan färjäreille” töitä, kun viiden tai kymmenen vuoden päähän oli humanistien (tai teologien) kovin vaikea nähdä?

Samalla tutkinto oli muuttunut hajanaisemmaksi ja vähentänyt mahdollisuuksia syventyä omaan erikoisalueeseen. Myös tiedonkulku uudistuksesta ja sen seurauksista ei aina tuntunut etenevän tarpeeksi hyvin, eivätkä opintopisteet olleet jakautuneet tasaisesti kurssien vaativuuden mukaan.

Siirrytäänpä ajassa eteenpäin. On vuosi 2016. Teologinen tiedekunta on myllerryksen vallassa. Hallintorakenne uudistuu, tiedekuntia halutaan yhdistää, tutkintorakenteita pitäisi muokata uusia tavoitteita vastaaviksi.

Samaan aikaan Suomen hallitus aikoo leikata koulutuksesta monella sektorilla: yliopiston rahoitusta pienennetään, opintotukea ollaan muuttamassa lainapainotteisemmaksi ja sen vaatimuksia aiotaan kiristää. Sekin luo omalta osaltaan paineita yliopistolle ja koulutuksen uudistamiselle.

Suurin osa opiskelijoista on hämillään, huolissaan tai ainakin jossain määrin pihalla tilanteesta – mutta siitä huolimatta monilla tuntuu olevan uudistuksista ja leikkauksista vahvoja mielipiteitä. Lisäksi kysymyksiä riittää, mutta niihin on vaikea löytää selviä vastauksia.

Löytyykö töitä valmistumisen jälkeen? Mitä tiedekuntien yhdistyminen tarkoittaa ja kenen kanssa on tarkoitus mennä kimppaan? Antaako tutkinto tarpeeksi eväitä ja kokemusta työelämää varten? Missä määrin pitäisi säilyttää teologian yleissivistävä pohja, missä määrin taas kaivattaisiin erikoistumista?

Isoin ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin ennenkin: tietoa uudistuksista tai vaikutusmahdollisuuksia niiden suhteen ei tunnu olevan tarpeeksi. Huhupuheita liikkuu käytävillä ja Olkkarissa, mutta mitä oikeasti tarkalleen ottaen tapahtuu? Mikä muuttuu, mikä pysyy samana? Mitä menneistä uudistuksista on opittu – vai onko mitään? Mikä on säilyttämisen arvoista, mikä todella kaipaa uudistamista?

Ja ennen kaikkea: mistä sitä tietoa löytyy?

Teksti: Miina Hakonen

Johanna Lumijärvi – Kirkon hallinnon polttopisteessä

Posted on 3/20154/2018 by Kyyhkynen lehti

Käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja Johanna Lumijärvi on minulle ennestään tuttu kasvo käytännöllisen teologian peruskursseilta sekä tiedekuntaneuvostosta. Haastattelun aikana käy ilmi, että tiedekuntaneuvoston jäsenyys ei suinkaan ole tämän aktiivisen naisen ainoa luottamustehtävä. Aivan hengästyttää kuunnellessa.

Johanna on kahden teologin tytär ja kävi koulunsa Sahalahdella ja Kangasalla. Hän aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa vuonna 1986. Valinta ei ollut itsestään selvä vanhempien teologitaustoista huolimatta, lukion jälkeen kului kaksi vuotta muissa töissä ja omia valintoja pohtiessa. Lukion ainevalinnat pitkä matematiikka, fysiikka ja kemiakaan eivät vielä viitanneet tulevaan uraan. Kun Johannalle vähitellen valkeni, että teologi voisi tarkoittaa muutakin kuin pappia tai uskonnonopettajaa, hän tunsi löytäneensä oman alansa.

Johanna pitää työssään erityisen tärkeänä opettamista ja opetuksen kehittämistä. Esimerkiksi viime syksynä käytännöllisen teologian peruskursseilla opiskeltiin kirkon hallintoa ja kirkkolakia opiskelijalähtöisellä ryhmätyömenetelmällä. Tehtävien aiheet käsittelivät esimerkiksi hautausmaan tai uskonnollisen yhdistyksen perustamiseen liittyviä kiemuroita sekä parisuhdelain seurauksia kirkossa. Johanna kiittelee ihania työtovereitaan, joiden kanssa hän voi kehittää ja kokeilla uusia opetusmenetelmiä.

Peruskurssiopetuksen lisäksi lukujärjestykseen sisältyy tänä vuonna uskontokasvatuksen praktikumeja, sielunhoitoa sekä kvalitatiivisten menetelmien kursseja käytännöllisen teologian graduntekijöille. Johanna kertoo kuitenkin valinneensa käytännöllisen teologian pääaineekseen aikanaan hiukan sattumalta. Uskontotiede oli toinen vahva vaihtoehto, ja molempiin aineisiin sattui seminaarivuonna mielenkiintoinen aihepiiri: uskontotieteessä käsiteltiin kuoleman kulttuuria ja käytännöllisessä teologiassa jumalanpalvelusuudistusta, joka tuolloin oli meneillään. Kahdesta kiinnostavasta vaihtoehdosta seminaarin aiheeksi valikoitui lopulta jumalanpalvelusuudistus. Gradunsa Johanna teki vanhoillislestadiolaisten jumalanpalveluselämästä.

Sitten alussa mainittuihin luottamustehtäviin. Niitä on paljon, ja Johannan ajankäyttö painottuu hiukan eri tavoilla eri vuodenaikoina. Viikoittaista aikataulua rytmittävät oman seurakunnan luottamustoimet yhteisessä kirkkovaltuustossa sekä Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostossa, yhteisessä kirkkoneuvostossa ja sen alaisessa taloudellisessa jaostossa, sekä perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunnassa. Opetus yliopistolla painottuu syksyyn, joten silloin joutuu osallistumaan kokouksiin heikommin valmistautuneena. Kirkolliskokous, jossa Johanna on toiminut edustajana vuodesta 2012, kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Viikko on aina hyvin intensiivinen, joten silloin saavat yliopiston tehtävät puolestaan joustaa.

Ennen kirkolliskokousta Johanna ehti toimia Espoon tuomiokapitulin maallikkojäsenenä yhteensä kahdeksan vuotta, jonka jälkeen ei ole enää mahdollista tulla valituksi. Kirkolliskokousedustajana Johanna toimii tällä hetkellä kirkon uskoon ja oppiin liittyviä asioita käsittelevässä perustevaliokunnassa. Suurena teemana tällä hetkellä on virsikirjan lisävihkon käsittely. Virsiä on käyty läpi ja niistä on tekeillä mietintöjä. Viime elokuussa pidettiin perustevaliokunnan ja käsikirjavaliokunnan yhteinen seminaari, jossa virsiä laulettiin läpi. Aihe on ollut työllistävä mutta kiinnostava. Hedelmällisimmät keskustelut syntyvätkin Johannan mielestä juuri valiokunnan kokouksissa. Kirkolliskokouksen isossa salissa keskustelu on väistämättä erilaista ja puheenvuorot suunnataan muuallekin kuin saliin.

Kirkollisen vaikuttamisen konkarin uran varrelle mahtuu tietenkin monenlaisia aiheita ja keskusteluja. Johanna mainitsee erityisen mieleen jääneinä asioina esimerkiksi tuomiokapitulin aikaiset ordinaatiokoulutukset ja pappisvihkimykset. Ordinanttien haastatteluissa oli mahdollisuus kuulla pappisvihkimystä hakevien ihmisten ajatuksia. Oli hienoa nähdä, millä vakavuudella virkaa hakevat suhtautuivat tulevaan virkaansa. Joskus eteen tuli tilanne, jossa tuomiokapitulin piti äänestää vihkimyksestä. Seurakuntaneuvostossa puolestaan kirkolliskokouksen päätös rukoushetkestä parisuhteen solmineiden kanssa aiheutti merkityksellisiä ja mieleen jääneitä keskusteluja. Johanna kokee saneensa luottamustehtävissä työskennellessään paljon eväitä myös opetustyöhönsä. Esimerkiksi hallinnon luennoilla hän todella tietää mistä puhuu, kun asiat ovat konkretisoituneet kirkollisen hallinnon parissa työskennellessä.

Alun perin Johanna toimi Helsingin hiippakunnassa, koska hänen aloittaessaan Kirkkonummen luottamushenkilönä 90-luvun lopulla Espoon hiippakuntaa ei ollut vielä olemassakaan. Silloin pohdinnassa oli, tulisiko perustettavan Espoon hiippakunnan tuomiokapituli Espooseen vai Lohjalle. Keskusteluja käytiin paljon ja mietittiin esimerkiksi sitä, kumpi pienistä keskiaikaisista kirkoista soveltuisi paremmin tuomiokirkoksi. Oli hienoa saada olla mukana oman alueen hiippakunnan perustamisessa. Pidemmän korren veti lopulta Espoo. Siitä Johanna olikin myöhemmin kiitollinen, autoillessaan säännöllisesti tuomiokapitulin kokouksiin.

Johanna Lumijärven hengellinen koti on lestadiolaisessa perinteessä. Suhde juuriin on mutkaton, lapsuuden Hämeessä herätysliike oli melko tuntematon ja perheen erilaisuus joissakin asioissa meni isän pappeuden piikkiin. Muiden tehtäviensä lisäksi Johanna toimii nykyisin myös Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnassa ja raamattuluokan opettajana. Herätysliikkeen sanomalehteen Päivämieheen hän on kirjoitellut vuodesta 2007, toiminut välillä kolumnistinakin, ja tällä hetkellä hän vastaa lehtiavustajana kaikista oman alueensa uutisista. Näiden ansioidensa perusteella hän on vetänyt myös yliopistolla painetun viestinnän kurssia.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Erilaisissa tehtävissä toimiessa on saanut usein tuntea olevansa tapahtumien polttopisteessä. Välillä tuomiokapitulissa käsiteltiin asioita ehdottoman luottamuksellisesti suljettujen ovien takana, mutta kuitenkin mediaan päätyivät samat asiat poliisin asiakirjojen kautta. Kävellessämme jo ulos yliopistolta Johanna summaa vielä sen, mikä aktiivisuudessa on kuitenkin ollut parasta: verkostoituminen ja kohtaamiset hyvin monenlaisten eri puolilla Suomea asuvien ihmisten kanssa.

teksti: Anu Rask
kuvat: Anu Rask (Johanna Lumijärvi) ja Siiri Heiskanen (sählyvuoro)

Keitä me olemme? – Kyyhkynen 3/2014

Posted on 10/20144/2018 by Kyyhkynen lehti

Toimittaja matkusti tapaamaan Pauli Annalaa San Damianon kappeliin Porlammin kylään.

San Damianon kappelissa tuoksuu vienosti terva. Tuoksu tuntuu sopivan huoneen tummiin seinälautoihin ja räsymattojen kotoisasti peittämään lattiaan, mutta Eeva Vitikka-Annala tarkentaa sen kantautuvan vasta tervatusta katosta. Kappeli on tehty Eevan ja Pauli Annalan tontilla sijaitsevaan vanhaan saunarakennukseen ja Irja Askola on vihkinyt sen käyttöön viime vuonna. Alttari on rakennetty rantaan ajautuneista hylkypuista ja sen yläpuolella riippuu San Damianon krusifiksi. Eeva kertoo, että kappelissa toimitetaan joka aamu laudes ja torstai-iltaisin vesper.

Olen matkustanut Porlammin kylälle itäiselle Uudellemaalle tutustuakseni alkutaivaltaan kulkevaan

fransiskaanisen pyhän yksinkertaisuuden hengessä elävään yhteisöön. San Damianon osuuskunta on perustettu vuonna 2010 ja sillä on tällä hetkellä kuusi jäsentä. Yhteisölle on kunnostettu kauniit tilat vanhaan navettarakennukseen, josta piti aikanaan tulla talli, jonka pilttuista tulikin lopulta seesteisiä makuuhuoneita.

Tutustumiseni alkaa sandamianolaisessa ora et labora -hengessä yhteisen aterian valmistamisella. Saan vieraanvaraisilta isänniltä helpon tehtävän, salaatin aineet löytyvät valmiiksi huuhdottuina ja käsiteltyinä. Kiireetömässä yhdessäolossa ja jutustelussa on tutustumisen ja yhteisöllisyyden ydin. Myös osuuskunnan järjestämissä retriiteissä työskennellään ja aterioidaan yhdessä hetkipalvelusten lomassa.

Pauli Annalan kiinnostus fransiskaanisuutta kohtaan heräsi vuonna 1985 viimeisessä Seppo A. Teinosen pitämässä dogmatiikan seminaarissa, jonka aiheena oli fransiskaanien varhainen spiritualiteetti. Seminaariin liittyi kymmenen päivän matka Italiaan. Sen jälkeen matkoja Assisiin on kertynyt useita. Pauli levittää kartan pöydälle ja esittelee koko perheelle rakkaaksi käyneitä paikkoja. Annalan pariskunta painottaa, että he eivät sinänsä ole innostuneita matkailusta, mutta tämä nimenomainen tienoo jonka maisema on tullut tutuksi, sen kieli ja siellä asuvat ystävät ovat tärkeitä.

Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala San Damianossa

Pauli Annala ei halua vain luennoida fransiskaanisuudesta. Hän haluaa omien sanojensa mukaan elää todeksi sen veljeyttä ja sisaruutta. Ajatus yhteisöstä, missä hengellisyyttä voisi toteuttaa käytännön elämässä, heräsi ensimmäisen kerran yliopistokollegojen kanssa vietetyssä kevätjuhlassa 80-luvun lopulla. Kun oli vietetty ihana päivä ja syöty yhdessä, muutamat ystävät jäivät ja laulettiin virsi. ”Tuosta illasta jäi mieleen kaipuu paikasta, missä opettajan työn ohella voisin tutkia kuka olen”, Pauli muistelee. Hänen mielestään koulutuksessa pitäisi yhä ottaa huomioon vanha humanistinen periaate, jonka mukaan yliopistossa kasvatetaan ihmistä ja kysytään: ”keitä me olemme?”. Myös mahdollisuus spiritualiteetin opiskelemiseen pitäisi olla aivan eri luokkaa. Pienet kurssit eivät riitä siihen, että tieto todella muuttuu ruumiilliseksi. Luottamuksen synty myös edellyttää yhteisöä.

”Olen halunnut perustaa ja investoida, jotta itse pysyisin hengissä”. Lopulta tarjoutui mahdollisuus tehdä toiveesta totta. Tällä hetkellä osuuskunnan tie on aluillaan ja toiminta pienimuotoista. Päiväpalvelusten lisäksi pidetään retriittejä ja järjestetään kursseja. Rauhalliseen ympäristöön voi tulla myös vaikkapa viimeistelemään graduaan, kunhan sitoutuu yhteisön sääntöihin.

Osuuskunnan perustamisen yhteydessä kirjattiin lyhyesti San Damianon Sääntö, johon sisältyi kolme lyhyttä periaatetta: fransiskaaninen yksinkertaisuuden periaate, kristillinen veljeys ja sisaruus sekä evankelinen kuuliaisuus. Myöhemmin Kalle Hiltunen on sanoittanut säännön pidempään muotoon keskustelujen pohjalta ja onnistunut tavoittamaan osuuskunnan seinään kiinnitetyssä tekstissä jotain oleellista. Sääntö rakentuu hiljalleen, seuraavia mietittäviä ja sanoitettavia kohtia ovat hetkipalveluksen vietto ja opiskelu. Sääntö siis syntyy yhteisön keskellä, sitä ei voi sanella valmiiksi ennen yhteisössä elettyä elämää. ”Onhan meillä toinenkin sääntö”, Pauli naurahtaa ja tarkoittaa osuuskuntalain määräämiä osuuskunnan sääntöjä. Niissä San Damianon toimiala on osuvasti määritelty: ”Jäsenten aineettoman sekä arvon mitasta ja vaihdon välineistä vapaan pääoman kasvattaminen”.

Aurinkoisesta alkusyksyn päivästä jäi hyvä ja rauhallinen mieli. Kotimatkalla bussissa tuntui, kuin ajatukset olisivat päässä hiukan paremmassa järjestyksessä. San Damianoon ei tietenkään kukaan voi todella tutustua lehtijuttua lukemalla, vaan paikan päälle täytyy mennä. Viikonlopun mittaisin retriittejä järjestetään eri teemoilla monta kertaa vuodessa. Lyhyelle käynnille kannattaa valita torstai-ilta ja ilmoittaa tulostaan etukäteen. Silloin on vesperin jälkeen tarjolla teetä ja keskusteluseuraa.

San Damianon osuuskunnan kotisivuilta http://www.sandamiano.fi/ löytyy tietoa vikonloppuretriiteistä ja koulutuksista.

teksti ja kuvat: Anu Rask