Pimeyden hohto – Welten Olemattomuuden valo


Helene Schjerfbeck Ovi (1884). Muokkaus: Rosa Grene

Katolinen teologi Bernhard Welte (1906–1983) käsittelee teoksessaan Olemattomuuden valo – Uuden uskonnollisen kokemuksen mahdollisuudesta (1980) uskonnollisen kokemuksen perusrakennetta ja toisaalta tämän kaltaisen kokemuksen puuttumista ja sen merkitystä ihmiselle. Hänen mukaansa Friedrich Nietzschen (1844–1900) julistus Jumalan kuolemasta oli profeetallinen ilmaus, joka toi ilmi modernin ihmisen peruskokemuksen nihilistisyyden, siis olemattomuusluonteen.1 Welte esittää, että tässä olemattomuuden kokemuksessa piilee uudenlaisen uskonnollisen kokemuksen mahdollisuus.

Welte määrittelee kokemuksen ”koetun välittömäksi annettuudeksi”2, eli tapahtumaksi, jossa ”subjektin ja objektin välinen raja-aita murtuu”3 – koettu koskettaa koko elävää ihmistä ja muuttaa tätä:4 ”Kokemuksen läpikäyneestä ihmisestä tulee toinen ihminen kuin mitä hän oli aiemmin […] kaikki on uutta ja kenties odottamattomalla tavalla toisin.”5 Kokemus muuttaa ihmistä. Kokemuksen välittömyydessä jo ennalta annettua ihminen voi epäteoreettisen reflektoivan ajattelun avulla pyrkiä valaisemaan ja näin rakentamaan ”tosiasiallisen elämänkulun analyysiä”.6 

Welte nostaa uskonnollisen kokemuksen – siis kokemuksen, jossa Jumala itse näyttäytyy ihmiselle ja vaikuttaa ihmiseen – arkkityypilliseksi todistukseksi muun muassa kirkkoisä Augustinuksen (354–430) kuvaukset Tunnustuksissa. Welten mukaan Augustinuksen kuvaukset kielivät kokemuksen välittömyydestä ja vaikuttavuudesta.7 Welten mukaan vaikka Jumalaan nykyäänkin uskotaan, Augustinuksen kuvailemia uskonnollisia kokemuksia ei juurikaan ole: ”Meidän aikanamme ei ilmeisestikään voi puhua Jumalasta tai jumalallisesta itsessään annettuna, joka kohtaisi meidät välittömästi ja kokonaisvaltaisesti.”8 Tämä uskonnollisen kokemuksen puute on Welten mukaan kokemus sinänsä – olemattomuuden kokemus.9 Mutta mistä uskonnollisen kokemuksen puuttuminen johtuu? 

Päämäärärationaalinen luonnontieteellis-tekninen sivilisaatio 

Welten mukaan uskonnollisen kokemuksen puuttuminen on ennen kaikkea yhteydessä valistukseen ja sitä kautta nousseisiin tekniikan ja tieteen eräisiin ilmenemismuotoihin, joiden taustalla piileksii ideologinen harha: ”Näyttää kuin lähes luotaamattomista syvyyksistä nouseva historiallinen voima olisi ajanut ja ajaisi edelleen ihmistä tahtomaan, että hän hallitsisi kaikkea autonomisesti. Tämä syvälle juurtunut voima on ottanut valtaansa luonnontieteen ja tekniikan nykyiset suuret mahdollisuudet, ja se ilmenee niissä yhä voimakkaammin.”10 Welte viittaa myös Martin Heideggerin (1889–1976) ajatukseen ”puitteesta” (Gestell), joka on olemassaolon tapa joka ”kokoaa sen asettumisen, joka määräämällä asettaa ihmisen paljastamaan todellista varantona.”11 Welte selittää valaisevalla tavalla Heideggerin tarkoittavan puitteella sitä ”mikä tieteessä ja tekniikassa pohjimmiltaan vallitsee niiden salaisena edellytyksenä: suunnitteleva, varmistava ja valmistava olemus ajattelussa ja kuolevaisten eksistenssissä.”12 Tämä olemisen tapa uhkaa poissulkea olevaisen piiristä, ja näin ollen myös hyväksytyn kokemuksen piiristä sen, mitä ei voida periaatteessa säädellä ja hallita luonnontieteellisesti, teknisesti ja rationaalisesti.13 Samaan ilmiöön myös Heidegger näyttää viittaavan esitelmässään Tekniikan kysyminen (1953): ”Ihmistä eivät uhkaa vasta tekniikan mahdollisesti kuolettavasti vaikuttavat koneet ja laitteet. Varsinainen uhka on koskenut ihmistä jo hänen olemuksessaan. Puitteen herruus uhkaa mahdollisuudella, että ihmiselle voisi olla kiellettyä päästä sisälle alkuperäiseen paljastumiseen ja näin kokea alkuperäisen totuuden puhuttelu.”14 Uskonnolliselle kokemukselle ei jää tilaa, sillä se ei sovi modernin maailman puitteeseen. Welte päätyy seuraavanlaiseen kuvaukseen: ”[…] koemme olevamme kuin kirkkaasti valaistussa huoneessa, jota ympäröi ylhäältä, alhaalta ja joka puolelta mitä syvin pimeys. Alamme nyt huomata sen. Sen vuoksi alamme tehdä kysymyksiä perimmäisestä mielestä, tarkoituksesta ja perustasta. Emme kuitenkaan löydä tähän vastausta, ja meidät ympäröi vain yö.”15

”Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa?”16

Nihilismi ei edellisen kuvauksen valossa niinkään ole filosofinen teoria, vaan ennen kaikkea ilmaus ”elävästä kohtaamisesta sen kanssa, mitä voidaan nimittää olemattomuudeksi”.17 Welten mukaan Nietzsche julistaa tätä todellisuutta Iloisessa tieteessä (1882) huutaessaan hullun suulla: ”Minne Jumala on joutunut? […] Me olemme tappaneet hänet – te ja minä!”18 Siellä, missä ennen Jumala kosketti ihmistä, on nyt olemattomuus. Tämä kokemus on Welten mukaan modernin nihilismin perusta.19

Welte kutsuu meitä tarkentamaan katsettamme ja huomioimaan olemattomuuden jumalallisia piirteitä: se on jotain ääretöntä ja ehdotonta; sen edessä ”kieli mykistyy”.20 Welten mukaan tällä hiljaisuudella on potentiaalisesti kaksi merkitystä: toisaalta sen takana saattaa piillä jotain, joka on ”valtansa pimeydessä meiltä kätkettyä”, tai se voi olla todellinen merkityksetön tyhjyys, jonka takana ei ole mitään.21 Löytääksemme vastauksen tähän dilemmaan meidän tulee Welten mukaan suhtautua kokemuspiiriimme vakavasti ja etsittävä esimerkkejä jostakin katoamattomasta, joka voi kestää olemattomuuden edessä. Ohjatakseen pohdintaamme Welte kutsuu meitä pohtimaan elämämme mielekkyyttä. Hänen mukaansa mielekkyyden vaatimus – siis tarve löytää merkitystä elostamme – on ”kirjattu itse elävän olemassaolomme sydämeen.”22 Voimmekin suunnata ajatuksemme kaikenlaisiin projekteihimme, joiden kimpussa kaiken aikaa puuhailemme – niidenhän yleensä toivomme olevan mielekkäitä.

Mutta eikö kaikki kokemamme lopulta vajoa olemattomuuteen? Eikö kaikki näin lopulta ole mieletöntä? 

Kun katson ystävääni silmiin, autan häntä ja tule autetuksi, voinko todella kieltää tässä kokemuksessa ilmenevän mielekkyyden? Welten mukaan tällaisista kokemuksista voimme löytää ”hyvän” ja tunnistaa siinä katoamattoman mielekkyyden: ”sydän vaistoaa ja kokee, että tässä loistaa katoamaton aarre, ja syvimmältään ihminen tietää, ettei rakastavan katse ja veljellisesti auttavan ja ehkä pelastavan käden kallisarvoisuus tule koskaan katoamaan…”.23 Näin Welte päättelee, että olemattomuuden kaksimerkityksisyys voidaan supistaa yhteen – olemattomuus ei voi olla merkityksetöntä tyhjyyttä, sillä hyvä kestää sen edessä katoamattomana.24 

Pimeyden hohto

”Kaikki on tullut tomusta ja kaikki palaa tomuun” (Saarn. 3:20), mutta tässä tomussa on läsnä jotain katoamatonta, joka saa leponsa olemattomuudessa, joka ”äärettömässä ja pohjattomassa ehdottomuudessaan takaa rakastaville heidän rakkautensa mielen”.25 Olemattomuuden pohjattomassa pimeydessä ihminen voi kokea Welten mukaan ”jyrkän mutta kuitenkin hiljaisen käänteen”, jossa ”pimeys valaistuu”.26 Welte itse viittaa filosofi Wilhelm Weischedelin (1905–1975) runoon valottaakseen tätä kuvia ja käsitteitä pakenevaa todellisuutta: 

Maljan pohjan pimeydessä

näkyy valon olemattomuus.

Pimeästi hohtava jumaluus.

Se on: olemattomuuden valo.27

Jäljelle jää lopulta eräänlainen paradoksi, siis asiaintila, joka näyttäytyy sisäisesti ristiriitaisena. Olemattomuus odottaa jokaista ihmistä, se koskettaa ja muuttaa, mutta toisaalta se pakenee käden kosketusta.28 Tarvitsemme siis jonkun, joka tekee näkymättömän näkyväksi, jolle pimeys ei ole pimeää, vaan yö kuin päivänpaiste ja pimeys kuin kirkas valo. (Ps. 139:12) Welte antaa tuntomerkit: Etsikää sellaista ystävää, joka ”rohkaisee meitä paitsi katsomaan silmiin tuota pimeää syvyyttä myös uskomaan itsemme sille elämässä ja kuolemassa” ja ”joka voisi lopulta sanoa täysin valtuuksin ja täysin tietoisena elämämme ja Jumalan pimeyden ja jopa kuoleman hädän kysymyksistä: ”Älkää pelätkö”.29

Lähteet ja viitteet: 

Heidegger, Martin [1953] (1994). Tekniikan kysyminen. Kääntäjä Vesa Jaaksi. niin & näin; 2/94.

Nietzsche, Friedrich Wilhelm [1882] (1997). Iloinen tiede. Kääntäjä J.A. Hollo; säkeet Aarno Peromies ja Toivo Lyy. Helsinki: Otava.

Welte, Bernhard [1980] (2008). Olemattomuuden valo – Uuden uskonnollisen kokemuksen mahdollisuudesta. Kääntäjät Terhi Kiiskinen & Teemu Sippo. Helsinki: Loki-Kirjat.

1. Welte 2008 [1980], Olemattomuuden valo – Uuden uskonnollisen kokemuksen mahdollisuudesta (jatkossa lyhennetty ”OV”), 52–53. 2. OV, 20. 3. OV, 26. 4. OV, 20–21; 25. 5. OV, 25. 6. OV, 24. 7. OV, 26. 8. OV, 30 9. OV, 30–34. 10. OV, 39. 11. Heidegger 1994 [1953], Tekniikan kysyminen, 36. 12. OV 36. 13. OV 39. 14. Heidegger 1994 [1953], Tekniikan kysyminen, 36. 15. OV, 49. 16. Nietzsche 1997 [1882], Iloinen tiede, 125. 17. OV, 51. 18. Ibid. 19. OV, 57–58. 20. OV, 59–60. 21. OV, 61–62. 22. OV, 64. 23. OV, 67. 24. OV, 68–69. 25. OV, 71. 26. Ibid. 27. OV, 74. 28. Ks. OV, 87–88. 29. OV, 89.

Artikkelit

Viljami Salo on teologian ylioppilas, jonka kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat muun muassa kristillinen filosofia, pyhimykset ja elokuvat.