Kyyhkysen toimittaja pohdiskeli valmistumiseen liittyviä kysymyksiä.
Muistan kuinka aloitin parikymppisenä yliopistossa. Aleksanterinkadun vanhalla kirjastolla ja Olkkarissa pyöri jotain tyyppejä, jotka olivat opiskelleet viittä, kuutta vuotta. Veivät minut oluelle ja puhuivat viisaita teologiasta. Pidin niitä vanhoina ja kunnioitettavina, mutta samalla mietin mitä ne täällä vielä tekevät. Vanhukset. Seitsemän vuotta myöhemmin istun Olkkarissa ja mietin mahtavatko ihmiset pitää minua vanhana. Kuten eräs akateemisen elämänsä ehtoopuolella askarteleva opiskelija tässä lehdessä viime vuonna pohdiskeli, viidennen vuoden opiskelijana oli vielä hienoa ilmoittaa olevansa sellainen vanhempi tieteenharjoittaja. Mutta seitsemäntenä vuonna (ja siitä ylöspäin), yrittää hukuttaa vastauksensa vuosien lukumäärästä oluttuoppiin hyvin samaan tapaan kuin teologiansa toisinaan. Joo, minä opiskelen smkffnnjtuhttä vuotta. Ja geologiaa, jos kysyjä ei ole teologi.
Yleensä kysymystä vuosien lukumäärästä seuraa se toinen, vielä ikävämpi kysymys. Mistä valmistuminen on kiinni? No, gradustahan se. Ja latinankurssista, mutta sitä en halua edes ajatella. Soittelemme erään ystäväni kanssa toisillemme hysteerisiä gradupuheluja ja olemme tehneet listan kysymyksistä joita meille tässä herkässä tilassa ei saa esittää. Mistä sä teet gradua? Mitkä on sun keskeiset tutkimuskysymykset? Mites gradu? Onko sulla vielä gradu pahasti kesken? Tunnen itseni reppuaan selässään raahaavaksi perustutkinto-opiskelijaksi sarjakuvasta Kirjaston kissat. Kissa raahaa reppuaan tuulisessa räntäkelissä, kun häntä kohti tulee nuorimies kirja kädessään:
”Jeesus haluaa kertoa sinulle jotain, haluatko kuulla mitä sanottavaa Jeesuksella on sinulle?”
”Ei kiitos, tiedän jo”, perustutkinto-opiskelija vastaa ja jatkaa repun raahaamista eteenpäin: ”Onko gradu valmis?”
Olen aina kuulunut siihen ryhmään ihmisiä, jolle nopea valmistuminen mistään ei ole ollut itseisarvo. Tästä huolimatta huomaan kuitenkin kaipaavani eteenpäin. En käy enää luennoilla, teen töitä ja työharjoittelua ja unohdan herkästi viikonpäivät niiden ympärillä. Syleilen valmistuvia kavereita publiikeissa ja pappisvihkimyksissä ja salaa toivon oikeastaan olevani yksi heistä. Roikotan jalkaani tulevaisuudessa, vaikka tulevaisuus vaikuttaakin epävarmalta. Kiukuttelen jos joudun tekemään jotain, mikä on pakollista. Vuosia sitten pakollisuus oli ainoastaan jännittävää. Nyt en edes muista miltä tenttisalissa istuminen tuntui. Olen niin valmis jatkamaan eteenpäin.
Mutta mihin? Tällä kirkostaeroamistahdilla ei ole kohta enää kirkkoa josta erota. Tai ainakaan sellaista johon työllistymisestä saisi palkkaa. Pitäisi keksiä leipätyö. Olen lukenut sellaisista kirjoista, kuulostavat jännittäviltä. En ole missään vaiheessa tietoisesti hidastanut valmistumista, mutta vuosien kertyessä mahdollisuudet ovat kaventuneet ympäriltä. Se tuntuu pelottavalta. Pääsiäislomalla olin sitä mieltä että jätän gradun kesken, en mene latinankurssille, muutan takaisin kotiin ja alan elää lapsuudenkotini ullakolla. Vanhempani olivat eri mieltä asiasta. Palasin yliopistolle.
Nyt istun tietokoneella. Teen gradua Teräsmiehestä. Keskeisenä kysymyksenä on se, miten ja miksi Teräsmiehen hahmo koki muutoksen toisen maailmansodan jälkeen uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja miten se palveli kristillistä konsensusta. Gradu on vielä kesken. Mutta on sitä jo reilut 50 sivua. Noin, vastasin kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin. Nyt on enää se valmistuminen.
teksti: Ella Luoma
