Viime syksynä neljä fuksia jakoi odotuksiaan ja jännityksiään alkaviin opintoihin liittyen. Nyt he pohdiskelevat kulunutta vuotta: mitkä odotukset täyttyivät ja mitkä jäivät täyttymättä?
”Parasta ovat olleet toiset teologit”
”Fuksivuoteen on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että hirvittää ajatellakin mitä kaikkea on tullut tehtyä ja koettua silti varsin lyhyessä ajassa! Aivan ensimmäisenä täytyy kehua orientoivaa viikkoa, joka oli kyllä yksi elämäni hauskimmista viikoista. Koen saaneeni melko hyvät eväät teologian opintojen aloittamiseen ja paljon uusia ihania ihmisiä elämääni (joita on toki tullut lisää ympäri vuoden). Muutenkin parasta teologian opiskelussa ovat olleet toiset teologit. Usein tuntuu, että olen Helsingissä viettämässä aikaa muiden teologien kanssa, enkä lainkaan opiskelemassa teologiaa. Vielä viime vuonna en olisi voinut uskoa, kuinka nopeasti sitä lähentyy uusien opiskelijatovereiden kanssa.
Aivan ongelmatonta ja iloista kukkasten päällä hyppelehtimistä fuksivuosi ei kuitenkaan ole ollut. Weboodin ja kurssikäytänteiden ymmärtäminen vei aikansa. Erityisesti minua harmittaa, etten osannut valita useampia kursseja ensimmäiselle vuodelle, sillä fuksivuoden suosituslukujärjestystä pitkälti seuranneena minusta on tuntunut, etten ole tehnyt juuri mitään kouluhommia koko vuonna. Peruskurssien suorittaminen on ollut varsin helppoa ja vaivatonta, lähinnä lukiossa opittujen asioiden kertaamista. Toisaalta, onhan se myös varsin positiivista, sillä luulin, että tulisin yliopistoon kuolemaan kasautuneiden kirjojen alle. Paljon kuolettavampia ovat olleet sitsien jälkeiset aamut.
Yksi pettymys on kuitenkin ylitse muiden. Massaluennot eivät ole olleet minulle toimiva opiskelumuoto ja olenkin tutustunut varsin hyvin Appstoren pelivalikoimaan ja maailman tapahtumiin tablettini ruudulta luentojen aikana. Samalla olen huomannut oppimissuuntautuneen opiskeluni muuttuneen enemmänkin opintopistesuuntautuneeksi opiskeluksi. Paljon riippuu tietysti kurssien vetäjistä ja luennoitsijoista, mutta valitettavan harva luennoitsija on osannut pitää mielenkiintoani yllä edes puolet luennosta.
Urasuunnitelmani ovat vaihdelleet opintojen alkamisesta melkoisesti. Olen vuoden mittaa harkinnut jokaista linjaa, mutta tällä hetkellä suunnittelen opintojani A2-linjan mukaan. Suunnitelmissani on suorittaa kandidaatin tutkinto ja jättää opiskelu yliopistossa siihen, ainakin siksi aikaa kun vielä uskottelen löytäväni sillä töitä. Toisaalta, eivätpä maisterienkaan työllisyystilanteet mitään valoisimpia ole ja ennemmin tai myöhemmin taidan päätyä suorittamaan lähihoitajan tutkinnon.” –Dani Lahtinen
”Alku aina hankalaa?”
”Olin suunnitellut, että aloittaisin opintojen suorittamisen reippaasti ja opintopisteet tipahtelisivat opintosuoritusrekisteriin kuin itsestään. Aika pian sain huomata, ettei niin käynyt – oltiinhan sentään yliopistossa. Helsinkiin sopeutuminen oli paljon vaikeampaa kuin olin olettanut: kun on lähes tulkoon koko elämänsä elänyt alle 4000 asukkaan pikkukylässä, yhtäkkiä Helsingin väenpaljous ja elämänrytmi tuntui kuormittavalta. Oli aikamoinen paradoksi, että suuren ihmismäärän keskellä tunsin olevani myös todella yksin. Tuntui, ettei mistään löydy omanmielisiä tyyppejä ja että olen ihan vääränlainen teologi. Osittain innostuksen ja osittain kovan koti-ikävän taltuttamisen toivossa sain täytettyä kalenterini niin täyteen, että lopulta keho vihelsi pelin poikki: kun muut suorittelivat ensimmäisiä tenttejä yliopistossa, minä makasin sängyssä joko kotonani tai sairaalassa. Tuntui hirveältä, että olin viimein päässyt opiskelemaan unelmieni alaa, mutta sairastuttuani en pystynyt tekemään opintoja niin kuin muut. Lopulta ensimmäisen jakson loputtua opiskelumotivaationi ja selviytymisodotukseni olivat niin pohjamudissa, että puolivakavissani harkitsin, josko minun pitäisi jatkaa opiskelua vasta seuraavana syksynä. (En kuitenkaan tehnyt sitä, kiitos äitini.)
Alku aina hankalaa? Niin voisi sanoa. Kun itsepäisesti jatkoin opintojani, huomasin, etten ollut turhaan hakenut teologiseen. Pienen pintaraapaisun jälkeen tajusin, etten ehkä ollutkaan ihan niin outo ja erilainen kuin kaikki muut teologit. Ymmärsin, että kaikkea entisestä elämästäni Savossa ei kannattanut hylätä. Jatkoin pitkäaikaista musiikkiharrastustani, joka toi jatkuvuuden tuntua. Pienen haparoinnin jälkeen löysin myös kirkon, jossa käydä säännöllisesti jumalanpalveluksissa – se oli korvaamattoman tärkeää, sillä teologian opiskelija ei voi olettaa oman hengellisyytensä hoituvan jotenkin itsestään, vaan siitä on kannettava itse (ehkä vähän liiankin suurta) vastuuta.
Ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingissä ei mennyt minun kohdallani niin kuin suunnittelin. En odottanut, että sairastuisin vakavasti ja opintopisteiden kartuttaminen osoittautuisi niin työlääksi. Toisaalta en myöskään osannut odottaa, että löytäisin teologisesta tiedekunnasta rakkaimmat ystäväni tai että löytäisin Helsingistä jumalanpalvelusyhteisön, jossa minun on niin hyvä olla. En osannut odottaa, että minuun kasvaisi jonkinlainen teologin identiteetti näin nopeasti – tai että uskoni ei ole pelotteluista huolimatta mihinkään kadonnut, vaan vahvistunut.” –Anne Heikkinen
”Uskon kurssilöytöretkeilyn motivoivaan vaikutukseen”
”Fuksivuosi alkoi kattavalla sarjalla erilaisia tutustutuksia ja tervetuliaistilaisuuksia. Kun oikein vakuutellaan, että ei ole mitään hätää ja ongelmiin löytyy kyllä ratkaisu, syntyy luonnollisesti tietynlainen epäilys. Seuraleikkejä lukuun ottamatta tapahtumat onnistuivat luomaan vaikutelman yliopiston arjen monimutkaisuudesta. Pian käsitys osoittautui kuitenkin osittain virheelliseksi. Eihän kursseilla ja tenteissä käymisessä mitään monimutkaista ole, mutta jos jotain pitäisi saada selville, ei sydäntä lämmitä tieto siitä, että vastaus löytyy Flammasta. Tässä opiskelijatovereiden tuki on ollut korvaamatonta. Kielikeskuksesta kun ei toistaiseksi ole löytynyt yliopistokielen alkeiskurssia.
Vuoden kovimpia koitoksia olivat jotkut, vai pitäisikö sanoa eräät, peruskurssien massaluennoista, joihin verrattuina edistyneemmiltä vaikuttavat kurssit osoittautuivatkin helpoiksi. Aiheita käytiin läpi laajasti, mutta omaan makuuni pintapuolisesti, ja niin luennoitsijoilla kuin yleisölläkin oli paljon kerrottavaa. Aluksi ärsytystä aiheuttaneet keskustelun rönsyilyt, kommentaarit, anekdootit ja yhteiskuntakriittiset puheenvuorotkin osoittautuivat kuitenkin lopulta tarpeelliseksi virikkeeksi näillä tunneilla.
Pahinta fuksivuodessani ovat kuitenkin olleet pohdiskelutehtävät. Varsinkin sellaiset joissa ei tarvitse viitata mihinkään tekstiin. Tulee aina tunne, että nyt opiskelijassa halutaan kehittää sitä itsenäisen ajattelun taitoa. Naama irvessä koitan sitten keksiä jotain originellia sanottavaa ja välttää latteudet. Toivottavasti näitä ei tule lisää.
Kevätlukukaudella tajusin sitten ottaa kursseja suosituslukujärjestystä laajemmin, kiitos puskaradion. Laiskana ilmoittautujana en ole vielä päässyt täysin kärryille tarjonnan monipuolisuudesta. Kuitenkin tuntuu siltä, että olen pääsemässä jyvälle kurssien strategisen poimimisen jalosta taidosta. Akateemiseen vapauteen kannattaa aina vedota, sillä huolimatta instituution kannustuksista pikaiseen valmistumiseen, uskon kurssilöytöretkeilyn motivoivaan vaikutukseen.
Jatkoa ajatellessani mieleni on tyyni. Opiskeluinto on huipussaan episodin alussa ja laimenee hitaasti kunnes palautuspäivät ja tentit pakottavat toimimaan. Tämän hyväksyneenä on helppo jatkaa.” –Olle Björklund
”Yksi parhaista päätöksistäni on ollut lähteä mukaan TYT:n toimintaan”
Suvivirren soidessa on tapana muistella mennyttä lukuvuotta. Minulle se oli fuksivuoteni yliopistossa.
Juoksin orientoivan viikon maanantaiaamuna rautatieasemalta päärakennuksen juhlasaliin kuuntelemaan dekaanin tervetuliaispuhetta. Olin myöhässä. Jännitin hetken ovella ennen kuin uskaltauduin avaamaan oven ja luikkimaan nolona takariviin. Aivan kuin se olisi tapahtunut vain muutama kuukausi sitten! Todellisuudessa väliin on mahtunut kolme vuodenaikaa.
Osasin odottaa ensimmäiseltä lukuvuodelta ennen kaikkea tutustumista uusiin ihmisiin. Nykyään voin – ja teen niin usein – kävellä olkkariin, kajauttaa kollektiivisen tervehdyksen ovelta, istahtaa minne vaan mahdun ja jutella hetkisen vierustoverini kanssa kuka hän lieneekään. Tiedän, kenen puoleen kannattaa kääntyä opiskeluun liittyvissä pulmissa, kuka kuuntelee ja neuvoo pohtiessani hengellisiä kysymyksiä ja keitä tarvitsee pyytää vain kerran jatkamaan iltaa Thirsty Scholariin. Muutama erityinen, toivottavasti elinikäinen, ystävyyssuhde on saanut alkunsa.
Yksi parhaista päätöksistäni on ollut lähteä mukaan Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen toimintaan. Jotenkin kävi niin, että vuoden vaihduttua löysin itseni projektivastaavana TYT:n hallituksesta. TYT on järjestänyt toimintaa niin tiheään, että kalenteria taaksepäin selatessa ei voi kuin hämmästellä, olenko todella ehtinyt kaikkiin näihin merkintöihin. Priorisoiminen on ollut ajoittain vaikeaa, mutten silti kadu ainuttakaan niistä illoista, joina vahtimestari on joutunut hätistelemään minut sulkemisaikaan pois olkkarista.
Kaikki peruskurssit eivät ole olleet tärkeysjärjestykseni huipulla, mutta opintopisteitä on kertynyt kiitettävästi eikä arvosanoissanikaan ole hävettävää. Vähintään olen oppinut, mikä minua kiinnostaa ja missä olen hyvä. Vuosi sitten uumoilin eksegetiikasta tulevan pääaineeni. 10 opintopistettä koinee-kreikkaa palauttivat minut maanpinnalle. Todennäköisesti minusta tulee kirkkohistorioitsija. Myös linja tai oikeammin linjat alkavat olla valittuna. Minut on hyväksytty opettajan pedagogisiin opintoihin eli mielikuva itsestäni opettajanpöydän takana on askeleen lähempänä todellisuutta. Tällä hetkellä vakaa aikomukseni on kuitenkin opiskella B-linjan lisäksi kirkon virkaan vaadittavat opinnot.” –Vilma Saarinen
Koonnut: Milla Purosalo
