Tuusulanjärven rannalla kaislikon ja metsän takaa nousee ränsistynyt, entinen ilotulitetehdas. Saranoistaan vinkuvasta ikkunasta kesäinen läpiveto halkaisee huoneen pakkautunutta tupakansavuista ilmaa. Ulkona on juuri lakannut satamasta ja huoneeseen tunkeutuva kesän kutsu tuoksuu jonkin tuunatun kevarin pakokaasulta, tämän päristellessään pitkin Vanhankyläntietä kohti Järvenpään Prismaa. Ovi käy, kun oikealta portaikkoa pitkin nousee Mitri Maarajärvi hikoillen rappusia ylöspäin selässään reppu täynnä efektipedaaleita ja kädessään kitaralaukku. Vasemmalla portaista, soittohuoneessa, kasailevat Eetu Tuominen ja Kalle Kauranen soittimiaan muodostaen epävireisten kiertoäänien kakofonisen sinfonian hapuilessaan joko virettä tai kappaleen aihiota kasaan. Pölyisellä sohvalla istuu Aatu Kovanen kädessään Xbox 360-ohjain. Konsolissa pyörii GTA San Andreas. Ei ole tietoa onko kyseessä bänditreenit vai jamit. Jos kyseessä on bänditreenit, ei ole selkeää mikä kaverusten useista bändeistä treenaa. Jos taas jamit, kuka tietää ovatko ne alkaneet vai loppuneet. Yksi asia on varmaa: nämä neljä ystävää eivät ole vielä Nuoruus-yhtye. Tämä on silti nuoruusmuisto.
Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ennen kuin Dahli-nimellä tunnettu treeniskompleksi haudattiin 30v-juhlavuotenaan kun kaupunki laittoi tontin myyntiin. Ensimmäiset treenit jäivät taakse. Dahlin ja siellä vaikuttaneiden yhtyeiden, soitto- ja kaveriporukoiden muistoista ja tuhkista nousi ystävien yhtye; Nuoruus, Feenikslintu, joka kantoi nuo muistot tuosta rämeisten pitkospuiden, lintutornin ja taiteilijakartanon vieressä möllöttäneestä betonirumiluksesta T-junalla Helsinkiin. Osa unelmista ja haaveista toteutuivat, osa jäi matkan varrelle ja toteutusta odottanee vielä yksi jos toinenkin. Onko Nuoruus vain bändin nimi muiden joukossa, vailla suurempaa temaattista esimakua bändin tuotannosta, vai onko se oikeasti avain siihen vivahteikkaaseen maailmaan joka biisien sanoituksissa ja sävellyksissä piilee?
Nykyhetki. Tapaamme yhtyeen jäsenet 7.4.2023, pitkäperjantaina, Ääniwallin pihalla. Bändi on juuri viimeistellyt soundcheckin ja ensimmäinen yhtye valmistautuu sisällä pian alkavaa keikkaa varten. Tupakat käryten, vastatippuneet kahvit käsissään ja odotuksen tunnelma ilmassa; illan vetoa odottavat kaverukset keskustelevat leppoisasti matkastaan Keski-Uudeltamaalta maailmalle. Soolokitaristi Eetu Tuominen murjaisee alkuun vitsin kommenttina bändin tähän asti kuluneesta taipaleesta.
Eetu: Kalle on ollut olemassa pitkään, viime vuosina ollaan sitten kunnolla kasvettu bändiksi.
Mitri: 2018 Kalle alkoi vääntää näitä biisejä. Ainakin niin että se alkoi lähettämään niitä mulle. Sitten alettiinkin soittelee.
Kalle: …Ja sitten Iikka tuli messiin kaks vuotta sitten. Vai viime vuonna?
Iikka: Tarkalleen vuosi ja neljä kuukautta sitten. Loppukesästä tulin katsomaan sitä keikkaa B-side baarin kulmahuoneeseen. Sitten siellä sinetöitiin että tulen mukaan soittamaan. Se eka oli hevostivaali ja sitten Puoli Yhdeksän Uutisten levyjulkkarit. Se oli eka keikka. Ollut kyllä antoisa matka.
Hevostivaali oli perinteiseksi muodostunut yhtyeen rumpalin; Mitri Maarajärven vanhempiensa olohuoneessa järjestämä illanistujais/soitto-tapahtuma. Kaikki jäsenet ovat Keski-Uudenmaan alueelta, Iikka Puolakka Keravalta, loput Järvenpäästä. Ystävykset ovat tunteneet toisensa jo kiitettävän ajan, osa jo yli 10 vuotta.
Eetu: Pikkuskloddista! (nauraa)
Mitri: Vähintään kymmenen vuotta.
Iikka: Oonkohan mäkin tuntenut teidät kymmenen vuotta?
Mitri: Mä oon nähny ekaa kertaa sut tyyliin Kansan Suosikeitten keikalla. Siellä vaihdettiin katseita.
Iikka: Hempeitä katseita!
Eetu: Aatun kanssa ollaan tunnettu ala-asteelta ja Kallen ja Mitrin kanssa ylä-asteen lopusta asti ainakin hahmotettu toistemme olemassaolo.
Mitri: Viimeistään lukio-amis aikaan 2012 sitten virallisesti. Muistaisin että Aatun kanssa kunnolla tutustuttiin siellä Dahlilla. Muistan kun meillä alko ravintolakoulu samaan aikaan, ni siinä koulun pihalla sitten Aatu tokas että “tästä tulee villi matka”. Ei silloin tiedetty mitä kaikkea tulee koettua.
Pitkän historian siivittämänä ystävät ovatkin soittaneet toistensa kanssa jo lukuisissa yhtyeissä ja kaikilla löytyy yhteisiä muistoja. Millaista on soittaa nykyään kun vettä on virrannut sillan alta jo kerrakseen?
Kalle: Onhan se aika helpottava tekijä, siinä mielessä että biisit lähtee syntymään aika helposti. Kaikki kuitenkin tietää toinen toisistaan että mitä haetaan.
Eetu: Mulla itsellä on ollut Kallen ja Aatun kanssa sellainen syvä musiikillinen side, kun ollaan soitettu niin kauan ja monessa eri bändissä kimpassa ja monenlaista musaa. Tavallaan ihan sama missä yhteydessä soitetaan niin sanoja ei paljoa tarvita kun tietää mitä toinen tekee ja se kokemus on vastavuoroista.
Tämän pienen historiikin jälkeen ohjaan pohdinnan kohti yhtyeen nimeä. Onko kyseessä alleviivatusti jäsenten oma nuoruus vai voiko musiikista löytää samaistumispintaa kuka tahansa joka on elänyt läpi tämän myrskyisän ajanjakson elämässään?
Kalle: No on ne aika silleen universaaleja teemoja siinä. Uskon että kuka tahansa voi samaistua niin musiikillisessa mielessä kuin lyriikoittenkin kautta. Ne on helposti asetettavissa elämään kuin elämään.
Eetu: En koe tätä Kallen puolesta tai itsenikään että kauhean omaelämäkerrallinen meininki olisi. Ennemmin se universaali meininki on meneillään.
Onko Nuoruus nimenä täten avain bändin musiikkiin? Teemallinen punainen lanka jota noudatetaan?
Aatu: Henkilökohtaisesti se on mulle semmonen vapaa tila.
Kalle: Lyriikka enemmän tai vähemmän tietyllä tavalla ammentaa siitä sanan kirjaimellisesta merkityksestä.
Eetu: Naivistista!
Aatu: Ei tässä nyt mitään nuorisosanastoa ole erityisemmin.
Mitri: Joo no cap fam!
Nuoruuden musiikki on virkistävä yhdistelmä klassista, popahtavaa garagepunkkia ja erinäisiä vaihtoehtorockin virtauksia 1970-luvulta nykypäivään. Bändin selkeimpiä vahvuuksia on sen häpeilemätön melodiantaju sekä vaikutteiden ja tyylilajien tiivistäminen ja omaksuminen osaksi sen omaa sointia. Yhtye mahduttaa kappaleisiinsa niin ikään Circleltä tai Teksti-TV 666:lta tuttua krautrock-vaikutteista riffin toistoa sekä 1980-luvun uuden aallon heleää melodisuutta. Bändin ehkä vaikuttavin ominaisuus on sykähdyttävien, 90-luvun lopulla kehittyneestä post-rockista tuttujen, ajallisesti ja tunnelmallisesti eeppisten paisutusten typistäminen. Siinä missä kyseisen genren konventioissa tällaiseen crescendoon käytetään useita minuutteja ja jossa se on useimmiten biisin painopiste, sorvaa Nuoruus tällaisen sektion osaksi alle neliminuuttista punkbiisiä. Etenkin livetilanteessa tällainen jännitteen rakentaminen ja purkaminen muutaman minuutin sisään punkrockin valonnopeutta hipovien tempojen puitteissa on jotain, mihin ei usein törmää näin kutsuvan melodisen vaihtoehtorockin parissa. Bändin musikaalisuus on päätähuimaavaa, mikä on testamentti sen jäsenten pitkälle yhteiselle taipaleelle.
Lyyrisesti Nuoruus operoi samassa kotimaisen indierockin laarissa, jota voitaisiin kuvailla uusvilpittömyydeksi. Jos yhtyeen musiikillinen ilmaisu ammentaa 80- ja 90-lukujen vaihtoehtorockin perinteestä, saman perinteen etenkin 90-luvulla yleistynyt, postmodernismiinkin liitetty kyyninen viileys ja ironia loistavat poissaolollaan. Uusvilpittömyys vaihtoehtomusiikin lyriikassa ei sinänsä ole tuore ilmiö. Punk ja sen vanavedessä kehittynyt tee-se-itse-kulttuuri on aina ollut yhtä avoin rehelliselle ja vilpittömälle ilmaisulle kuin ironian ja kyynisyyden kyllästämällekin. Suomalaisen indierockin parissa ilmiön selkeämpiä suunnannäyttäjiä on Suomen pisimpään yhtäjaksoisesti toiminut punkbändi, Lapualaislähtöinen Sur-Rur, jonka lyyrinen anti on oiva esimerkki uusvilpittömyydestä: sen tekstit taipuvat vapaa-assosiatiiviseen ilmaisuun sortumatta kuitenkaan vaikeatulkintaiseen abstraktioon tai tunteellisen ilmaisun piiloitteluun. Vapaa-assosiatiivisuus sallii henkilökohtaisten aiheiden käsittelyn avoimesti, säilyttämällä kaikelle popmusiikille tärkeän samaistuttavuuden nimenomaan tulkinnanvapauden kautta.
Kalle Kaurasen kirjoittamissa teksteissä vilisee samalla tapaa yhtäältä vähäeleisiä ja abstrakteja tuokiokuvia (“Näin sen taas keskellä pihaa/joka muistoista tulvii”, kappaleesta Piha), toisaalta hyvin suoriakin kuvailuja 2020-luvulla elävän nuoren aikuisen mielenmaisemasta (“Me turhaudutaan tänne mätänemään […] mut kaikki on jees pikkasen sakeeta vaan” kappaleesta Intro). Kaurasen napakka, metaforien ja suorien ilmaisujen välillä vaihteleva tyyli mahdollistaa yhtäältä samaistuttavan ilmaisun, mutta myös vakavien aiheiden käsittelyn. Livesuosikiksi muodostunut “JJ Lehdon kohtalo” todennäköisimmin ei viittaa sanalla sanoen rallikuski Lehtoon (“oot vaan niin siisti ja upee / voit tehdä mitä vaan […] on se vauhti vaan niin hurjaa / mitäköhän tästäkin tulee”).
Yhdeksi Nuoruuden tänä vuonna julkaistavan albumin yleiseksi teemaksi voisi peräti nostaa sen maagisen rajan nuoruuden ja aikuisuuden välillä, jolle jotkut meistä (etenkin musiikin parissa toimivat) jäävät elämään, joskus pitkäksikin aikaa. Tarve ja halu elää vastuuttomasti ja pitää hauskaa, mutta jatkuva tietoisuus siitä, että on kannettava vastuu, joskus itsensä lisäksi myös muista. Painostava tietoisuus siitä, että muusikon elämän holtittomuus voi yllättäen ja helpostikin kääntyä hauskasta haudanvakavaksi. Punkille ominainen pessimismikin nousee toisinaan esiin ja välillä nauretaan vähän räkäisestikin omalle epämääräisyydelle. Vastapainoksi Kaurasen tekstit pursuavat lämpöä, elämänjanoa, iloa ja jopa huolta. Huoli on aihe johon törmää punk- ja vaihtoehtorockissa harvoin, yksilökeskeisyyden suohon vajonneesta kotimaisesta opistoindiestä puhumattakaan (laulaisitte hassuilla nimillä esiintyvät hipsterintolvanat välillä jostain muustakin kuin itsestänne). Kauranen käsittelee aiheitaan rehellisyydellä, joka loistaa suomalaisessa popmusiikissa usein poissaolollaan. Siitä huokuu bändin jäsenten pitkä yhteinen taival bändissä jos toisessakin sekä yhteisön jäsenen rakkaus omaa yhteisöään kohtaan. Monet sukupolvea vanhemmat musiikintekijät sietäisivät ottaa tästä opikseen.
Helsinkiläinen bändiskene on pohjimmiltaan raadollinen ja masentava paikka ja valitettavan usein tämä myös näkyy ja kuuluu bändien musiikissa, eikä kovin hyvällä. Tässä kontekstissa Nuoruus on pelkästään lämpönsä ja ilonsa puolesta varsin piristävä bändi. Muusikkoporukoiden epämääräisyyden ja musiikkialan kylmien realiteettien vuoksi on mahdotonta ennustaa, mitä tulevaisuus tuo Nuoruudelle tullessaan. Vaihtoehtomusiikkia pitkään harrastaneet tietävät kyllä, että parhaat bändit jäävät usein ja helposti turhanpäiväisempien jalkoihin. Mikäli tämä äityy Nuoruudenkin kohtaloksi, siitä ei olisi syytä olla apeana. Loppujen lopuksi se, mitä artisti kommunikoi yleisölleen on tärkeämpää kuin mitkään numerot ja luvut, mitattavissa oleva menestys, arvostus alan lehdistössä ja suuren yleisön hyväksyntä. Välittömänä taidemuotona musiikin voima on siinä, mitä se kommunikoi kuulijalleen ja miten. Vastaanotto on lopuksi toki kuulijasta itsestään kiinni. Nuoruus kommunikoi jotain aitoa ja todellista. Oletko valmis ottamaan sen vastaan?