Herätys soi. Kello on kolme aamulla. Nousen, venyttelen ja yritän olla herättämättä palvelustovereitani. Puen, käyn pesemässä hampaat, huuhtelen kasvot ja sitten on aamiaisen aika. Tehtävälle lähtöön on vielä yli tunti, joten olen hyvissä ajoin liikkeellä. Keittiö on tyhjä, harvoin kukaan tulee tekemään aamiaista tähän aikaan. Ateriani on yksinkertainen : Elovenan pikapuuroa ja kuivattuja taateleita, kotimaista ja paikallista samalla lautasella. Nautin aamupalani pikkutuntien hämärässä, rauhallisessa hiljaisuudessa lukien Helsingin Sanomia. Mitäköhän kotiin kuuluu?
Nyt on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun saavuin Etelä-Libanoniin rauhanturvaajaksi YK:n UNIFIL-operaatioon (United Nations Interim Force in Lebanon). Libanon on kokenut monia takaiskuja vuosien varrella. Konfliktit alkoivat vuonna 1975 Libanonin sisällissodalla, jota seurasi vuosikymmenten sotiminen Israelin, Syyrian, sekä terroristien välillä. Tässä konfliktissa Libanon on ollut väliinputoaja. Viimeisimpiä tragedioita ovat olleet Beirutin satamaräjähdys elokuussa 2020, sen jälkeen eksponentiaalisesti pahentunut taloustilanne, sekä epävakaan ja hajanaisen hallituksen voimattomuus. Kaikki tämä yhdistettynä epävarmuuteen huomisesta on jakanut maan hajalle sisäisesti. Operaatiomme tarkoituksena on ylläpitää rauhaa ja tuoda vakautta alueelle. Toimin täällä ranskan kielen sotilastulkkina, mikä tarkoittaa sitä, että arkeni koostuu hyvin pitkälti juoksevista tulkkauksista ja käännöstehtävistä tukikohtamme sisällä, sekä tulkkaustehtävistä tukikohtamme ulkopuolella. Arkeen on totuttu nopeasti. Jokaisella täällä on omat tehtävänsä ja omat vastuualueensa. Kun omasta tehtävästä saa kopin, menevät päivät nopeasti. Niin nopeasti, että ennen tämän jutun kirjoitushetkeä en ole pysähtynyt miettimään kulunutta aikaani täällä. Lupaan itselleni kirjoittaa kotiin pian, lähettää kuvia, kertoa kuulumisia, mutta eteen tuleekin jo seuraava tehtävä, työpuhelu, tai selkärankaan juurtunut rutiini, ja taas on aurinko kierähtänyt Galilean taivaankannen ympäri. Omaan tehtävään ja rutiiniin voi hukkua. Usein minulta kysytään, että onko minulla koti-ikävä? Ja totta puhuen, ei oikeastaan. Virka-aika pyörii kellon ympäri, niin ettei täällä ehdi ajattelemaankaan kotia. Kodista on tullut abstrakti käsite, perheeni on laajentunut Libanoniin. Palvelustoverit tuovat turvaa ja sosiaalista läsnäoloa, kun tutut kaverit ja läheiset ovat kaukana.
Kello näyttää neljää. Kiristän ylleni vyön ja varusteliivin, heitän olalleni repun ja noudan aseeni. “Onhan kaikki mukana?” mietin itsekseni. Henkilötodistus, tuntolevy, YK:n sininen baretti? Kaikki on. Hyvä. Oho! Yhden melkein unohdin. Nappaan jääkaapista energiajuoman mukaan ja olen valmis tekemään lähtöä. Palvelustoverini jatkavat uniaan, minä sipsuttelen parkkipaikalle aamuyön hämärässä. Melkein kaikki ovat jo paikalla. Testaamme radiot, kertaamme toimintamallit pahimman varalle, heitämme läppää ennen lähtöä. “Ajoneuvoon nouse!” kuuluu käsky, ja valkoiseen maasturiin sulloutuneina ajamme tukikohdan porteista ulos kohti vehreitä kukkuloita.
Rauhanturvaamisesta on paljon ennakkoluuloja niin hyvässä kuin pahassa. Usein nämä ennakkoluulot ovat virheellisiä ja mielikuvituksellisia; Libanon ei ole mikään tulihelvetti, eikä täällä olla supersankareita leikkimässä. Mutta tämä ei myöskään ole etelän pakettimatka, eikä työmme täällä ole turhaa, vaikka siltä voi monesti tuntua. Arjen pyörteissä on välillä vaikeaa nähdä metsää puilta: rauhaa rakennetaan yksi päivä kerrallaan, eikä välitöntä vaikutusta näy. Silti oma työ on otettava vakavasti päivittäin, etenkin nyt, kun sota raivoaa Euroopassa. Alueellinen rauha ei ole kupla tyhjiössä, vaan olennainen osa maailmanrauhaa. Miksemme ole turvaamassa rauhaa Ukrainassa? Koska rauhaa ei voi pakottaa. Miksi olemme edelleen Libanonissa toteuttamassa samaa tehtävää yli 40 vuotta myöhemmin? Koska rauha on hauras. Kun sitä rikotaan, sitä täytyy rakentaa yhä uudelleen niin kauan, kunnes se kestää. Maailmanrauhan tilkkutäkin parsiminen yhdestä kulmasta vahvistaa koko peittoa, kunnes viimeinenkin reikä on yhdessä ommeltu umpeen.
Kello on nyt kuusi aamulla. Hämärä väistyy ja tekee tilaa kultaiselle auringonnousulle, joka värjää kukkuloiden harjut lämpimiksi oranssin sävyiksi. Kuuluu määkäisy. Tuolla jossain yksinäinen lammaspaimen herättää katraan unestaan, valmiina aloittamaan päivittäisen vaelluksensa vihreille niityille, vetten ääreen. Kohta päivän varsinainen tehtävä alkaa : lähdemme tekemään partiota maaseudulle ja läheisiin kyliin. Tehtävämme on onnistunut jos läsnäolomme huomataan ja paikalliset näyttävät peukkua keskarin sijaan. Laitamme Rolling Stonesin levyn soimaan ja automme nytkähtää liikkeelle. Silmät auki ja havaintopaperit valmiiksi, nyt mennään.
Alue, jolla toimimme, on lähes täysin entistä Galilean kuningaskunnan aluetta. Eksegetiikkaan suuntautuvalle teologille tämä on aarreaitta, silmäherkkua missä sielu lepää. Ainakin paperilla. Puhuin aiemmin ennakkoluuloista – niitä oli minullakin ennen tänne tuloa. Ehkäpä päähäni oli yliopiston luennoilta jämähtänyt mielikuva muinaisesta Levantista, kultaisista kukkuloista ja temppeleistä, joissa soitetaan lyyralla Daavidin hymnejä. Tänään Libanon (ja koko Levantti) on toisenlainen. Monen sodan arvet näkyvät selkeämmin, kuin yksikään mikve-allas tai hautakumpu. Vaikka sisäinen teologini kuinka haluaisi matkustaa 2000 vuotta ajassa taaksepäin ja päästä etsimään Johanneksen evankeliumissa mainittua Kaanan häiden tapahtumapaikkaa (joka mahdollisesti löytyy Etelä-Libanonista), en voi kääntyä pois nykypäivän todellisuudesta.
Kello näyttää kahdeksaa. Tie käy kuoppaiseksi ja kuski hidastaa ajonopeutta. “Laittakaa vesipullot ja eväät jalkatilaan piiloon, kohta saavutaan tonne pakolaisleiriin”, kuuluu partionjohtajan käsky. Tottelen ja katson ulos ikkunasta. Sadan metrin päässä näkyvät ensimmäiset teltat, joiden kylkiin painettu isolla UNHCR:n logo (United Nations High Commissioner for Refugees). Lapsi juoksee tiensivuun vilkuttamaan meille ja tekee omituisen käsimerkin. Me tiedämme, mitä se tarkoittaa : “antakaa ruokaa, antakaa vettä.” Tämä on vaikein kohta. Hymyilemme, vilkutamme takaisin ja jatkamme matkaa. “Me ollaan täällä tekemässä turvalliset olosuhteet humanitäärisen avun toiminnalle, loppu ei ole meidän käsissä”, muistutan itselleni. Sotilasorganisaationa emme voi antaa pakolaisille resursseja. Oma tehtävä täytyy pitää mielessä ja toivoa parasta, muuten hajoaa pää.
Mitä tapahtui? Missä mentiin pieleen? Voiko asiat korjata? En ole ajatusteni kanssa yksin, enkä suinkaan ainoa teologi Litani-joen tällä puolen. Meillä on mukana sotilaspastori Timo Kosola, 27, joka johtaa hengellistä toimintaa ja tarjoaa sielunhoitoa suomalaisille rauhanturvaajille. Olemme pastorin toimistossa aurinkoisena tammikuun päivänä. Mitä tunteita Libanonin kriisi herättää sinussa? “Onhan se surullista”, pastori sanoo ja ristii kädet syliinsä. “Kaunis maa on menetetty epäsovulle.” Jaan hänen tunteensa. Kuinka korkealle olisivatkaan Libanonin seetrit kohonneet ilman konfliktia. “Se mikä auttaa jaksamaan on yhteinen liikunta, hyvät keskustelut ja sauna.”
Teologian opinnot ovat antaneet Kosolalle laajan työkalupakin, josta ammentaa uskonnollisesti monipuolisessa ympäristössä. “Teologian avulla pystyy ymmärtämään uskonnollista kenttää aivan eri tavalla. Kristillinen teologia on pohja myös uskontodialogille.” Libanonista löytyy yhteensä 18 eri uskontoryhmää, mikä tekee siitä uskonnollisesti monimuotoisimman maan koko Lähi-Idässä. Onko tämän uskonnollisen kentän ymmärrys siis avartunut? “Ehdottomasti”, vastaa Kosola. “Esimerkiksi islamista olen oppinut paljon uutta. Omaa hengellistä kotia on tosin tullut ikävä. Tukea olen kuitenkin saanut ranskalaisten sotilaspastorilta. Ei ole mikään itsestäänselvyys olla pappi sotilaiden keskellä. Omaa olemassaoloa täällä joutuu joskus perustelemaan.” Sotilaspastorin virka vieraalla mantereella ei välttämättä välähdä jokaisen teologin mielessä. Mitä terveisiä lähettäisit Suomeen teologian opiskelijoille? Hän miettii hetken. “Kannustan ehdottomasti opiskelemaan dogmatiikkaa ja eksegetiikkaa, vaikka ne ovatkin välillä aika puuduttavia aiheita. Dogmatiikan tuntemus on täällä tottakai erittäin arvokasta. Nämä kaksi ovat minun mielestä niitä kovimpia teologian suuntauksia” Nyökkäilen virnistäen. Eksegetiikka on kova laji. “Ei kannata aina mennä siitä, mistä aita on matalin”, hän lisää hymyillen.
Kello lyö yhdeksän. Matka jatkuu kukkulan taakse ja avoin maalaismaisema avautuu eteemme: oliivipuita ja piikkilankaa silmänkantamattomiin teiden varsilla. Partioreittimme on tullut päätökseen ja on kotiinpaluun aika. Autossa käy keskustelu. “Onneks pääsee takas nukkuu tän jälkeen. Pitää vielä kirjottaa se partioraportti, mut eipä täs nyt tullu mitää ihmeempää havaittuu. Tuleeks porukka grillille tänää?” Toki, anna kun lepään hetken ja käyn salilla. Pitää tyhjentää pää. Niin, ja sitten pitää kääntää se yksi teksti suomeksi ja toinen ranskaksi. Automme lipuu tukikohdan parkkipaikalle, vien varusteet huoneeseeni ja suljen oven. Arki jatkuu aitojen sisäpuolellakin. Ei se maapallon pyöriminen pysähdy vaikka kuinka yrittäisi. Rauhanturvaoperaatio on oma omituinen kuplansa; tulee joulu ja uusivuosi, vaikka tuskin niitä sen kummemmin huomaamme. Miltä tuntui vuodenvaihdos Libanonissa? No siltä, että päivä vaihtui. Sanonta “ota päivä kerrallaan” saa täällä uuden merkityksen. Rutiiniin hukkuu, mutta tietyllä tapaa pidän siitä. Toivon vain, etten turru tähän tunteeseen. Kahdeksan kuukautta on samalla lyhyt, samalla todella pitkä aika viettää poissa kotoa. Yksi ajatus, yksi toive auttaa meitä jaksamaan: että jonain päivänä tämäkin operaatio loppuu ja teiden varsilla kasvaa pelkkiä oliivipuita – ilman piikkilankaa.
