Haluan kertoa teille ystävästäni Sinikasta. Haluan kertoa Sinikasta ihmisenä, ja erityisesti siitä hetkestä, jona meidän ystävyytemme bifurkaatiopiste töytäisi ihmissuhteemme nykyiselle, alati uudistuvalle ja itseään rakkaudella ruokkivalle kurssilleen. Jos jokin tässä pettymysten ristiaallokossa, jota kutsumme elämäksi on varmaa niin se, että Sinikka ei ikinä ole hiljaa, kun käyttäydyn väärin tai hänen sanojensa mukaan ”emotionaalisesti häiriintyneesti”. Kukaan ei ole koskaan huutanut minulle, niin kuin Sinikka huutaa illanviettojemme röökitauolla, kun olen tunnustanut hänelle itsellenikin tuntemattomien liikuttimien aiheuttamista ihmiskäytöksen pimeistä todellistumisista. Olemme juoneet viinipullon puokkiin ja Sinikka tarjoaa minulle sinisen Westin tupakan parvekkeella, jonka ympärillä leijailevat pimenevän kevätillan terhenet. Me huudamme toisillemme, huudamme ja välillä nauramme ja välillä itkemme, miten voit olla noin tyhmä ja julma, vittu itse olet ihan yhtä sekaisin. Muistutamme toisiamme niistä tapahtumista, joiden olemme kantapään kautta oppineet olevan tabu sellaisille ihmisille, joita on rakastettu lapsena. Sellaiset me huudamme päin naamaa siinä parvekkeella ja järkytyksestä toistemme julkeuteen me irvistelemme ja itkemme. Ja tämän keuhkojen ja muun rintarangan sisäisen puhdistuksen jälkeen siirrymme takaisin lämpimään, 20 neliön yksiöön ja madallamme taas äänemme ja energiafrekvenssimme naapuriystävällisemmiksi.
Tällainen liekinvartena liehuva, näennäisen kaoottinen dynamiikka ei tietenkään ole aina ollut osa meidän suhdettamme. Palatkaamme ajassa neljä vuotta taaksepäin. Sinikka on juuri viettänyt kesän minun ja kämppikseni nurkissa. On syksy ja hän on hankkinut viimein oman asunnon ja työpaikan Helsingistä. Olemme molemmat kotoisin pikkupaikkakunnalta idästä, missä talvet ovat oikeasti kylmiä ja kirkkaita ja venäläisen röökin hinta katukaupassa on 3,5, mikä voi kuulostaa halvalta, mutta on noussut viime vuosina kokonaisen euron. En haluaisi polttaa tupakkaa, olen polttanut jo kymmenisen vuotta, kaksitoistavuotiaasta asti. Olen asettanut itselleni rajan: viimeistään ennen kuin täytän kolmekymmentä, olen polttanut viimeisen tupakkani. Mutta me tupakoimme kun vielä ehdimme, juomme ja tanssimme ja tupakoimme ja nauramme liian kovaan ääneen.
Joka tapauksessa, Sinikka on muuttanut Helsinkiin ja kaupunki on vielä melko uusi minullekin. On uusi kaupunki ja minun ja Sinikan välinen varovainen ystävyys, joka ei ehkä ole vielä syttynyt. Olemme tavanneet toisemme, tunnustelleet sitä, että olenko mieluummin yksin vai tämän tyypin kanssa. Syyskuisena iltana me olimme ulkona, ja noh, meillä oli molemmilla painolastia sydämillämme. Minä olin juuri eronnut jostain miehestä, nykyään en enää muista kenestä. Varmaan sellaisesta vähän vanhemmasta tyypistä, joka on ostanut Amazonista halvimman dj-setin ja kutsuu itseään muusikoksi, vaikkei ole neljään vuoteen tehnyt mitään loppuun asti. Mutta sen muistan, että ehkäpä ennemmin perspektiivin puutteesta kuin sydämen särkymisestä, aloin pillittää Sinikan olkapäälle siellä baarissa. Kovat muijathan ei itke ainakaan julkisesti ja Sinikka juo ykkösellä viidentoista euron cocktailinsa ja sanoo, että lähdetään. Minä otan oman cocktailini mukaan takin hihaan ja haemme kaupasta pullon viiniä. Istumme Esplanadin puistossa päissämme ja surullisina, tavallaan ihmeissämme Helsingin vanhasta kauneudesta. Vuosikymmenien aikaiset sydänsurut leijailevat ilmassa siinä puistossa, ja tietämättämme me oikeastaan vain nappaamme ne, ilmennämme sitä kärsimystä, joka on ollut olemassa aina, ja siinä nimenomaisessakin puistossa jo vuosisatojen ajan. Äidinäidin raivo ja esiäitien surujen helmanliepeet hipovat minun poskiani ja suojaavat Sinikan kivikasvoja liialta sympatialta.
Kun Jeesus Kristus ristiinnaulittiin, hänen viimeiset sanansa olivat ”Elohi, Elohi, lama sabaktani?”, mikä merkitsee suomennettuna: isäni, miksi olet minut hyljännyt? Jeesus tajusi juuri ennen kuolemaansa, ettei Jumala olekaan tulossa häntä pelastamaan. Näiden sanojen epätoivo on se, mikä vuosi toisensa jälkeen puhuttelee minun ja Sinikan kaltaisia epätoivoisia naisia ristin juurella. Kristuksen ristiinnaulitsemisen hetken lohduttomuus on tulkittu olevan se silta, jota Jumala kulkee ihmisten luokse. Vaikka meidän juomamme ei ole katkeraa kalkkia kuten Jeesuksen, vaan herkullisen makeaa viskipohjaista sitruscocktailia, me suruun juodessamme järkeistämme sen kaltoinkohtelun kehän, johon me, äitimme ja kaikki maailman naiset on alistettu. Raamatussa ihmisyyden ehtona on kärsimyksen kokemus, toivottomuus ja ahdistus. Jumalakaan ei voi tuntea empatiaa ihmisraukkoja kohtaan, ellei hän ole itse ihmisenä kävellyt Via Dolorosaa.
Minä ja Sinikka tiedämme molemmat kärsimyksestä jonkin verran. Sinikan ja minun äitini ovat alkoholisteja, ja alkoholistiäidin rakkaus on kuin pukisi tervasta tahmean soopeliturkiksen alastoman vartalon lämmikkeeksi. Toisena hetkenä sitä hukkuu rakkauteen, välittämiseen, krapulaisiin teehetkiin pedissä, jossa luetaan kaulakkain roskaromaaneja tai katsotaan kliseisiä jouluelokuvia elokuussa. Sinikan äiti pakotti Sinikan lapsena pianotunneille ja aina laulamaan kanssaan. Sinikka vihasi sitä, mutta tavallaan vaalii kuitenkin niitä muistoja, joissa he soittavat ja laulavat yhdessä Abbaa ja suomihittejä.
Me olemme kasvattaneet etäisyyttä näihin hetkiin. Itsenäistymisessä tulee kuitenkin toisinaan vastaan hetkiä, jolloin kaipaa jonkun tukea. Kun asuntoon tulee luteita, kaipaa muuttoapua, kastike palaa kolmannen kerran pohjaan, on huoli sukulaisesta. Ihan samalla tavalla meilläkään ei ole muuta vaihtoehtoa kuin soittaa äidille. Äidille, joka ei vastaa, koska on saanut krapulan takia rytmihäiriöitä ja joutunut sairaalaan. Sitä on siinä hetkessä pidettävä huolta sekä itsestään, lapseksi taantuneesta isästään, sisaruksistaan että äidistä, joka on riuhtonut itsensä pois siitä suhteesta, jonka luonto on koodannut meihin perustavanlaatuiseksi identiteetin, ”terveen” kasvun ja itsetunnon maaperäksi. Niin kuin riuhtoi itsensä irti siitä sairaalasängystäkin, naapurin kapakkaan josta me löysimme hänet ja sitten jaettuamme viinipullon veimme kotiin nukkumaan sydänkipuja pois.
Päiväkännit hämyisessä räkälässä sairaan äidin kanssa yhdistää eri tavalla. Ehkä nautimme siitä oikeasti, ehkä harjoittelemme taivasta varten. Terapeuttini sanoi, että sillä tavalla me normalisoimme vanhempiemme käytöstä. Se, mikä on lapsena tuntunut täysin käsittämättömältä ja hirveältä (”en koskaan ala juomaan tai tupakoimaan” sanoo jokainen lapsi jossain vaiheessa) tuntuu hieman ymmärrettävämmältä, kun siihen kokonaisuuteen upottautuu itse niin, ettei pinnan suuntaa enää osaa hahmottaa. Kyllä me nykyään ymmärrämme turruttavassa liemessä kelluskelun ihanuuden elämän kesuurassa. Tulevat sukupolvet eivät ehkä tiedä enää, mistä puhun Sober Curious -liikkeineen sun muineen. Ehkä heillä on joitain terveellisempiä, puhtaampia rakkauden muotoja tarjolla kuin minulla, äidillä, Sinikalla ja Jumalalla.
Kybernetiikan isä Norbert Wienerin tiedetään sanoneen: “Me emme ole muuta kuin pyörteitä ikuisesti virtaavassa vedessä. Emme ole pysyvää ainetta, vaan itseään toistavaa muotoa”. Ennen todellisuuden matemaattinen mallinnus rajoittui dynamiikaltaan lineaarisiin toimintoihin. Esimerkiksi kaksi biljardipalloa, joista toinen törmää toiseen ja näin aiheuttaa tässä liikkeeksi aktualisoituvan voiman, ovat lineaarisessa suhteessa toisiinsa. Kun tietokoneet 1900-luvun puolivälin paikkeilla kehittyivät nykyisenkaltaisiksi, tuli viimein mahdolliseksi mallintaa dynamiikaltaan epälineaarisia toimintoja. Toisin sanoen kaaoksesta pystyttiin löytämään kuvioita, jotka toistuivat ja joita oli mahdollista nimetä. Moniulotteisilla mallinnuksilla pystyttiin kuvaamaan yhä monimutkaisempia sisäisä voimia, jotka ohjaavat kuvioiden muodostumista sisältä käsin. Kaaosteoriassa bifurkaatiopisteiksi kutsutaan sellaisia kehityksen solmukohtia, jotka määrittävät systeemin uuden suunnan pysyvästi. Näistä pisteistä syntyy systeemiin uusia järjestelmätason ominaisuuksia. Ranskalainen matemaatikko René Thom käytti bifurkaatiopisteistä käsitettä katastrofi, ja itseohjautuvissa avoimissa systeemeissä juuri katastrofeista syntyi jotain uutta.
Tällaisia uusia järjestelmätason ominaisuuksia ovat esimerkiksi palautesilmukat. Kansankielellä, ihmiselämässä palautesilmukoita kutsutaan noidankehiksi. Epälineaarisuuden määrittelevä ominaisuus on se, että kriiseistä ja katastrofeista syntyy jotain uutta; toiminnon elementit muuttuvat joksikin enemmäksi kuin vain osiensa summaksi. Niin kuin esimerkiksi se, että vaikka me Sinikan kanssa ruokimme toistemme itsetuhoista seksuaali- ja päihdekäyttäytymistä, niin silti meidän suhteemme emergenssistä lähti leskenlehtinä kasvamaan jotain selkiyttävää, vanhempiemme käytöstä selittävää ja kaikessa kaoottisessa rakkaudessaan pohjimmiltaan parantavaa. Kaiken huutamisen, itkemisen, nauramisen, housuunpissaamisen ja viinikännien pohjapyörteissä oli kaksi ihmistä, jotka kävelivät, pyöräilivät ja kulkivat öisin taksilla toistensa luo kerta toisensa jälkeen.
Meidän paikallinen yhteenliittymämme liekinvarsi palvelee siis termodynamiikan toista lakia siinä missä mikä tahansa muukin elämänmuoto tällä planeetalla. Pitäkää hatuistanne kiinni, sillä seuraavaksi aion todistaa teille matemaattisesti naisten välisen ystävyyden uniikin kauniin ja uutta luovan voiman. Kaaosteorian erilaisissa matemaattisissa mallinnuksissa käytetään niin sanottuja attraktorikategorioita. Erilaiset epälineaariset toiminnot siis jaetaan erilaisiin kategorioihin sen mukaan millaisia liikemuotoja ne todentavat. Attraktoreita voisi kuvata dynaamisiksi magneeteiksi tai sisäisiksi voimiksi, jotka pyrkivät ohjaamaan muutosta kohti tasapainotilaa. Matematiikan maailmassa yksi kuuluisimmista mallinnetuista strange attraktoreista (yksi kolmesta attraktorikategoriasta) on Ueadan attraktori. Ueda oli japanilainen matemaatikko, joka onnistui tietokoneella mallintamaan attraktorin, jota kutsutaan ”baker transformationiksi”. Erilaisilla attraktoreilla voidaan siis mallintaa näennäisen kaoottista tietoa ja löytää siitä erottuvia, näkyviä muotoja jotka toistavat itseään. Ueadan attraktorin kaksiulotteinen kuvaaja muistuttaa keksitaikinaa, jota on vaivattu kahtia uudestaan ja uudestaan.
Lapsena sitä haaveili, että aikuisena voisi sitten syödä aina herkkuja aamiaiseksi. Meidän elämämme on ollut pitkälti selviytymistä, ja alkoholistivanhemmista selviytyy parhaiten, kun jaksaa unelmoida. Minä ja Sinikka olemme siinä tilanteessa elämässämme, että haaveilemalla me selvisimme, ja nyt on se hetki, kun niiden haaveiden olisi korkea aika toteutua. Meillä on kaikki eväät niihin, myös isompiin kuin myös niiden keksien syöminen aamupalaksi. Mutta voin kertoa, että unelmien toteuttaminen on myös pelottavaa ja paikoin no, kaoottista. Joskus me peloissamme tulevaisuudesta taas joimme ja aamuyöllä päätimme alkaa leipomaan. Kukaan ei anna suoraa palautetta niin kuin Sinikka, ja kun me siinä aamuyöllä viinikännissä vaivasimme keksitaikinaa, niin käsissämme Uedan Baker Transformation todellistui. Taikina oli muodoltaan identtinen kummallisen, kaoottisen Uedan attraktorin kanssa, ja meidän elämämme palautesilmukan oli tehtävä valinta, alkaako se vahvistamaan vaiko heikentämään itseään.
Mitä käy luojalle tai uudenluovalle energialle, kun tällaiset känniset, epästabiilien systeemien (minä, Sinikka, kaikki muut alkoholistinaiset) kriisit siirtyvät menneisyyteen? Mistä ihmiskuntana revimme kriisejä, kun terapiakulttuuri onnistuu tappamaan viimeisenkin ylisukupolvisen äidinäidin vihan, raivon ja tuskan meistä. Ja vain henkilökohtaiset kriisit lasketaan, koska attraktorit eivät synny ulkoisesta voimasta. Tuleeko lapsistamme robotteja, jotka eivät koskaan huuda vihaavansa meitä ja sen jälkeen kiipeä itkuisiin syleihimme? Kun kohtaamme kriisin tai (kävelevän) katastrofin, oman Sinikkamme, joka huutaa heikoimmat pisteemme rakkaudessa ja lempeydessä päin naamaamme, katastrofi luottaa siihen, että me emme kestä sitä. Lasisen lapsuutemme särkyessä pieniksi palasiksi Dionysos tanssii lasinsiruilla ja pyyhkii hiuksillaan kyyneleemme, kun niistä palasista ja siruista syntyy uutta rakkautta, sellaista loputonta lempeyttä, rakkautta ja kärsivällisyyttä, josta olisimme jääneet paitsi, jos emme olisi kokeneet jaettua epätoivoa ja suunnatonta surua. Jos jäämme paitsi kaoottisesta katastrofisesta alkoholistiäidin rakkaudesta, jääkö jäljelle sellainen etäinen rakkaus vailla syvimpien tuntojen samaistumispintaa, jota olemme tottuneet jo saamaan miehiltä?
Rakastan sinua SinikkaUedan ja muiden matematiikkanerojen avulla voidaan mallintaa jotain, jonka kaikki kristityt ovat tienneet jo 2000 vuotta. Hyvä synnyttää hyvää, paha pahaa. 2. Johanneksen kirjeessä sanotaan selkeästi: Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Mitä Raamattu ei kerro on, että me vihaamme, koska meidän vanhempamme ovat vihanneet meitä. Mainitsin aiemmin, että minun ja Sinikan suhteessa on ollut tietty bifurkaatiopiste; kun minä itkin Esplanadin puiston lämpimässä syysilmassa yhtäkkistä miesvalidaation katoamista elämästäni, Sinikka otti huikan viinipullonsa suusta ja sanoi ”ihanaa huomata että säkin oot tollanen luuseri”. Ja minusta tuntui, että voin sanoa Jeesuksellekin, joka itki isäänsä ristillä, että ihanaa huomata, että säkin oot tollanen luuseri.