Elävä, kuollut, muistisairas

Kuva: Mikael Häggström, ei tekijänoikeutta.

Minua hävettää‭, ‬että en ole käynyt katsomassa dementiaa sairastavaa vaariani‭. ‬Olen kyllä miettinyt sitä usein‭, ‬ajatellut että nyt rohkaistun‭. ‬Mutta vielä en ole saanut vierailua oikeasti tehtyä‭.‬

Ehkä minuunkin on iskostunut syvälle ajatus elämän ja kuoleman rajapinnasta‭. ‬Siitä kuinka vahvasti mieli ja persoona ovat kiinni‭ ‬elämässä‭.‬

Kun viimeksi näin vaarin‭, ‬hän oli jo kuin haamu entisestä‭. ‬Useita hiihto‭- ‬ja pyöräilykilpailuja voittanut urheiluhullu oli vanhentunut alle vuodessa yli kymmenen vuotta‭, ‬eikä nyt jaksanut edes kunnolla nousta sängystä kävelläkseen keittiöön‭.‬

Tuolloin olin kovin kiinnostunut omasta sukupuustani ja kyselin vaarilta tämän lapsuudesta ja sukulaisista‭. ‬Se oli mukava ja lämmin hetki‭. ‬Välillä herään pohtimaan oliko tuo viimeinen yhteinen hetkemme‭, ‬jolloin vaari oli vielä omana itsenään läsnä keskustelussa‭.‬

Nyt kun vaari on jo hetken ollut hoitokodissa‭, ‬löydän itseni usein vierailemasta mummon luona‭. ‬Keskustelumme siirtyy aika ajoin‭ ‬maailmantilanteesta ja koulumuistelmista myös vaariin‭. ‬Muistelemme vaarin monipuolista työuraa elokuvateatterissa‭, ‬talonmiehenä‭ ‬ja veturinkuljettajana‭. ‬Muistelemme vaarin innostusta viettää aikaa meidän lastenlasten kanssa urheillen ja juoden kuumaa kaakaota Hervannan laskettelukeskuksen kahviossa‭. ‬Muistelemme myös lähimenneisyyttä‭, ‬mummon raskasta aikaa omaishoitajana ja sitä pettymyksen tunnetta‭, ‬kun ei enää pystynytkään pitämään rakkaastaan huolta‭.‬

Nämä hetket muistuttavat meitä jokainen kerta siitä tuskasta‭, ‬joka muistisairaan omaisen osaksi tulee‭. ‬Vaari on kuin kuollut‭, ‬mutta kuitenkin vielä elävä‭, ‬hengittävä rakas ihminen‭.‬

Surevan aika on pitkä‭, ‬niin sitä sanotaan‭. ‬Mutta muistisairaan omaisen surun on tuplasti pidempi‭.‬

Huomaan olevani hämilläni kokemastani surusta‭. ‬En osaa antaa itselleni lupaa surra‭, ‬sillä eihän toinen ole vielä kuollut‭. ‬Kuitenkin tunnen ikävää ja surua syvällä rinnassani‭. ‬Samalla minä pelkään‭.‬

Pelkään‭, ‬koska tiedän että vaari on jo unohtanut minut‭. ‬Pelkään‭, ‬koska tiedän että minä olen jo kuollut vaarin muistoista‭. ‬En ole enää Aino‭, ‬ensimmäinen lapsenlapsi‭. ‬Olen jo osittain mädäntynyttä lihaa‭, ‬kellertävä luuranko syvällä muistin mullan alla‭. ‬Pelkään omaa kuolemaani‭.  ‬

Kumpikin tavoillamme olemme toisillemme kuolleita‭. ‬Tavoillamme olemme elämän rajapinnalla‭, ‬josta kukaan ei itseään tahtoisi löytää‭. ‬Ainakaan minä en ole vielä valmis siihen‭.‬

Ja ehkä juuri siksi en ole vielä käynyt kylässä vaarin luona‭.‬