Viime vuoden lopussa belgialainen piispa Bonny aiheutti hämmästystä ja tyrmistystä katolisessa kirkossa vaatimalla homoseksuaalisten parien tunnustamista kirkon edessä. Hän näki ympärillään olevan todellisuuden ja halusi päästä eroon leimaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen kierteestä. Vastauksena eräs katolinen opiskelijajärjestö syytti piispaa kirkon tunnustuksesta poikkeamisesta ja vaati piispan sekä hänen puolustajiensa ekskommunikoimista.
Vain pari viikkoa tämän jälkeen maailma kuohui Pariisissa Charlie Hebdo –lehden toimitukseen tehdyn terrori-iskun vuoksi. Islamisteille kyse oli vuosia kestäneeseen uskonnollisten tunteiden loukkaamiseen liittyvän vihan purkautumisesta äärimmäisessä muodossa. Länsimainen media teki tapahtumasta ennen kaikkea taistelun sananvapaudesta, antaen kritiikittömälle länsimaalaiselle entistä suuremman syyn muslimeihin kohdistuvaan ksenofobiaan ja syrjintään. Eihän kukaan vitsistä voi suuttua?
Tapauksia yhdistää se, että molemmissa on tavallaan kyse uskontoon liittyvästä radikalismista. Radikalismista, joka on niin tyypillistä omalle ajallemme. Mikään uskonto ei anna oikeutusta väkivaltaan: ei antanut kristityille ristiretkiajan Euroopassa tai vuoden 2001 terrori-iskujen tekijöille New Yorkissa, eikä anna sotilaille kansallisuudesta tai uskontokunnasta riippumatta tämän päivän Irakissa, Palestiinassa tai Syyriassa. Samalla tavalla suuntaan tai toiseen kulkeva radikalismi ei anna kenellekään oikeutta henkiseen tai hengelliseen väkivaltaan, oli mollattavana sitten ”konservatiivi” tai ”liberaali”, kristitty tai muslimi tai ateisti, homoseksuaali tai heteroseksuaali.
Teologeina meidän tehtävämme on toimia sovittelevina osapuolina uskontoon liittyvissä ristiriidoissa. Teologeina meidän on opittava pääsemään lapsellisen konservatiivi-liberaali-jaottelun yli ja kunnioittamaan toisten eriäviä mielipiteitä sen sijaan, että ainoastaan suvaitsisimme niitä. Se ei ole helppoa, sillä keskusteluissa ovat usein läsnä monimuotoiset ja herkät uskonnolliset tunteet, myös omamme. Lisäksi joudumme ottamaan riskin, että joku suuttuu, ja yleensä joku suuttuukin. Kristittyjä kehotetaan löytämään lähimmäisessään Kristuksen kasvot, riippumatta siitä oliko henkilö ”liian konservatiivi tai liberaali”. Puhtaalla järjelläkin ymmärtää, että kaikkien kanssa on hyvä tulla toimeen ja että ”ei kukaan voi ajatella noin” on huono asenne.
Vuonna 2015 Kyyhkynen pyrkii entistä vahvemmin tuomaan esille kirkon ja yhteiskunnan moniäänisyyttä. Tämä toivottavasti näkyy sekä toimituskunnan että artikkelien vaihtelevina näkökulmina.
Vaikka sananvapauden näkökulmasta Charlie Hebdolla oli täysi oikeus pilakuviensa julkaisemiseen, sananvapaudellakin on rajansa: hyvän maun rajat. Lienee aiheellista miettiä, täyttääkö muutenkin silmätikkuna ja kärjistetyssä asemassa olevan vähemmistöuskonnon pyhinä pidetyillä asioilla vitsaileminen nämä rajat. Kriittinenhän voi olla myös ilman, että loukkaa toista.
Ollako siis radikaali vai eikä olla? Ja millä tavalla? Siinäpä pohdittavaa paaston ajalle.
Milla Purosalo, päätoimittaja
