Ilmeisen soveltumaton papiksi

”Ilmeisen soveltumaton papiksi”, päätti Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli puolitoista vuotta sitten rovasti Risto Soramiehestä. Soramies oli puoli vuotta aikaisemmin vihitty Luther-säätiön piispaksi ja ottanut johtoonsa vasta perustetun Lähetyshiippakunnan. Soramies ei enää ole pappi siinä kirkossa, jonka jäsen hän on. Rovasti hän on yhä, se on arvonimi ja kukaan ei kai oikein saanut selville miten tämä kunnianosoitus voitaisiin peruuttaa.

10721007_10152805821821925_200443300_nPiispa Soramies on saapunut keskustelutilaisuuteen teologian ylioppilaiden vieraaksi. Lähetyshiippakunnan piispa esittäytyy ja kertoo Lähetyshiippakunnasta. Muuta agendaa ei ole ilmoitettu. Tämä näyttää riittäneen herättämään kiinnostuksen. Yleisöä on paikalla kolmisenkymmentä, niin opiskelijoita kuin pappejakin.

Heti ensimmäisenä piispa Soramies haluaa tehdä selväksi, ettei ole harhaoppinen. Hän viittaa Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöseen erottamisestaan: ”Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.”. Tästä Soramies on ylpeä.

– Kukaan ei ole sanonut, että olisin poikennut kirkon tunnustuksesta tai levittänyt harhaoppeja. En ole. Siitä minulla on mustaa valkoisella, muistuttaa Soramies.

Päinvastoin, Soramiehen mukaan kirkko tässä on harhaoppinen tai ainakin väärässä. Hän nostaa esiin kaksi päätöstä, joilla kirkko on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Ensimmäinen oli vuonna 1986 tehty päätös vihkiä naisia pappisvirkaan. Toisena Soramies nostaa esiin sen, että piispat vuonna 2011 suostuivat ottamaan vastaan tehtävän laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Näistä kannoista Lähetyshiippakunta usein tunnetaankin, mutta Soramiehen mukaan tärkeintä eivät ole yksittäiset päätökset vaan laajemmat periaatteet.

Piispojen olisi pitänyt kieltäytyä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, on Soramies sanonut. Ja tässä perusongelma hänen mielestään onkin. Järjestelmä, jossa kansa hallitsee kansankirkossa, jossa opista päätetään demokraattisesti, on Soramiehelle kauhistus. Kansankirkkoa johtaa kansa, eivät piispat. Tämän järjestelmän hedelmät, demokraattisesti syntyneet päätökset, ovat Soramiehen mukaan tehneet keskeisen osan kirkkokansasta kodittomaksi. Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala vaativat häntä huolehtimaan tämän kodittoman kirkkokansan hengellistä tarpeista. Näitä tarpeita varten Lähetyshiippakunta perustettiin, vakuuttaa Soramies, ei horjuttamaan kirkkoa. Ja näitä seurakuntalaisia palvelevia pappeja piispa Soramies kaitsee.

Lähetyshiippakunnan messuissa käy säännöllisesti arviolta 1.500 seurakuntalaista. He maksavat yli 20 papin palkat. Piispa Soramies on eläkeläinen ja tekee työtään ilman rahallista korvausta. Lähetyshiippakunnan taloudesta kysyttäessä Soramiehen äänessä on kuultavissa tiettyä ylpeyttäkin.

– Lahjoituksin. Lahjoitusvaroin meidän toimintaamme hoidetaan. Seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi, tukemisen arvoiseksi. Ilman pakkoa.

Myös papistoaan Soramies kehuu estottomasti.

– Uskallan sanoa, että meidän pappiemme teologinen osaaminen on Suomen huippua. Meidän pappimme ovat sivistyneitä ja arvostavat yliopistoteologiaa. He osaavat hyödyntää sitä arkityössään. Luulen, että Lähetyshiippakunnan pappien osaaminen alkukieltenkin osalta on parempaa kuin keskimäärin.

Kuulostaa siltä, kuin Lähetyshiippakunnalla olisivat Suomen parhaat papit ja parhaat seurakuntalaiset. Ilmankos kansankirkossa harmitellaan. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhuessaan Soramies tosiaan käyttää johdonmukaisesti nimitystä kansankirkko. Se ei ole mairitteleva termi, kun sen vastakohtana on Kristuksen kirkko. Mutta muutakaan kirkkoa Soramiehellä ei ole.

– En ole eronnut kirkosta enkä sitä suunnittele. Mutta en minä myöskään usko, että kirkon jäsenyys on näin yksinkertainen asia kuin julkisuudessa näkyy. Puhutaan kansankirkosta ja siitä, että edelleen yli puolet suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. todellisia kirkon jäseniä ovat seurakuntalaiset, jotka ovat osallisia armonvälineistä. Käyvät messussa, siis. Heitä on vain prosentti suomalaisista. Paljon vähemmän kuin kirkollisvaaleissa äänestäjiä, Soramies korostaa. Tässä kirkossa on päättäjiä enemmän kuin jäseniä.

Toisin on Lähetyshiippakunnassa. Lähetyshiippakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää papistosta ja maallikkoedustajista koostuva hiippakuntakokous. Paitsi silloin, kun on kyse tärkeistä asioista. Hengellisissä asioissa ja teologisissa kysymyksissä hiippakuntaa johtaa yksiselitteisesti piispa, apunaan kuusihenkinen konsistori. Tätä kirkkovenettä eivät maallikot heiluta. Se aikoo pitäytyä oikeassa opissa kansankirkon menettäessä otteensa.

– Ei tämä mikään profetia ole, mutta näen kirkon kehityksen alaspäin aivan hirvittävänä. Jo viimeisten kymmenen vuoden ajan on muutos huonompaan ollut dramaattinen ja tämä kehitys näyttää jatkuvan. Kirkossa huomio kiinnittyy uhkaavaan taloudelliseen katastrofiin. Lähetyshiippakunnan papisto on kiinnostuneempi seurakuntalaisista.

Soramies kuitenkin kiistää toivovansa pahaa kirkolle. Ei hän toivo sille myöskään taloudellisia vaikeuksia.

– Enhän minä mikään kommunisti ole! Minusta on hienoa, että kirkolla on rahaa. Mutta sisällön kanssa on nyt isoja ongelmia. Kirkko on hengetön eikä sano mitään. Vai muistatteko te, mitä kirkko olisi viime aikoina sanonut? On, kuin ei tarvitsisi olla mitään mieltä. Puhutaan korulauseita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kirkossa kyllä puhutaan, mutta ei niinkään uskonnollisista asioista ja Jumalan sanasta. Kun ei puhuta, tulevat muut kuin kirkko ääneen. Kirkko menettää merkitystään.

Lähetyshiippakunnan nettisivuilla esitettyyn kysymykseen siitä, onko Lähetyshiippakunta oma kirkkonsa, ei oikein suoraa vastausta saa. Sivujen mukaan Lähetyshiippakunnalla on ”selvästi oman kirkon piirteet”. Se ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, vielä.

– Me emme ole halunneet rekisteröityä omaksi kirkkokunnaksi, sillä emme ole halunneet kannustaa seurakuntalaisiamme eroamaan kansankirkosta, vastaa Soramies. Mutta kai se on myönnettävä, että tämän tien päässä hyvin todennäköisesti on oma kirkkonsa.

Kun Soramieheltä kysyy, voitaisiinko vielä tehdä täyskäännös ja palata kirkon piiriin, on vastaus selvä, muttei kovin toiveikas.

– Meille, jotka kirkko on jättänyt kodittomiksi, pitäisi jättää tilaa kirkon piirissä. Ei tässä muusta ole kysymys.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirkossa voisi jatkossakin toimia seurakuntia, joissa naisella ei ole oikeutta pappisvirkaan.

– Ei kenelläkään ole oikeutta pappisvirkaan, Soramies korjaa. Ei pappeus ole mikään oikeus. Se on kutsumus ja joskus raskaskin velvollisuus. Ja on tärkeää, että kutsumus tulee ulkoa. Seurakunta kutsuu pappeuteen, ei siihen pidä itse niin olla pyrkimässä. Ja Jumalan sana kertoo, kuka papiksi sopii.

Yleisö, joka keskustelua on seurannut, on silminnähden vaivaantunutta. Kysymyksiä on esitetty paljon vähemmän kuin opiskelijoilla yleisötilaisuuksissa on tapana. Piispa Soramiestä ei haasteta samalla tavalla kuin on haastettu Kai Sadinmaata ja Marja-Sisko Aaltoakin. Puhuttelu on kunnioittavaa eikä kukaan kysy, onko piispa oikea piispa. Eivät kaikki Soramiestä ehkä piispana halua pitää, mutta piispalta hän näyttää ja piispalta kuulostaa. Oli sitten pappi tai ei.

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää Kahvia ja Bullaa -keskustelutilaisuuksia opiskelijoiden olohuoneessa tiedekunnalla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa. Piispa Risto Soramies oli teologian ylioppilaiden vieraana 16.2.2015. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa.

teksti: Samuli Suonpää
kuva: Ella Luoma

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *