Beam me up, Jesus! – Kyyhkynen 1/2012

Posted on 2/20163/2016 by Ella Luoma

Odottelen Ylioppilasaukion Unicafén ulko-oven edessä. Suojasään kostuttaman laatoituksen poikki askeltaa aivan ajallaan ryhdikäs, minua hieman pidempi jätkä. Ei, ajattelen, eihän trekkeri voi olla noin reipas! Rinnassa kiiltelee kuitenkin pinssi, josta ei voi erehtyä. Tervehdin. Johan Savola esittelee itsensä kohteliaasti ja asiallisesti; kätellessään ottaa jopa hanskan pois. Puheesta paistaa läpi varsinaissuomalainen nuotti.

Kalapalojen äärellä selviää, että Johan on 28-vuotias Kaarinan seurakunnan kasvatti, mutta opiskelee neljättä vuotta teologiaa Helsingissä. Salkkarien katsojat saattavat tajuta hänen näytelleen sarjassa pappia. Johan on ollut Star Trek -fani (eli trekkeri) jo 16 vuotta. Innostus sai alkunsa mummolasta, kun hän löysi sieltä jännän videon. Myöhemmin hän tunnisti saman sarjan tv:stä. Se oli Star Trek: The Next Generation. Mutta mikä ihmeen Star Trek? Se on massiivinen amerikkalainen tieteisviihdeketju, joka sai vaatimattoman alkunsa vuonna 1966 alkaneesta samannmisestä tv-sarjasta. Sinunkin vanhempasi ovat kenties seuranneet, kuinka kapteeni Kirk ja herra Spock risteilevät avaruudessa tähtilaiva Enterprisen puikoissa etsien elämää. Ilmiö laajeni useaksi eri sarjaksi ja elokuvaksi.

Johan korostaa, että Star Trek ei kuitenkaan ole pelkkää seikkailuviihdettä avaruushöysteillä. Sarjan jo edesmennyt luoja Gene Roddenberry tahtoi tehdä sarjassaan kirpeää yhteiskuntakritiikkiä. Siinä käsiteltiin mm. rasismia aikana, jolloin taistelu tasa-arvosa kävi kuumana Yhdysvalloissa. Kritiikki täytyi esittää valepuvussa: Eräässä jaksossa kaksi miestä oli maalattu puoliksi valkoisiksi ja puoliksi mustiksi, ja nämä kamppailivat keskenään. Johan ei ymmärrä sarjan inhoamista:

”Star Trekin inhoamisesa on yhtä vähän järkeä kuin militantissa ateismissa.”

Ongelma on useimmiten tiedon puute. Johan luonnehtii intohimoaan:

”Star Trek on ateistinen, suvaitsevainen utopia, jossa köyhyys ja sairaudet on voitettu. Rahaakaan ei enää tarvita. Jäljelle jää itsensä kehittäminen.”

Teologina Johan tietysti kiinnittää huomionsa uskonnollisiin ja filosofisiin aiheisiin. Uskonnollisia aineksia alkoi tosin ilmetä kunnolla vasta 90-luvun Star Trek: Deep Space 9 -sarjan myötä. Johan on tutkinut yliopistolla erästä sarjassa ollutta uskontoa (google it) ja aikoo laajentaa aihetta graduun ja mahdollisesti jopa väitökseen asti.

Trekkeriys on suomessa pieni ilmiö. Maailmalla se on kuitenkin merkittävä; siitä on kuvattu mm. dokumentit Trekkies ja Trekkies 2. Johan ei kerää krääsää, vaan järjesti tammikuussa illallisen, jossa syötiin Star Trekin inspiroimia ruokalajeja ja katsottiin itse sarjaa.

Ai niin: Sori, tytöt – Johan on jo naimisissa

Teksti: Tuomas J. Salo

Ilmestynyt alun perin Kyyhkysessä 2012

Johan Savola kirjoitti gradunsa (Profeettojen polku : Star Trekin käsityksiä jumalista ja uskonnosta) vuonna 2013. Gradu on luettavissa sähköisenä versiona täältä

#kainuusekakainuusvika – Kyyhkynen 2/2014

Posted on 2/20163/2016 by Ella Luoma

Feministifilosofi Elizabeth Grosz on kirjoittanut, että kaupunkitila on ruumiin kulttuurisen merkityksellistämisen ydinpaikka. Tämä oli korostunut penseällä tavalla opiskeluaikanani ja olin valmis julistamaan pyhää maailmasta vetäytymistä jokaiselle, joka sitä oli vain valmis kuulemaan. Erityisesti kuitenkin betonisen kaupunkitilan ankara ankeus, Franfurtin jäbien massakritiikki ja yhä enenevissä määrin lisääntyvät uutiset siitä, kuinka luonnosta vieraannutaan jo ties kuinka monennessa sukupolvessa ja joka mielessäni korreloi täysin myös ihmisen jumalsuhteen ohenemisen kanssa. Tavaraluonteistuminen oli kaikkialla. Se ei määrittänyt ainoastaan ihmisen suhdetta itseensä ja muihin, vaan kaikkeen elävään ja olevaan.

Näiden ajatusten ristitulessa tein päätöksen, etten enää haluaisi jäädä kaupunkiin. Positiivisten utopiateoreettikojen ja varsin naiivi kansallisromanttinen ajatus siitä, kuinka maalla on mukavaa, olivat täyttäneet minut. Olin imenyt itseeni Veikko Huovisen hykerryttäviä kyläyhteisökuvauksia, kuunnellut Rautavaaran tulkitsemia kulkuriralleja vinyyliltä jo kuukausien ajan jatkuvana virtana ja rakastunut syvästi Esko Männikön pysäyttäviin syrjäkyliä ja niiden ihmisiä esittäviin kuviin. Surua ja rappiotakin näihin totta kai liittyi, mutta jostain syystä näin sen rehellisempänä, jollain tavalla aidompana kuin usein sisäänpäin kääntyneiden akateemisten piirien ahdistuneen itsetutkiskelun. Sekulaarianarkistiset piirit olivat karsastaneet, koska en ollut crustiutunut. Suomalaisessa feministisessa kentässä femmeys näyttäytyi vielä jotenkin uhkaavana, liian naisellisena ollakseen oikeaa feminismiä – ja on tietysti myös selvää, että sama asiantila on eksponentiaalisesti surkeampaa kirkon piirissä, joka laahaa toinen jalka muutama vuosikymmen takanapäin. Täytyy todeta, että monessa suhteessa on tultu onneksi eteenpäin, mutta tuolloin kyynisten silmieni takaa maailma kaupungista käsin vaikutti kaoottiselta, epäinhimilliseltä ja sortavalta, jopa niiden silloin hyväksi luokittelemieni asioiden piirissä.

Tein korpi-inventaariota ja päädyin piispa Wille Riekkisen puheille gradunpalautus reissullani. Viikko myöhemmin ystäväni lattialla Helsingin Viikissä punkaten minua haastateltiin töihin puhelimitse – kaiutin oli toisessa päässä auki kirkkovaltuuston kokouksessa, kirkkokapinan kokeneen, sodan aikana vakavasti vaurioituneen kirkon yläsalissa, jonka ikkunasta näkyi Engelin suunnittelema kellotapuli. Sain paikan, seurakuntapastorin viransijaisuuden.

Oli selvää, että ajatukseni salassa pysyneestä ”luonnontilasta”, omavaraisesta ekoanarkistisesta itsenäisestä kylästä valtion sisällä, jonka minä korvesta löytäisin, oli täysin ylimitoitettu. Kohtasin 23-vuotiaana pappina suunnattoman määrän ennakkoluuloja ja vähättelyä. Viidesläisyyden ahdas tulkinta läpäisi voimakkaasti seurakuntaelämää, ja esimieheni oli tehnyt jo ensimmäisessä puhelussamme selväksi, että ”Meillä on täällä sitten yksi sellainen paikka, johon naisia ei oikeastaan kutsuta puhumaan.” Lisäksi avohakkuut olivat silmiinpistäviä. En ollut tulla toimeen alun militantissa veganismissani sen tosiseikan kanssa, että iso osa kyläläisistä metsästi. Samoin oli yhteisöllisyydellä kääntöpuolensa: Toisinaan minusta tuntui, että ennen kuin olin ehtinyt sanoa joitain asioita ääneen, ihmiset tiesivät jo tilanteestani.

Taaksepäin katsoessani erityisesti työn aloittamisen alkujärkytys ei ole mitenkään epätyypillistä. En ollut ymmärtänyt aikaisemmin kollegoideni puhetta siitä, kuinka jokaisen on ”löydettävä pappisidentiteettinsä” ja kuinka itsestään selvää on, että uudessa tilanteessa on soviteltava, etsittävä ja haettava tuntumaa niin itseensä kuin fyysiseen paikkaan, jossa on. Olin muuttanut ystävieni ympäröimästä, vireistä kulttuuripaikoista kauas itärajalle, jonne julkisilla pääsemisessä oli omat haasteensa ja jossa olin aluksi täysin yksin.

Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen katsantoni on muuttunut. Siinä on voimakkaita jäämiä alun idealismista, mutta kuva on saanut enemmän värejä ja syvyyttä. Olen oppinut arvostamaan ja näkemään alun omien mukavuusrajojeni ulkopuolella kylän ja sen hengellisen elämän eksentrisyyden. Sen hyvällä tavalla twinpeaksmaiset piirteet ja ajoittaisen ihastuttavan camp-henkisyyden. Olen nähnyt ja löytänyt sen pienten paikkakuntien ja seurakuntien voiman, jossa luovuus ja itsetekemisen mahdollisuudet ovat rajattomat. Olen ymmärtänyt, kuinka ennakkoluuloja voi vavisutella, kuinka raja-aitoja voi kaataa. Ja ennen kaikkea – kuinka erilaisten ihmisten hyväksyvässä kohtaamisessa, itsensä haastamisessa ja yhteisen leivän jakamisessa Jumala toimii ja on läsnä.

Teksti & Kuva: Nuusa Parkkinen

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Posted on 9/20154/2018 by Kyyhkynen lehti

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara

Remo Ronkainen: Uusia, liberaalimpia tuulia?

Posted on 6/20154/2018 by Kyyhkynen lehti

Kristillisdemokraattisten Nuorten puheenjohtaja Remo Ronkainen, mikä on KD Nuorten asema ja miten sen linja eroaa emopuolueen linjasta?

KD Nuoriin kuuluu 1500 jäsentä ja nuorisopiirejä on ympäri Suomen. Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta. Olemme linkki puolueen ja nuorten sekä opiskelijoiden välillä. Pyrimme myös aktivoimaan nuoria politiikassa ja Kristillisdemokraateissa toimimisessa. Osa näkee meidät liberaalimpana suhteessa emopuolueeseen, sillä olemme pyrkineet profiloitumaan laajemmin yleispoliittisissa teemoissa ja jättäneet tietyt arvokysymykset vähemmälle.

”Tehtävänämme on toimia emopuolueen suuntaan uusien näkökulmien tuojana ja tarkastelemaan tarkastella puolueen toimintaa kriittisesti ulkopuolelta”, Ronkainen kuvaa KD Nuorten tehtävää.

KD Nuoret on esittänyt perustulomallia, jossa jokaiselle Suomen kansalaiselle ja Suomessa pysyvästi asuvalle henkilölle annettaisiin syntymästä kuolemaan saakka 600 €/kk verottomana. Perustulo korvaisi kaikki ne tuet, jotka eivät perustu eläkkeisiin, sairauteen tai henkilön toimintarajoitteisuuteen. Miksi juuri perustulo?

Perustulo kannustaisi työn vastaanottamiseen. Perustulomalli tasaveroon yhdistettynä estää kannustinloukut ja luo joustavuutta työmarkkinoille. Nykyinen systeemi tekee työnteosta jossain tapauksissa kannattamatonta. Perustulo ratkaisee tämän ongelman.

Mikä on KD Nuorten kanta vapaakauppasopimukseen?

Hyväksyimme sen muutama vuosi sitten. On mahdollista, että asia otetaan uudelleen esille tulevassa vuosikokouksessa. Kaupan turhien esteiden purkaminen on hyvä asia. Asiaan liittyy paljon turhaa pelottelua, kuten investointisuoja. Yritys voi teoriassa haastaa valtion välimiesoikeuteen riitatilanteissa. Se on uhkakuva, jonka realisoituminen voi pelottaa.

KD pyrkii raskaudenkeskeytysten määrän vähentämiseen tarjoamalla tukea raskaana oleville. Lisäksi se pyrkii tarjoamaan terveydenhuollon henkilöstölle mahdollisuuden kieltäytyä osallistumisesta raskaudenkeskeytyksiin. Miten kommentoisit tätä?

Suomi ja Ruotsi ovat melkein ainoat maat Euroopassa, joissa hoitohenkilökunta ei voi kieltäytyä tekemästä aborttia. Raskauden keskeytyksien suhteen liikutaan vaikeassa eettisissä ja arvokysymyksissä, mutta hoitohenkilökunnalla tulisi olla oikeus kieltäytyä toimenpiteestä uskonnon ja mielipiteen vapauteen nojaten. KD ei halua ajaa tiukempaa aborttilakia, vaan tarjota moniammatillista tukea vaikeassa tilanteessa oleville.

KD Nuoret on ehdottanut indeksikorotusten jäädyttämistä. Mitä tällä haetaan?

Suomi velkaantuu lähes 10 miljardin vuosivauhtia. Vanhusten määrä lisääntyy, ja työikäinen väestö vähenee. Se, ettei leikata mistään, ei ole realistista. Jos jatkamme velkaantumista, lasku tulee lapsillemme maksettavaksi. Alempiin tuloluokkiin voisi harkita verohelpotuksia. Mikäli opintotukikorotukset jäävät tekemättä, se koskettaa opiskelijana myös minun arkeani. Mielestäni on kuitenkin perusteltua, että vaikeassa taloustilanteessa kaikki kantavat jollain tavalla vastuuta yhteisen hyvän puolesta. Toki progressiivisuus olisi tärkeää.

Opiskelijan elämään liittyy myös se, että akateeminen työttömyys on korkeampaa kuin aikoihin, 60000 työtöntä. Esimerkiksi teologinen tiedekunta voisi tarjota laajemmin koulutusta oman yrityksen perustamiseen, sillä kaikki eivät työllisty opettajiksi tai papeiksi. Olisi hienoa nähdä, kun teologit yhdessä teekkarien kanssa ideoisivat ja loisivat uutta! Pelkkä akateeminen sivistys ei välttämättä riitä enää työelämämarkkinoilla.

teksti: Matias Koponen
kuva: Sakari Röyskö

Riston tarina

Posted on 6/20154/2018 by Kyyhkynen lehti

Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?

Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.

Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.

Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.

Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.

Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.

Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.

Keskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.

Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.

“Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”

Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.

Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.

Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”

”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.

Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.

Me elämme hyviä aikoja.

teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari

Ilmeisen soveltumaton papiksi

Posted on 3/20154/2018 by Kyyhkynen lehti

”Ilmeisen soveltumaton papiksi”, päätti Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli puolitoista vuotta sitten rovasti Risto Soramiehestä. Soramies oli puoli vuotta aikaisemmin vihitty Luther-säätiön piispaksi ja ottanut johtoonsa vasta perustetun Lähetyshiippakunnan. Soramies ei enää ole pappi siinä kirkossa, jonka jäsen hän on. Rovasti hän on yhä, se on arvonimi ja kukaan ei kai oikein saanut selville miten tämä kunnianosoitus voitaisiin peruuttaa.

Piispa Soramies on saapunut keskustelutilaisuuteen teologian ylioppilaiden vieraaksi. Lähetyshiippakunnan piispa esittäytyy ja kertoo Lähetyshiippakunnasta. Muuta agendaa ei ole ilmoitettu. Tämä näyttää riittäneen herättämään kiinnostuksen. Yleisöä on paikalla kolmisenkymmentä, niin opiskelijoita kuin pappejakin.

Heti ensimmäisenä piispa Soramies haluaa tehdä selväksi, ettei ole harhaoppinen. Hän viittaa Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöseen erottamisestaan: ”Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.”. Tästä Soramies on ylpeä.

– Kukaan ei ole sanonut, että olisin poikennut kirkon tunnustuksesta tai levittänyt harhaoppeja. En ole. Siitä minulla on mustaa valkoisella, muistuttaa Soramies.

Päinvastoin, Soramiehen mukaan kirkko tässä on harhaoppinen tai ainakin väärässä. Hän nostaa esiin kaksi päätöstä, joilla kirkko on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Ensimmäinen oli vuonna 1986 tehty päätös vihkiä naisia pappisvirkaan. Toisena Soramies nostaa esiin sen, että piispat vuonna 2011 suostuivat ottamaan vastaan tehtävän laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Näistä kannoista Lähetyshiippakunta usein tunnetaankin, mutta Soramiehen mukaan tärkeintä eivät ole yksittäiset päätökset vaan laajemmat periaatteet.

Piispojen olisi pitänyt kieltäytyä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, on Soramies sanonut. Ja tässä perusongelma hänen mielestään onkin. Järjestelmä, jossa kansa hallitsee kansankirkossa, jossa opista päätetään demokraattisesti, on Soramiehelle kauhistus. Kansankirkkoa johtaa kansa, eivät piispat. Tämän järjestelmän hedelmät, demokraattisesti syntyneet päätökset, ovat Soramiehen mukaan tehneet keskeisen osan kirkkokansasta kodittomaksi. Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala vaativat häntä huolehtimaan tämän kodittoman kirkkokansan hengellistä tarpeista. Näitä tarpeita varten Lähetyshiippakunta perustettiin, vakuuttaa Soramies, ei horjuttamaan kirkkoa. Ja näitä seurakuntalaisia palvelevia pappeja piispa Soramies kaitsee.

Lähetyshiippakunnan messuissa käy säännöllisesti arviolta 1.500 seurakuntalaista. He maksavat yli 20 papin palkat. Piispa Soramies on eläkeläinen ja tekee työtään ilman rahallista korvausta. Lähetyshiippakunnan taloudesta kysyttäessä Soramiehen äänessä on kuultavissa tiettyä ylpeyttäkin.

– Lahjoituksin. Lahjoitusvaroin meidän toimintaamme hoidetaan. Seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi, tukemisen arvoiseksi. Ilman pakkoa.

Myös papistoaan Soramies kehuu estottomasti.

– Uskallan sanoa, että meidän pappiemme teologinen osaaminen on Suomen huippua. Meidän pappimme ovat sivistyneitä ja arvostavat yliopistoteologiaa. He osaavat hyödyntää sitä arkityössään. Luulen, että Lähetyshiippakunnan pappien osaaminen alkukieltenkin osalta on parempaa kuin keskimäärin.

Kuulostaa siltä, kuin Lähetyshiippakunnalla olisivat Suomen parhaat papit ja parhaat seurakuntalaiset. Ilmankos kansankirkossa harmitellaan. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhuessaan Soramies tosiaan käyttää johdonmukaisesti nimitystä kansankirkko. Se ei ole mairitteleva termi, kun sen vastakohtana on Kristuksen kirkko. Mutta muutakaan kirkkoa Soramiehellä ei ole.

– En ole eronnut kirkosta enkä sitä suunnittele. Mutta en minä myöskään usko, että kirkon jäsenyys on näin yksinkertainen asia kuin julkisuudessa näkyy. Puhutaan kansankirkosta ja siitä, että edelleen yli puolet suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. todellisia kirkon jäseniä ovat seurakuntalaiset, jotka ovat osallisia armonvälineistä. Käyvät messussa, siis. Heitä on vain prosentti suomalaisista. Paljon vähemmän kuin kirkollisvaaleissa äänestäjiä, Soramies korostaa. Tässä kirkossa on päättäjiä enemmän kuin jäseniä.

Toisin on Lähetyshiippakunnassa. Lähetyshiippakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää papistosta ja maallikkoedustajista koostuva hiippakuntakokous. Paitsi silloin, kun on kyse tärkeistä asioista. Hengellisissä asioissa ja teologisissa kysymyksissä hiippakuntaa johtaa yksiselitteisesti piispa, apunaan kuusihenkinen konsistori. Tätä kirkkovenettä eivät maallikot heiluta. Se aikoo pitäytyä oikeassa opissa kansankirkon menettäessä otteensa.

– Ei tämä mikään profetia ole, mutta näen kirkon kehityksen alaspäin aivan hirvittävänä. Jo viimeisten kymmenen vuoden ajan on muutos huonompaan ollut dramaattinen ja tämä kehitys näyttää jatkuvan. Kirkossa huomio kiinnittyy uhkaavaan taloudelliseen katastrofiin. Lähetyshiippakunnan papisto on kiinnostuneempi seurakuntalaisista.

Soramies kuitenkin kiistää toivovansa pahaa kirkolle. Ei hän toivo sille myöskään taloudellisia vaikeuksia.

– Enhän minä mikään kommunisti ole! Minusta on hienoa, että kirkolla on rahaa. Mutta sisällön kanssa on nyt isoja ongelmia. Kirkko on hengetön eikä sano mitään. Vai muistatteko te, mitä kirkko olisi viime aikoina sanonut? On, kuin ei tarvitsisi olla mitään mieltä. Puhutaan korulauseita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kirkossa kyllä puhutaan, mutta ei niinkään uskonnollisista asioista ja Jumalan sanasta. Kun ei puhuta, tulevat muut kuin kirkko ääneen. Kirkko menettää merkitystään.

Lähetyshiippakunnan nettisivuilla esitettyyn kysymykseen siitä, onko Lähetyshiippakunta oma kirkkonsa, ei oikein suoraa vastausta saa. Sivujen mukaan Lähetyshiippakunnalla on ”selvästi oman kirkon piirteet”. Se ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, vielä.

– Me emme ole halunneet rekisteröityä omaksi kirkkokunnaksi, sillä emme ole halunneet kannustaa seurakuntalaisiamme eroamaan kansankirkosta, vastaa Soramies. Mutta kai se on myönnettävä, että tämän tien päässä hyvin todennäköisesti on oma kirkkonsa.

Kun Soramieheltä kysyy, voitaisiinko vielä tehdä täyskäännös ja palata kirkon piiriin, on vastaus selvä, muttei kovin toiveikas.

– Meille, jotka kirkko on jättänyt kodittomiksi, pitäisi jättää tilaa kirkon piirissä. Ei tässä muusta ole kysymys.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirkossa voisi jatkossakin toimia seurakuntia, joissa naisella ei ole oikeutta pappisvirkaan.

– Ei kenelläkään ole oikeutta pappisvirkaan, Soramies korjaa. Ei pappeus ole mikään oikeus. Se on kutsumus ja joskus raskaskin velvollisuus. Ja on tärkeää, että kutsumus tulee ulkoa. Seurakunta kutsuu pappeuteen, ei siihen pidä itse niin olla pyrkimässä. Ja Jumalan sana kertoo, kuka papiksi sopii.

Yleisö, joka keskustelua on seurannut, on silminnähden vaivaantunutta. Kysymyksiä on esitetty paljon vähemmän kuin opiskelijoilla yleisötilaisuuksissa on tapana. Piispa Soramiestä ei haasteta samalla tavalla kuin on haastettu Kai Sadinmaata ja Marja-Sisko Aaltoakin. Puhuttelu on kunnioittavaa eikä kukaan kysy, onko piispa oikea piispa. Eivät kaikki Soramiestä ehkä piispana halua pitää, mutta piispalta hän näyttää ja piispalta kuulostaa. Oli sitten pappi tai ei.

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää Kahvia ja Bullaa -keskustelutilaisuuksia opiskelijoiden olohuoneessa tiedekunnalla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa. Piispa Risto Soramies oli teologian ylioppilaiden vieraana 16.2.2015. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa.

teksti: Samuli Suonpää
kuva: Ella Luoma

Johanna Lumijärvi – Kirkon hallinnon polttopisteessä

Posted on 3/20154/2018 by Kyyhkynen lehti

Käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja Johanna Lumijärvi on minulle ennestään tuttu kasvo käytännöllisen teologian peruskursseilta sekä tiedekuntaneuvostosta. Haastattelun aikana käy ilmi, että tiedekuntaneuvoston jäsenyys ei suinkaan ole tämän aktiivisen naisen ainoa luottamustehtävä. Aivan hengästyttää kuunnellessa.

Johanna on kahden teologin tytär ja kävi koulunsa Sahalahdella ja Kangasalla. Hän aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa vuonna 1986. Valinta ei ollut itsestään selvä vanhempien teologitaustoista huolimatta, lukion jälkeen kului kaksi vuotta muissa töissä ja omia valintoja pohtiessa. Lukion ainevalinnat pitkä matematiikka, fysiikka ja kemiakaan eivät vielä viitanneet tulevaan uraan. Kun Johannalle vähitellen valkeni, että teologi voisi tarkoittaa muutakin kuin pappia tai uskonnonopettajaa, hän tunsi löytäneensä oman alansa.

Johanna pitää työssään erityisen tärkeänä opettamista ja opetuksen kehittämistä. Esimerkiksi viime syksynä käytännöllisen teologian peruskursseilla opiskeltiin kirkon hallintoa ja kirkkolakia opiskelijalähtöisellä ryhmätyömenetelmällä. Tehtävien aiheet käsittelivät esimerkiksi hautausmaan tai uskonnollisen yhdistyksen perustamiseen liittyviä kiemuroita sekä parisuhdelain seurauksia kirkossa. Johanna kiittelee ihania työtovereitaan, joiden kanssa hän voi kehittää ja kokeilla uusia opetusmenetelmiä.

Peruskurssiopetuksen lisäksi lukujärjestykseen sisältyy tänä vuonna uskontokasvatuksen praktikumeja, sielunhoitoa sekä kvalitatiivisten menetelmien kursseja käytännöllisen teologian graduntekijöille. Johanna kertoo kuitenkin valinneensa käytännöllisen teologian pääaineekseen aikanaan hiukan sattumalta. Uskontotiede oli toinen vahva vaihtoehto, ja molempiin aineisiin sattui seminaarivuonna mielenkiintoinen aihepiiri: uskontotieteessä käsiteltiin kuoleman kulttuuria ja käytännöllisessä teologiassa jumalanpalvelusuudistusta, joka tuolloin oli meneillään. Kahdesta kiinnostavasta vaihtoehdosta seminaarin aiheeksi valikoitui lopulta jumalanpalvelusuudistus. Gradunsa Johanna teki vanhoillislestadiolaisten jumalanpalveluselämästä.

Sitten alussa mainittuihin luottamustehtäviin. Niitä on paljon, ja Johannan ajankäyttö painottuu hiukan eri tavoilla eri vuodenaikoina. Viikoittaista aikataulua rytmittävät oman seurakunnan luottamustoimet yhteisessä kirkkovaltuustossa sekä Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostossa, yhteisessä kirkkoneuvostossa ja sen alaisessa taloudellisessa jaostossa, sekä perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunnassa. Opetus yliopistolla painottuu syksyyn, joten silloin joutuu osallistumaan kokouksiin heikommin valmistautuneena. Kirkolliskokous, jossa Johanna on toiminut edustajana vuodesta 2012, kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Viikko on aina hyvin intensiivinen, joten silloin saavat yliopiston tehtävät puolestaan joustaa.

Ennen kirkolliskokousta Johanna ehti toimia Espoon tuomiokapitulin maallikkojäsenenä yhteensä kahdeksan vuotta, jonka jälkeen ei ole enää mahdollista tulla valituksi. Kirkolliskokousedustajana Johanna toimii tällä hetkellä kirkon uskoon ja oppiin liittyviä asioita käsittelevässä perustevaliokunnassa. Suurena teemana tällä hetkellä on virsikirjan lisävihkon käsittely. Virsiä on käyty läpi ja niistä on tekeillä mietintöjä. Viime elokuussa pidettiin perustevaliokunnan ja käsikirjavaliokunnan yhteinen seminaari, jossa virsiä laulettiin läpi. Aihe on ollut työllistävä mutta kiinnostava. Hedelmällisimmät keskustelut syntyvätkin Johannan mielestä juuri valiokunnan kokouksissa. Kirkolliskokouksen isossa salissa keskustelu on väistämättä erilaista ja puheenvuorot suunnataan muuallekin kuin saliin.

Kirkollisen vaikuttamisen konkarin uran varrelle mahtuu tietenkin monenlaisia aiheita ja keskusteluja. Johanna mainitsee erityisen mieleen jääneinä asioina esimerkiksi tuomiokapitulin aikaiset ordinaatiokoulutukset ja pappisvihkimykset. Ordinanttien haastatteluissa oli mahdollisuus kuulla pappisvihkimystä hakevien ihmisten ajatuksia. Oli hienoa nähdä, millä vakavuudella virkaa hakevat suhtautuivat tulevaan virkaansa. Joskus eteen tuli tilanne, jossa tuomiokapitulin piti äänestää vihkimyksestä. Seurakuntaneuvostossa puolestaan kirkolliskokouksen päätös rukoushetkestä parisuhteen solmineiden kanssa aiheutti merkityksellisiä ja mieleen jääneitä keskusteluja. Johanna kokee saneensa luottamustehtävissä työskennellessään paljon eväitä myös opetustyöhönsä. Esimerkiksi hallinnon luennoilla hän todella tietää mistä puhuu, kun asiat ovat konkretisoituneet kirkollisen hallinnon parissa työskennellessä.

Alun perin Johanna toimi Helsingin hiippakunnassa, koska hänen aloittaessaan Kirkkonummen luottamushenkilönä 90-luvun lopulla Espoon hiippakuntaa ei ollut vielä olemassakaan. Silloin pohdinnassa oli, tulisiko perustettavan Espoon hiippakunnan tuomiokapituli Espooseen vai Lohjalle. Keskusteluja käytiin paljon ja mietittiin esimerkiksi sitä, kumpi pienistä keskiaikaisista kirkoista soveltuisi paremmin tuomiokirkoksi. Oli hienoa saada olla mukana oman alueen hiippakunnan perustamisessa. Pidemmän korren veti lopulta Espoo. Siitä Johanna olikin myöhemmin kiitollinen, autoillessaan säännöllisesti tuomiokapitulin kokouksiin.

Johanna Lumijärven hengellinen koti on lestadiolaisessa perinteessä. Suhde juuriin on mutkaton, lapsuuden Hämeessä herätysliike oli melko tuntematon ja perheen erilaisuus joissakin asioissa meni isän pappeuden piikkiin. Muiden tehtäviensä lisäksi Johanna toimii nykyisin myös Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnassa ja raamattuluokan opettajana. Herätysliikkeen sanomalehteen Päivämieheen hän on kirjoitellut vuodesta 2007, toiminut välillä kolumnistinakin, ja tällä hetkellä hän vastaa lehtiavustajana kaikista oman alueensa uutisista. Näiden ansioidensa perusteella hän on vetänyt myös yliopistolla painetun viestinnän kurssia.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Erilaisissa tehtävissä toimiessa on saanut usein tuntea olevansa tapahtumien polttopisteessä. Välillä tuomiokapitulissa käsiteltiin asioita ehdottoman luottamuksellisesti suljettujen ovien takana, mutta kuitenkin mediaan päätyivät samat asiat poliisin asiakirjojen kautta. Kävellessämme jo ulos yliopistolta Johanna summaa vielä sen, mikä aktiivisuudessa on kuitenkin ollut parasta: verkostoituminen ja kohtaamiset hyvin monenlaisten eri puolilla Suomea asuvien ihmisten kanssa.

teksti: Anu Rask
kuvat: Anu Rask (Johanna Lumijärvi) ja Siiri Heiskanen (sählyvuoro)

Kuvitettu kirkonmies

Posted on 12/20144/2018 by Kyyhkynen lehti

Olen saapunut Kallion Sivukirjastoon tarkoituksena tehdä haastattelu teemalla ”tatuoinnit ja kristinusko”. Jossain muussa yhteydessä Visa Viljamaan olemus saattaisi aluksi hämätä. Rotevan, parrakkaan miehen vasen kyynärvarsi on koristettu ankkurilla ja majakalla. Mustavalko-raidallisen t-paidan kauluksesta pilkistää myös osia rintakehän peittävästä sydän-kuviosta. Pappiahan tänne tultiin tapaamaan, eikä merimiestä?

Kuva: Visa Viljamaa

Kyllä vain. Viljamaa on tänä keväänä Helsingin yliopistosta valmistunut teologian maisteri ja kesällä papiksi vihitty Kallion seurakunnan työntekijä. Tarkoitus on ruotia varsinkin Viljamaan vielä työstövaiheessa olevan, jo nyt vaikuttavan näköisen selkätatuoinnin yksityiskohtia. Lokakuussa aloitettu työ on rahoitettu valmistumisen yhteydessä kerätyllä kolehdilla.

– Tatuointi oli toinen kahdesta asiasta, joihin toivoin kavereiden lahjoittavan rahaa: toinen taas oli Suomen Lähetysseuran kohde Botswanassa. Molemmat ovat omalla tavallaan pysyviä asioita. Hetki tuntui myös oikealta ottaa vihdoin iso ja näyttävä kuva selkäpuolelle, Viljamaa kertoo.

Ensimmäiset tatuointinsa Viljamaa otti parikymppisenä. Inspiraatio syttyi kuitenkin jo 15-vuotiaana, vaikka ennakkotapauksia ei omasta perhepiiristä juuri löytynyt. Isäkään ei ollut aluksi ajatuksesta mielissään, mutta suhtautuu asiaan nykyään neutraalisti. Kun Viljamaa alkoi kokea kutsumusta pappeuteen, isä varoitti ottamasta kuvia liian näkyville paikoille, ”jotta ne eivät herättäisi turhia tunteita”. Ohje on pitänyt, ja käsivarsien tatuoinnit peittyvät tarvittaessa pitkillä hihoilla.

– Rippileirillä saunassa nuoret saattavat esittää kysymyksiä, mutta tatuoinnithan ovat heille jo arkinen asia. Kallion alueella ollaan taas sen verran elämää nähneitä, että ei siellä tulla kyselemään. En todellakaan ole yksin tatuointieni kanssa viisikymppisten miesten joukossa, seurakunnan miestyöstä vastaava Viljamaa lisää naureskellen.

Aihepiiri tuntuu silti olevan edelleen hieman tabu. Esimerkiksi voi nostaa saarnaaja Markku Veilon vuonna 2012 pitämän esitelmän tatuoinneista paholaisen tienä ihmiseen (YouTubessa nimellä ”Tatuointien salaisuus”). Verkosta löytää pikahaulla useita konservatiivisia äänenpainoja, jotka todistavat tatuointien syntisyyttä. Taustatukea haetaan kristinuskon ja juutalaisuuden historiasta, jossa tatuoinnit on yhdistetty pakanakansoihin tai moraalisesti muuten epäilyttäviin väestönosiin. Unohtaa ei sovi myöskään Kolmannen Mooseksen kirjan suoraa tatuointikieltoa (19:28).

Viljamaa ei kuitenkaan pidä asiaa ongelmana .– On tuota Mooseksen kirjan kohtaa siteerattu kerran minullekin. Itse ajattelen, että tällaiset käskyt on täytetty Kristuksen tuomassa uudessa liitossa. Kyse on enemmän siitä, mitä kuva kertoo kyseisen henkilön arvoista, Viljamaa miettii. Vuohenpää tai risti ylösalaisin kertovat toista kuin perinteiset kristilliset symbolit. Puheeksi tulevat myös alakulttuurit, kuten vankila- tai jengitatuoinnit, joissa uskonnolliseen kuvastoon on kietoutunut muita kulttuurisia merkityksiä.

Tiivistämme keskustelun siihen, että kuva itsessään ei ole hyvä tai paha, vaan se, mihin sen mielessään liittää. Tatuoinnit voivat kertoa kantajastaan jotain, tai olla olemassa silkan estetiikan vuoksi. Viljamaa ei kuitenkaan lähde kyseenalaistamaan kenenkään motiiveja. – Sinänsä vaikea kuvitella, että kukaan ottaisi itselleen vaikka ristiä ilman mitään syytä. Toisaalta, mikä nyt olisi se vakaumuksen mittari tällaisissa asioissa?

P.S. Tatuointi-myönteisiä kommentteja Raamatusta löytyy esimerkiksi Jesajan kirjan jakeista 44:5 ja 49:16.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Sydämeltään seurakuntapappi

Posted on 12/20144/2018 by Kyyhkynen lehti

Kenttäpiispa Pekka Särkiö lukee joka aamu Raamattua ja on huolissaan kirkon ja yhteiskunnan jakautumisesta.

Kenttäpiispan toimistoon ei ole yhtä helppo kävellä kuin kirkonmiesten yleensä. Pääesikunnan portilla aseistettu vartija tarkistaa henkilöllisyyspaperit ja sisään ovesta pääsee vasta, kun on minuutin verran seissyt valvontakameran arvioitavana. Hetken tuntuu kuin olisi Star Trekissä. Tästä aidatusta ja vartioidusta rakennuksesta ei ole yhtä helppoa kävellä uloskaan, toisin kuin kirkosta.

Toimisto on arkinen. Se näyttää virkamiehen tai kirjanpitäjän työhuoneelta, ei piispan. Isäntämme rooli kirkonmiehenä tulee kuitenkin selväksi jo ennen kuin haastattelu alkaa. ”Minulla on täällä tapana lukea Raamattua joka aamu, sopiiko että luemme yhdessä?” kenttäpiispa Pekka Särkiö kysyy. ”Nyt olen menossa Aamoksessa. Sitä voi tulla mitä vaan vastaan, kun järjestyksessä lukee.”

Raamatunlukua seuraa yhteinen rukous. Piispa ei kysy, haluammeko osallistua rukoiluun. Täällä mennään isännän säännöillä. Olemmeko me nyt sotilaan vai kirkonmiehen edessä?

”Kirkonmies minä olen, sydämeltäni seurakuntapappi”, Särkiö vastaa. ”Minä pidin työstäni kirkkoherrana Lahdessa. Mutta kun sitten kehotettiin hakemaan kenttäpiispan tehtävää, se tuntui oikealta valinnalta.” Seurakuntapapin työstä Särkiö kertoo kaipaavansa toimituksia ja seurakuntalaisten kohtaamista.

Onko kenttäpiispa oikea piispa? ”Minä ymmärrän hyvin kysymyksen. Ei se Suomessa ole koko aikana ollut ihan itsestäänselvyys.” Särkiö kertoo, että aloite kenttäpiispan virkaan tuli puolustusvoimien suunnalta ja tarve syntyi varsinaisesti talvisodassa. ”Kun Neuvostoliitto 75 vuotta sitten hyökkäsi, oli palveluksessa 19 sotilaspappia. Vuotta myöhemmin pappeja oli rivissä yli 300. Kyllä siinä tarvittiin jo kenttäpiispaakin.”

”Puolustusvoimat halusi kenttäpiispan, korkeakirkolliset tahot vastustivat”, Särkiö jatkaa. Tämä asetelma tuntuu säilyneen. Puolustusvoimissa kenttäpiispa on osa kenraalikuntaa, kirkon puolella asema on muuttunut. Jatkossa kenttäpiispa on piispainkokouksessa läsnä, mutta äänioikeus on poistettu. Särkiö arvelee, että puolustusvoimissa arvostetaan kirkollista työtä enemmän, kirkon puolella on ennakkoluuloja. ”Ja osin tässä varmaan vaikuttaa vielä 1970-luvun rauhanliikkeen perintökin. Tämähän on monille kristityille hyvin ongelmallinen, epäpyhä liitto, että papit ovat mukana väkivaltaorganisaatiossa.”

Särkiö mukaan pappien kuitenkin pitää olla läsnä juuri siellä, missä on kärsimystä ja kuolemaa. ”Eiväthän papit hylkää silloinkaan kun tapahtuu kouluampumisia – sodassa kuitenkin kuollaan paljon enemmän kuin rauhan ajan turmissa.”

Särkiö ei myönnä, että sotilaspappien tehtävä olisi tehdä sotiminen helpommaksi. ”Sotilaspapilta, kuten myös sotilaaltakin, vaaditaan aina korkeaa moraalia. Pitää puntaroita oikeutettua väkivaltaa suhteessa kokonaisuuteen. Tietysti moni kristitty haluaa noudattaa vuorisaarnaetiikkaa. Mutta se kuitenkin tarkoittaisi, että helmikuussa 44 ei olisi ollut Helsingin ilmatorjuntaa ja koko kaupunki olisi tuhottu.”

Särkiö käyttää itsenäisyyspäivän juhlapuheista tuttua kieltä. ”Talvi- ja jatkosodan uhrien kautta pelastettiin suomalaisia ja meille tärkeitä arvoja. Suurempaa väkivaltaa vastaan pitää voida puolustautua pienemmällä väkivallalla.”

Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”

Kysymys uskonnonvapaudesta ja uskontojen tasapuolisesta kohtelusta ei Särkiön mielestä ole puolustusvoimissa yhtä ajankohtainen kuin muualla yhteiskunnassa. Viime vuonna maavoimien kesäkuun erästä 87 prosenttia oli luterilaisia
kun koko väestössä osuus on 75 prosenttia. ”Kirkkojen ja muiden uskontokuntien jäsenet ovat muutenkin sitoutuneempia instituutioihin, kuten armeijaan”, Särkiö sanoo. ”Vain joka kymmenes varusmies on väestörekisterissä ja muiden uskontojen kuin kristinuskon osuus on prosentin luokkaa. Näiden porttien sisällä luvut eivät näytä ollenkaan yhtä huonoilta kuin tuolla muualla yhteiskunnassa.”

”Eikä varuskunnissa työskentelevien sotilaspappien tehtävä rajoitu kristittyihin”, Särkiö korostaa. Puolustusvoimissa papisto luo yhteyksia myös alueen muihin uskontoryhmiin. Jos varusmiehelle tulee tarvetta olla yhteydessä omaan uskontokuntaan, pappi auttaa siinäkin. ”Muiden uskontojen edustajat ja maahanmuuttajat ovat ihan tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Lähinnä nämä kotoperäiset uskonnottomat herättävät kysymyksiä horjuttaakseen tätä systeemiä.”

Vaikka kirkon merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa vähenee, puolustusvoimissa tämä ei Särkiön mukaan näy.
”Me olemme olleet liberaalin kehitysuskon vallassa. Ajatellaan, että kaikille on töitä, sitten eläke ja vanhainkotipaikka. Ja on uskottu, että rauha pysyy. Kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet, ettei rauhakaan ole itsestäänselvyys. Venäjästä ei ole tulossa läntinen demokratia.” Särkiö kertoo juuri kuunnelleensa radiossa juontajaa, joka tasapainoili termien kriisi ja selkkaus välillä. Kyse oli Ukrainan tilanteesta: ”Ei Ukrainassa ollut kriisi tai selkkaus. Siellä on sota ja se jatkuu edelleen.”

”Venäjä haluaa itselleen sen suurvalta-aseman. Puhutaan Venäjälle legitiimeistä etupiireistä. Meidän korviimme se on uhkaavaa kun olemme osa sitä etupiiriä. Se pelottaa ihmisiä.”
”Kirkkoa tarvitaan juuri yhteiskunnallisen epävarmuuden aikana”, korostaa Särkiö, ”ja isänmaallisuutta.” Kenttäpiispalle nämä kulkevat käsi kädessä.

Särkiölle isänmaallisuus on sitä, että ketään ei jätetä ulos tai pois pelastusveneestä: ”En minä sellaista hurraaisänmaallisuutta ihannoi, leijonariipuksia ja tatuointeja niskassa. Vaan sitä, että halutaan rakentaa yhteistä isänmaata. Suomen pitää olla hyvä paikka elää niin kantasuomalaisille kuin tulijoillekin. Kirkko on instituutio, joka koittaa pitää kaikista huolta. Kirkko näkee heikkojen aseman, kun sosiaaliturva ei riitä. Se on isänmaallista.”

Myös epäisänmaallisuus nousee esiin. ”Se on sitä, ettei haluta toimia demokraattisen Suomen hyväksi. Ei haluta tehdä tarvittavia päätöksiä ja annetaan talouden rapautua. Syntyy luokkajakoa.”

Luokkajakoa? Vasemmistonuorten luokkasota-retoriikan mainitseminen nostaa kuitenki Särkiön takajaloilleen. ”No se on kyllä aika yliampuva termi. Joku, joka on lukenut Marxinsa, voi varmaan sellaisesta puhua. Mutta todellista alaluokkaa on nyt se viidennes nuorista miehistä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Ne, jotka ovat syrjäytyneet työelämästä ja opiskelusta, jopa armeijasta. Sen huuteleminen, että noustaan luokkataisteluun, ei rakenna mitään. Se ei ole johtanut mihinkään hyvään. Aina syntyy uusi yläluokka niin kuin Neuvostoliitossa, jossa toiset olivat enemmän tasa-arvoisia kuin toiset.”

Yhteiskunnallista puhetta kirkon puolella kuulee nykyisin paljon vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Särkiön mielestä puheelle kansallisesta yhtenäisyydestä olisi nykyisin tilausta, niin kuin oli ennen talvisotaakin. ”Meillä tapahtuu koko ajan polarisaatiota. Kirkko on jakautunut ja yhteiskunnassa terveys- ja varallisuuserot lisääntyvät. Tämä on aika huono aika olla jakautunut keskenään riiteleviin leireihin.”

Kenttäpiispan toimistossa ei pelätä sitä retoriikkaa, joka kirkossa on muuten siivottu pois. Täällä Jumala suojelee isänmaata ja kansan sisäinen riitely pitää lopettaa.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää
Kuva: Samuli Suonpää

Seurakunta vankilassa – Kyyhkynen 3/2012

Posted on 11/20144/2018 by Kyyhkynen lehti

Seison Vaasan vankilan vierailijoille tarkoitetulla ovella. Kun painan summeria, yritän muistaa milloin minua on viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Kerron kaiuttimesta kuuluvalle miesäänelle tulleeni tapaamaan Jenna Utriaista. Minulle avataan ovi ja astun pieneen, vierailijoille tarkoitettuun tilaan jossa Jenna on jo odottamassa.

”Jännittääkö?”, Jenna kysyy ja nyökkään hermostuneena. Hän hymyilee, kun astelen metallinpaljastimesta läpi ja kirjoittelen vierailuni syytä pienelle lappuselle.

”Arvaa vaan, miltä musta tuntui kun itse tulin tänne ensimmäistä kertaa.”

Jenna Utriainen aloitti teologisessa tiedekunnassa vuonna 2008 ja päätyi A1-linjalle eli sille joka valmistaa pappeja. Kun perusopinnot alkoivat olla kasassa ja kaikille pakollinen seurakuntaharjoittelu tehtynä, hän keksi hakea vielä ylimääräiseen selektiivialojen harjoitteluun. Vaihtoehtoina hän rastitti itselleen vankilan, sairaalan sekä lapsi- ja perhetyön. Näistä vaihtoehdoista vankila oli kaikista vierain, siihen ei pääsisi tutustumaan tavallisen seurakuntatyön merkeissä. Jälkeenpäin Jennan on kuitenkin vaikea keksiä muita syitä miksi haki:

”Se vain vaikutti jännittävältä vaihtoehdolta.”

Jenna laittoi hakupaperit menemään ja suuntasi psykologisiin testeihin. Niissä istuttiin koko päivä, maksettiin toistasataa euroa ja lopuksi sai tietää soveltuuko vai ei. Hakijoita vankilaan oli kolme. Kaksi valittiin.

Kevään edetessä kysyin Jennalta, voisinko haastatella häntä vankilaharjoitteluun liittyen. Kun hän vastasi myönteisesti, odotin mahdollista vierailua Vaasaan ja lyhyttä kahvikuppihetkeä jossain paikallisessa pubissa. Alkukesästä Jenna soitti ja kertoi järjestäneensä minulle päivän mittaisen juttukeikan vankilaan. Osallistuisin Jennan päivän rutiineihin ja tutustuisin paikkoihin. Koska: ”Ethän sää muuten saa tästä minkäänlaista kuvaa.” Elokuun puolivälissä, kun loppukesän sää oli mitä parhain, tassuttelin epävarmoin askelin vankilan muurien sisään.

Kun olen päässyt vierailijoiden ovesta muurien sisään, huomaan nopeasti, että täällä on totuttu vierailijoihin. Minut ohjataan sisään rennosti ja rutiinilla. Se olen vain minä, jota jännittää. Lähdemme tutustumaan selliosastoihin, joiden käytävillä myös vangit hymyilevät ystävällisesti. Vankilassa on selvät säännöt ja omat rutiinit. Minun palloiluni Jennan perässä ei tuo niihin juurikaan muutosta. Merituuli puhaltaa sisään pieneen keittiöön, jossa eräs vangeista pesee lattiaa. Kerron myöhemmin hieman nolona eräälle vartijoista, etten odottanut täällä olevan näin siistiä. Hän sanoo, että vankilassa yritetään olla tarkkoja sellaisesta. Sellit ovat pieniä ja yhteiset tilat ruuhkaisia silloin, kun ei olla lukkojen takana.

Silloin kun vangit ovat selleissään, Jenna koputtaa ovelle, avaa sen ja kysyy saako tulla käymään. Tällä kertaa ovelle, jonka takana on Jennan rippikouluryhmä. Se koostuu yhdestä suomalaisesta miehestä. Toisessa rippikouluryhmässä on muutama ulkomaalainen. Mitä tulee ryhmien kokoon vankilassa, yksikin on jo paljon. Ja aikuisiällä rippikoululaisten kiinnostus uskonnollisia kysymyksiä kohtaan on toisenlaista. ’Ryhmän’ kanssa ei tehdä tehtäviä ja leikitä leikkejä, vaan puhutaan paljon. Mitä ja millaista on uskominen, mitä Jumala tahtoo ihmiseltä, hyvästä ja pahasta. Rippikoulua käyvän vangin mukaan opetus seuraa selliin. Kun ovet menevät lukkoon, jää aikaa ajatella. Silloin saattaa ottaa Raamatun käteen tai käydä lävitse ulkoläksyjä.

Jennan mukaan oppilaat pistävät koville. Teini-ikäiset rippikoululaiset ottavat niin paljon enemmän annettuna kuin aikuiset, elämää nähneet miesvangit. Kolminaisuusopin voi helposti selvittää muutamalla kalvolla tai kirjoitustehtävällä välitunnille hinkuville viisitoistavuotiaille, mutta vankilassa istuvat rippikoululaiset eivät sulata ajatusta Jumalasta, joka on samaan aikaan yksi ja kolme. Sunnuntain jumalanpalveluksessa saa vielä saarnata keskeytyksettä, mutta pienemmille ryhmille Jenna ei valmistele paperinmakuisia puheita.

”En enää kirjoita valmiita saarnoja, ei sellaisessa ole ideaa.”, Jenna toteaa: ”Laitan asioita paperille ja puhun niistä. Sitten syntyy keskustelua jos on syntyäkseen.”

Rippikoulutyön ja jumalanpalvelusten lisäksi Jennan työnkuvaan kuuluvat yksityiskeskustelut, kirkkoiltojen emännöinti vankilan kappelissa, raamattu- ja keskustelupiirin vetäminen sekä parisuhdetyö. Harjoittelujakson päätyttyä kesäteologista tulee kesätyöntekijä. Ja kesätyöntekijästä myös erityisohjaaja, joka hoitaa vankien asioita papin viran ulkopuolella. Juuri yksityiskeskustelut vievät suurimman osan Jennan työajasta. Vankilaan tullessaan vanki käy lyhyessä haastattelussa Jennan toimistossa, mutta jälkeenpäin tapaamiset ovat vapaaehtoisia. Vanki pyytää aikaa keskusteluun, jonka sisällöstä on tiukka vaitiolovelvollisuus. Pitkissä sielunhoidollisissa keskusteluissa psykiatrian sivuaineopinnoista ei ole haittaa.

Juttelemme erään vangin kanssa, joka käy Jennan luona säännöllisesti. Hänen mukaansa jutteleminen Jennan kanssa on tuonut helpotusta vankilan arkeen. Samantyyppistä viestiä kuulen pitkin päivää kaikilta haastattelemiltani vangeilta, kesäteologin seurakunnalta. Jennalle kun on helppo puhua, hän jaksaa kuunnella, eikä tuomitse.

”Sanotte vaan”, Jenna nauraa: ”Kun oon kerran tässä kuuntelemassa.”

Jennan mukaan vankien kanssa on helppo olla. Ei tarvitse pelätä, tai jännittää. Myös vankilan papin ja Jennan harjoitteluohjaajan Juha Haapaniemen mielestä vankilassa tehtävissä harjoitteluissa on paljon hyvää. Sen lisäksi, että harjoittelija saa arvokasta kokemusta, uudet kasvot tekevät hyvää rutinoituneille vangeille ja vankilan työntekijöille. Vankilapappi on ehtinyt nähdä samojen ihmisten lähtevän, mokailevan ja palaavan kerta toisensa jälkeen takaisin. Sellaisessa muuttuu helposti kyyniseksi.

Jenna ei ole kyyninen. Mutta kyllä hänkin on ehtinyt kasvattaa kovaa kuorta. Kun kysyn millaista on kuunnella tarinoita pelottavista rikoksista, Jenna vastaa että siihen tottuu nopeasti. Pikkuhiljaa tarinoiden yksityiskohdat eivät tunnu enää niin tärkeiltä. Juha tiivistää ajatuksen: ”Kun rikos on tehty, sen uhreille koittaa suruaika. Meille täällä ei koita. Meidän tehtävämme on kohdata se ihminen, joka ei voi enää mennä ajassa taaksepäin. Jäämme tänne miettimään hänen kanssaan, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla taustalta löytyy usein henkistä pahoinvointia ja huumausaineita.”

Iltapäivällä ei jännitä enää yhtä paljon. Minua kuljetetaan ylös ja alas, selliosastoille, ruokalaan, työpajoille ja taukohuoneisiin. Tapaan kasapäin ihmisiä. Välillä tunnen silmät selässäni. Vankila on suljettu ja rutinoitunut yhteisö, mutta olen kuitenkin onnistunut herättämään jonkinlaista uteliaisuutta vierailullani. Menemme tapaamaan Jennan raamattupiiriä. Se on syntynyt vankien aloitteesta, eikä rajoitu ainoastaan raamatunkohtien tarkasteluun. Piirissä puhutaan elämästä. Vankien mukaan on hienoa saada piirin vetäjäksi nuori teologi. Vaikka siitä vitsaillaankin, että mennään katsomaan nuorta naispappia, niin vangit ovat myös hyvillään, että joku kertoo kiihkoilematta kristinuskosta. Erään vangin mukaan on hienoa, että Jenna näkee vaivaa kertoakseen erilaisista kristillisistä suuntauksista ja kirkon historiasta:

”Yleensä tänne tulee vain porukkaa jostain seurakunnasta ja toteaa, että ’tuu uskoon, tuu uskoon’. Eikä ne sitten oikein osaa selittää että mitä se tarkoittaa.”

Vankilassa uskonnolla on vahva sija. Jo lähtökohtaisesti vangit edustavat eri uskontokuntia, tai eivät ole saaneet minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Vankilapappi päätyy herkästi edustamaan hyvin rikasta uskonnollista kenttää. Kesäteologin työnkuvaan kuuluu vahvana osana asioiden järjesteleminen. Jos joku kaipaa Koraania, Jenna järjestää sellaisen, jos lähetyskristilliset tahot tahtovat pitää kirkon illan, Jenna toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kuten vierailupäivänäni tiistaina, kun joukko vapaiden suuntien edustajia on tulossa todistamaan uskosta Jeesukseen Kristukseen. Pitkin päivää Jenna on huikkaillut käytävillä maleksivia vankeja mukaan kirkkoiltaan ja illalla osanottajia tulee mukavasti paikalle ja istahtaa vaaleille kirkon penkeille.

Illan aikana herätyskristillisiä liikkeitä edustavat vankilalähetit ja muut uskoon tulleet pitävät todistuspuheenvuoroja, eli kertovat uskostaan. Joukossa on myös entisiä vankeja, jotka ovat sanojensa mukaan vaihtaneet huumeet, alkoholin ja toivottomuuden uskoon Jumalan ja Jeesuksen kaikkivoivasta rakkaudesta. Viesti on vahva ja henkilökohtainen. Puheet vastaanotetaan kohteliaan hiljaisuuden vallitessa.

Kristillisten herätysliikkeiden edustajat vierailevat usein Vaasan vankilassa. Samoin kuin Jennan järjestämään toimintaan osallistuminen, myös lähettien tapaaminen on vapaaehtoista. Ja vaikka Jennan työtä kehutaan, yleisesti ottaen uskonnollisuuden osoittamista tai uskovaiseksi leimautumista varotaan. Vangit puhuvat niin kutsutuista linnauskovaisista, jotka menevät huumeiden sijasta sekaisin Jumalasta. Radikaali muutos saattaa tapahtua yhdessä yössä ja sen jälkeen muutetaan koko elämä, tullaan näyttävästi uskoon ja saarnataan muille. Näin minulle asiaa valotetaan, kun kysyn. Kun vankilan ovet sitten avautuvat, vapaus voikin olla musertava ja uskonnollisuus unohtuu. Se jää sinne vankilaan. Jennan mielestä on tärkeää muistuttaa vangeille, että uskovaisuuden ei tarvitse muuttaa koko elämää hetkessä, eikä välttämättä näkyä missään. Uskon kehittäminen on prosessi. Vaasan vankilassa toimii vuosittain kristillinen päihdekuntoutusosasto. Sen avulla opetellaan päihteetöntä elämää, joka ei perustu äkilliseen elämänmuutokseen vaan hitaaseen kasvuun ja kehittymiseen.

Päivä kääntyy iltaan ja vierailuni alkaa olla ohitse. Samoin Jennan työ, joita on jäljellä enää viikko. Millaisin mielin hän lähtee pois? Haikein. Työ on opettanut paljon, erityisesti kristillisyyden ja uskonnollisuuden monimuotoisuudesta, epävarmuuden sietämisestä ja siitä, että pienet voitot voivat tuntua todella suurilta. Vankilan sisältä löytyi vastaanottavainen ja hyväksyvä seurakunta. Kuormittava työ on kaatanut tekijänsä toisinaan suoraan päivän päätteeksi sänkyyn ja vankilamaailma seurannut kotiin saakka. Silti kaikki on ollut sen arvoista. Jenna kokee tehneensä työtä, jolla on tarkoitus.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 3/2012.

Kyyhkynen

Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen julkaisu vuodesta 1853

Teologeja