”Jos sinulla on vihamiehiä, tiedät puolustaneesi jotain jossain vaiheessa elämääsi.” Iso-Britannian entisen pääministerin Winston Churchillin sitaatti tarjoaa moraalisen avokämmenen oman valtionpäämiehemme Sauli Niinistön lanseeraamalle “tolkun ihmiselle”. Siis sille, joka pysyttelee loitolla yhteiskunnallisista ääripäistä: yhtäällä halutaan kohdata ihminen ihmisenä ja toisaalla valutetaan freudilaista idiä sosiaaliseen mediaan tappo- ja raiskausfantasioiden muodossa. Yksiä radikaaleja molemmat.
Kahtiajako on tietenkin absurdi. Ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ja rauhanomaisuudessa ei ole mitään radikaalia. Jos minun tulee jotain puolustaa elämässäni, niin valinta on selvä. Ongelma kuitenkin on, että vaikka olen asettanut itselleni suunnan, löydän itseni aika ajoin harhailemasta henkisessä välimaastossa kiusallisten kysymysten heittelemänä, kuten:
“En halua vetää rajoja kiinni, mutta olisiko maahanmuuttopolitiikan käytänteitä kuitenkin syytä tiukentaa? Kannatan sukupuolten tasa-arvoa, mutta onko feminismi tähän toimiva ratkaisu? Yhteiskunnan tulisi hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot, mutta pitäisikö näin tehdä myös kirkossa?”
Jos alkaisin puida näitä avoimessa dialogissa, pelkäisin reaktioita enemmän, kuin jos olisin yksiselitteisesti jotain mieltä. Ainakin olisin vapaa epäilyksistä, ja minun olisi helppo löytää ympärilleni joukko samanmielisiä. Pahimmassa tapauksessa kuraa tulisi niskaan kaikilta suunnilta. On kurjaa omistaa vihamiehiä, jos ei edes tiedä, mitä lopulta puolustaa.
Edit. 17.12.-16: “tolkun ihmisen” teki tunnetuksi presidentti Sauli Niinistö, ei Juha Sipilä, kuten tekstissä alun perin väitettiin. Ilmaisu on peräisin kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen sanomissa julkaistusta kolumnista, jonka Niinistö jakoi Facebook-sivullaan.
Olli-Pekka Toivanen
vastaava päätoimittaja
