Dokumentissa kuvataan etniseen puhdistukseen rohkaisevaa munkkia.
Oranssi mies saa puheillaan aikaan väkivaltaisuuksia vähemmistöjä kohtaan. Oranssi mies tahtoo tehdä maastaan paremman paikan (vähemmistöjen kustannuksella). Oranssi mies ei itse ole missään vastuussa vihapuheistaan vähemmistöjä vastaan. Kuulostaako tutulta? Ei, kyse ei ole Yhdysvaltain köyhimmästä miljardööristä, vaan eräästä rauhan saarnaajasta, buddhalaismunkki Ashin Wirathusta
Iranilais-sveitsiläisen elokuvaohjaaja Barbet Schroederin “pahan trilogian” kolmas osa The Venerable W(2017) jatkaa aiempien osien malliin, antaen suurimman puheenvuoronpäähenkilölle itselleen. Toisin kuin esimerkiksi Idi Aminin omaan tyhmyyteen kaatuva retoriikka, Wirathun puheissa kaikuu sama turhautuneiden ihmisten ohjailuun suitsttu paha kolminaisuus, seksi, uskonto ja isänmaa, joka on nostanut rumaa päätään ympäri maailman.
Kuvittele rauhanomaisin, kaikesta väkivallasta itsensä irtisanova uskonto, jolle kaikki elämä on yhtä pyhää. Kuvittele, että sen sisällä toimii etniseen puhdistukseen rohkaiseva munkki.
On tragikoomista seurata itseään rauhan sanansaattajana pitävän nationalistiveijarin sanankäänteitä ja oikeutuksia
teoilleen, poimin puheista muutamia helmiä, jotka kuuluivat otakuinkin näin: “Muslimi on kuin kissakala, se on väkivaltainen ja lisääntyy nopeasti” ja “voit olla hyvä ihminen, mutta raivotautisen rakin viereen ei voi käydä nukkumaan.” Paha vähemmistö kääntyykin sortavaksi enemmistöksi (väestöstä muslimeja on 4,1%, joihin suurin osa rohingyoista kuuluu), joka uhkaa kunnon ihmisten elämäntapaa ja korruptoi naiset
“seksuaalisilla lupauksilla”. Wirathun mukaan rohingyan roikaleet kehtaavat vielä polttaa omat talonsa ja omaisuutensa ja vanhemmat sukulaisensa sympatiapisteiden toivossa, saaden viattoman lynkkausjoukon näyttämään pahalta.
Joskus tuntuu siltä, että joka kerta, kun Myanmarista puhutaan, puhutaan vähintäänkin huonoista uutisista. Ainakin tämän kritiikin kirjoittamisen aikaan Nobelin rauhanpalkinnon kopannut Myanmarin pääministeri Aung San Suu Kyi on ollut vaitonainen rohingyojen tilanteesta, jossa satoja tuhansia ihmisiä on joutunut taivasalle. Palkinto ei tietenkään takaa sitä, että sen saaja olisi jotenkin rauhanomainen, mutta sellaisen tunnustuksen voisi kuvitella aiheuttavan paineita toimia vähintäänkin kulissin omaisesti rauhan puolesta.
Dokumenttiin on haastateltu useita eri buddhalaisia, muutamaa tutkijaa, sekä Wirathua itseään. Wirathu rationalisoi
ja esittää tekojensa oikeutukseksi muun muassa kannattajiensa itse kuvaamia videoita, joissa esitetään dramatisoituja rohingyojen buddhalaisiin kohdistuvia rikoksia, tai aitoja joukkolynkkauksia nuijin ja viidakkoveitsin. Tästä sakista on yodamainen “inner peace” kaukana, niin kuin myös Buddhan opetukset, kuten eräs munkkikin mainitsee.
Vaikka dokumenttielokuva olikin rakennettu kiihkottomaksi ja taitavalla kädellä, löysin oman potutuksenaiheeni:
lopputeksteissä “pieneksi buddhalaiseksi” tituleerattu lapsenomaisesti lespaava satunnainen kertojaääni olisi saanut jäädäkokonaan leikkauspöydälle. Ärsyttävä sössötys oltaisiin voitu korvata Schroederilla itsellään, hän kun jo esiintyy elokuvassa toisena kertojanäänenä. Kun kyse on kansanmurhasta, ei tunteisiin tarvitse enää erikseen vedota.
Jos elokuvasta hakisi jotakin lopullista moraalista purukumia, olisi se varmaankin se, että pahiksia löytyy yllättävistäkin paikoista, eikä pelkkä uskonto tee ihmisestä hyvää tai pahaa. Jos joku puhuu kädet nyrkissä rakkaudesta, kannattaa paeta paikalta.
The Venerable W. Ohjaus: Barbet Schroeder. Ranska/Sveitsi 2017.
Esitettiin Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla. Elokuva katsottavissa nyt Yle Areenassa.