Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?
Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.
Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.
Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.
Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.
Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.
Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.
Keskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.
Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.
“Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”
Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.
Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.
Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”
”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.
Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.
Me elämme hyviä aikoja.
teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari
