Yksinäinen vanhus, opiskelija, työntekijä, eikä kukaan välitä.
Kuljen katua ja vastaan tulee taas päihtynyt henkilö. Olenkohan nähnyt hänet jo aiemmin. Ehkä olemme tervehtineet. Ohitan hänet nopeasti. Ratikassa mies huutaa, ehkä ilon riemua tai elämän tuskaa. Olen välittämättä.
Joudun pelkäämään iltaisin kun kävelen kotiin. Jos joku hyökkää kimppuuni? Ehkä minulla on liian vilkas mielikuvitus. Mutta mitä minä pelkään? Sitä, että joku sekopää, jolla ei ole käytöstapoja tulee örveltämään vai sitä, että joku hakee huomiota, koska se on maailman silmissä menettänyt kaiken?
Kun pysäkillä joku pyytää kolikkoa, teeskentelen ettei minulla ole antaa bussirahaa. Sitten kuitenkin muistan että olisihan minulla ollut. Pelkuruutta? Ajattelen, että minulla pyyhkii niin hyvin ettei minun tarvitse itse kerjätä.
Kuljen taas keskustassa ja sama aineissa oleva ihminen ilmestyy kysymään jotain. Tällä kertaa alan itkemään. Suutun maailmalle, yhteiskunnalle ja kaikelle mikä on pielessä. Itse asiassa itken melkein päivittäin tätä samaa asiaa. Miksi esitetämme, että kaikilla pyyhkii hyvin vaikka törmäämme kodittomiin, sekavassa tilassa oleviin ihmisiin, ketkä eivät mahdu edes ruokajonoon.
Jos maailmaan ei oltaisi saatu valoa, olisi se jo räjähtänyt ytimistään saakka. Olisimme tuhonneet sen itsekkyydellämme, nostamalla itsemme kaiken yläpuolelle ja istumalla mukavasti kultahansikkaat kädessä kuninkaan tai kuningattaren tuolissa. Ei Jumala ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.
Vanhainkodissa, jossa isoäitini asui, törmäsin sisälle tullessa vanhainkodissa asuvaan rouvaan. Hän tervehti minua kysyen olinko hoitaja. Tervehdin takaisin ja vastasin kieltävästi. Ihmettelin häntä hieman. Myöhemmin toisella kertaa sisään tullessani hän tervehti uudelleen. Tervehdin takaisin tällä kertaa ilo sydämessäni. Minua, joka todennäköisesti tukka repsottaen tulin katsomaan isoäitiäni, oltiin luultu asiantuntevaksi hoitajaksi ja kaiken lisäksi mukavaksi sellaiseksi. Koin että olin tämän rouvan silmissä vähintäänkin toivon tuoja tai ainakin enkeli. Minulle tuli hyvä mieli ja tästä eteenpäin tervehdin asukasta joka kerta yhtä ilahtuneena.
Jumala on kutsunut meitä välittämään toisistamme ja toimimaan laupiaina samarialaisina. Tästä aion pitää kiinni. Jumalan rakkaus sulattaa sydämet. Se lävistää pahankin ihmisen.
Pahuutta silti on aina. Pahuus ei katoa maailmasta. Mutta voisiko sitä vähentää? Voisimmeko me olla edesauttamassa hyvyyden lisääntymistä.
Onneksi meidän ei tarvitse pärjätä itse. Kaiken pahuuden on voittanut itse Kristus. Me olemme jo armahdettuja. Tarvitaan kuitenkin jokin voima, joka saa hyvyyden ihmisissä aikaan ja se on Jumala.
Viitaten edellisiin kirjoituksiini: Otetaan toista kädestä kiinni. Todennäköisesti ihmistä arvostetaan enemmän kun hän huomioi, eikä esitä mitään.
Mitä meistä jää jäljelle, kun meitä ei enää ole? Mistä meidät muistetaan? Minkälaisen perinnön meidän jälkeemme syntyneet saavat? Ihmisen ei tarvitse olla lääkäri, pappi tai poliisi että voi auttaa toista.
Kun mietitään mitä meillä on elämässä. Se, että meillä on vapaa tahto. Se, että me voimme valita, mitä teemme, olimme sitten missä tilanteessa tahansa. Sitä ei viedä meiltä ikinä pois. -Viktor frankl
Voi päättää vihata, voi päättää rakastaa. Jättää kaunaiset hyvästit jollekin tai sitten ottaa elämä sellaisena kun se on. Se ei ole aina mukavaa tai ruusuista. Mutta niin kuin jokaisessa asiakaspalvelutilanteessa töissäkin aina sanotaan ”hymyllä pääsee pitkälle”.
”Tee mitä tahdot muiden tekevän sinulle” -lause pätee yli uskontorajojen ja aatteiden. Me olemme kaikki samassa veneessä. Tarvitsemme syyn elää, jokaiselle hetkelle tarkoituksen. Tarkoitus tulee omastatunnosta. Omantunnon pitää herätä.
Jokaisella on synnynnäinen omatunto. Sitä tarvitsee vain herkistää. Omatunto ei aina näy ulospäin maailmalle. Mutta onneks meidän ei tarvitse kulkea samaa polkua kuin kylmin ihminen. Voimme aloittaa itsestämme, pienistä asioista.
Mietin itseäni opiskelijana. Vaikka kukkaro näyttää tyhjältä, silti tuntuu että monessa tilanteessa rahaa on silti enemmän kun sillä joka nukkuu yönsä puiston penkillä.
Ei tarvitse olla hurskas ymmärtääkseen, mitä ihminen tarvitsee. Jokainen ihminen tarvitsee kokemuksen huomioiduksi tulemisesta. Riittää että kuuntelee, tai edes näyttää siltä, että kuuntelee. Pointtina on se, että kun aika joskus jättää, ei pohdi olisiko pitänyt tehdä toisin…
Koska Jumala on ensin rakastanut meitä, voimme sitä kautta rakastaa myös muita.
Essi Systä on teologian fuksi ja asioita maan ja taivaan välillä pohdiskeleva. Lukeminen ja kirjoittaminen on lähellä sydäntä, enkä kulje mihinkään ilman vihkoa tai kirjaa. Ajattelen, että uuden oppiminen on mahdollista minkä ikäisenä tahansa. Viulunsoiton uskalsin aloittaa viime vuonna.
