Elävät ikonit – Pyhä Ristin Teresa Benedicta (1891-1942)

Elävät ikonit -artikkelisarjassa kutsun lukijat mukaan tutkimaan kristinuskon historian kirkasta tähtitaivasta – apostoleja, marttyyreita, tunnustajia, neitsyitä ja muita, jotka ovat seuranneet Kristuksen jälkiä. Kuten itämaan tietäjät, saatamme löytää jotain varsin tärkeää.

On vaikea kirjoittaa ihmisistä, joiden henkevyys ja hengellinen syvyys aiheuttavat hämmennystä sielussa. Pyhä Ristin Teresa Benedicta on tällainen ihminen. Tässä artikkelissa pyrin esittelemään joitain huomioita, joita pidän kiinnostavina, koskettavina tai tärkeinä koskien pyhän Benedictan elämää. Lukija voi halutessaan myös tutustua Elävät ikonit -sarjan muihin artikkeleihin, sillä uskon että niiden sisältö tukee toisiaan.

Israelin tytär

Edith Stein syntyi 12. lokakuuta 1891 Bresalaussa juutalaiseen perheeseen. Hän oli Auguste Courantin (1849–1936) ja Siegfried Steinin (1844–1893) yhdestoista lapsi. Molemmat vanhemmat tulivat uskonnollisesta perheestä, joskin äiti oli heistä kahdesta aktiivisempi uskonharjoittaja. Uskonto oli joka tapauksessa läsnä perheen arjessa: ruokamääräyksiä noudatettiin, sapattina ei tehty töitä ja suuria pyhiä juhlittiin. Isällä oli pieni puutavaraliike, joka ei tosin hänen eläessään ollut kovin menestyvä. Isä menehtyi nuorella iällä vuonna 1893.¹ 

Edith oli vilkas lapsi ja hän pärjäsi hyvin koulussa. Suhde vanhempien juutalaiseen uskoon heikkeni vähitellen ja teini-ikäisenä hän menetti uskonsa ja lopetti rukoilemisen. Vuonna 1908 hän aloitti opinnot tyttöreaalilyseossa. Jo tuohon aikaan hän alkoi osoittaa kiinnostusta sukupuolten tasa-arvoa koskevia kysymyksiä kohtaan ja saikin kutsumanimen ”suffragetti”.² Edith valmistui ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin ja päätti lähteä opiskelemaan filosofiaa Breslaun yliopistoon. Valinta oli ehkä epätyypillinen, mutta Auguste-äiti kuitenkin tuki Edithiä tämän valinnassa. Opintojensa alkuvaiheessa Edith keskittyi psykologian opiskeluun, joka kiinnosti häntä kovasti. Psykologian opiskelu johdatti hänet tutustumaan Edmund Husserlin (1859–1938) filosofiaan, joka teki Edithiin suuren vaikutuksen.³ Husserlia pidetään fenomenologian perustajana. Fenomenologia on filosofia, joka tutkii subjektin tietoisuuden rakenteita. Olemista koskevat arvostelmat on fenomenologisessa tutkimuksessa ”sulkeistettava” eli ikään kuin siirrettävä sivuun, jotta voidaan päästä käsiksi subjektin tietoisuuden yleisimpiin rakenteisiin ja näin kaiken ymmärryksen perustaan.⁴ Edith itse kuvailee väitöskirjassaan Zum Problem der Einfühlung (Empatian probleemasta, 1917) fenomenologian tavoitteen olevan tiedon perustan löytäminen ja metodin olevan kaiken epäiltävissä olevan sulkeistaminen ja subjektin tietoisuuden rakenteiden tutkiminen ja määrittely.⁵

Husserlin opissa

Luettuaan osan Husserlin Loogisista tutkimuksista (1900–1901) Edith päätti lähteä Göttingeniin Husserlin oppilaaksi. Hän saapuikin Göttingeniin huhtikuussa 1913 ja tapasi heti Adolf Reinachin (1883–1917), Husserlin tähtioppilaan, jolla oli erityinen kyky eksplikoida Husserlin ajattelua.⁶ Pian Edith tapasi myös Husserlin ja pääsi heti Göttingenin filosofisen seuran sisäpiiriin. Myöhemmin saman vuonna hän tutustui myös Max Scherleriin (1874–1928), joka oli ensimmäinen ajattelija, joka tutustutti Edithin katoliseen aatevirtaukseen.⁷ 

Edithin filosofian opinnot Göttingenissä etenivät mallikkaasti, ja hän alkoi jo pohtiman väitöskirjansa aihetta. Tutkimuskysymykseksi yksilöityi empatian fenomenologia. Kysymys nousi Husserlin teoksen Ideen (Ideat, 1913) pohjalta, jossa Husserl oli käyttänyt Einfühlung -käsitettä määrittelemättä sitä liioin.⁸ Tämä oli sopiva aukko, jonka Edith voisi väitöskirjallaan pyrkiä paikkaamaan. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen kesällä 1914 kuitenkin keskeytti Edithin tutkimustyön. 

Edith kouluttautui sairaanhoitajan tehtäviin Punaisen Ristin kurssilla, mutta kun häntä ei lähetetty rintamalla, hän palasi takaisin Götingeniin jatkamaan opintojaan – hän sai filosofian ohella tekemänsä opettajantutkinnon viimeisteltyä vuonna 1915. Myöhemmin samana vuonna Edith kutsuttiin palvelukseen Itävaltaan, jossa sattui olemaan pula hoitajista. Hän työskenteli viisi kuukautta sairaalassa Määrissä.⁹ Palattuaan Göttingeniin hän jatkoi väitöskirjansa työstämistä. Heinäkuussa 1916 väitös oli valmis ja Edith lähti esittelemään sitä Husserlille Freiburgiin, johon Husserl oli ehtinyt siirtyä. Edith suoriutui erinomaisesti suullisesta kuulustelusta, mikä avasi hänelle mahdollisuuden jatkaa tutkimuksen tekemistä. Husserlin heikko kunto tarjosi Edithille myös mahdollisuuden toimia Husserlin henkilökohtaisena assistenttina.¹⁰ 

Empatia subjektia konstituoivana havaitsemisen tapana

Edithin väitöskirja jakautuu kolmeen osaan: Ensimmäisessä hän käsittelee empatian olemusta, toisessa ihmissubjektin psyko-fyysistä rakentuneisuutta ja kolmannessa empatian ja ihmisen hengen suhdetta toisiinsa. Hänen mukaansa empatia on sui generis havaitsemisen akti, jonka olemus on tietoiseksi tuleminen vieraan subjektin kokemuksellisista tiloista.¹¹ Voin esimerkiksi nähdä toisen selän olevan kipeä. Saatan huomata tämän jostain pienestä liikkeestä, jonka toinen tekee ja rutistaa otsaansa. Ulkoiset havainnot ovat osa kokemusta, mutta kun tarkastelen kokemusta, ei kipu varsinaisesti ole annettu missään ulkoisessa, vaan sen rinnalla. Empatia ei siis ole palautettavissa aistihavaintoon.¹² Empaattinen havainto ei kuitenkaan ole ”minun”, vaan se on toisen ”minun” kokemus. Tätä dynamiikkaa Edith tahtoo selittää sanomalla, että empaattinen havainto on ei-alkuperäinen kokemus, toisin kuin nykyhetkessä tapahtuva kokemus minän omista tunteista.¹³ Tätä distinktiota voi ajatella seuraavasti: Kun näen toisen iloitsevan, en kuitenkaan itse ole iloinen. Jos taas tulen iloiseksi toisen ilosta, on nyt havainto suuntautunut minuun, eikä enää empaattisen havainnon avulla toiseen.¹⁴Voiko ihminen saada tietoa Jumalasta empatian avulla? Entä toisin päin? Edith käsittelee näitä kysymyksiä lyhyesti, mutta vastaus jää hieman hämäräksi. Toisaalta Edith toteaa, että ihmiset voivat ymmärtää Jumalan kokemuksesta jotain juuri tällä tavalla ja että näin myös Jumala ymmärtää ihmisten kokemuksia.¹⁵ Toisaalta Edith toteaa toisaalla, että ainakin kehollinen empatia vaatii jonkinlaista samankaltaisuutta.¹⁶ Tämä jättää kuitenkin avoimeksi kysymyksen siitä, päteekö sama henkiseen empatiaan, eli täytyykö empaattisen havainnon kohteen sisällön olla henkisiltä ominaisuuksiltaan riittävän samankaltainen, jotta empaattinen havaitseminen on mahdollista. Jos siis Jumala on olemukseltaan täysin ihmisymmärryksen tavoittamattomissa, onko hän samalla myös empaattisen havainnon saavuttamattomissa? Teologian näkökulmasta tämän ontologis-fenomenologisen kuilun ylittää Jumala armossaan kaksiluontoisessa Kristuksessa – ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.” (Joh. 1:14)

Käännekohtia

Edith oli ollut aina kiinnostunut eksistentiaalisista ja todellisuuden perimmäistä olemusta koskevista kysymyksistä – näiden kysymysten tarkasteluahan fenomenologian piirissäkin jossain määrin toteutetaan. Roman Ingardenin (1893–1970) kanssa käydystä kirjeenvaihdosta – joka jatkui aina vuoteen 1938 asti – voi nähdä Edithin kasvavan kiinnostuksen uskonnollisia kysymyksiä kohtaan jo vuonna 1917.¹⁷ Edith jatkoi tutkimustaan, mutta suuret muutokset olivat jo aluillaan. Saman vuoden lopulla Edith koki kovan menetyksen, kun Göttingenin piiristä tuttu Reinach kaatui rintamalla. Tämä menetys ajoi Edithin kriisiin, kun hän koki oman filosofiansa olevan kykenemätön vastaamaan ystävän kuoleman herättämiin syviin kysymyksiin. Hän jätti assistentin tehtävät ja perehtyi Reinachin jälkeensä jättämiin uskonnonfilosofisiin käsikirjoituksiin, sekä myös Uuden testamentin teksteihin. Reinachin Anne-lesken tapaaminen oli myös käännekohta – Annen yliluonnollinen rauhallisuus ja toiveikas olemisen tapa liikuttivat Edithiä syvästi. Myöhemmin pohtiessaan näitä aikoja Edith on todennut Anne Reinachin syvän uskon kohtaamisen olleen merkittävä hetki Edithin kääntymyksessä kristinuskoon.¹⁸ 

Naisen asemasta, luonteesta ja taipumuksista

Edithin nuoruusvuodet ja myöhempi yliopistoelämä sattuivat osumaan yhteen monien sukupuolten tasa-arvoa koskevien murrosten kanssa. Tytöille oli myönnetty oikeus suorittaa ylioppilastutkinto 1800-luvun lopulla ja vasta vuonna 1908 oli naisille myönnetty oikeus opiskella kaikissa Saksan yliopistoissa. Edith itse koki tasa-arvokysymykset tärkeiksi ja hän kuului muun muassa Preussin äänioikeusyhdistykseen, joka ajoi naisten täyttä poliittista tasa-arvoa, sekä yliopistossa naisopiskelijoiden yhdistykseen. Hän ei myöskään voinut kuvitella itseään kotiäitinä, johon tuolloin vallitseva yhteiskunnallinen eetos ohjasi – vaimoksi ja äidiksi.¹⁹ Husserlin assistenttina toimiminen vuosina 1916–1918 oli myös ennennäkemätöntä – hän oli ensimmäinen filosofian assistenttina toiminut nainen saksalaisessa yliopistossa.²⁰ Edithin suurin toive ennen kääntymystä oli yliopistoura filosofian alalla. Vuodesta 1919 eteenpäin tämä olisi ollut teoriassa mahdollista, mutta todellisuudessa kaikki Edithin habilitaatio-pyrkimykset tyrmättiin Husserlin suosituskirjeestä huolimatta.²¹ Vertailun vuoksi Edith Steinia paljon tutkinut Heidi Tuorila-Kahanpää huomauttaa, että Suomessa ensimmäinen filosofian naisprofessori, Raili Kauppi (1920–1995) nimitettiin vasta vuonna 1969.²² 

Edith puhui ja kirjoitti elämänsä aikana paljon naiseudesta ja sen suhteesta erityisesti kasvatukseen ja koulutukseen. Hänen myöhemmässä ajattelussaan hän tekee eroa niin kutsuttuihin suffragisteihin, jotka olivat hänen mukaansa naisten emansipaatiota edistäessään vieneet samalla individualistisen ajattelun niin pitkälle, että se esti naisten erityispiirteiden, ja näin myös naiseuden itseisarvon tunnistamisen.²³ Edithin mukaan naisen erityispiirteitä ovat persoonallisen asenteen ja kokonaisvaltaisen ajattelutavan korostuneisuus. Persoonallisella asenteella Edith tarkoittaa taipumusta olla kiinnostunut itsestä ja toisesta konkreettisina ihmispersoonina. Kokonaisvaltainen ajattelu taas viittaa taipumukseen nähdä oma ihmiselämä kokonaisuutena, jossa kaikki liittyy kaikkeen, ja toisaalta pyrkiä myös kohtaamaan toinen hänen persoonansa täyteydessä.²⁴ Erityisellä tavalla Edith uskoi, että nämä piirteet korostuvat äitiydessä ja kumppanuudessa. Kumppanuus on toisen tukemista oman persoonansa lujuuteen tukeutuen ja äitiys on ihmisen kasvattamista ja ruokkimista kohti täyteyttä ja eheyttä, johon jokainen ihminen on kutsuttu.²⁵ Täyden ja eheän ihmisyyden arkkityyppi on Jeesus Kristus, jonka elämää voimme tutkiskella etsiessämme ihmisyyden ideaalia. Tämän totuuden valaisemana Edith päättelee edelleen, että naiseuden itseisarvo perustuu pohjimmiltaan sille erityiselle alttiudelle, jolla nainen vastaanottaa Jumalan työn sielussaan.²⁶ Edithin mukaan naisellista lähestymistapaa kaivataan kaikilla yhteiskunnan tasoilla – toisen kohtaamista äidillisen huolehtivalla tavalla, joka ottaa huomioon ihmispersoonan itsensä sen koko täyteydessään. Tämän universaalin äitiyden – äitiyden, joka ei rajoitu verisiteisiin – arkkityyppi on pyhä Neitsyt Maria, Jumalan äiti:²⁷ kuten Vatikaanin II:n kirkolliskokouksen dogmaattinen konstituutio Lumen gentium (1964) esittää: ”Autuas Neitsyt, jonka jumalallinen kaitselmus Sanan lihaksitulon yhteydessä oli hamasta iankaikkisuudesta saakka ennalta määrännyt Jumalan äidiksi, oli täällä maan päällä jumalallisen Vapahtajan hellä äiti ja erityisellä tavalla ennen kaikkia muita hänen aulis avustajansa ja Herran nöyrä palvelijatar. Hän tuli raskaaksi, synnytti ja ruokki Kristuksen, asetti hänet Isän eteen temppelissä ja osallistui Poikansa kärsimykseen tämän kuollessa ristillä. Näin hän aivan erityisellä tavalla kuuliaisuutensa, toivonsa, uskonsa ja palavan rakkautensa kautta myötävaikutti Vapahtajan työssä yliluonnollisen elämän uudelleen syntymiseen ihmissieluissa. Tästä syystä Maria on meidän äitimme armon järjestyksessä.”²⁸

Kääntymys ja luostarielämä 

Uudenvuodenpäivänä 1922 Edith kastettiin Bergzabernissa, Pyhän Martin katolisessa kirkossa. Kristillisen kääntymyksen kriittinen vaihe tapahtui kesällä 1921, kun Edith eräänä iltana löysi ystäviensä kirjahyllystä pyhän Jeesuksen Teresan (1515–1582) elämäkerran ja luki sen yhdeltä istumalta. Hän koki välittömästi kutsun seurata pyhää Teresaa ja ryhtyä karmeliittasisareksi. Näin ollen hänen oli myös liityttävä katoliseen kirkkoon.²⁹ 

Kirkon jäsenenä Edith osallistui päivittäiseen messuun, josta tuli hänen elämänsä keskipiste. Hän ei kuitenkaan katkaissut välejään ystäviinsä tai juutalaisiin perheenjäseniinsä, vaan kävi kesäisin äitinsä luona Breslaussa.³⁰ Kun ura yliopistolla ei tuntunut aukeavan, Edith lähti opettajaksi Speyerin Pyhän Magdaleenan luostariin. Siellä Edithille tarjottiin ylläpito ja hän sai tilaisuuden tutustua katoliseen uskonelämään syvemmin. Koulussa Edith opetti saksan kieltä ja kirjallisuutta, sekä filosofiaa ja latinaa. Häntä eivät tietenkään sitoneet luostarilupaukset tuohon aikaan, mutta vaikuttaa siltä, että henkisesti hän oli jo omaksunut luostarielämän syvimmän eetoksen – köyhyyden, naimattomuuden ja kuuliaisuuden. Hän myös osallistui luostarin hetkipalveluksiin ja vietti muutenkin paljon aikaa rukoillen – joskus jopa läpi yön. Edith asui kuitenkin muurien ulkopuolella, luostaria vastapäätä.³¹ Vuonna 1926 Edithille annettiin laajemmin opetustehtäviä ja vuosien 1928–1933 välillä hän myös luennoi naisen olemuksesta ja asemasta katolisissa piireissä. Filosofisen tutkimuksen saralla hän tutustui pyhän Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) ajatteluun käännöstyön kautta. Hän päätyikin 1920–luvun lopulla tutkimaan muun muassa Tuomaan ajattelua suhteessa Husserlin fenomenologiaan.³²

Vuonna 1933 Adolf Hitlerin (1889–1945) noustessa Saksan valtakunnankansleriksi Edith koki suurta huolta juutalaisten tulevaisuudesta Saksassa. Huhtikuussa hän oli käymässä karmeliittaluostarissa Kölnissä ja hän rukoili, että Herra näyttäisi hänelle millä tavalla hän voisi kantaa osansa juutalaisen kansan rististä. Tuorila-Kahanpää tulkitsee Edithin tarkoittavan tällä ”sekä mystistä solidaarisuutta juutalaisten kanssa että toimintaa heidän puolestaan.”³³  

Antisemitististen lakien johdosta Edith menetti oikeuden luennoida, joten hän irtisanoutui opettajantehtävistään. Vuoden 1933 huhtikuussa Edith sai vihdoin rukouksessaan vahvistuksen luostarikutsumukselleen Münsterin pyhän Ludgeruksen kirkossa. Edithin rippi-isä ja kaksi muuta pappia antoivat suostumuksen ja kesäkuussa Edith esittäytyi Kölnin karmeliittasisarille, jotka ottivat hänet iloiten vastaan. Ennen sisarien joukkoon liittymistä Edith kuitenkin kävi kotonaan Breslaussa hyvästelemässä perheensä. Äidille Edith ei ollut uskaltanut aikomuksistaan vielä kertoa, sillä hän tiesi asian olevan äärimmäisen raskas Augustelle. Syyskuussa äidin luona asia tuli lopulta ilmi ja lähes koko suku yritti saada Edithin perumaan aikeensa. Erityisesti Auguste oli hyvin surullinen ja viimeiset päivät olivat sekä Edithille, sekä äidille hyvin raskaita. Lähdön aamuna äiti ja Edith halasivat toisiaan hyvästiksi. Tämä oli viimeinen kerta, kun he näkivät toisensa. Pyhän Jeesuksen Teresan muistopäivän aattona 14. lokakuuta 1933 Edith saapui luostariin ja hänet saatetiin klausuuran ovelle, jolla hänelle ojennettiin krusifiksi suudeltavaksi, kuten karmeliittaluostareissa perinteen mukaisesti tehdään.³⁴ Näin Edith Steinista tuli sisar Ristin Teresa Benedicta.

Vuonna 1935 systemaattinen sorto Natsi-Saksassa syveni. Syyskuussa juutalaisilta riistettiin kansalaisuus ja marraskuussa äänioikeus. Kesällä 1936 Auguste-äiti sairastui ja menehtyi lopulta 87-vuotiaana syyskuussa. Hän ei jättänyt sisar Benedictalle perintöä, mutta Benedicta sai kuitenkin äitinsä rukouskirjan. Hän oli vakuuttunut siitä, että Auguste-äiti oli taivaassa ja rukoili hänen puolestaan.³⁵

Suuret koettelemukset

Huhtikuussa 1938 sisar Benedicta antoi ikuiset lupauksensa. Saman vuoden marraskuussa alkoi uusi vaihe natsien sortopolitiikassa. Antisemitististä väkivaltaa oli ilmennyt Saksassa vuoden 1933 jälkeen jonkin verran, mutta marraskuun 9. päivän iltana natsien väkivaltaisuudet yltyivät merkittävästi. Synagogia tuhottiin, juutalaisia pahoinpideltiin ja tapettiin, ja heidän kotejaan ja yritystilojaan vandalisoitiin. Tuota yötä kutsutaan usein nimellä Kristallnacht (Kristalliyö), joka viittaa juutalaisten yritysten rikottuihin ikkunoihin, joiden sirpaleet makasivat pitkin katuja.³⁶ Sisar Benedicta ymmärsi, että hän vaaransi läsnäolollaan muiden sisarten hengen, joten hän anoi saada siirtyä Echtin luostariin Alankomaihin. Hän sai luvan ja lähti kiireellä, vaikka rakkaan luostarin jättäminen oli vaikeaa. Hän sopeutui kuitenkin lopulta hyvin ja oppi kielen nopeasti. Myös hänen siskonsa Rosa sai luvan muuttaa Echtin luostariin turvaan.³⁷

Turvallista eloa kesti kuitenkin vain vähän aikaa, sillä toukokuussa 1940 Saksa miehitti Alankomaat ja kaikki Alankomaiden 140 000 juutalaista määrättiin rekisteröitäväksi. Saksassa ja Alankomaissa voimassaolleet juutalaisiin kohdistuneet rajoitukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet luostarielämään. Alankomaissa tilanne heikkeni entisestään helmikuussa 1941, kun juutalaisia alettiin karkottamaan keskitysleireille. Juutalaisille ilmoitettiin, että heidän tulisi ilmoittautua viranomaisilla maasta poismuuttoa varten – todellisuudessa tämä rekisteröinti oli osa prosessia, jonka tavoitteena oli juutalaisten pakkosiirto keskitysleireille. Benedicta ja Rosa yrittivät saada luvan muuttaa Sveitsiin, mutta maastamuuttolupaa ei heille annettu. Samoihin aikoihin katolisen kirkon piispojen (ja myös muiden kirkkokuntien edustajat) vaatimus peruuttaa suunniteltu juutalaisten pakkosiirto johti hirmuvallan kostoiskuun – Gestapo sai määräyksen pidättää suuren määrän katolisia juutalaisia. Elokuun 2. päivä 1942 Gestapo tuli hakemaan Benedictaa ja Rosaa kesken hetkipalveluksen. Benedicta käyttäytyi rauhallisesti ja pyysi muita sisaria rukoilemaan. Hän tiesi, että kieltäytymisellä olisi vakavat seuraukset koko luostarin kannalta.³⁸

Sisarukset kuljetettiin Amersfoortin leirille, jossa olot olivat karut. Leirille joutuneet sisaret jatkoivat hengellisen elämän rytmin ylläpitämästä rukoillen yhdessä. Seuraavan päivänä heidät siirrettiin Wasterbokin leirille, joka oli itsessään hyvin ylläpidetty leiri, mutta josta lähti säännöllisesti kuljetuksia tuhoamisleireille. Wasterbokista sisar Benedicta kirjoitti kirjeen Echtin luostariin, jossa hän kertoo olevansa mieleltään rauhallinen, vaikka pyhään messuun osallistuminen ei olekaan mahdollista – Jumala on silti läsnä hänelle ”sisimpäämme tiukasti suljetussa luostarikammiossa”.³⁹ Sisar Benedicta vietti leirillä aikaa erityisesti muiden naisten kanssa ja hoiti heidän lapsiaan, kun toiset eivät enää jaksaneet.⁴⁰ 

Perjantaina 7. elokuuta Benedicta, Rosa ja vajaa tuhat muuta ihmistä pakattiin junaan Hooghalenin asemalla. 9.elokuuta juna saapui määränpäähänsä Auschwitziin. Asemalaiturilla lääkäri erotti työkykyiset – heistä suurin osa oli miehiä – muista ihmisistä, jotka kuljetettiin pois. Sisar Benedicta ja Rosa Stein luettiin murhattavien joukkoon ikänsä puolesta – heidän viimeisistä hetkistään meillä ei ole varmaa tietoa.

Rakkauden marttyyrit

Edellisessä artikkelissani kirjoitin pyhästä Maximilian Kolbesta (1894–1941), puolalaisesta fransiskaani-isästä, joka antoi henkensä toisen ihmisen puolesta Auschwitzin tuhoamisleirillä elokuussa 1941. Myöhemmin pyhä paavi Johannes Paavali II (1920–2005) kanonisoi Kolben ja kutsui häntä ”rakkauden marttyyriksi” (martire dell’amore), jonka kuolema oli voiton merkki – voiton systemaattisesta halveksunnasta ja vihasta ihmistä kohtaan, voitto ”joka muistutti Kristuksen voittoa Golgatalla.”⁴¹ Pyhä Benedicta murhattiin vain vuoden myöhemmin kuin Kolbe, elokuussa 1942. Emme tiedä Benedictan kuolemaa edeltävistä hetkistä juuri mitään, mutta hänet luultavasti murhattiin muiden uhrien joukossa kaasukammiossa, jota kutsuttiin ”pieneksi valkoiseksi taloksi”. Myös sisar Benedictaa paavi Johannes Paavali II kutsui ”rakkauden marttyyriksi” saarnassaan vuonna 1998, julistaessaan hänet koko kirkon pyhimykseksi.⁴² Paavin sanat valottavat myös pyhän Benedictan ajatusta juutalaisen kansan ristin kantamisesta: ”Se, joka todella rakastaa ei pysähdy kärsimyksen edessä, vaan hyväksyy yhteyden kärsimyksessä, rakastetun kanssa.”⁴³ Toisen tai oman kärsimyksen hyväksyminen saattaa kuulostaa perverssiltä ilman oikeaa tulkinnallista avainta: Tulisiko minun todella hyväksyä se kärsimys, joka minua ja läheisiäni kohtaa? Eikö olisi oikein vastustaa kärsimystä? Jeesus näyttää osoittavan hyväksyvänsä sovittavan kärsimyksensä seuraavassa raamatunkohdassa: ”Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä.” (Joh. 10:17–18) Isä Jacques Philippe (1947–) selittää tätä kohtaa seuraavasti: Jeesuksen sanat vaikuttavat paradoksaalisilta, sillä tiedämme hänen tulleen vangituksi ja ristiinnaulituksi – tässä mielessä voidaan nähdä, että Jeesuksen henki nimenomaan riistettiin häneltä. Tämä ei kuitenkaan määrittänyt Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa vaan se vapaus, jonka hän voitti tehdessään kuolemastaan rakkauden uhrin: ”By his free and loving consent, the life that was taken became a life given”.⁴⁴ Hyväksyminen ei siis tässä yhteydessä tarkoita luovuttamista kärsimyksen edessä, vaan kärsimyksen todellisuuden hyväksymistä Jumalan armoon tukeutuen.⁴⁵ Tämä mahdollistaa ulkoisista tekijöistä riippumattoman sisäisen vapauden. Pyhän Benedictan ollessa vangittuna hänen kerrotaan olleen erityisen rauhallinen.⁴⁶ Samanlainen vaikutelma on jäänyt pyhästä Maximilian Kolbesta, joka pakkotyön uuvuttamana jakoi edelleen sakramentteja ja rukoili muiden vankien kanssa. Ehkä juuri edellä kuvatun hengellisen dynamiikan mukainen Jumalan armoon tukeutuva vapaus, joka elää ”sisimpäämme tiukasti suljetussa luostarikammiossa”⁴⁷ mahdollisti näiden pyhien ”yhteyden kärsimyksessä, rakastetun kanssa”.

Lähteet ja viitteet: 

Belt, Jaakko (2018). Fenomenologia alkavana tieteenä. Niin & näin. 2018.

Beyer, Christian (2020). Edmund Husserl. Edward N Zalta (toim.), The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Metaphysics Research Lab, Stanford University. https://plato.stanford.edu/archives/win2020/entries/husserl/.

Butler, Alban (1998). Butler’s lives of the saints: August – New Full Edition. John Cumming (toim.) Tunbridge Wells: Burns & Oates.

Farmer, David (2011). Stein, Edith. The Oxford Dictionary of Saints. Oxford: Oxford University Press. 

Garbarini, Alexandra, Emil Kerenji, Jan Lambertz & Avinoam Patt (2011). Jewish Responses to Persecution: 1938–1940. Lanham, Md: AltaMira Press. 

Johannes Paavali II (s.a.). 10 ottobre 1982, Canonizzazione di Massimiliano Maria Kolbe | Giovanni Paolo II. https://www.vatican.va/content/john-paul-ii/it/homilies/1982/documents/hf_jp-ii_hom_19821010_canonizzazione-kolbe.html. (luettu 9.4.2021a).

 – 11 October 1998, Canonization of Edith Stein | John Paul II. https://www.vatican.va/content/john-paul-ii/en/homilies/1998/documents/hf_jp-ii_hom_11101998_stein.html. (luettu 27.10.2021b).

 – Homily for the Canonization of St. Maximilian Maria Kolbe. https://www.piercedhearts.org/jpii/jpii_homilies/homilies_1982/oct_10_1982_canonization_max_kolbe.htm. (luettu 30.3.2021c).

Macintyre, Alasdair (2007). Edith Stein: a philosophical prologue. London: Continuum.

Philippe, Jacques (2007). Interior Freedom. New York: Scepter Publishers.

Salo, Viljami (2021). Elävät ikonit – Maximilian Kolbe (1894-1941). (7.5.2021). Kyyhkynen. https://kyyhkynen.tyt.fi/elavat-ikonit-maximilian-kolbe-1894-1941/. (luettu 27.10.2021).

Smith, David Woodruff (2018). Phenomenology. Edward N Zalta (toim.), The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Metaphysics Research Lab, Stanford University. https://plato.stanford.edu/archives/sum2018/entries/phenomenology/.

Stein, Edith (1989). On the Problem of Empathy: The Collected Works of Edith Stein. Kääntäjä Waltraut Stein. Washington, D.C: ICS Publications.

 – (1996). Essays On Woman. L Gelber & Romaeus Leuven (toim.) Kääntäjä Freda Mary Oben. Washington, D.C: ICS Publications.

Steinweis, Alan E. (2009). Kristallnacht 1938. Harvard University Press. 

Tuorila-Kahanpää, Heidi (2003). Euroopan ikoni: Edith Steinin elämä 1891-1942. Jyväskylä: Minerva.

Unkila, Paula (2016). Empatian ongelmasta – Edith Stein -päivä. Niin & näin. 2016.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous – Lumen gentium (1964) Katolinen kirkko Suomessa. https://katolinen.fi/lumen-gentium/. (luettu 9.4.2021).

1 Tuorila-Kahanpää 2003, 13–15, 19. 2 Ibid., 17–18, 23. 3 Ibid., 24–25, 29–30. 4 Ks. mm. Smith 2018, Beyer 2020, Belt 2018. 5 Stein 1989 [1917], 3–5. 6 Näin Macintyre 2007, 9. 7 Näin mm. Macintyre 2007, 66–67; Tuorila-Kahanpää 2003, 35–36. 8 Näin Macintyre 2007, 67. 9 Tuorila-Kahanpää 2003, 40–44. 10 Ibid., 51–54. 11 Ks. Stein 1989 [1917], 6, 10–11. 12 Näin myös Unkila 2016, 124. 13 Ks. Stein 1989 [1917], 7–11; näin myös Unkila 2016, 124. 14 Näin asiaa selittää myös Macintyre 2007, 77. 15 Stein 1989 [1917], 11. 16 Ibid., 58–59. 17 Näin Tuorila-Kahanpää 2003, 56. 18 Näin mm. Tuorila-Kahanpää 2003, 58–60; Macintyre 2007, 163–164. 19 Ks. Tuorila-Kahanpää 2003, 23, 26–27.  20 Tuorila-Kahanpää 2003, 54. 21 Ibid., 70. 22 Ibid. 23 Ks. Stein 1996 [1928], 254. 24 Ibid., 255. 25 Ibid., 256. 26 Ibid., 259 27 Ibid., 265–266. 28 Vatikaanin II kirk.kok., Lumen gentium, 61. 29 Näin Macintyre 2007, 168. 30 Tuorila-Kahanpää 2003, 86–87. 31 Ibid., 90–93. 32 Ibid., 100, 103–104, 111, 116. 33 Ibid., 128–130 34 Ibid., 131–132, 135–137. 35 Ibid., 155, 152–154. 36 Kristallnachtin sysäsi liikkeelle 7.päivänä sattunut saksalaisen diplomaatin ampuminen, johon syyllinen oli juutalainen teinipoika. Tapaus synnytti juutalaisvastaisia mielenosoituksia ympäri Saksaa, jotka ottivat tuulta alleen seuraavina päivinä. Varsinaisten väkivallantekojen takana olivat pääasiassa natsipuolueen jäsenet, mutta myös muut syyllistyivät veritekoihin ja varkauksiin, ja vielä useammat syyllistyivät tekojen hiljaiseen hyväksyntään. (Ks. Steinweis 2009, 1–2, 9–10.) 37 Tuorila-Kahanpää 2003, 158–159. 38 Ibid., 165, 170, 181–183. 39 Tuorila-Kahanpää 2003, 184–185, lainauksen käännös Tuorila-Kahanpää 2003, 185. 40 Tuorila-Kahanpää 2003, 187. 41 ”[…] vittoria simile a quella che ha riportato il nostro Signore Gesù Cristo sul Calvario.” Johannes Paavali II, saarna pyhän Maximilian Kolben kanonisoinnin yhteydessä, 8. Ks. myös Salo 2021. 42 Johannes Paavali II, saarna pyhän Ristin Teresa Benedictan kanonisoinnin yhteydessä, 6. 43 “Whoever truly loves does not stop at the prospect of suffering: he accepts communion in suffering with the one he loves.” (Johannes Paavali II, saarna pyhän Ristin Teresa Benedictan kanonisoinnin yhteydessä, 7. 44 Philippe 2007, 56–57. 45 Ks. myös Philippe 2007, 44–45. 46 Ks. Tuorila-Kahanpää 2003, 184–185. 47 ”Jos vain osaamme itsellemme rakentaa sisimpäämme tiukasti suljetun luostarikammion ja mahdollisimman usein vetäydymme siihen, niin voimme olla tyytyväisiä jokaisessa maailman kolkassa.” (Pyhä Ristin Teresa Benedicta, 20.10.1938; suomennos Heidi Tuorila-Kahanpää, 185.)