Kyyhkysen toimituskaartissa on tilaa! Etsimme Helsingin yliopiston vanhimpaan tiedekuntalehteen nyt lisää toimittajia, kuvittajia, valokuvaajia sekä sosiaalisen median viestijöitä.

Kyyhkynen on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä kulttuurijulkaisu. Kyyhkysessä saat taiteellisen vapauden tehdä itseäsi kiinnostavaa sisältöä. Sitoudumme toiminnassamme kuitenkin TYT:n toimintaperiaatteisiin ja turvallisemman tilan periaatteisiin. Toimijana sitoudut osallistumaan omien aikataulujesi mukaan lehden toteuttamiseen ja työskentelemään yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Aiempi kokemus katsotaan hyödyksi, mutta ei ole välttämätöntä.

Mikäli haluat lisää tietoa johonkin tiettyyn tehtävään liittyen, voit olla yhteydessä päätoimittaja Enja Seppäseen enja.seppanen@helsinki.fi. Lämpimästä tervetuloa mukaan omana itsenäsi!

Kyyhkynen kävi tapaamassa legendaarista teatterivaikuttaja Jussi Parviaista ja ottamassa selvää, mistä on kysymys hänen uusimmassa suurteoksessaan ”Jeesuksen menestystarinassa”. Puhuimme kutsumuksesta, uskonnollisesta teatterista ja Jeesuksen menestystarinasta.

NIILO: Mitä kutsumus teille tarkoittaa?

JUSSI PARVIAINEN: Kutsumus tarkoittaa kykyä olla yksin. Oikeastaan sitä, että jokin asia on niin painava, että sen johdosta sietää yksinoloa ja myös siitä seuraavaa yksinäisyyttä. Se yksinäisyys tekee elämästä sietämättömän raskasta, mutta sen sietämistä kutsumus oikeastaan on.

Kirjoitin juuri yhtenä yönä muistiin yhden Spinozan lauseen, jossa Spinoza puhuu siitä, että hän joka rakastaa Jumalaa, täytyy rakastaa Jumalaa niin pyyteettömästi, ettei edellytä edes sitä, että Jumala rakastaa takaisin. Se liittyy myös kutsumukseen. Se on piittaamattomuutta kaikesta muusta. Kutsumus on tärkeintä ja sillä eletään. Romantiikan keskiössähän oli kaipuu, mutta ei toisen ihmisen luokse. Ei. Kutsumuksessa on kysymys kaipuusta takaisin tähtiin ja ehdollistettuun tasapainoon.

N: Uusin teoksenne on nimeltään ”Jeesuksen menestystarina”.

JP: Kyllä. Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen. Kaikki maailman kristityt ja kirkon piirissä olevat ja siihen päälle vielä muslimit, joille hän on profeetta. Kaksi ja puoli miljardia ihmistä odottaa Jeesuksen tuloa takaisin. Jos nyt ajatellaan jonkun Sarasvuon tai Ramsonin suosiota niin onhan Jeesus nyt aikamoinen brändi.

Kyse on ehdottomuudesta. Alunperin kysymys oli varmasti suggestiivisuudesta ja ilmaisusta. Miten joku on voinut olla niin vakuuttava ja vaikuttava? Hän kertoi olleensa olemassa jo ennen aikaa, ajassa meidän kanssamme ja seuraavaksi lähtee pois. Hän kuitenkin lupaa palata takaisin ja pyytää meitä odottamaan. Ja kaksi ja puolia miljardia odottaa. Se on aika rajua.

Jeesuksen menestystarinassahan ei ole Jeesuksen hahmoa. Olen tavallisissa vaatteissa näyttämöllä ja olen rakentanut hahmon rakastamastani naisesta, hänen psyykestään ja olemuksestaan. Häneltä olen saanut Kristuksen ruumiin.

Kristologiassa Jumalaa ja Jeesusta ei selkeästi eroteta. Se tekee Jeesuksen kuolemasta helpompaa. Helppohan se olisi kuolla, jos olisimme varmoja siitä, että synnymme uudestaan, mutta meidän täytyy kuolla ihmisinä. Se on kova, itkettävä paikka. Hirveää elämää.

Jeesuksen sovitustyöhän oli uskomatonta kärsimystä. Jo ruoskintaan kuoli ihmisiä. Ristiinnaulituilla katkeili selkäranka, suolet pursuivat ulos ja lihakset katkeilivat. Itseasiassa ristillä riippuessa kuoltiin useimmiten hengittämiseen; hiilimonoksiidin määrä muuttui niin suureksi, että lopulta sydän pysähtyi.

Se kärsimys, kammottava kärsimys ihmisenä, oli Jeesuksen tiedossa alusta asti. Sitä voi nähdäkseni kutsua Jeesuksen kutsumukseksi, Ihmisen Pojan kutsumukseksi.

N: Aloititte uranne räjähtävästi. ”Jumalan rakastaja”, ”Diletantti” ja lukuisia muita suosittuja teatteriteoksia. Mikä on tuotantonne punainen lanka?

JP: Aloittaessani opinnot teatterikoulussa olin ollut koko ikäni seurakuntanuori. Teatterikoulun musiikinopettajana toimi tulloin Toivo Kuulan veljenpoika Mauri Kuula. Hän kysyi minulta, etttä millaisia näytelmiä aion ryhtyä kirjoittamaan? Hän hämmästyi kovin kun käännyin katsomaan häntä silmiin ja vastasin, että ”uskonnollisia tietysti”.

“Jeesushan on oikeastaan maailman menestynein ihminen.”

Kaikki näytelmäni ovat voimakkaasti uskonnollisia tai ainakin uskontoa käsitteleviä. Olen käsitellyt uskoa itsessään, uskonnon käsitteistöä ja sen uudelleen luomista, kommentoinut transsendenssiä ja pyrkinyt tekemään näkymätöntä näkyväksi.

Se on ollut minun kutsumukseni, joka heräsi todella aikaisin. Olin jo varhain vakuuttunut siitä, että me näemme seurauksien maailman. Tämä todellisuus ympärillämme, jossa suurin osa ihmisistä elää, on vain seurausten maailma. Emme me näe syitä. Olin kuitenkin jo varhain varma, että täytyy olla toinenkin todellisuus, joka on syy.

Elokuvassani ”Harmageddonissa” on lause: ”Yritin olla Jumala kun tapoin. Yritin olla Jumala koska en tiennyt miten olla ihminen”. Teologinen pohjani on eniten Schleyermacherissa. Hän on ranskalainen sairaalapappi, jonka tärkeimpänä oivalluksena voidaan pitää lausetta ”uskonto on intuitiivista tietoa maailmankaikkeudesta”.

Intuitiivista tietoa voin saada monin tavoin. Minulla ei ole selkeää hahmoa, joka olisi minä. Olen rakentanut hahmon, joka pohjautuu minuun, mutta jolla on ihan oma psykologiansa. Tämä hahmo päästää lävitseen transsendenssia.

N: Kuka sitten on oikea Jussi Parviainen? Elokuvasarjassasi ”Yksinteoin” esiintyy erostaan ja parisuhdeongelmistaan avoimesti puhuva Jussi Parviainen. Onko hän oikea?

JP: Ei. Olin parhaimpina vuosinani toistuvasti esillä naistenlehdissä ja minusta uutisoitiin jatkuvalla syötöllä – melkein heti eniten Mauno Koiviston ja Keke Rosbergin jälkeen. Siihen aikaan kun teimme ”Harmageddon”-elokuvaa niin Ilta-Lehti uutisoi: ”Jussi Parviainen ampuu haulikolla ihmisiä kadulla”. Junttia. Godardhan näytteli koko ajan itseään elokuvissaan ja kaikki ovat kuitenkin tajunneet sen. Siinä ei ole ollut muualla maailmassa mitään epäselvää, että elokuva hallitsee henkilöitä. Se on eri juttu.

Nyt olen jo ehtoopuolella, vaikkakin fyysisesti kovassa kondiksessa. Jos mietitään Clint Eastwoodia niin mulla ois vielä kaksikymmentäviisi vuotta aikaa tehdä elokuvia. Mahdollisesti siis vielä kaksikymmentäviisi elokuvaa, jos haluan tehdä.

Uudet haasteet ovat tällä hetkellä tosin todella suuria. Tämän uuden elokuvani ”Jeesuksen menestystarinan” näkymä on sellainen, että rohkenen väittää, ettei parempaa elokuvaa ole nähty eikä hetkeen tulla näkemään. Olen sen verran dramaturgiaa opiskellut ja elokuvatiedettä tutkinut, että voin ilman itsekorostusta tai valhetta todeta näin täysin rehellisesti.

”Jeesuksen menestystarinassa” käydään läpi rakkauden käytäntöjä, joita koitan hahmottaa. Koitan todella saada näkymättömän näkyväksi ja kuvata todellisuutta syiden tasolla piittaamatta hetkeäkään siitä, onko se lainkaan realistista.

Kuusivuotiaasta lähtien minulle on ollut kaikki itsestäänselvää. Olen elänyt konkreettisessa todellisuudessa, joka ei ole kaikkien nähtävissä. Olen elänyt siinä kausaliteetissa, joka muodostaa seurauksien maailman. Todellisuudessa, joka on yksityinen. Sitä olen purkanut ja esittänyt muille eikä kutsumukseni ole koskaan horjunut.

Uusista elokuvista ja sarjoista minun on nostettava ”Young Pope”. Se on aivan saatanan hyvä. Paolo Sorrentino on sen ohjannut ja pääosaa näyttelee Jude Law. Vaikka Vatikaanin kuvaus näyttääkin paikoin vähän köykäiseltä niin odotan silti uudelta tuotantokaudelta paljon.

Siinä sarjassa on kova repliikki, jota ei ole jostain syystä siltikään ajatuksena juuri nostettu esiin ajassamme. Paavi rukoilee polvillaan, kädet levitettyinä sivuillaan, tupakka toisessa kädessään. Sänkyään vasten nojaten syvään rukoukseen vaipuneena hän pyytää Jumalalta anteeksi. Hän pyytää Jumalalta anteeksi, ettei usko tähän. Se on käsittämättömän kova kohtaus. Tuossa tilanteessa uskotaan todella ja siinä ilmenee ikuinen uskonnon paradoksi loistavasti.

Samoja teemoja käsittelen myös ”Jeesuksen menestystarinassa”. Keskityn kuvaamaan kuoleman voittajan näkemystä maailmasta ja näyttämään miltä maailma oikeasti näyttää Kristuksen silmin. Siinä on jonkinmoinen haaste.

ERÄÄN VIIKON TORSTAINA lähdin kävelylle ja päädyin suojaan kirpputorille tihkusateen sattuessa kohdalleni. Vaatteita en kuitenkaan katsellut vaan suuntasin kohti vanhojen kirjojen nurkkaa, jonka kirjat oli lajiteltu huolellisesti: ”kotimaiset romaanit”, ”ulkomaiset romaanit”, ”runot”, ”lasten kirjat” ja niin edelleen. Koska tiesin kirjamessujen olevan ovella, päätin säästää vähiä rahojani ja ajattelin tyytyä silmäilyyn. Ryhdyin tarkastelemaan kunnon teologian opiskelijan tapaan ensiksi hyllyä, jonka päässä luki ”filosofia, teologia sekä hengelliset”. Lukuisien Raamattujen seassa pilkotti muutama Vanhan testamentin selitysteos, pari kirjaa joiden alaotsikkoa koristi Uuteen testamenttiin liittyvät lauseet sekä yhtäkkiä kaiken keskellä ”Iloinen testamentti”.

Päädyin nappaamaan kirjan käteeni ja riemastuin. Kirja oli ilmeisesti laitettu väärälle osastolle, sillä kun ryhdyin sitä selailemaan, se piti sisällään laajan kokoelman Tatu Pekkarisen ja Matti Jurvan kirjoittamia reippaita ja ilomielisiä, hersyviä kupletteja 1910-luvulta 1950-luvun alkuun saakka; ”Savotan Sanni”, ”Kaunis Veera”, ”Nikkelimarkka”, ”Tuohinen sormus”, ”Soita Humu-Pekka”… Lista jatkui pitkään. Se totisesti oli ”Iloinen testamentti”. Sitä en raaskinut olla ostamatta.

Ryhtyessäni tuntia myöhemmin lukemaan opuksen alkupuhetta yliopiston kahviossa, ilahduin vielä enemmän. Toivo Kärjen ja Tatu Pekkarisen lesken Aino Pekkarisen kirjoittamassa esipuheessa kirjoitetaan nimittäin seuraavasti: ”Juhlallisuuksien ja naurettavuuden välillä sanotaan olevan hiuksen hienon eron. Samoin huumorin ja tragiikan. Oikea huumori ei ole himphamppua, vaan totuutta ja elämää, sen ovat sanoneet suuret viisaat. Paavo Ruotsalainenkin nauratti seurakuntalaisiaan humoristisilla sutkauksilla. Ilonpisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin, niinkuin se mahtuu tragiikan ja ihanan runon kehyksiin, sen on todistanut itse Aleksis Kivi”.

Ensin tietysti ilahduin, että Tatu Pekkarisen ”Iloisen testamentin” alkusivuilla mainitaan humoristisena kanssaveljenä Paavo Ruotsalainen, körttien oma Ukko-Paavo. Aloin kuitenkin pohtimaan tarkemmin yhtä Iloisen testamentin lausetta. ”Ilon pisara mahtuu siis uskonnonkin puitteisiin”.

Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvasta pinnalle ensimmäisinä. Yksi kuva, jota en voi olla nostamatta esille on Oiva Paloheimon runo ”Kristus ja kristitty”, joka kiteyttää ongelman tarkkanäköisesti ja traagisesti:

”Jeesus Kristus, poika Herran

kulki metsätietä kerran

hymyhuulin, avojaloin,

linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin,

mustissansa, ilmein mykin.

Paheksuvin mielialoin,

seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat ohi astuissaan,

tuntematta toistaan kumpikaan.”

Miksi me olemme näyttäneet tältä? Ja näytämmekö me joskus tältä yhä? Miksi kristinusko näyttää niin vakavalta, vaikka meidän hallussamme on kuitenkin se kaikista iloisin testamentti?

On toki paradoksaalista neuvoa olemaan neuvomatta, mutta siitä aloittaminen ei välttämättä olisi huonoin tapa. Harvoin ihmiset kuuntelevat, kun heille huutaa, mutta kun kuiskaa yhdessä heidän kanssaan, silloin korvat aukeavat.

Sen tähden myös huutaminen niille, jotka huutavat, on turhaa. Nöyryys, rakkaus, ystävällisyys. Ne ovat aidon yhteyden perusta. Venäläisessä kansantarinassa piispa seurueineen purjehtii suurten vetten päällä tarkastusmatkalla ja pysähtyy erään pienen pienen saaren rantaan. Saarella on erakkoluostari, jossa on jäljellä kolme höperöä vanhaa munkkia, jotka eivät ole vuosikymmeniin olleet missään yhteydessä ympäröivään maailmaan. Piispa päättää matkansa lopuksi pitää intensiiviopetusta munkeille. Eiväthän he tunne uusia rukouksia! Eiväthän he tiedä mitä kristinusko! Heille täytyy kertoa mitä ovat uusimmat teologiset läpimurrot ja miten rukoillaan OIKEIN. Heidän ”Isä meidän”-rukouksensa ei muistuta mitään tunnettua – se ei ole vanha eikä uusi versio vaan jotain heidän vajavaisen muistinsa säälittävää tuotosta. Piispa ryhtyy innoissaan ja ylpeänä, vähän jopa ivaa olemuksessaan, opettamaan vanhoja veljiä. Sana sanalta, tunti tunnilta oppivat hauraat munkkiveljet lopulta oikeaoppisen ”Isä meidän” – rukouksen. Lopulta kun on valmista, piispa toteaa pelastaneensa kolme vääräoppista ja lähtee kädet vatsansa päällä kotimatkalle. Pursi lähtee lipumaan vetten yllä edeten ilta-auringon kultaamalla merenselällä huimaa vauhtia. Yhtäkkiä piispa kääntyy katsomaan kannelta kohti saarta. Hän tuntee sydämensä sykkeen kiihtyvän ja pelkää järkensä sumenevan. Nuo kolme typerää, vanhaa munkkia kulkevat kiihtyneinä juosten vettä pitkin kohti hänen alustaan. Piispa laskee tikkaat ja käskee silmät pyöreinä munkkeja nousemaan laivaan. Vanhat munkit nousevat nöyrinä kannelle ja lausuvat, että ”Anteeksi häiriö, me emme vaan muistaneet rukouksen viimeistä säettä enää oikein. Voitko vielä kerrata sen?” Piispa oli pakahtua ja lopulta lankesi polvilleen munkkiveljien eteen pyytäen siunausta. Vanhat munkit siunasivat polvistuneen ja herkistyneen piispan, jonka jälkeen he palasivat niskat kyyryssä saarelleen.

”Jos mietimme kuvaa kristityistä kotimaisen taiteen ja kansankulttuurin maailmassa, ilo ja huumori eivät nouse siitä kuvatsa pinnalle ensimmäisenä.”

Kulkekaamme yhteistä tietä, mutta ei niin paheksuvin mielialoin, seudun synnit sydämessä. ”Ilonpisara ei pelkästään mahdu uskonnon puitteisiin” kuten Iloisen testamentin alussa kirjoitetaan. Uskonto, tai vielä paremmin sanottuna usko, o n se ilonpisara. Koska Markuksen, Matteuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittama iloisin testamentti on kainalossamme, voimme kulkea metsätietä hymyhuulin, avojaloin, linnunpoika kämmenellä.

Suomessa parikymmentä vuotta asunut espanjalainen luokanopettaja Javier Salazar opettaa Kulosaaren ala-asteella muun muassa luterilaista uskontoa. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että Javier itse on katolilainen. Kävimme hänen luonaan kyselemässä, miltä tehtävä hänen mielestään tuntuu.

KELLO ON 8.45 Kulosaaren ala-asteella. Lapsilla on kaikilla älypuhelimet käsissään, mutta silti he kuuntelevat täysin keskittyneinä. On Javier Salazarin uskonnontunti.Ennen työtään luokanopettaja Javier Salazar työskenteli lääketeollisuuden parissa, liiketoiminnan kehittämisessä Viisi vuotta sitten hän kuitenkin koki tarvetta vaihtaa alaa ja ryhtyi luokanopettajaksi. Hän valmistui kasvatustieteiden maisteriksi vuonna 2014 Helsingin yliopistosta. Aiemmin hän oli suorittanut vuonna 2001 valtiotieteiden maisterin tutkinnon. Edellä mainittujen lisäksi Javierilla on aineenopettajan pätevyys filosofiassa ja elämänkatsomustiedossa. Kulosaaren ala-asteella hän toimii jo neljättä vuotta. Luokanopettajan tehtävien ohessa Javierilla on mahdollisuus opettaa myös uskontoa, mistä hän omien sanojensa mukaan pitää suuresti.

Kulosaaren ala-asteella uskonnonopetus tarkoittaa kuitenkin luterilaisen uskonnon opettamista ja Javier Salazar on itse vakaumukseltaan harras katolilainen. ”Asetelma ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi niin harvinainen, kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Ei ole vallan tavatonta, että ei-luterilainen opettaa luterilaista uskontoa.” Salazar sanoo. ”Olen kokenut asian hyvin myönteisenä, tarvittaessa pystyn laajentamaan näkökulmia, joista asioita tarkastellaan.”

Kohti reformaatiota

Tällä hetkellä käsitellään vielä kirkon historiaa ennen keskiaikaa, mutta pian edessä häämöttää jo reformaatio. Sitä Salazar odottaa jo innolla. ”On mielestäni hyvä, että voin tarvittaessa tuoda niin sanottua hävinneiden historiaa esiin. Siitä ei muuten paljoa puhuta.” Salazar kertoo. ”Oppilaille on hyvin selvää, että olen katolilainen, eikä sitä sen enempää tarvitsekaan tuoda esiin. Silloin tällöin lapset saattavat kysyä, kuinka esimerkiksi tämä tai tuo asia on katolisessa kirkossa.” Hän jatkaa. Salazar sanoo myös, että näiden kysymysten ohella lapset ovat saattaneet nähdä hänen työpöydällään Neitsyn Marian kuvan, mutta sen enempää asiaa ei ole edes tarvetta tuoda esiin.

Salazar kokee, että on myös itse oppinut luterilaisuudesta: ”Kun olemme lasten kanssa keskustelleet, kuinka luterilaisuus näkyy heidän arjessaan, olen oppinut paljon luterilaisuudesta yleisesti.” Samalla Salazar sanoo, että hänen oma näkemyksenä on tasapainottunut, ”Olen oppinut osoittamaan myös perusteltua kritiikkiä oman kirkkoni historiaa kohtaan.” Vanhempien suunnalta negatiivista palautetta ei ole tullut. ”Uskontoa ei koulussa kuitenkaan harjoiteta, joten en usko, että asia on ongelmallinen vanhemmille.”

Uskonnonopetuksen tulevaisuus?

Viime vuosina on keskusteltu varsin paljon uskonnonopetuksen tulevaisuudesta ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Salazarin kanta uskonnonopetuksen tulevaisuuteen on yksiselitteinen: ”Ehdottomasti uskontoa on opetettava myös jatkossa. Oman uskonnon opetus suojelee lapsen omaa identiteettiä sekä auttaa kunnioittamaan muiden vakaumuksia.” Opetettuaan muutama vuosi sitten katolista uskontoa katolilaisille nuorille, Salazar totesi, kuinka tärkeää se on lasten oman identiteetin kehittymiselle.

“Oppilaille on hyvin selvää, että olen katolilainen, eikä sitä sen enempää tarvitsekaan tuoda esiin.”

Salazar kuvaa asiaa vähän samanlaisena kuin toisen kielen opettamista. Ei kieltäkään opetella hänen mukaansa pelkästään kielen oppimisen takia, vaan vaan tapana laajentaa kulttuurista tietämystä. ”Pidän Suomen järjestelmää, jossa vähemmistöihin kuuluvat oppilaatkin saavat oman uskonnon mukaista opetusta, maailman parhaana.” Salazar toteaa. Suunnitelma, jossa siirryttäisiin opettamaan yleistä uskontotietoa, on Salazarin mielestä ongelmallinen. ”Yleisen uskontotiedon opettaminen vaatisi opettajalta hirveästi. Ensinnäkin opettajalla täytyisi olla pätevyys kaikkiin opettamiinsa uskontoihin ja sellaisen opettajan löytäminen saattaisi olla lievästi sanottuna vaikeaa.” Hän sanoo ja jatkaa: ”Esimerkiksi en minä pystyisi opettamaan oppilaille islamia, sillä en tunne sitä riittävän hyvin. Saati sitten, jos opetettavia uskontoja olisi vielä useampi.”

Teksti Viljami Haavisto
Kuva Jenny Ansah

METROPOLIITTA AMBROSIUS

TEOLOGIA on kristillisen kirkon elämän ytimessä. Sen opiskelun ja tutkimuksen kautta syvennämme kirkon itseymmärrystä, ja autamme sitä sen tehtävän toteuttamisessa.

Sitä kautta partisipoimme Kristuksen työhön maailman elämän edestä. Onhan kirkko Kristuksen mystinen ruumis maailmassa.

Kun nyt kirkkovuodessa olemme pääsiäisen tapahtumien lähellä, muistamme tihentyneellä tavalla miten Jumala itse Kristuksessa – aina kuolemaan ja ylösnousemukseen saakka – kantoi myös ihmisen osan filantropiasta, rakkaudesta meitä ja koko universumia kohtaan. Pelastushistorian avainsana on siten juuri filantropia.

Kirkko ei ole laitos, eikä se ole itseään varten. Siksi sen missio ja todistus eivät ole ylipuhumista. Sen ydin ei ole jossain normatiivisessa eettisessä systeemissä eikä moralismissa, vielä vähemmän vallankäytössä.

Kristus yhä kutsuu hääjuhlaan ”teiltä ja aitovieriltä”. Seurakunta on Hengen läsnäoloa, yhteisöllisyyttä ja jakamista. Se ei ole kuitenkaan symbioottista, vaan eskatologista. Siinä on tilaa hengittää ja kokea enkeleiden läsnäoloa, sillä aika ja iankaikkisuus, näkyvä ja näkymätön, ovat sisäkkäin.

Tällaisessa hengellisessä kontekstissa teologia saa elää, kasvaa ja kukoistaa. Siksi myös teologian opiskelu on suurta etuoikeutta. Me saamme päätoimisesti funtsia kysymyksiä elämän tarkoituksesta, futuurista ja hyvän elämän sisällöistä. Moni muu joutuu heräämään näihin kysymyksiin vasta kun tulee avioero, sydäri tai konkurssi.

Kun jatkuvan lukemisen ja opiskelemisen kautta syvennymme hengenmaailmaan, samalla olemme itseämme suuremman palveluksessa. Kun hengellisellä tiellä sparraamme itseämme, kuten Iivo Niskanen ennen PyeongChangin talviolympialaisia, teologiasta tulee myös ihmisen kutsumus. Suotta ei munkki Evagrios sanonut: ”teologi on se, joka rukoilee.”

Jokainen kirkko tarvitsee teologista työskentelyä, myös kriittisessä mutta solidaarisessa hengessä. Perinteisten kirkkojen rakenteet ja niiden väliset raja-aidat ovat käymistilassa ihan terveelläkin tavalla. Mutta oliko se futurologi John Naisbitt, joka sanoi huomisesta: ”spirituality is in, institutions out?”

Toivotan teille hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan siunausta teologian opiskeluun.

Ambrosius on eläkkeellä oleva Helsingin ortodoksisen hiippakunnan metropoliitta. Hän toimi hiippakunnan piispana vuosina 2002-2017.