Sopimaton papiksi?

psykologiset-testit-vilma-myohanen

 

Pappisvihkimykseen vaadittu soveltuvuustutkimus voi torpata urahaaveita

Kirkon työpsykologisen soveltuvuustutkimuksen suorittaminen on tällä hetkellä yksi pappisvihkimyksen edellytys. Tulokset voivat kuitenkin olla täystyrmäys urasuunnitelmille. Kyyhkynen avaa keskustelun kirkon soveltuvuustutkimuksista opiskelijoiden omakohtaisilla kokemuksilla.

Nykymallissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon soveltuvuustutkimuksista vastaa yritysten ja korkeakoulujen henkilövalintoihin erikoistunut Päämäärä Oy. Pappisvihkimyksen lisäksi yrityksen vastuulla ovat myös esim. seurakuntatyön johtamistehtäviin liittyvät soveltuvuustutkinnot. Kirkon lisäksi tärkeimpiä yhteistyökumppaneita ovat erityisesti terveys- ja sosiaalialojen ammattitutkintoihin erikoistuneet korkeakoulut.

Päämäärän kuvauksen mukaan soveltuvuustutkimus mittaa niitä työssä jaksamisen ja menestymisen tekijöitä, joita opintomenestys sinänsä ei kerro. Testien tarkoitus on kartoittaa vahvuuksia ja kehityskohteita, joiden reflektio ohjaa opiskelijan päätöstä vihkimyksestä. Varsinaiseen tutkimukseen kuuluu kuvauksen mukaan joukko sosiaalisia ja työn hallintaan liittyviä valmiuksia sekä psyykkistä kestävyyttä mittaavia testejä. Lisäksi mukaan sisältyy käytännön työelämään liittyvä “case-tilanne” ja psykologin haastattelu. Tarkemmista sisällöistä tai työhön liittyvistä erityispiirteistä kuvaukset eivät kerro. Opiskelijan omavastuuosuus on 60 €, (15 % kokonaiskuluista), uusinta-arvioinnin opiskelija kustantaa yksin.

Seuraavat otteet ovat toimittajan avoimeen kyselyyn tulleita vapaamuotoisia vastauksia tutkimukseen osallistuneilta. Vastauksista ilmenee seikkoja, joihin tulemme jatkossa haastattelemaan sekä Päämäärän että kirkon teologikoulutustoimikunnnan edustajia.

 

Teologien kokemuksia soveltuvuustutkimuksesta

”Lisäsi mun itseluottamusta”

”Täähän oli kolmas vastaavanlainen testi, johon osallistuin. Niistä selkeästi laajin, todellakin vastinetta rahalle. Mutta tosiaan, testitulokset oli mun osaltani tosi hyvät. Hiippakuntapastori oli tosi kiinnostunu ottamaan mut töihin, kunnes tuli puhetta virkakysymyksestä Tulokset oli melko pitkälti linjassa aikasempien tulosten kanssa ja lisäs mun itsetuntemusta nimenomaan sen testin syvällisyyden takia. Kehittämiskohteet oli testin perusteella selvästi löydettävissä ja niihin oon koittanut panostaa jo nyt. Ei kait mulla muuta, hyvä testi. Kiitokset vaan kirkolle, kun maksoivat nuo vaikkeivät haluakaan mua töihin.”

”Luin nivaskan läpi itkua nieleskellen”
”Odotin itse testiä jännittyneenä ja hyvillä mielin. Testin jälkeen oli sellainen fiilis, että se meni hyvin, ja ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, millaisia tuloksia tulisi. Kun ne lopulta saapuivat, luin koko nivaskan läpi itkua nieleskellen. En tunnistanut itseäni kovista ja kylmistä sanoista, haaveet kirkon työstä romuttuivat hetkeksi ja tuntui siltä, ettei minussa ole mitään hyvää. Alalta saadut työtodistukset, suositukset ja kokemukset ovat testien kanssa voimakkaasti ristiriidassa, enkä oikein tiedä, että kumpaa uskoisin.”

”Tulokset eivät yllättäneet”
”Odotin soveltuvuuskokeita innolla. Mielestäni jo osallistuminen oli kivaa ja mielenkiintoista. Ehkä oma korostunut mielenkiinto itseni tutkiskeluun vaikutti asiaan. Tuloksia odottelin ihan kuumeisesti enkä olisi millään malttanut odottaa niitä. Kun paksu kirjekuori kolahti postiluukusta, siinä meni koko iltapäivä tuloksia ahmien ja niitä pohtiessa.

Teologi-identiteetin kannalta soveltuvuuskokeista on ollut se hyöty, että on ollut helpompaa huomata omaan jaksamiseen liittyviä tekijöitä. Ja samalla myös huomata se, että jotkut piirteet itsessäni ovat ok, koska ne kuuluvat luonteeseen ja tekevät minusta minut. Esimerkiksi se, että oma ihmiskiinnostus ei ole ihan tapissaan ja täysin 100-prosenttinen ei tee minusta huonompaa teologia. Nyt osaan tunnistaa sen, miksi väsyn ja on hyväkin, jos saan järjesteltyä omaa työtäni tukemaan niitä vahvuuksia, joita minulla on. Toisaalta hyvin konkreettisesti sai tajuta myös sen, että teologeja (ja ihmisiä!) on joka junaan. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Tärkeintä on tuntea itsensä, jotta voi olla alttiimmin palvelemassa toisia. Omien piirteiden tunteminen antaa parhaan mahdollisen lähtökohdan tehdä työtä omalla persoonallaan.
Kokeet oli järjestetty hyvin. Hyvää oli monipuoliset tehtävät, joista ei ollut mitään ennakkokäsitystä. Vaikea keksiä mitään huonoa tai kehitettävää soveltuvuuskokeesta. Se on selvästi ammattilaisten järjestämä.
Tulokset eivät yllättäneet. Tunnistin tekstistä hyvin itseni ja suhtauduin tulokseen mielenkiinnolla. Toki kun oman huonotkin piirteet ovat paperilla, kyllä niitä tuli ensin vähän kauhisteltua ja mietittyä, onko tuo todellakin minä. Mutta ei siinä auta muuta kuin myöntää, että onhan se. Itsetuntemukseni sai tulosten kautta vahvistusta ja soveltuvuuskokeen tulokset ovat varmaan pitkään jatkossakin peilinä omassa elämässä.”

”Tuntui, että negatiivisia puoliani liioiteltiin”
”Tunnistin kyllä kokeiden tuloksista osittain itseni, mutta jotkin asiat niissä harmittivat silti kovasti. Tuntui siltä, että negatiivisia puoliani liioiteltiin, ja kehotus psykoterapiaan hakeutumisesta järkytti. Olen tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta olen aina pärjännyt työelämässäni ja ihmissuhteissani, enkä ole seurakuntatyössäkään juuri saanut negatiivista palautetta. Arvio siitä, että en soveltuisi seurakuntatyöhön, tuntui siksi epäreilulta ja kohtuuttomalta. Olen tehnyt sitä koko opiskeluaikani – nytkö pitäisi yhden parin tunnin testin perusteella mennä psykoterapiaan ja hylätä haaveet kirkon työstä? Eihän siinä ole mitään järkeä!”

”Hyvät tulokset sain”
”Koe oli rankka paikka. En pidä kallonkutistajista, joten pylpyröiden väritteleminen turhautti, ja kysymyksiinkin vastaillessa tuntui siltä, että sanat menivät solmuun. Hyvät tulokset sain kuitenkin, joten usko systeemiin vähän palasi. Nyt kohti valmistumista ja toivon mukaan myös sitä työelämää!”

”Testeissä haettiin tietynlaista pappia”
”Minusta kokeet oli järjestetty huonosti, ihan jo käytännössäkin: Käskettiin varata aikaa 5 tuntia (?), mutta niihin meni vain 3.

Minkäänlaista hyötyä niistä ei ole ollut. En ymmärrä, miten jollekulle voisi niistä nimenomaan teologi-identiteetin suhteen mitään hyötyä ollakaan, koska testit eivät tietääkseni olleet mitenkään erityisesti teologeja varten kehitettyjä.

Sain lopputulemaksi uskomattoman huonot pisteet (2/10). Tunnustan, että yltiösuorittajana se harmittaa toki varmaan jo ihan sinälläänkin, mutta koin lisäksi, että testeissä haetaan jotenkin tietynlaista pappia. Sellaista hiljaista sielunhoitajaa ja ymmärtäjää. Itse olen kuitenkin selkeästi opettaja ja omimmillani selittäessäni ihmisille asioita (riparilla, saarnatuolissa, raamattutunnilla tai luentosalissa).
Kirjallisesta arviosta en tunnistanut itseäni alkuunkaan. Olen näyttänyt sitä lisäksi minut pitkään tunteneelle papille, joka on hyvä ystäväni, sekä hiippakuntadekaanillemme. Kumpikaan heistä ei tunnistanut minua kuvauksesta.

Mieleeni on jäänyt läystäkkeestä erityisesti seuraavaa: Olen testin analysoijan mukaan ’pelottavan älykäs’ ja kaamean itsekriittinen. Pitänee paikkansa. Tästä testissä pääteltiin kuitenkin, että en kykene laskeutumaan ’normaalien’ ihmisten tasalle ja että minun olisi vaikea kommunikoida kenenkään kanssa. Tätä en sulata edelleenkään, sillä minulla on uskomattomat määrät ystäviä ja tuttavia, joiden en usko kaikkien pitävän minua epäempaattisena autistina. Eikä minulla ole myöskään ongelmia opiskelijoiden tai seurakuntalaisten kanssa. En muka kykenisi myöskään tekemään asioita huonosti tai vähemmällä prioriteetilla, joten nuukahtaisin seurakuntatöissä alta aikayksikön.

En koe, ettenkö osaisi laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. (Muuten olisin varmasti hajonnut yliopistotöissäkin, joissa tulee ihan eri tavalla arvostelluksi koko ajan ja hommia on enemmän kuin ehtii tehdä.) Olisi ehkä hedelmällisempää muutenkin ilmaista tällaisia pelkoja eri näkökulmasta: Koska olet niin itsekriittinen, sinun pitäisi erityisesti huolehtia työssä jaksamisestasi ja huolehtia työnohjauksesta. Vastaavanlaisista ehdotuksista tulisi varmaan itse kullekin parempi mieli kun siitä, että niitataan jonkun ongelman tai ominaisuuden vuoksi välittömästi epäkelpojen joukkoon.”

Millaisia kokemuksia sinulla on soveltuvuustutkimuksista? Osallistu keskusteluun Kyyhkysen nettisivuilla.

Lähteet: 

Päämäärä: Pappisvihkimyksen tutkimukset

Sakasti: soveltuvuustutkimus

Lisää aiheesta:

Teologia.fi: Aura Nortomaan tuore väitöskirja soveltuvuusarvioiden vaikutuksista

Nortomaan väitöskirja E-thesis – palvelussa

 

Edit 6.1.2017 klo 10.38: Päämäärä Oy:n edustajat haluavat korostaa, että soveltuvuustutkimuksista kerätty asiakaspalaute on ollut 80 % positiivista, eikä vastaa tekstissä esitettyä jakaumaa. Vastaajien artikkelissa esittämät näkemykset ovat kokemukseen perustuvia, joten lainaukset omista tuloksista saattavat olla epätarkkoja. Kyyhkynen on yhteydessä Päämäärään mahdollisen syventävän jatkoartikkelin tiimoilta.  

Edit. 6.1.-17 klo 22.48: tekstiin päivitetty linkit taustalähteisiin ja soveltuvuusarvioita käsittelevään tuoreeseen väitöskirjaan.

Miina Hakonen & Olli-Pekka Toivanen

 

Jäähyväiset kiireille

Takapenkin Huutaja

Takapenkin huutelija vol. 2

Jälleen on tullut Takapenkin Huutajan aika heilauttaa sanaista säiläänsä! Äänestäänhän aidon Huutajan tunnistaa, eikä sen jaloa kaikua sovi kenenkään ajan hermolla elävän sivuuttaa.

Siirtykäämme seuraavaksi toisten tosiasioiden äärelle! Arvoisa Huutajanne jatkaa hyväksi koettua Paasikiven linjaa siinä, että tosiasioissa piilee alku viisaudelle. Tänään tunnustamamme tosiasia on, että ihmiset ahnehtivat itselleen nykypäivänä liikaa työtä.

Mässäily saa alkunsa jo yhteiskunnan entisessä sikari- eli nykyisessä Panama-portaassa. Merkittävien konsernien ja suuryhtiöiden hallitusvastuu on pienen porukan piirileikki. Poliitikot edustavat sekä eduskunnassa että paikallisvaltuustossa, ja tietysti mukavia pikku luottamustehtäviä on muuallakin.

Viihteilijä Roope Salmisenkin ammattinimike lienee nykyään jo tasoa räppärijuontajaimprovisoijakoomikkoviiksimiessiepinsieppari. Eräs toinen (ex-)juontaja taas näyttää tyhjänpuhumisen ja kamerankäsittelyn lisäksi taitavan myös totuuden innovoimisen. Aikamoista, eikös?

Armahin Huutajanne haluaa tässä yhteydessä muistuttaa niin sanotusta yleistyttämisvimmasta. Jutun juju on, että jos joku voi, niin kyllä muutkin pygee. ”Jos mä pystyn siihen, niin kyllä säkin pystyt!” Eli jos joku haluaa elää ja hengittää työnteon kautta, niin kyllähän muidenkin silloin pitää.

Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä mitenkään puolustella velttoilua tai ylenmääräistä joutenoloa. Yhteiskuntajärjestelmämme pyörii kelpo kansalaistemme työpanoksen varassa; mielekkään työskentelykulttuurin ylläpitäminen on ainoa tapa kohdata aina epävalmis maailma. Avainsana on ”mielekäs” – sen ydin piilee siinä, että kykenemme erottamaan ihmisen koneesta.

Toisin kuin kone, ihminen on sosiaalinen olento, joka hahmottaa maailmaa psyykensä ja fysiikkansa avaamasta perspektiivistä käsin. Toisin kuin koneen, ei ihmisen elämän tarkoitusta voi rajata vaikkapa tietyn prosessin suorittamiseen. Toisin kuin koneella, ihmisellä on inhimilliset tarpeet.

Takapenkin Huutaja kehottaa kunniakkaita lukijoitaan kääntämään tässä Sote- ja Nato-pyörittelyn sävyttämässä ajassa katseensa downshiftaukseen eli leppoistamiseen. Konservatiiveille kerrottakoon lyhyesti Wikipediaan tarrautuen, että kyse on elämänasenteesta, ”jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Kivalta kuulostaa, vai mitä?

Miltäpä siis kuulostaisi esimerkiksi kunnon siesta yhtenä arjen harmaista sävyistä? Lounas, lepo, ehkä jopa pienet torkut? Voisiko työote jopa tehostua, kun ruoansulatukseen tarvittava veri tekisi ensin työnsä loppuun ja tämän jälkeen kiitäisi aivoihin ja lihaksistoon? Moni olisi varmasti valmis ainakin kokeilemaan.

Mitäs sitten tuumaatte siitä, arvoisat lukijani, että yhä useammalle riittäisi töitä? Mitä jos jokainen jättäisi tämän nykyajan kuolemansynnin, työmässäilyn, taakseen ja malttaisi olla tekemättä itse kolmen tai neljän ihmisen töitä? Malttaisitko sinä tehdä niin?

Mutta eihän downshiftaaminenkaan ongelmatonta ole! Muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) ex-johtaja Matti Apunen on pitänyt leppoistamista itsekkäänä. Ilmassa leijuu näet uhka Suomesta uutena banaanivaltiona, jossa rommi virtaa ja velttous vallitsee.

Huutajan päätöspuheenvuorona todettakoon, ettei tämäkään radikalismiin ratkea! Totta kai töitä on tehtävä, koska muuttuva maailma sitä vaatii. Mutta kohtuudella, hyvät ystävät, kohtuudella! Ei tehdä kaikkea yksin, vaan jaetaan sitä vastuuta ja tehdään jatkossa enemmän yhdessä.

 

 

Palvelua, palsternakkaa ja post-it -lappuja – Kyyhkynen 4/2014

Kyyhkysen ristiretki tiedekunnan 2. kerroksen käytäville

Teologisen tiedekunnan kakkoskerroksessa on torstaiaamuna vilskettä. Kahvipannu porisee ja työhuoneiden uumenista putkahtelee monenlaista väkeä suunnaten askeleensa kohti yhteistä neuvottelutilaa. Alkamassa on perinteinen viikkopalaveri, jossa tiedekunnan hallintopalvelujen työntekijät käyvät läpi viikon ajankohtaisia asioita läpi laajalla kentällä opetuksesta ja tutkimuksesta viestintään.

Opiskelijalle tämä hallintopalveluissa työskentelevä joukko on monesti lähinnä lista vieraita nimiä sähköposteissa, Flamman tiedotteissa ja työhuoneiden ovissa. Siirtyminen opintotoimiston ensimmäistä ovea pidemmälle leijonien luolaan saattaa tuntua haastavalta, sillä työhuoneiden ovisKuva 2. hallintopalvelut ruokasa vilisee henkilönnimien lisäksi myös kummalliselta kuulostavia titteleitä. On opintoasiansuunnittelijaa, opintoasianpäällikköä, työelämäyhteyksien suunnittelijaa, amanuenssia, taloussuunnittelijaa, osastosihteeriä, hallintosihteeriä ja hallintopäällikköä. Heprean lopputentin läpäissytkin saattaisi olla näiden kanssa vaikeuksissa.

Keitä ovat nämä salaperäisten identiteettien takana piilevät hallinnon työmyyrät ja millaista ajatuksia heillä on jaettavanaan? Päätin ottaa asiasta selvää ja suuntasin eksoottiselle ristiretkelle hallintopalvelujen käytävien uumeniin.

Ensimmäisistä kakkoskerroksen käytävällä olevista työhuoneista löydän nuoret ja sporttiset naiset Netan ja Lauran. Netta Kärki on tiedekunnan tuore opintoneuvoja ja Laura Pellikka opintotoimiston seinän toisella puolella operoiva opintoasiansuunnittelija. Netan vastuulla on ennen muuta yleinen opintoneuvonta, ja hänen kasvonsa ovat hallintopalvelujen työntekijöistä monelle opiskelijalle ne tutuimmat.  Lauran työnkuvaan puolestaan kuuluu opintoneuvonnallisten tehtävien lisäksi monien isojen kokonaisuuksien koordinointia HOPSista opettajatuutorointiin. Tänään Laura suunnittelee lukiolaisille suunnattua Koe Kampus -tapahtumaa teologisen tiedekunnan osalta. Laura toteaa, että palkitsevinta on, jos voi kohdata opiskelijan kasvokkain ja onnistuu tavalla tai toisella tuomaan helpotusta opiskelijan arkeen. ”Tuijotan mieluummin opiskelijaa kuin tietokonetta”, Laura toteaa. ”Tai noh, älä kirjota että tuijottaa, se kuulostaa vähän kummalliselta”, hän lisää.

Netta sekä Laura haluavat muistuttaa opiskelijoita siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Turhaa stressiä opinnoista ei kannata ottaa. Molemmat naisista lievittävät omaa mahdollisista stressiään intohimoisen urheilun parissa. Netta käy muun liikunnan lisäksi kolmisen kertaa viikossa salilla ja nimeään omaksi suosikkilaitteekseen jalkaprässin. Laura urheilulliset meriitit puolestaan yllättävät viattoman toimittajan. Sympaattisen oloinen opintoasiansuunnittelija nimittäin paljastaa vaarallisemman puolensa kertoessaan olevansa moninkertainen taidon Suomen mestari sekä saalistaneensa mitaleja myös euroopanmestaruustasolla. Tällä hetkellä tähtäimessä ovat vuoden 2015 EM-kisat. Kannattaa siis noudattaa opintoasiansuunnittelijan vastaanottoaikoja tai saattaa nähdä nyrkin ilmestyvän kuin tyhjästä työhuoneen oven läpi.

Seuraavaksi kurkkaan käytävän alkupäässä oleviin vastapäisiin huoneisiin, josta löytyvät sekä
vaalean eteerinen kirkkohistorian amanuenssi Sanna Lumikko että parrakkaan charmikas tiedottaja Pekka Rautio. Sanna naputtelee keskittyneesti koneen ääressä opettajakokouksen asialistaa, mutta sanKuva 1. hallintopalvelut murskausoo nauttivansa ennen muuta opiskelijoiden kanssa asioimisesta ja ohjaamisesta sekä opetussuunnitelmatyöstä. Sanna rohkaisee opiskelijoita jo opiskeluaikana miettimään,
millaisista työtehtävistä pitää ja missä on erityisen lahjakas. Suomen ympäristökeskuksesta tiedekunnan tiedottajan hommiin joitakin vuosia sitten päätynyt Pekka puolestaan oikolukee parasta aikaa journalismikurssilaisten kirjoittamia juttuja teologia.fi – sivustolle sekä valikoi kuvituskuvia nettisivustolle. ”Yliopisto tarjoaa paljon mahdollisuuksia oman ajattelun aktivointiin ja ne mahdollisuudet kannattaa hyödyntää”, Pekka ohjeistaa. Omana henkilökohtaisena toiveena työyhteisöään kohtaan Pekka toteaa: ”Olis kiva saada vähän enemmän pelaajia henkilöstön sählyvuorolle. Viimeks meitä oli kaks vastaan kaks.”

Kahvihuoneen viereisestä työhuoneesta löytyy tiedekunnan todellinen ikiliikkuja Molariuksen Eija, joka voisikin olla oiva vahvistus Pekan sählyjoukkueeseen. Eija on ahkeroinut tiedekunnan palkkalistoilla lähes kunnioitettavat 30 vuotta ja yliopistolla sitäkin kauemmin. Nykyisin Eijan työtehtäviin hallintosihteerinä kuuluvat esimerkiksi monenlaiset henkilöstöasiat sekä opintokokonaisuuksien vahvistaminen. Eija myöntää rehellisesti, että työvuosien varrelle on mahtunut sekä hyviä että huonompia aikoja, ja joskus työtäkin tuntuu olevan enemmän kuin tarpeeksi. Toisaalta Eija toteaa, että vaikka työt eivät toki tekemällä lopu, ne pitää aina tehdä kunnolla. ”Luoja ei laiskoja elätä!” Eija tokaisee suorasukaiseen tyyliinsä.

Vasemmanpuoleiselta käytävältä puolestaan kuuluu iloista puheensorinaa. Ei ole vaikea arvata, että äänessä on energinen kansainvälisten asian suunnittelija Anne Hopia. Anne käy parasta aikaa Religious Roots of Europe – ohjelmassa opiskelevan Kennethin kanssa läpi vaihto-ohjelmaan liittyvää valokuvamateriaalia ja valmistelee iltapäiväksi power point –esitystä opettajavaihdosta.  Päätän jättää heille työrauhan ja siirryn koputtelemaan viereisen huoneen ovelle, josta löytyy Salomäen Heidi. Menossa on sadan opiskelijan kurssisuoritusten tallennusoperaatio. Ennen Sibelius-Akatemialla töissä ollut Heidi kaitsee nykyään osastosihteerin roolissa sekä humanisteja että teologeja. Puolet viikosta Heidi viettää tiedekunnan toisessa kerroksessa ja toisen puolen Topeliassa uskontotieteen laitoksen tiloissa. ”Joku opiskelija just soitti mulle ja sano, ettei löydä Ristoa mistään, siis Pulkkista. Hetken puhelimessa asiaa selviteltiin, kunnes selvisi, että opiskelija ei ollut ilmoittautunut Weboodin kautta kurssille, ja siksi viesti luentoajan muutoksesta ei ollut tavoittanut häntä”, Heidi toteaa kysyessäni, mitä muuta tänään on jo tullut tehtyä. Aamun ensimmäinen eksynyt lammas on siis jo ohjattu oikealle tielle.

Heidiä vastapäisessä huoneessa majailee Väänäsen Erkki, osastosihteeri hänkin. Erkin vastuulle kuuluvat monien hallinnollisten tehtävien lisäksi myös erilaiset käytännön asiat tarvikehankinnoista kahvitusten organisoimiseen. Tänään opintosuoritusten rekisteröinnin lisäksi tiedossa on vielä pullanhakureissu Stockmannille konventin tarjoiluja varten. Erkki aloitti työt tiedekunnalla vuonna 2007, jota ennen hän ehti työskennellä Museoviraston kirjastossa yli 20 vuotta. ”Päätin vaihtaa
työpaikkaa, jotta en itse museoituisi liikaa”, Erkki kuittaa. Opiskelijoille hänellä on hyvin konkreettinen muistutus: ”Sitä 5. kerroksen keittiötilaa vois kyllä siivota vieläkin paremmin.”

Erkin vierestä käytävän perimmäisestä huoneesta tavoitan eksegetiikan laitoksen amanuenssin eli kansan kielellä akateemisen sekatyöläisen Anne-Marit Enroth-Voitilan, jonka työpöytä on tähän mennessä koluamistani huoneista kaikista vaikuttavimman näköinen. Paperipinoja, monistenivaskoja ja post-it -lappuja pullollaan oleva työpiste viestii siitä, että hommaa tälle päivälle riittää, tai ainakin työntäyteinen ilmapiiri on onnistuttu luomaan vähintään uskottavasti. Teologian tohtori Anne-Maritilta löytyy ammattitaitoa laajalta kentältä, sillä hän on amanuenssin tehtävien lisäksi työskennellyt tiedekunnalla vuosien varrella lukuisissa muissa tehtävissä kuten opettajana, lehtorina, assistenttina ja tutkijana. Amanuenssin työn ulkopuolella hän sanookin pilateksen lisäksi harrastavansa edelleen aktiivisesti tutkimusta. Anne-Marit pitää opetusta ja opetuksen kehittämistä arvossa ja toteaa, että itse opiskelijat ovat hänelle ne kaikista tärkein juttu. Eksegeettinä, erityisesti Ilmestyskirjan asiantuntijana hän muistaa myös omalle alalleen uskollisena painottaa: ”Jaksakaa opiskella kieliä, kyllä se kannattaa!”

”Voi hitsi, Anne-Marit oli taannoin mun kreikan ope ja mä sain siitä kurssista kakkosen. Jotenkin hävetti olla tuolla kun se vielä sano, että niitä kieliä kyllä kannattais opiskella”, valokuvaajana matkassani mukana kulkeva Tolosen Atte kuiskaa poistuessamme huoneesta. Toivumme kuitenkin Aten tunnekuohusta ja jatkamme päättäväisesti samoilua käytävillä hyökäten seuraavaksi tiedekunnan rahakirstun vaalijan Tuula Sunnarborgin huoneeseen. Aloitan kysymällä, kauanko Tuula on ollut tiedekunnalla töissä. ”Kamalan kauan”, Tuula nauraa. Selvä. Emme siis kysy enempää. Tuula tiivistää pyynnöstäni oman työnkuvansa kolmeen sanaan: talous, tilahallinto ja toiminnan laatu. Erityisen tyytyväinen hän on työssään työyhteisön innovatiivisuuteen, kannustavuuteen ja muutoshalukkuuteen. Joissain asioissa hän silti toivoisi tarvittaessa valmiuksia nopeampaan muutokseen; ”ketteryyttä”, kuten hän asian ilmaisee. Kehoitan Tuulaa jutustelumme lopuksi pohtimaan, mitä hän erityisesti haluaisi sanoa opiskelijoille opinnoista tai ihan elämästä ylipäätään. Hetken mietittyään Tuula huudahtaa: ”Uskalla tehdä rohkeita ratkaisuja!”

Tuulan sanoista viisastuneena päätän uskaltaa tehdä rohkean ratkaisun ja häiritä vihdoin kysymyksilläni itse hallintopäällikkö Mikael Vänttistä. Yllätän hänet kopiokoneen luota. Mikael on kiireinen, mutta koska käytännössä tukin uloskäynnin kopiohuoneesta, on hän lempeästi pakotettu vastaamaan muutamaan kysymykseeni. Yritän tiedustella, millainen on hallintopäällikön virallisen tittelin ja työtehtävän takana piilevä vapaa-ajan identiteetti, jottei keskustelumme vain suistuisi liikaa hallinnolliseksi jargoniksi. ”Voi kuule, mulla ei oo mitään niin kiinnostavia tai isoja harrastuksia, että sun kannattas niistä ihan lehteen kirjottaa. Kysy joltain muulta”, Mikael naurahtaa. ”Olkaa ylpeitä omasta tutkinnostanne ja teologiudestanne”, Mikael toteaa, kun kysyn, olisiko hänellä kuitenkin jokin viisaus opiskelijoille jaettavanaan. Päädymme myös pohtimaan sitä, mitä tiedekunnalla olisi kiva tehdä, jos saisi tehdä ihan mitä tahansa. Mikael heittää ilmoille idean koko teologisen tiedekunnan opiskelijoiden yhteisestä suurtapahtumasta, jonkinlaisesta tempauksesta, joka loppuisi isoihin bileisiin.

Myöhemmin Mikael vielä kipaisee luokseni täydentämään vastaustaan: ”Hei mulle tuli mieleen toinen idea. Jos mulla olis siis mahdollisuus tehdä täällä ihan mitä vaan, niin rakentaisin Kaisaniemeen tai Kaivopuistoon teologeille oman aidon yhteisöllisen kampuksen, missä olis nurmikenttiä ja asuntolat. Voisin itsekin muuttaa sinne. Sellanen olis hieno.”

Oikeanpuoleisen käytävän viimeisintä nurkkaa vartioi opintoasianpäällikkö Antti Laine, jonka huoneeseen päätän ristiretkeni. Huhtikuussa tehtävässään aloittanut vuonna 2004 teologian maisteriksi valmistunut Antti on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt ennen nykyistä toimenkuvaansa hoitaa jo montaa eri tehtävää tiedekunnalla. Opiskeluaikanaan Antti aktivoitui hallinnollisissa ympyröissä sekä TYT:ssä, osakunnassa, tiedekuntaneuvostossa että HYYn edustajistossa. Kun kysyn, mitä opintoasianpäällikkö itse asiassa tekee työkseen, Antti luettelee tehtäviään niin nopealla syötöllä, että en meinaa ehtiä ylös kirjoittamaan: työryhmien työskentelyä, aineopintojen uudistamista, soveltavien opintojen ja opiskelijavalinnan kehittämistä, sivuaineiden hyväksilukua, opiskelijan oikeusturva-asioita, opintohallinnon esimies- ja asiantuntijatehtäviä… Päätän siirtyä suoraan kevyempiin aiheisiin ja utelen myös AntiKuva 3. hallintopalvelut sählylta, millainen mies mahtaa olla hillityltä vaikuttavan työminänsä ulkopuolella. Tovin pohdinnan jälkeen Antti toteaa: ”No sanotaanko, että oon ainakin vähemmän virkamiesmäinen, spontaanimpi ja omasta mielestäni huumorintajuinen. Töissä sitä vähän valikoi omia juttujaan, kun ei voi olettaa, että kaikki välttämättä ymmärtää mun huumoria.”

Yritän saada Antin raottamaan vapaa-ajan identiteettiään hieman lisää. Lopulta hän madaltaa ääntään ja jatkaa: ”Noh, tätä ei sitten tiedä täällä oikein kukaan..” Odotan jo kynä lehtiöön liimautuneena seuraavia sanoja. Tästähän saattaa tulla ihan vuosisadan juttu. ”Jaa, että mitä ei tiedä?”, kysyn lähes kuiskaten ja vilkaisen, että työhuoneen ovi on varmasti kiinni. ”Mä olen palstaviljelijä”, Antti lausuu. Toivon hetken, että kyseessä on jokin mafiaan ja alamaailmaan liittyvä koodisana, jotta tähän hallintopalveluista kertovaan juttuun saataisiin ripaus todellista jännitystä. Antin jatkaessa tarinointia seuraavissa lauseissa vilisevät sanat raparperi, palsternakka, punakaali ja lehtikaali. Vähitellen hyväksyn, että tästä ei taidakaan tulla Kyyhkysen suurinta skuuppia. Antista heijastuva innostus palstaviljelyä kohtaan saa kuitenkin lopulta minutkin innostumaan ja ryhdyn jo mielessäni visiomaan, voisiko teologeilla olla keskustakampuksella oma palstaviljelmä, josta saisi aina napata terveellistä täytettä luentovoileipien päälle. Antti voisi itseoikeutetusti toimia tämän projektin virallisena suojelijana.

Päivän jälkeen useampi haastateltava nykäisee vielä hihasta ja pohtii, tuliko kenties sanottua jotain, mitä ei olisi pitänyt. Ja jos tuli mahdollisesti sanottua, niin siitä ei sitten saisi kirjoittaa. Hallintomaisen säntillinen luonteenlaatu pilkahtelee siis esiin vielä viimeisen kerran. Voin paljastaa, että mitään suurempaa kohua ei totisesti olisi saatu aikaan, vaikka olisin ottanut haastattelumateriaalin läpikäymiseen avukseni koko 7-päivää – lehden toimituksen. Pystyn kuitenkin vahvistamaan villin huhun siitä, että vaikeasti lähestyttävien titteleiden takana piilee joukko helposti lähestyttäviä työntekijöitä, joista jokainen pyrkii tekemään opiskelijan elämästä mahdollisimman onnistunutta.

Täältä saat tietää heistä lisää

Teksti: Maija Halme

Kuvat: Atte Tolonen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

Seksikaupan ongelmallinen naiseus – Kyyhkynen 3/2010

Nainen on sellainen, jolla on naisen jutut. Työ on hommaa, josta maksetaan. Määrittelyt ovat helppoja, kun pysytään perusasioissa. Millaisia siis ovat naisten työt? Pidetään yksinkertainen linja: naisten töissä tehdään naisten jutuilla maksua vastaan jotakin. Samoilla linjoilla on kirjailija Elina Tiilikka:

”Ensimmäisenä naisten töistä puhuttaessa tulee mieleen seksuaalisuutta sivuavat ammatit tai sellaiset, joissa hyödynnetään fyysistä ulkomuotoa, esimerkiksi strippari ja malli.”

Prostituution, johon hänet yleensä liitetään, hän jättää listasta pois. Olemme kuitenkin juuri vaihtaneet pitkällisesti ajatuksia seksin myymisestä työnä, johon naiseus liittyy elimellisesti. Tiilikan nimen yhteydessä puhutaan tänä vuonna prostituutiosta sekä prostituution yhteydessä Tiilikasta. Tammikuussa ilmestynyt Punainen mekko-esikoisromaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin satunnaisen maksuseksin maailmassa. Keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä hän on antanut yhdet kasvot samoille naisille, joista myös sosiologi Anna Kontula kirjoitti väitöskirjassaan Punainen eksodus: omaehtoisille prostituoiduille, jotka myyvät seksiä vailla pakotteita – ilmeisesti punavärien vallitsemassa rinnakkaistodellisuudessa.

Riippumatta siitä, onko seksityöhön päätynyt pakosta, puhe on aina naisista. Tiilikan mukaan tämä palautuu jo siihen, että suurin osa ammattikunnasta on naisia. Julkinen keskustelu tosin vääristyy, kun ääneen pääsevät vain naispuoliset ammatinharjoittajat. Keskusteluissa usein myöstoistetaan vanhaa sukupuoliasetelmaa, jossa miesasiakas saattaa naisen uhrin paikalle. Tiilikka myöntää itsekin ajatelleensa stereotyyppisesti prostituutiosta ja prostituoiduista.

”Olin itsekin hieman median aivopesemä, ensimmäisenä mieleen pompahti virolainen nuori tyttö, joka on parituksen uhri. Ajattelin, että prostituutio on sortoa, mutta käsitys on muuttunut aika tavalla siitä”, hän kertoo.

NAISEUS KAUPPATAVARANA?

Miten naiseus sitten liittyy seksin myymiseen? Tiilikan mukaan naiseus on seksityössä läsnä aivan kuten muussakin arjessa. Asiakas odottaa tapaavansa tietynlaisen naisen, työvälineenä käytettävä oma keho on poikkeuksetta naiskeho. Aina on olemassa mahdollisuus, että asiakkaan ja palvelun tarjoajan käsitykset seksiä myyvästä naisesta eivät kohtaa.

”Lähtötilanne prostituutiossa on ulkonäössä, joten sitä keskittyi lähinnä näyttämään miellyttävältä objektilta”, Tiilikka kertoo.

Asiakas, kuten moni muukin, odottaa prostituoidulta tietynlaista ulkonäköä. Iltapäivälehtien ja keskustelupalstojen yksipuoliseen prostituutiokeskusteluun tuokin yllättävän mausteen se, että ilmiön tämän hetken puhuva pää on lävistetty ja siilitukkainen.

”En ollut aivan klassisen näköinen tapaus”, hän toteaa.

Tiilikan tilitys saattaa yllättää muitakin. Esimerkiksi seksin myymisestä niin ikään kirjoittanut Anna Kontula korvasi kielessään prostituoidut seksityöntekijöillä, sillä hän piti prostituution käsitettä sivumerkityksiltään halventavina. Yleisemmin niin kutsutun seksiradikaalin feminismin piirissä seksityötä onkin haluttu pitää työnä, jossa ihminen myy palvelua, ei itseään. Tiilikan kielessä vilisevät sen sijaan prostituoidut ja itsensämyymiset; problematisoinnille ei anneta sijaa. Karkeus liittyy kenties Tiilikan haluun vallata julkisessa keskuNaiseusstelussa tilaa ”oikeille” puheenvuoroille, joissa huomioon otetaan seksin myymisen todellisuus niin huonoine kuin hyvinekin päivineen.

Tähän todellisuuteen liittyy usein vaiettu tunnetyö, jonka kautta naisiset työt usein määrittyvät. Hoitajat huoltavat perheidemme lapset ja vanhukset feminiinisen empatian-
sa voimin samalla, kun aikuisväestö rentoutuu lentoemäntien ja tarjoilijoiden huolehtivassa hoivassa. Vaikka Tiilikka kertoo kokeneensa myös vieraantumista itsestään, hän korostaa luonteen sekä tunnepuolen olennaisuutta asiakkaiden tapaamisessa.

”Tietenkin odotetaan sosiaalisia taitoja ja mukavaa luonnetta”, hän kertoo.

”Huomasin, että oli hankalaa pitää luonteensa kokonaan erillään aktista, joten sitä vain otti jokaisen tapaamisen uniikkina kokemuksena pelkäämättä pistää itseään likoon. Yllättäen asiakastapaamiset muistuttivatkin ’normaalia sosiaalista kanssakäymistä’! Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, ei sen vähempää makuuhuoneessa kuin kampaamossakaan.”

VAIETTU WORKING GIRL

Lapsina tytöt leikkivät sairaanhoitajaleikkiä, kampaajaleikkiä, lentoemoleikkiä. Harvemmin leikittyjen joukkoon jäävät prostituutio- ja stripparileikit. Tämä vähentää toki kiusallisia tilanteita päiväkodeissa, mutta kertoo myös jotain välitilasta, johon seksityö jää. Sanoohan arkijärkemme jo sen, etteivät kaikki naisten työt ole ammatteina tasavertaisia, vaikka niissä naiseutta (tai sen karikatyyriä) hyödynnetäänkin.
”Myönnän etten itsekään suhtaudu prostituutioon kunnon ammattina. Tämä luultavasti siksi, koska sitä on helppo harjoittaa hämärissä olosuhteissa”, Tiilikka sanoo.

Pettymys. Edessä ei ole punaista manifestia seksityön tunnustuksen puolesta. Elina Tiilikka propagoi ainoastaan kuvaa seksin myyjästä tavanomaisena naisena ja seksityöstähelppona vaihtoehtona. Monelle pätkätyöläisten ja opiskelijoiden tuloluokassa elävälle naiselle seksi palkkavalttina onkin vaihtoehto muiden joukossa.

”Naiseutta voi ajatella suurena etuna: jos sattui syntymään tähän sukupuoleen, miksi ei ottaisi siitä hyötyä irti”

Teksti: Minna Oksanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010
Elina Tiilikka on suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Punainen mekko (2010) kertoi prostituutiosta

Aiheesta myös Kyyhkysessä 2014: http://kyyhkynen.tyt.fi/rakkauden-ammattilainen/

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mulari

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara

Get angry, get organized: Teologina yliopistovaltauksessa

”On mahtavaa, et meidän ei enää tarviii jauhaa siitä suurten sukupolvien good-old-fucking Vanhan valtauksesta”, hörähtää toimittaja Sami Kuusela Docventures-ohjelmassa syyskuun 23. päivänä. Suomen historian pisin yliopistovaltaus on juuri päässyt suoraan lähetykseen kertomaan kuulumisiaan. Tavoitteita ovat:

  1. Vastustetaan koulutusleikkauksia ja koko leikkauspolitiikkaa ylipäätään
  2. Vaaditaan suoraa demokratiaa ja kolmikantaa koko koulutusjärjestelmään
  3. Vastustetaan koulutuksen kaupallistamista. Yliopistovaltaus kutsuu kaikkia yleislakkoon.

Helsingin yliopiston Porthania on siis vallattu, mutta mistä oikeastaan on kyse?

Valtaajat Porthanian pihalla

Valtaajat Porthanian pihalla

Get angry, get organized

Aloitetaanpa alusta. Perjantaina 18.9 Helsingin Rautatientori kuhisee. Hallituksen ”kipeiksi” kuvaamat leikkauspäätökset saavat laajaa vastarintaa STOP-mielenilmauksessa. Olen paikalla seuraamassa tilannetta: Pyörin ympäriinsä OAJ:n ilmapallojen alla, etsien sopivaa paikkaa. Ohitan opettajia, metallityöntekijöitä, palomiehiä… lopulta löydän yliopisto-opiskelijoita.

Paikalla ollaan syystä. Samat sanelupäätökset, joita hallitus uuskielellään kutsuu myös ”uudistuksiksi”, osuvat nimittäin erityisen kipeästi, arviolta noin 3 miljardin euron osalta koulutukseen. Yksi kovimmista yksittäisistä maksajista on Helsingin yliopisto, joka 16.9. tiedottikin aloittavansa yt-neuvottelut ja irtisanovansa 1200 työntekijää.

Mielenilmauksen jälkeen noin 300 aiheesta kiinnostunutta siirtyy Porthaniaan yleiskokoukseen, josta iso osa jää puuhaamaan työryhmiä. Vasta edellisenä päivänä yliopistolaisten yleiskokouksessa oli päätetty, että perjantaina vallataan. Nyt ollaan sitten valtaamassa, yötä-päivää: Paikalle ilmestyy päivystysvuoroja ja siivouslistoja, pystytetään tili Facebookiin ja Twitteriin, organisoidaan siivoaminen, hankitaan pääosin dyykattua ruokaa, sovitaan turvallisemman tilan ohjeet ja täytetään päivät ohjelmalla. ”Pyramidin pohja, alas valuu paska”, räppää perjantain bileissä esiintyvä Julma H. Loput valtauksesta toteutetaan rauhallisemmin, ohjelmassa on muun muassa keskusteluja, luentoja ja dokumentteja. Itse olen monen muun tavoin osa-aikainen valtaaja, osan öistä nukun kotona, osan luentosalin kylmällä lattialla.

Konsensusta metsästämässä

”Yleiskokous on päättävä elin, siellä muodostetaan meidän kantamme, ja se on ruohonjuuritason. Meillä on yleiskokouksessa päätetyt tavoitteet ja metodit, kaikki jotka ovat mukana tässä liikkeessä allekirjoittavat ne. Muuten mielipiteet saattavat erota tosi paljon”, toteaa alusta asti mukana ollut sosiologian opiskelija Inkeri Rönnberg. “Näen tämän liikkeen tosi tärkeänä. Mitä me teemme ja ennen kaikkea miten me teemme asioita on uskomattoman hienoa. Meillä on täällä niin laaja kirjo ihmisiä, jotka jaksavat istua kokouksissa ja keskustella asioista kunnes löydetään yhteisymmärrys. Kaikki antavat kaikkensa ja se on uskomatonta.”

Liikkeessä ollaan tarkkoja, ettei puhuta muiden suulla mitään, mitä ei ole yhteisesti konsensuspäätöksellä varmistettu. Ylioppilaskuntaan tai muihin organisaatioihin yleiskokouksella ei ole kantaa. “Tämä on suoran demokratian paikka, jossa päätetään konsensusmetodilla. Tapa tehdä asioita on täysin erilainen. Meillä on kuitenkin ollut paljon HYYn jäseniä mukana”, Rönnberg kertoo.

“Hetkinen, tää on vallattu!”Valtaajien kirjasto

Valtauksen keskiössä on päivittäinen yleiskokous. Tiistain suuressa yleiskokouksessa oli jo yli 300 ihmistä. Siellä tukensa ja terveisensä toivat mm. HYY, YHL ry, Tieteentekijöiden liitto, eileikata.fi ja Suomen Talousdemokratia ry. Tukijoita löytyy myös yliopiston henkilökunnasta: Porthanian valtaajille lahjoitettujen kirja- ja pyyhekassien takana on liikehdintää tukeva soveltavan tilastotieteen dosentti Kimmo Vehkalahti: “Sanoin, että jätän kaiken tähän ja saa jäädä, eikä tarvi palauttaa.” Hän törmäsi valtaukseen käytännön tasolla: “Mooc-kurssini ison pajan piti olla ykkössalissa, kun tajusin että hetkinen, tää on vallattu!” Luentosalin puuttumisesta huolimatta Vehkalahti tukee aktiivisuutta, kunhan kritiikki on suunnattu oikein: “Sipilän hallitus leikkaa. Rehtori joutuu vain toteuttamaan, joten se ei ole oikea osoite.”

Luennoilla kuulee silloin tällöin muminaa valtauksesta, mutta kysyessäni kantoja harva edes on varma mistä on kyse, vielä harvempi haluaa kommentoida. Lopulta ryhmätyötä Porthaniassa tekevä joukko englantilaisen filologian fukseja tarttuu haasteeseen: ”Puolesta kai, kai niillä on oikeus tehdä mitä haluavat. Mutta toimiiko toi?” pohtii Dahat Dara ryhmänsä kanssa. Ulkona jään Punaisen ristin työntekijöiden kynsiin, mutta käännän keskustelun valtaukseen. ”Pakko kai olla samaa mieltä”, sanoo feissarina toimiva Ruslan, ”koulutuksesta ei pitäis leikata.” Kollega Sahcie komppaa: ”En tiedä tai vastusta kaikkia leikkauksia, mutta koulutukseen ja tutkimukseen pitäisi panostaa.”

Yliopistovaltaus päättyi Porthaniassa lauantaina 26.9. klo 18. Liikehdintä jatkaa toimintaansa, seuraava yleiskokous pidetään 7. lokakuuta. Liikkeen tulevaisuus ja vaikutukset ovat epävarmoja. Varmaa on vain se, että Porthanian valtaus jää pysyväksi osaksi Helsingin yliopiston historiaa.

teksti: Emilia Kuusisto
kuva: Hilla Kurki (valtaus pihassa), Kimmo Vehkalahti (valtauskirjasto)

Kirjoittaja on yliopistovaltaukseen osallistunut N:n vuoden opiskelija.

A2-linjalta avaimet asiantuntijuuteen

Pappi ja opettaja – siinäkö teologin työllistymisvaihtoehdot? Ei suinkaan; tiedekunnan jatkuvasti kasvava A2-linja valmentaa teologeja uskonnon ja maailmankatsomusten asiantuntijatehtäviin ja tarjoaa laajat työllistymismahdollisuudet. Kyyhkynen tapasi neljä A2-linjan kasvattia, jotka kertoivat omista urapoluistaan.

Median viemää

STT-Lehtikuvan mediapalvelupäällikkö Maija Lappalainen valmistui teologian maisteriksi vuonna 2007 pääaineenaan kirkkososiologia. ”Aluksi toiveammatti vaihteli tiuhaan opettajasta psykologiksi. Opiskelin myös klassiset kielet ja kokeilin kesäteologin työtä. Linjavalintani kuitenkin varmistui perusopintojen aikana”, Lappalainen kertoo ja kuvailee olleensa opiskeluaikoina ”selkeä ajelehtija”.

Maija Lappalainen

Maija Lappalainen

Puhuessaan koulutusohjelmastaan, Lappalainen löytää heti positiivisen vireen. ”A2 antaa mahtavan monipuoliset mahdollisuudet työllistymiselle! Määrätietoisella ja positiivisella asenteella sieltä valmistuva on yhtä hyvissä asemissa työmarkkinoilla kuin muidenkin linjojen teologit”, hän puntaroi.

Koska kirjoittaminen kiinnosti Lappalaista ja toimittajan työ oli tuttua äidin ammatin kautta, oli viestintään painottuminen helppo valinta. Opintojensa ohessa hän avusti Kotimaa-konsernin lehtiä ja juttukeikkojen myötä innostus kasvoi. Ahkera toimittajanalku oli mukana TYT:n hallituksessa ja löysi tiensä myös Nuoret journalistit -ryhmään, josta sai hyödyllistä hiljaista tietoa viestinnän alasta. Viestinnän rinnalla Lappalaisen toisena sivuaineena oli yhteiskuntapolitiikka.

150 henkeä työllistävällä STT-Lehtikuvalla Lappalainen aloitti seitsemän vuotta sitten – vakituinen toimittajan pesti on uutistoimituksessa, mutta nyt hän hoitaa väliaikaisesti mediapalvelupäällikön tehtäviä. ”Ylläpidän asiakaskontakteja, osallistun tuotekehitykseen sekä markkinoin palvelujamme. Työni on mielekästä ja hyvin sosiaalista”, hän hymyilee ja hämmästelee, ettei olisi aiemmin uskonut voivansa innostua jopa IT-projekteista.

Lappalaisen mielestä teologien kannattaa erottautua työnhaussa vieläkin rohkeammin tuomalla esiin tutkintonsa hyvät puolet sekä panostamalla sivuainevalintoihin ja työharjoittelupaikkaan. ”Olin harjoittelijana Yle Urheilussa, josta sain myös töitä neljäksi vuodeksi. Siellä kollegani saattoi olla vaikkapa luokanopettaja; viestinnän tehtävissä erilaisista koulutustaustoista on paljon hyötyä! – Kannattaa perustella itselle, miksi oma tutkinto soveltuu tavoittelemaansa ammattiin sekä selvittää millaiset ihmiset hakevat haluamallesi alalle. Anna elämän kuljettaa ja ole rohkeasti teologi”, Lappalainen kannustaa.

Työharjoittelijasta opintoneuvojaksi

Netta Kärki

Netta Kärki

Netta Kärki sai ensimmäisen työpaikkansa teologian maisterina vain muutama kuukausi valmistumisensa jälkeen. Työ tiedekunnan hallinnossa opintoneuvojana alkoi viime kesänä. 
”Aloittaessani opiskelun halusin edetä A1-linjalla, mutta lopulta koin A2:n kiinnostavampana itselleni”, hän kertoo. Päätökset linjasta sekä uskonnonfilosofian valitsemisesta pääaineeksi vahvistuivat vaihto-opiskelussa Saksan Tϋbingenissa. – Se oli mahtava ja kasvattava kokemus, kannustan kaikkia kansainvälistymiseen, hän hymyilee.

Työnsä myötä Kärki tietää, että A2-linjan suosio kasvaa teologien keskuudessa jatkuvasti. 
”Koulutusohjelma antaa hyvät eväät kohti työllistymistä”, hän kertoo. ”Työnhakua on turha pelätä etukäteen, elämässä asioilla on tapana järjestyä. Ja on hyvä muistaa, että tutkintoa voi jälkeenpäin täydentää erillisopinnoilla vaikkapa kirkon virkavaatimuksia vastaavaksi.”

Kärki suosittelee verkostoitumaan opintojen aikana esimerkiksi opiskelijajärjestöissä. ”Itseltäni jäi tämä puoli kokematta, mutta sen sijaan panostin sivuaineisiin ja työharjoittelupaikkaan.”

Kärki syventyi sekä teoreettiseen filosofiaan että politiikan tutkimukseen ja pääsi maisterivaiheen harjoitteluun teologiseen tiedekuntaan. Kokemus kannatti, sillä se poiki hänelle opintoneuvojan sijaisuuden ja näkökulma vaihtui opiskelijasta tiedekunnan edustajaksi. ”Pystyn eläytymään opiskelijoiden tilanteisiin ja kysymyksiin, koska tutkintorakenne on jo tuttu. Teologin vuorovaikutustaidoista on työssäni hyötyä”, hän arvioi.

Kandidaatin soveltavissa opinnoissa Kärki perehtyi kansainvälisiin tehtäviin, mutta maisterivaiheessa kiinnostus painottui hallinnolliseen puoleen. ”Hallinnolliset tehtävät ovat mielekkäitä, koska ne sopivat persoonaani ja organisatorinen puoleni pääsee esiin. Tulevaisuudessa myös kansainvälinen järjestötyö kiinnostaa, eivätkä myöhemmät opinnot vaikkapa valtiotieteiden parissa ole poissuljettuja”, Kärki pohtii tulevaisuuttaan.

Online-markkinointia kehitysyhteistyöjärjestössä

World Visionilla 3.5 vuotta työskennellyt A. J. Haverinen korostaa, että teologisen koulutuksen keskeinen tarkoitus on luoda humaani suhde ihmisiin ja kulttuuriin. Se on myös syy, miksi hän tekee työtä juuri teologialla. ”Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, Haverinen tiivistää.

A. J. Haverinen

A. J. Haverinen

Haverisen urapolku on mielenkiintoinen, sillä se sisältää aineksia myös teologian ulkopuolelta. Hyvin menneestä harjoittelujaksostaan Unicefilla hän sai myös ensimmäisen varsinaisen työpaikkansa. Omien sanojensa mukaan hän ei ole ”yhdestä puusta veistetty”, joten lopulta hän päätyi IT-alalle ja sen jälkeen nykyiseen työpaikkaansa World Visionille online-markkinoinnin asiantuntijaksi. Jokaiseen työpaikkaansa hän pääsi teologisen papereilla, mikä tietoteknisen työtehtävien vuoksi kuulostaa epätavalliselta.

Haverinen myöntääkin harrastelleensa Internet-juttuja jo lukiosta lähtien ja että tällä on ollut suuri merkitys töihin pääsyssä. ”Tietoteknisten taitojen lisäksi vuorovaikutustaidot ja muut hankitut kokemukset ovat olleet merkittäviä asioita työnhaussa. CV:ssä monipuolisuus on plussaa”.

Haastattelun aikana tulee myös vahvasti ilmi kontaktien, suositusten ja verkostojen luomisen tärkeys. Haverinen kuitenkin vakuuttaa, että hän itse pääsi töihin pelkästään etsimällä ja hakemalla – siis yritteliäisyydellä. Hän myös huomauttaa, että opiskelu ei lopu gradun tekoon, vaan taitoja täytyy hankkia sen mukaan, mitä työ vaatii.

Aktiivisesta historiastaan huolimatta Haverinen painottaa, että hänen ei ole tarvinnut raataa yötä päivää opiskelun ja työn eteen. ”Aikaa on jäänyt myös elämiselle. Työt kannattaa tehdä huolella mutta iloiten.”

Kiinnostuksesta teologiaan

Keskiajan tutkimukseen erikoistunut systemaattisen teologian tohtoritukija Jussi Varkemaa on ollut tutkijaksi harvinaisen pitkään urallaan. Hänellä tutkimusten parissa vietettyjä vuosia on kertynyt jo melkein 18. ”Suomessa ei varsinaisesti tutkijauraa edes tunneta, vaan tutkijana oleminen on yleensä vain väliaikainen homma”, Varkemaa huomauttaa ja lisää, että hänellä pitkäaikaisuus johtuu enimmäkseen tutkijatyön osa-aikaisesta luonteesta.

Jussi Varkemaa

Jussi Varkemaa

”Minulla on ollut valmiudet tehdä muitakin töitä ja olenkin aina tehnyt esimerkiksi opettajan töitä tai tiedehallinnon huippuyksikön tieteellisen sihteerin hommia. Ehkä juuri siksi olen voinut jatkaa näin pitkään.” Myös laajat projektit ja tutkimushankkeet ovat pitäneet Varkemaan tutkimusten äärellä.

Tutkijaksi hän päätyi puhtaasti kiinnostuksesta teologiaan. ”Pääainevalinnassa lopulta systemaattinen teologia vei voiton. Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä.” Varkemaa on viihtynyt työssään, mutta myöntää, että on hetkiä, jolloin ainainen istuminen tutkimuksen äärellä ei ole niin innostavaa.

Varkemaan mukaan ei ole olemassa tutkijatyyppiä.”Toki sinnikäs puurtaminen on tutkijan hyvä ominaisuus, mutta collegoistani löytyy kaikenkirjavia ihmisiä”, hän naurahtaa.

Varkemaa on tiedostanut sen, että nykyinen tutkijan työ ei vie häntä eläkkeelle asti. Kysyttäessä tulevaisuuden suunnitelmista haastateltava kohauttaa tyynesti olkiaan. ”Täytyy vain keksiä jotain. Työn pätkittäisyys ei ole tietenkään optimaalinen tilanne, mutta se on jotain sellaista, jonka kanssa pystyy elämään.”

Jos hallinnon ala kiinnostaa, kannattaa hakea tuutoriprojektisihteeriksi tai TYT:n opiskelijaedustajaksi sekä seurata Flamman avoimia työpaikkoja, Kärki vinkkaa.

“Työssäni STT-Lehtikuvalla voin hyödyntää teologin kykyä ajatella kokonaisvaltaisesti sekä taitoa kohdata erilaisia ihmisiä”, Maija Lappalainen kertoo koulutuksensa vahvuuksista.

Netta Kärki toimii teologisen tiedekunnan opintoneuvojana.

Teologien syväymmärryksellä kulttuureista ja uskonnoista on paljon annettavaa. Siinä ihminen saa tehdä ihmisten kanssa ihmisille”, A. J. Haverinen tiivistää.

”Gradua tehdessäni valottui se, mitä tieteen tekeminen todella on, ja innostus jatko-opiskeluun kasvoi gradun valmistumisen myötä”, Jussi Varkemaa kertoo uravalinnastaan.

Teksti: Sara Vainikka ja Kaisa Hemminki

Kuvat: Sara Vainikka (Maija Lappalainen ja Netta Kärki), J. Haverinen (A. J. Haverinen), Kaisa Hemminki (Jussi Varkemaa)

Näyttelijä sekä teologi

Mikko Parikka, eli Salattujen elämien Jiri Viitamäki aloitti opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syksyllä 2013. Selvitimme, miten voi yhdistää näyttelijänuran ja teologian opinnot.

Ensimmäisen kerran Parikka haki lukemaan teologiaa vuonna 2009. Tällöin kuitenkin vakava loukkaantuminen amerikkalaisessa jalkapallossa karkotti lukuinnon pääsykokeisiin, eivätkä yliopiston ovet auenneet.

– Elin silloin melko syvissä vesissä. Olin päättänyt lähteä edellisestä työpaikastani, joten minulla ei ollut oikein mitään. Veljeni, jonka kanssa asuin, päätti ilmoittaa minut Salattujen elämien koekuvauksiin. Ajattelin, että kai sitä voisi kokeilla.

Lopulta Parikka pyrki tiedekuntaamme uudestaan vuonna 2013 haaveenaan valmistua uskonnonopettajaksi ja pääsi sisään. Näyttelijänuran sekä teologian opintojen yhdistäminen on haastavaa, mikä näkyy myös kertyvässä opintopistemäärässä.

Salatut elämät. Kuvassa: Mikko Parikka (Jiri).

Salatut elämät. Kuvassa: Mikko Parikka (Jiri).

– Työkaverini Salkkareissa ovat ottaneet opintoni erittäin hyvin vastaan. Tuntuu, että he ovat jopa hiukan ylpeitä siitä, että joku pystyy yhdistämään työt ja yliopisto-opinnot. Myös työnantajani on tullut asiassa vastaan. Esimerkiksi viime vuonna pystyin suorittamaan kreikan opinnot.

Viime vuosina teologiseen tiedekuntaan on päässyt opiskelemaan julkisuudesta tuttuja henkilöitä. Parikan mielestä tätä voisi hyödyntää tuomalla esiin teologian oppiaineiden sisältöä ja tärkeyttä yhteiskunnassamme. Hän ei itse koe, saaneensa erityiskohtelua julkisuudessa esiintymisestään huolimatta.

Mutta ovatko teologian opinnot auttaneet häntä näyttelemisessä, tai kenties päinvastoin?

– Kyllä työ näyttelijänä on antanut tässä tapauksessa enemmän. Esiintyminen ja vuorosanojen harjoittelu ovat antaneet valmiuksia myös yliopistolla toimimiseen. Esiintymiskokemuksesta huolimatta puheviestinnän kurssilla esiintyminen jännitti: ei ollut roolia, jonka taakse piiloutua, ja yleisöä oli vähän.

Kysyttäessä tulevaisuudesta Parikka toteaa, että aikoo suorittaa teologin tutkinnon loppuun saakka, jatkuivat työt Salatuissa elämissä tai eivät. Haastattelun lopuksi on vielä kysyttävä, sopisivatko teologian opinnot Jiri Viitamäelle.

– Hah, eivät varmasti. Jiri on enemmän toiminnan mies, eikä hän pidä opiskelusta.

teksti: Valdemar Artte
kuva: MTV

Teologin polku IT-alan johtotehtäviin

Eteläkarjalainen maalaispoika Mikko lähti 19-vuotiaana kotipitäjästään Ruokolahden kunnasta ja päätyi Helsinkiin, opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan. Teologian opinnot alkoivat 1995. Nyt Mikko Myllys on pohjoismaisen IT-alan pörssiyhtiön Innofactorin johtotehtävissä – yhtiön, jonka liikevaihto on yli 30 miljoonaa euroa. Mikko on myös ”n:nnen vuoden” teologian opiskelija.

Mikko Myllys, miten päädyit teologisesta tiedekunnasta Microsoft-pohjaisia IT-ratkaisuja toimittavan yrityksen Innofactor Oyj:n palvelukseen?

”Näen kaksi opiskelun ulkopuolista seikkaa aivan keskeisenä. Ensimmäinen on ylioppilaskoti Konviktilla asuminen. Siellä asui siihen aikaan jotakuinkin nelisenkymmentä teologia, omasta vuosikurssistani aina viidenteen vuosikurssiin asti. Yhteisö muodostui oman identiteettini kannalta keskeisemmäksi kuin oma vuosikurssini. Vuosikurssillani ei ollut ikäluokkaani vanhempia ihmisiä tai alanvaihtajia. Valtaosa oli pari vuotta yo-kirjoitusten jälkeen opiskelemaan tulleita. Konviktissa oli taas eri-ikäisiä ihmisiä.”

”Toinen keskeinen asia oli järjestötoiminta TYT:ssä ja ylioppilaskunnassa. Ei-teologiaan liittyvät valmiudet, kuten merkittävät kontaktit seurakuntien työntekijöihin, nousevat sieltä. Nyt näitä kontakteja voi hyödyntää, sillä merkittävä osa asiakaskunnastamme on seurakuntia. Yritysmaailman käytäntöihin ja toimintamalleihin pääsin tutustumaan HYYn edustajiston, HYY Yhtymän, sekä ylioppilaskunnan hallituksen kautta. Näitä valmiuksia eivät pelkästään teologian opinnot tuota.”

innofactor

Mammonan palvelukseen

Myllys päätyi Innofactoriin töihin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherranviraston kautta. Myllys oli siellä töissä hallintosihteerinä vastuualueenaan seurakunnan hallintoasiat ja kirkkoherranvirasto. Siinä yhteydessä hän pääsi tutustumaan yrityksen toimitusjohtaja Sami Ensioon.

”Kun Helsingin seurakuntayhtymä alkoi ottaa käyttöön Innofactorin toimittamaa sähköistä kalenterijärjestelmää, olin mukana käyttöönottoprojektissa seurakunnan puolelta ja Sami (Ensio) taas toimittajan puolelta. Jos projektissa oli ongelmia, soitin suoraan Samille, joka vastasi auliisti. Sitten Sami tarjosi töitä. Se kuulosti mielekkäältä ja hyppäsin mammonan palvelukseen vuoden 2006 alusta”, Myllys kertoo. “Olen naureskellut välillä, että Sami palkkasi minut tehtävään, ettei enää tarvitsisi vastata puheluihin, joita tein vielä ollessani töissä seurakunnalla.” Myllys rekrytoitiin palvelukseen työntekijänumerolla 24. ”Nyt meitä on 430”, Myllys naurahtaa.

Yritys on kasvanut voimakkaasti: liikevaihto oli vuonna 2009 6,9 miljoonaa euroa ja vuonna 2013 noussut jo 32,7 miljoonaan. Kauppalehden Pörssivuoden 2013 menestyjät -listaus nosti Innofactorin ykköseksi Helsingin pörssissä. Innofactor on kasvanut sekä orgaanisesti oman toiminnan laajentamisen kautta, että yritysostoin. ”Olemme ostaneet liiketoimintoja tai kokonaisia yrityksiä keskimäärin yhden vuodessa. On ollut hienoa olla katsomassa, kun liiketoiminta laajenee ja kasvaa. Esimerkiksi työntekijöiden määrä on noussut kaksikymmenkertaiseksi”, Myllys toteaa.

Myllys vastasi aluksi seurakuntien ja järjestöjen liiketoiminnasta, mutta kun yritys kasvoi ja oma vastuualue laajeni, hän siirtyi johtamaan omaa liiketoimintayksikköä. Seurakunnille Innofactor myy Prime -järjestelmäänsä toiminnanohjaukseen ja ryhmätyöstentelyn sekä sähköisen asioinnin alustaksi. Yritys myy palvelujaan myös kunnille, yrityksille, yhdistyksille, sekä valtionhallintoon. Tämän vuoden alusta alkaen Myllys on vastannut Innofactorin asian- ja dokumenttienhallinnan, henkilöstöhallinnon sekä laatu- ja johtamisprosessien hallinnan ratkaisuista.

Mitkä opiskeluaikana hankitut kokemukset ovat auttaneet työelämässä?

”Teologian maisterin tutkintoon ei sisälly yrityspuolta, jos miettii työllistymistä kirkon ja koululaitoksen ulkopuolella. HYY Yhtymän ja talousjohtokunnan puolella opin talousasioiden ymmärtämistä, mitä budjettiseuranta on, mitä tilinpäätöksessä tehdään, mihin tasetta käytetään.”

”HYYn kautta pääsee vuoropuheluun työelämässä olevien asiantuntijoiden kanssa. He toimivat samalla mentorin roolissa. Mentorin tulee välittää tietoa siitä, miten tuodaan oma ammatti- ja asiaosaaminen päätöksentekoon. Asiantuntijat kertovat omasta osaamisestaan ja siitä, miten tietoa voidaan soveltaa ylioppilaskunnan käyttöön. Opiskelijat tekevät lopulta päätöksen, koska edustavat omistajaa, kulloistakin ylioppilaskunnan omistajien sukupolvea. Ylioppilaskunnan kautta pääsee kasvattamaan tietotaitoaan, luomaan verkostoja, sekä kasvattamaan valmiuksia päätöksentekoon ja vastuunottoon.”

”TYT:n toiminnan kautta pääsin tapaamaan kirkollisten järjestöjen toimijoita, mistä oli hyötyä työllistymisen näkökulmasta myöhemmin. Verkostojen merkitys nousee työelämään siirtymisen kynnyksellä entistä suuremmaksi. Verkostojen kautta myös työnantaja saa kuulla millainen työnhankija on kyseessä.Yrityksen näkökulmasta mietitään, miten saadaan mahdollisimman hyvä työntekijä niin, että henkilöstökustannukset ovat sopivassa suhteessa tietotaitoon ja tehtävään, johon ollaan rekrytoimassa.”

Miten tiedekunta voisi edesauttaa työelämään pääsyä?

”Teologien sisäänottoa ohjaavat kirkon ja koululaitoksen työmarkkinat. Teologian maisteri kilpailee kirkon ja koululaitoksen ulkopuolella humanistien, valtiotieteilijöiden ja kasvatustieteilijöiden, mutta harvoin teknillisten alojen ihmisten kanssa. Työelämän valmiuksien luomisen kannalta on haastavaa, että kirkon ja koululaitoksen ulkopuolella ovat muun muassa IT-ala, rakennusala, kunnat, kaupungit sekä valtionhallinto. Ei-tyypillisiin tehtäviin rekrytoinnin tueksi voisi luoda neuvottelukunta-tyyppisen ratkaisun: tiedekunnan, TYT:n ja yritysten yhteisen foorumin, jossa työllistymiseen liittyvistä kysymyksistä voidaan keskustella ja työllistymistä tukea. Tiedekunnan on helppo keskustella kirkon ja koululaitoksen kanssa. Näihin instansseihin tiedekunnalla on jo tiivis suhde oppilaitosluonteensa vuoksi, mutta ei-formaali verkosto voisi olla tiedekunnalle hyödyllinen kirkon ja koululaitoksen ulkopuolelle työllistyvän joukon työelämäyhteyksien parantamisessa.”

Joskus linkki työelämään löytyy gradun kautta. Myllys kertoo seuraavaa: ”Aloitin vuonna 2000-2001 Reijo Työrinojan vetämässä graduseminaarissa pääaineenani systemaattinen teologia. Aiheena minulla oli triniteetti kirkon historiassa ja Hilarius Poitiers’lainen. Poitiers’laista koskevat lähteet olivat latinaksi kriittisinä tekstilaitoksina, ja pohdin hänen rooliaan areiolaiskiistoissa. Vaihdoin kuitenkin käytännöllisen teologisen puolelle. Tein haastattelututkimuksen siitä, miten tietojärjestelmien käyttöönotot ovat muuttaneet seurakuntien työskentelytapoja, ja liitin tutkimukseen pari tapausesimerkkiä Helsingin seurakunnista. Olihan tämä tutkimus jo lähempänä nykyistä työtehtävääni kuin 300-luvun areiolaiskiistat” Myllys naurahtaa.

teksti: Matias Koponen
kuva: Atte Tolonen

Seurakunta vankilassa – Kyyhkynen 3/2012

Seison Vaasan vankilan vierailijoille tarkoitetulla ovella. Kun painan summeria, yritän muistaa milloin minua on viimeksi jännittänyt yhtä paljon. Kerron kaiuttimesta kuuluvalle miesäänelle tulleeni tapaamaan Jenna Utriaista. Minulle avataan ovi ja astun pieneen, vierailijoille tarkoitettuun tilaan jossa Jenna on jo odottamassa.

”Jännittääkö?”, Jenna kysyy ja nyökkään hermostuneena. Hän hymyilee, kun astelen metallinpaljastimesta läpi ja kirjoittelen vierailuni syytä pienelle lappuselle.

”Arvaa vaan, miltä musta tuntui kun itse tulin tänne ensimmäistä kertaa.”

Jenna Utriainen aloitti teologisessa tiedekunnassa vuonna 2008 ja päätyi A1-linjalle eli sille joka valmistaa pappeja. Kun perusopinnot alkoivat olla kasassa ja kaikille pakollinen seurakuntaharjoittelu tehtynä, hän keksi hakea vielä ylimääräiseen selektiivialojen harjoitteluun. Vaihtoehtoina hän rastitti itselleen vankilan, sairaalan sekä lapsi- ja perhetyön. Näistä vaihtoehdoista vankila oli kaikista vierain, siihen ei pääsisi tutustumaan tavallisen seurakuntatyön merkeissä. Jälkeenpäin Jennan on kuitenkin vaikea keksiä muita syitä miksi haki:

”Se vain vaikutti jännittävältä vaihtoehdolta.”

Jenna laittoi hakupaperit menemään ja suuntasi psykologisiin testeihin. Niissä istuttiin koko päivä, maksettiin toistasataa euroa ja lopuksi sai tietää soveltuuko vai ei. Hakijoita vankilaan oli kolme. Kaksi valittiin.

Kevään edetessä kysyin Jennalta, voisinko haastatella häntä vankilaharjoitteluun liittyen. Kun hän vastasi myönteisesti, odotin mahdollista vierailua Vaasaan ja lyhyttä kahvikuppihetkeä jossain paikallisessa pubissa. Alkukesästä Jenna soitti ja kertoi järjestäneensä minulle päivän mittaisen juttukeikan vankilaan. Osallistuisin Jennan päivän rutiineihin ja tutustuisin paikkoihin. Koska: ”Ethän sää muuten saa tästä minkäänlaista kuvaa.” Elokuun puolivälissä, kun loppukesän sää oli mitä parhain, tassuttelin epävarmoin askelin vankilan muurien sisään.

Kun olen päässyt vierailijoiden ovesta muurien sisään, huomaan nopeasti, että täällä on totuttu vierailijoihin. Minut ohjataan sisään rennosti ja rutiinilla. Se olen vain minä, jota jännittää. Lähdemme tutustumaan selliosastoihin, joiden käytävillä myös vangit hymyilevät ystävällisesti. Vankilassa on selvät säännöt ja omat rutiinit. Minun palloiluni Jennan perässä ei tuo niihin juurikaan muutosta. Merituuli puhaltaa sisään pieneen keittiöön, jossa eräs vangeista pesee lattiaa. Kerron myöhemmin hieman nolona eräälle vartijoista, etten odottanut täällä olevan näin siistiä. Hän sanoo, että vankilassa yritetään olla tarkkoja sellaisesta. Sellit ovat pieniä ja yhteiset tilat ruuhkaisia silloin, kun ei olla lukkojen takana.

Silloin kun vangit ovat selleissään, Jenna koputtaa ovelle, avaa sen ja kysyy saako tulla käymään. Tällä kertaa ovelle, jonka takana on Jennan rippikouluryhmä. Se koostuu yhdestä suomalaisesta miehestä. Toisessa rippikouluryhmässä on muutama ulkomaalainen. Mitä tulee ryhmien kokoon vankilassa, yksikin on jo paljon. Ja aikuisiällä rippikoululaisten kiinnostus uskonnollisia kysymyksiä kohtaan on toisenlaista. ’Ryhmän’ kanssa ei tehdä tehtäviä ja leikitä leikkejä, vaan puhutaan paljon. Mitä ja millaista on uskominen, mitä Jumala tahtoo ihmiseltä, hyvästä ja pahasta. Rippikoulua käyvän vangin mukaan opetus seuraa selliin. Kun ovet menevät lukkoon, jää aikaa ajatella. Silloin saattaa ottaa Raamatun käteen tai käydä lävitse ulkoläksyjä.

Jennan mukaan oppilaat pistävät koville. Teini-ikäiset rippikoululaiset ottavat niin paljon enemmän annettuna kuin aikuiset, elämää nähneet miesvangit. Kolminaisuusopin voi helposti selvittää muutamalla kalvolla tai kirjoitustehtävällä välitunnille hinkuville viisitoistavuotiaille, mutta vankilassa istuvat rippikoululaiset eivät sulata ajatusta Jumalasta, joka on samaan aikaan yksi ja kolme. Sunnuntain jumalanpalveluksessa saa vielä saarnata keskeytyksettä, mutta pienemmille ryhmille Jenna ei valmistele paperinmakuisia puheita.

”En enää kirjoita valmiita saarnoja, ei sellaisessa ole ideaa.”, Jenna toteaa: ”Laitan asioita paperille ja puhun niistä. Sitten syntyy keskustelua jos on syntyäkseen.”jenna_utriainen

Rippikoulutyön ja jumalanpalvelusten lisäksi Jennan työnkuvaan kuuluvat yksityiskeskustelut, kirkkoiltojen emännöinti vankilan kappelissa, raamattu- ja keskustelupiirin vetäminen sekä parisuhdetyö. Harjoittelujakson päätyttyä kesäteologista tulee kesätyöntekijä. Ja kesätyöntekijästä myös erityisohjaaja, joka hoitaa vankien asioita papin viran ulkopuolella. Juuri yksityiskeskustelut vievät suurimman osan Jennan työajasta. Vankilaan tullessaan vanki käy lyhyessä haastattelussa Jennan toimistossa, mutta jälkeenpäin tapaamiset ovat vapaaehtoisia. Vanki pyytää aikaa keskusteluun, jonka sisällöstä on tiukka vaitiolovelvollisuus. Pitkissä sielunhoidollisissa keskusteluissa psykiatrian sivuaineopinnoista ei ole haittaa.

Juttelemme erään vangin kanssa, joka käy Jennan luona säännöllisesti. Hänen mukaansa jutteleminen Jennan kanssa on tuonut helpotusta vankilan arkeen. Samantyyppistä viestiä kuulen pitkin päivää kaikilta haastattelemiltani vangeilta, kesäteologin seurakunnalta. Jennalle kun on helppo puhua, hän jaksaa kuunnella, eikä tuomitse.

”Sanotte vaan”, Jenna nauraa: ”Kun oon kerran tässä kuuntelemassa.”

Jennan mukaan vankien kanssa on helppo olla. Ei tarvitse pelätä, tai jännittää. Myös vankilan papin ja Jennan harjoitteluohjaajan Juha Haapaniemen mielestä vankilassa tehtävissä harjoitteluissa on paljon hyvää. Sen lisäksi, että harjoittelija saa arvokasta kokemusta, uudet kasvot tekevät hyvää rutinoituneille vangeille ja vankilan työntekijöille. Vankilapappi on ehtinyt nähdä samojen ihmisten lähtevän, mokailevan ja palaavan kerta toisensa jälkeen takaisin. Sellaisessa muuttuu helposti kyyniseksi.

Jenna ei ole kyyninen. Mutta kyllä hänkin on ehtinyt kasvattaa kovaa kuorta. Kun kysyn millaista on kuunnella tarinoita pelottavista rikoksista, Jenna vastaa että siihen tottuu nopeasti. Pikkuhiljaa tarinoiden yksityiskohdat eivät tunnu enää niin tärkeiltä. Juha tiivistää ajatuksen: ”Kun rikos on tehty, sen uhreille koittaa suruaika. Meille täällä ei koita. Meidän tehtävämme on kohdata se ihminen, joka ei voi enää mennä ajassa taaksepäin. Jäämme tänne miettimään hänen kanssaan, mitä seuraavaksi tehdään. Samalla taustalta löytyy usein henkistä pahoinvointia ja huumausaineita.”

Iltapäivällä ei jännitä enää yhtä paljon. Minua kuljetetaan ylös ja alas, selliosastoille, ruokalaan, työpajoille ja taukohuoneisiin. Tapaan kasapäin ihmisiä. Välillä tunnen silmät selässäni. Vankila on suljettu ja rutinoitunut yhteisö, mutta olen kuitenkin onnistunut herättämään jonkinlaista uteliaisuutta vierailullani. Menemme tapaamaan Jennan raamattupiiriä. Se on syntynyt vankien aloitteesta, eikä rajoitu ainoastaan raamatunkohtien tarkasteluun. Piirissä puhutaan elämästä. Vankien mukaan on hienoa saada piirin vetäjäksi nuori teologi. Vaikka siitä vitsaillaankin, että mennään katsomaan nuorta naispappia, niin vangit ovat myös hyvillään, että joku kertoo kiihkoilematta kristinuskosta. Erään vangin mukaan on hienoa, että Jenna näkee vaivaa kertoakseen erilaisista kristillisistä suuntauksista ja kirkon historiasta:

”Yleensä tänne tulee vain porukkaa jostain seurakunnasta ja toteaa, että ’tuu uskoon, tuu uskoon’. Eikä ne sitten oikein osaa selittää että mitä se tarkoittaa.”

Vankilassa uskonnolla on vahva sija. Jo lähtökohtaisesti vangit edustavat eri uskontokuntia, tai eivät ole saaneet minkäänlaista uskonnollista kasvatusta. Vankilapappi päätyy herkästi edustamaan hyvin rikasta uskonnollista kenttää. Kesäteologin työnkuvaan kuuluu vahvana osana asioiden järjesteleminen. Jos joku kaipaa Koraania, Jenna järjestää sellaisen, jos lähetyskristilliset tahot tahtovat pitää kirkon illan, Jenna toivottaa kaikki tervetulleeksi. Kuten vierailupäivänäni tiistaina, kun joukko vapaiden suuntien edustajia on tulossa todistamaan uskosta Jeesukseen Kristukseen. Pitkin päivää Jenna on huikkaillut käytävillä maleksivia vankeja mukaan kirkkoiltaan ja illalla osanottajia tulee mukavasti paikalle ja istahtaa vaaleille kirkon penkeille.

Illan aikana herätyskristillisiä liikkeitä edustavat vankilalähetit ja muut uskoon tulleet pitävät todistuspuheenvuoroja, eli kertovat uskostaan. Joukossa on myös entisiä vankeja, jotka ovat sanojensa mukaan vaihtaneet huumeet, alkoholin ja toivottomuuden uskoon Jumalan ja Jeesuksen kaikkivoivasta rakkaudesta. Viesti on vahva ja henkilökohtainen. Puheet vastaanotetaan kohteliaan hiljaisuuden vallitessa.

Kristillisten herätysliikkeiden edustajat vierailevat usein Vaasan vankilassa. Samoin kuin Jennan järjestämään toimintaan osallistuminen, myös lähettien tapaaminen on vapaaehtoista. Ja vaikka Jennan työtä kehutaan, yleisesti ottaen uskonnollisuuden osoittamista tai uskovaiseksi leimautumista varotaan. Vangit puhuvat niin kutsutuista linnauskovaisista, jotka menevät huumeiden sijasta sekaisin Jumalasta. Radikaali muutos saattaa tapahtua yhdessä yössä ja sen jälkeen muutetaan koko elämä, tullaan näyttävästi uskoon ja saarnataan muille. Näin minulle asiaa valotetaan, kun kysyn. Kun vankilan ovet sitten avautuvat, vapaus voikin olla musertava ja uskonnollisuus unohtuu. Se jää sinne vankilaan. Jennan mielestä on tärkeää muistuttaa vangeille, että uskovaisuuden ei tarvitse muuttaa koko elämää hetkessä, eikä välttämättä näkyä missään. Uskon kehittäminen on prosessi. Vaasan vankilassa toimii vuosittain kristillinen päihdekuntoutusosasto. Sen avulla opetellaan päihteetöntä elämää, joka ei perustu äkilliseen elämänmuutokseen vaan hitaaseen kasvuun ja kehittymiseen.

Päivä kääntyy iltaan ja vierailuni alkaa olla ohitse. Samoin Jennan työ, joita on jäljellä enää viikko. Millaisin mielin hän lähtee pois? Haikein. Työ on opettanut paljon, erityisesti kristillisyyden ja uskonnollisuuden monimuotoisuudesta, epävarmuuden sietämisestä ja siitä, että pienet voitot voivat tuntua todella suurilta. Vankilan sisältä löytyi vastaanottavainen ja hyväksyvä seurakunta. Kuormittava työ on kaatanut tekijänsä toisinaan suoraan päivän päätteeksi sänkyyn ja vankilamaailma seurannut kotiin saakka. Silti kaikki on ollut sen arvoista. Jenna kokee tehneensä työtä, jolla on tarkoitus.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 3/2012.