Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään?

Osa 1: Ajatuksia tutkintouudistuksesta 1980- ja 2010-luvulla

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

Kyyhkysen numeron 2/1982 pääkirjoituksessa ”Tutkintoremonttia kaivataan” vuoden 1978 tutkintouudistukseen tyytymätön päätoimittaja kutsui uudistusta ”hajanaiseksi, laajaksi ja silputuksi.” Ongelmallisena nähtiin se, että opiskelijalla olisi jo opintojen alussa pitänyt olla käsitys siitä, millaiseen tehtävään ja työhön hän haluaisi erikoistua ja valmistua.

Toisaalta myös tutkinnon tavoitteet nähtiin epärealistisina: ”Meistä haluttiin vähän paljosta tietäviä yleisteologeja, jotka kuitenkin erikoistuisivat jo opiskeluaikana – turhaa toiveajattelua.” Opiskelija kaipasi myös teologeille proseminaareja, jotka olivat jo humanisteilla käytössä (jossakin on siis selvästi menty eteenpäin!) ja tuskaili sitä, että graduun oli varattu opintoviikoissa mitattuna aivan liian vähän aikaa.

Kyyhkysen 4/1986 mielipidepalstan kirjoituksessa ”Asioista pihalla on korkeakoulu” pohdiskeltiin jälleen tutkintouudistuksia. Viimeisimmässä uudistuksessa oli pyritty lisäämään tutkinnon käytännöllisyyttä ja tekemään siitä paremmin työelämän tavoitteita vastaava.

TYT:n silloisen teemaministerin, Tapio Koivukarin, mielestä siinä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti onnistuttu. Tulevaisuuden ennakointi oli teologeille vaikeaa. Opiskelijoiden tulevaisuus vaikutti epävarmalta – löytyisikö ”taivaanrannan färjäreille” töitä, kun viiden tai kymmenen vuoden päähän oli humanistien (tai teologien) kovin vaikea nähdä?

Samalla tutkinto oli muuttunut hajanaisemmaksi ja vähentänyt mahdollisuuksia syventyä omaan erikoisalueeseen. Myös tiedonkulku uudistuksesta ja sen seurauksista ei aina tuntunut etenevän tarpeeksi hyvin, eivätkä opintopisteet olleet jakautuneet tasaisesti kurssien vaativuuden mukaan.

Siirrytäänpä ajassa eteenpäin. On vuosi 2016. Teologinen tiedekunta on myllerryksen vallassa. Hallintorakenne uudistuu, tiedekuntia halutaan yhdistää, tutkintorakenteita pitäisi muokata uusia tavoitteita vastaaviksi.

Samaan aikaan Suomen hallitus aikoo leikata koulutuksesta monella sektorilla: yliopiston rahoitusta pienennetään, opintotukea ollaan muuttamassa lainapainotteisemmaksi ja sen vaatimuksia aiotaan kiristää. Sekin luo omalta osaltaan paineita yliopistolle ja koulutuksen uudistamiselle.

Suurin osa opiskelijoista on hämillään, huolissaan tai ainakin jossain määrin pihalla tilanteesta – mutta siitä huolimatta monilla tuntuu olevan uudistuksista ja leikkauksista vahvoja mielipiteitä. Lisäksi kysymyksiä riittää, mutta niihin on vaikea löytää selviä vastauksia.

Löytyykö töitä valmistumisen jälkeen? Mitä tiedekuntien yhdistyminen tarkoittaa ja kenen kanssa on tarkoitus mennä kimppaan? Antaako tutkinto tarpeeksi eväitä ja kokemusta työelämää varten? Missä määrin pitäisi säilyttää teologian yleissivistävä pohja, missä määrin taas kaivattaisiin erikoistumista?

Isoin ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin ennenkin: tietoa uudistuksista tai vaikutusmahdollisuuksia niiden suhteen ei tunnu olevan tarpeeksi. Huhupuheita liikkuu käytävillä ja Olkkarissa, mutta mitä oikeasti tarkalleen ottaen tapahtuu? Mikä muuttuu, mikä pysyy samana? Mitä menneistä uudistuksista on opittu – vai onko mitään? Mikä on säilyttämisen arvoista, mikä todella kaipaa uudistamista?

Ja ennen kaikkea: mistä sitä tietoa löytyy?

Teksti: Miina Hakonen

Sivistysyliopiston muistolle

 

Seppeleelasku5

TYT:n 163. vuosijuhlapäivää helmikuun 10. päivä 2016 vietettiin muistotilaisuuden merkeissä. Vuosijuhlapäivän perinteinen seppeleen lasku suoritettiin tänä vuonna yliopiston päärakennuksen portaille. Tilaisuuteen ja Porthanian edestä lähteneeseen kulkueeseen osallistui muutamia kymmeniä teologeja ja muita paikalle saapuneita opiskelijoita: tapahtumaa oli mainostettu yli tiedekuntarajojen yhteisen asian nimissä. Viikkoa aiemmin saatiin tietää, että Helsingin yliopistosta ollaan vähentämässä säästötoimenpiteiden vuoksi noin 1 000 työntekijää, joista suurin osa karsitaan hallintopalveluista. Tämä yhdistettynä käynnissä oleviin hallinto- ja tutkintouudistuksiin herättää kysymyksen opiskelijan asemasta. Onko hallituksen ideaaliopiskelija pikavauhtia työelämän tarpeisiin suoriutuva, epävarmojen ja kiristyvien toimeentulomahdollisuuksien alistama heittopussi?

”Päättäjät tuskin tietävät, miltä tuntuu kärvistellä opintotuen varassa ja miettiä, että mitä sitä sitten loppukuun syö, kun vuokra vie yli puolet kuun varoista. Tuolla budjetilla ei paljon muuta tuijotella kuin solun seiniä”, tiivisti yhdistyksen puheenjohtaja Sara Järvinen päärakennuksen portailla.

”Olen nähnyt ja kuullut monesti, kun Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen jäsenet suuttuvat turhasta. Nyt on meidän velvollisuutemme suuttua aiheesta. Suuttukaa siitä, että teidän tutkintonne tulee muuttumaan. Suuttukaa siitä, että teidän ohjaajanne, luennoitsijanne ja dekaaninne hukkuvat työn määrän alle. Suuttukaa ja vaikuttakaa asioihin!”

Näillä sanoin ja Gaudeamus igitur-yhteislaulun päätteeksi yhdistyksen seppele laskettiin paikalleen. Jos kyseessä olivatkin hautajaiset, ainakin vainaja sai arvoisensa kohtelun. Kiitos näistä vuosista?

Seppeleleenlasku2Seppeleenlasku3

Seppeleenlasku6Seppeleenlasku4

Teksti ja kuvat: Olli-Pekka Toivanen

Mikä erottaa teologin humanistista?

Iso pyörä -projekti ja organisaatiouudistus puhuttavat keskustakampuksella: millainen on teologisen tiedekunnan tulevaisuus? Kyyhkynen etsi saman pöydän ääreen teologeja ja humanisteja keskustelemaan opiskelijaidentiteeteistä, niiden eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä.

Amanda Kaura teologien identiteetti1

Tyypillistä humanistia tai teologia ei voi määritellä, pohtivat Toni Mäkelä, Mikael Myllykoski ja Katri Malmi. He toivovat lisää dialogia eri tiedekuntien opiskelijoiden välille. Kuva: Amanda Kaura.

Metsätalo on varma paikka tavata humanisteja. Germaanista filologiaa opiskelevat Soile ja Sonja sekä saksan kääntämistä opiskeleva Niklas vastaavat haasteeseen pohtia teologin ja humanistin välisiä eroja.

”No, teologia liittyy vahvasti uskoon”, sanoo Soile.

”Mutta voihan joku uskoa vaikka saksan kielioppiin?” heittää Sonja.

”Mun mielestä teologia on liian laaja ollakseen osa humanistista tiedekuntaa”, Niklas arvioi. Hän lisää teologian olevan selkeä kokonaisuus omana alanaan. Fuksien mielestä kysymys on sen verran kimurantti, että se vaatii syvällistä pohdintaa.

Kolmannen vuoden teologin Aleksi Leppäsen mielestä teologius on ennen muuta identiteetti.

”Tieteen metodit tai pyrkimykset eivät poikkea juurikaan esimerkiksi humanistisista aloista, toki näkökulma- ja fokuseroja löytyy”, B2-linjalla ja systemaattista teologiaa opiskeleva Aleksi toteaa.

”Teologius määrittyy enemmän sen kautta, miten itsensä asemoi suhteessa tieteen tavoitteisiin ja koulutuksen päämääriin. Tosin teologin identiteettejäkin on erilaisia, riippuen ideologisesta taustasta ja siitä, mihin tutkinnolla tähtää.” Aleksi uskoo, että opinnoissaan papillisesti orientoituneet identifioituvat vahvimmin teologiuteen.

Pappeutta ja tuohivirsuja

Jos teologeihin kohdistuu stereotypia pappisurasta, kohdistuu kansatieteeseen mielikuva tuohivirsuista. Tätä mieltä on kansatieteen fuksi Mikael Myllykoski. Hän kuvailee tähänastisia opintojaan varsin metodologisiksi.

”Erottavana tekijänä voitaneen sanoa, että teologeilla on selkeitä ammattikuntia, kuten pappi ja opettaja. Humanistien työllistyminen on kenties enemmän hämärän peitossa. Työpaikka voi löytyä virastosta, järjestöstä, taide- tai kulttuurialalta…” hän listaa.

A2-linjalla kolmatta vuotta kirkkohistoriaa lukeva Katri Malmi arvelee kilpailevansa samoista työpaikoista humanistien kanssa.

”Teologian opiskelusta kertominen hämmentää usein ihmisiä. Sitä ei osata asemoida suhteessa muihin tieteisiin”, yleistä valtio-oppia ja Lähi-idän tutkimusta sivuaineena opiskeleva Katri kertoo.

Mikaelin mielestä teologisella tiedekunnalla on oma perusteltu paikkansa jo historian perusteella.

”Suomen menneisyys on vankasti kristillinen, ja kirkko ja valtio tekevät yhä paljon yhteistyötä”, hän pohtii.

A1-linjalle suuntaava teologian fuksi Toni Mäkelä puolestaan arvelee, että pappislinjan näkökulmasta humanistinen tiedekunta teologian opiskelulle olisi varmasti keskustelua herättävä.

Nelikko heittää keskustelussa ilmaan myös kysymyksen, onko yliopisto se paikka, jossa papeilta edellytettävä koulutus järjestetään. Aleksi ei periaatteessa koe teologian ja humanististen tieteiden toimintaa saman katon alla ongelmalliseksi.

”Toki itsenäisen tiedekunnan menetys vähentäisi opetus- ja tutkimusresursseja.”

Jumala ja ihminen

Toni toteaa, että lähtökohtaisesti humanistisessa ja teologisessa tiedekunnassa liikutaan eri tasoilla.

”Humanismin keskiössä on ihminen, teologiassa Jumala. Näitä kahta ei voi vertailla keskenään. Kysymykset Jumalasta ovat todella suuria ja tulevat lähelle ihmistä. Aihetta on pohdittu kautta ihmiskunnan historian”, hän miettii.

Katri muistuttaa, että eri tiedekunnissa puhutaan eri käsitteillä.

”Esimerkiksi eksegetiikka on selvästi erottava oppiaine humanistisiin verrattuna.”

”Humanisteilla ei tosiaan ole tieteellistä faktiota, joka keskittyisi vaikkapa Sinuhe Egyptiläiseen”, Mikael heittää.

Aleksi muistuttaa, että osa teologeista on mahdollisesti orientoitunut kristillis-kirkollisesti.

”Toki on huomattava, ettei monilla teologeilla ole tällaista taustaa. Siispä sanonkin, että eroa ei valtavasti olekaan; kysymys on jälleen identifioitumisesta.”

Keskustelu on lipumassa suuntaan, jossa humanistien ja teologien välille löytyy enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”On rakentavampaa etsiä dialogia kuin eroavaisuuksia”, Katri summaa.

Toni arvioi, että kasvava monikulttuurisuus koskettaa kaikkia opiskelijoita.

”Myös humanistit tarvitsevat tietämystä uskonnoista.”

Aleksi lisää, että humanistisella näkemyksellä on oma tärkeä tehtävänsä tieteen ja sivistyksen kentällä.

”Kenties juuri humanististen tieteiden keskeinen tehtävä on kulttuurin ja sivistyksen tunteminen ja ymmärtäminen.”

Teksti: Sara Vainikka

 

 

 

 

 

 

Opiskelijat, pysykää köyhinä!

Kyyhkysen uusi pakinoitsija, Takapenkin huutaja, ottaa kantaa luentosalin perältä ajankohtaisiin asioihin.

Kuva: Amanda Kaura

Kuva: Amanda Kaura

Kyllä, minä se olen! Siis se kaveri, joka vaikuttaa massaluennolla salin takarivillä ja tekee enimmäkseen omiaan. Se, jonka kuulo on vähintäänkin valikoiva mutta joka siitä huolimatta ottaa ennakkoluulottomasti kantaa puolitotuuksiin ja totuuden puolikkaisiin. Ja nyt minut on päästetty heittämään juttua teillekin! Ihanaa!

Alun perin jalo aikomukseni oli kommentoida tällä palstalla lyhyesti muutamaa kivaa pikkujuttua. Miesten paremmuus urheilussa, Jukka Puotilan työhulluus ja persunuorten toilailut jo odottivat pääsyään Kyyhkysen siiville. Mutta ei, yksi on ylitse – tai alitse – muiden. Rakas hallituksemme hyvinvointileikkureineen tunkee nykyisin kaikkialle, nyt myös Takapenkin huutajan rivistöön.

Keskustelu opintotuen leikkaamisesta alkaa olla jo kevätpäivän tasaustakin varmempi kevään merkki. Helsingin Sanomien (HS 28.2.2016) mukaan maamme perusporvarijohto on nyt keksinyt lohkaista opiskelijoiden toimeentulosta 70 miljoonaa euroa vuoteen 2019 mennessä ja pidemmällä jatkumolla vielä 80 miljoonaa päälle. Tämä tarkoittaisi neljäsosan huononnusta nykytilanteeseen verrattuna.

Takapenkin huutaja on hämmentynyt tämän päivän valtapoliittisesta tavasta nähdä korkeakouluopinnot itsekkäänä sijoituksena omaan tulevaisuuteen. Esimerkiksi laajempia markkinavapauksia ajavan Libera-ajatushautomon tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen pitää opintotukea tulonsiirtona ”veronmaksajilta tulevaisuuden hyväosaisille”. Pursiaisen silmiin nykyinen tutkintomalli näyttäytyy ensitilassa taloudellisena investointina, jonka tuotto on melkein varmempi kuin Suomen sähköverkot First State Investmentsille.

Ei näin, Heikki. Ei näin. Ei tämä erottelu niin kyynistä ole, että puhuttaisiin pelkästään yhteiskunnan tai pelkästään yksilön eduista. Eivät ihmiset ajattele vain itseään. Ei suomalainen yhteiskunta pyöri pelkkien lääkäreiden, lakimiesten tai muiden todella hyvätuloisten varassa. Ei tänään eikä tulevaisuudessa.

Kyllä kouluttautunut väestö on myös yhteiskunnalle tuohta talletuslokeroon. Kyllä Suomessa tarvitaan myös lastentarhanopettajia, kirjasto- ja museoihmisiä sekä antropologeja. Kyllä suomalainen yhteiskunta pyörii tasapuolisen kouluttautumismahdollisuuden ja monenlaisten ammattiryhmien varassa. Myös tänään niin kuin tulevaisuudessa.

Arvoisa Huutajanne on erityisen huolestunut syvenevästä eriarvoistumisesta. Paitsi että opintotukea ollaan ajamassa lainapainotteisempaan suuntaan, on uhkana myös lukukausimaksujen yleistyminen suomalaisissa korkeakouluissa. Lukukausimaksujen laaja käyttöönotto on kuitenkin epärehellinen ja epäoikeudenmukainen toimenpide, mikäli sillä tähdätään vain hupenevan kassavarannon tilkitsemiseen. Tuskin sen kummempaa on SSS-miesten Suomessa lupa odottaa.

Opintotuen jatkuvaa leikkaamista on perusteltu muun muassa sillä, että se ikään kuin ajaa opiskelijoita rivakampaan valmistumiseen. Kuningasajatuksen logiikkahan nojaa siihen, että korkeakouluissa valuskeleva, opiskelijoiksi kutsuttava pullamössö näin kyllästyy luksuksettomaan elämänmenoonsa ja hankkiutuu itsekkään kulutushimonsa ajamana työelämään paremman elintason perässä. Ajatellaan, että opiskelijat himmailevat tahallaan; tulevat opintotuella toimeen jo sen verran hyvin, etteivät jaksa työelämään oikein edes vaivautua.

Oikeasti nyt ei kuitenkaan puhuta mistään yltäkylläisyydestä. Ei ole kyse laiskanpulskeasta retostelusta, velttoudesta tai loiselämästä duunarin kustannuksella. Etenkin pääkaupunkiseudulla moni Huutajan kollega on siinä tilanteessa, että melkein kaikki Kelasta irronnut tuki menee vuokranmaksuun. Käytännössä opiskelijaelämää päädytään sitten rahoittamaan joko velkarahalla tai sivutyöstä saatavalla tulolla. Toisin sanoen omillaan oleva opiskelija päätyy joko kahden työn tekijäksi tai yhteistyöhön sellaisen veljen kanssa, joka ennen pitkää muuttuu veljenpojaksi.

Takapenkin huutaja uskoo päässeensä opintotukikeskustelun esoteerisen zeitgeistin pulssille. Vaikka tämä saattaa kuulostaa oudolta, ei viesti ole tämän vaikeampi: opiskelija pysyköön köyhänä, kunnes päätoiminen palkkatyö hänet armahtaa! Niin ovat tytötkin tyttöjä ja pojat poikia, miesten euro isompi kuin naisten. Talkoohuuto kajahtaa – kenen velvollisuus on vastata siihen?

Teksti: Ville Nordlund

Rakas gradupäiväkirja 4 – Kyyhkynen 4/2014

IMG_1262Helsingin yliopisto myöntää vuosittain Gradut valmiiksi – stipendejä sellaisille opiskelijoille, jotka tarvitsevat enemmän tai vähemmän ulkopuolista rohkaisua sinänsä järkevältä vaikuttavan gradunsa loppuun saattamiseksi. Viikoksi tai kahdeksi jollekin Helsingin yliopiston tutkimusasemalle ilmaisen majoituksen ja ruokailun turvin nauttimaan optimaalisesta kirjoitusympäristöstä. Olin tänä vuonna yksi näistä onnekkaista stipendin saaneista. Toiveeni mukaisesti sijoituspaikaksi valikoitui Värriön tutkimusasema Savukoskella Itä-Lapin erämaassa ja 1090 kilometrin päässä Helsingistä. Nimi yksinkertaisesti kuulosti kaikista vaihtoehdoista hauskimmalta. Lisäksi, mitä syrjäisempi paikka, sitä todennäköisemmin välttyisin kaikenlaisilta häiriötekijöiltä. Hämmästyksekseni sain kuulla, että kukaan muu stipendin saaneista ei ollut toivonut kohteekseen kerrassaan hauskalta kuulostavaa Värriötä.  Tutkimusasemalle soitetun puhelun jälkeen en enää juurikaan ihmetellyt miksi:

 

Maija: Kuinka paljon tutkijoita ja graduntekijöitä mahtaa olla paikalla silloin, kun itse olen siellä?

Tutkimusaseman työntekijä: Ei täällä ole ketään muita, olet yksin. Harvoin on ruuhkaa muutenkaan.

M: Vai niin… Kai jotain henkilökuntaa täytyy silti olla paikalla?

T: No emäntä on. Hän tekee sinulle ruuat. Emännän lisäksi hänen aviomiehensä ja koiransa ovat paikalla. Koiraa ei saa silittää.

M: Selvä. Mitenkäs nuo majoitustilat?

T: Saat oman huoneen, kun ei täällä ketään muita ole. Sitten sinulla on ulkovessa.

M: Anteeksi, nyt taitaa puhelu pätkiä.. ulko… mikä?

T: Juu, ulkohuussi siis löytyy.

M: …

T: Mihinkäs aihepiiriin liittyen teet gradua?

M: Tutkin uusateismia.

T: Jahas. Itse vierailen loppuviikosta asemalla, ja meillä saattaa sitten olla keskusteltavaa. Olen nimittäin uskovainen kristitty.

M: Se sopii. Selvennän kuitenkin, että vaikka tutkin ateismia, niin se ei toki tarkoita, että välttämättä määrittelisin itseni ateistiksi.

T: Jaa, että yrität sitten tutkia ihan objektiivisesti vai?

M: Kyllä, juuri näin.

T: Jaa…

M: Oliskohan jotain muuta, mitä mun pitäis tietää?

T: Lähtiessäsi voit patikoida 8 kilometriä luonnonpuiston läpi tien varteen. Postiauto ottaa sut sitten kyytiin ja vie Savukoskelle.

M: Ka ka kahdeksan? Hmm… no mutta kiitoksia tiedoista ja oikein mukavaa viikonloppua sinne Lappiin.

T: Kiitos. Hei hei.

 

Kerrassaan hämmentävästä puhelukeskustelusta huolimatta tai toisaalta juuri sen vuoksi pakkasin rinkkani päättäväisesti täyteen gradukirjoja ja villasukkia ja suuntasin loppusyksyisenä perjantai-iltana kohti pohjoista. GPS näytti matka-ajaksi vaatimattomat 14 tuntia. Oma sisäinen GPS:ni oli aiemmin optimistisesti arvioinut, että ajomatka kestäisi ”noin kahdeksan tuntia”. Onneksi poikaystäväni oli suuressa erehdyksessään lupautunut mukaan markkinoimalleni ”kivalle pohjoisen reissulle” ja lähti uljaalla valkealla ratsullaan eli tuttavallisemmin Toyotallaan viemään minua kohteeseen. Takaisin saisin kuulemma tulla omin nokkineni, sillä tässä reissussa ei ollut oikein ”mitään helvetin järkeä”.

Ensin suuntasimme Helsingistä Lahden ja Mikkelin kautta Kuopioon. Jo tässä vaiheessa olimme ehtineet olla eri mieltä siitä, mikä on paras reittivalinta, mitä musiikkia ajomatkan aikana kuunnellaan ja sopiiko kylmäsavulohi eväsleipien täytteeksi.  Poikaystäväni alkuillasta lätkäkatsomossa nauttimat ”muutamat kannustusoluet” aiheuttivat myös sen, että sain kunnian ajaa ensimmäiset kuusi tuntia.

Siilinjärven ja Kajaanin välillä lumi ja järvien yllä lentävät viimeisten muuttolintujen parvet ympäröivät meidät. Astuimme ensimmäisen kerran ylös autosta Iisalmen jälkeisellä huoltoasemalla. Talvitakki oli kaivettava tässä vaiheessa takakontista ja nautittava lihis kolmella nakilla rekkamiesten öisessä pyhätössä.

Hyrynsalmen kohdalla päätimme pysähtyä hetkeksi auton takapenkille nukkumaan paikallisen S-marketin parkkipaikalle. Hetki venyi lähes viideksi tunniksi ja heräsimme kylmästä vapisten siihen, että joku hakkasi auton huurteista ikkunaa. S-marketin työntekijä kurkkasi sisään ja kysyi, onko meillä kaikki ihan hyvin. Vastasin kaiken olevan mainiosti ja totesin, että olemme vain pysähtyneet levähtämään gradumatkalla Lappiin. Hän tyytyi hetken tuijottamisen jälkeen vastaukseen ja toivotti hämmentyneenä hyvää aamunjatkoa.

Väänsin herätyksen saatuamme auton lämmityksen täysille, hyppäsin etupenkille ja jatkoin kohti Kuusamoa Dannyn kappaletta hyräillen:

 

”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo

sieltä vaan mä rauhani saan”

 

Biisi puhutteli. Ainoa ongelma oli, että meillä oli Kuusamon rauhasta huolimatta perinteiseen helsinkiläiseen tapaan kiire. Tajusimme olevamme jonkin verran aikataulusta myöhässä. Huristelimme Oulangan kansallispuiston ohi tuhatta ja sataa ehtiäksemme hyvissä ajoin valoisan aikaan Sallan kautta Savukoskelle.  Kurvasimmekin lopulta kimiräikkösmäiseen tyyliin jo aikaisin lauantai-iltapäivästä Savukosken kylälle. Korkkasimme heti alkajaisiksi teet paikallisessa Lyytin Bubissa. Pohjoisessa pubi nähtävästi kirjoitetaan bubi.

Löysimme bubin IMG_1266kulmilta paikallisen poromiehen, joka ohjeisti meille reitin loppumatkaa varten. Lähdimme hänen ohjeitaan seuraten köröttelemään tutkimusasemaa kohden, mikä tarkoitti käytännössä vielä lähes 100 kilometrin pituisen hiekkatieviidakon valloittamista. Viimeinenkin S- ja K-market jäivät taakse. Edessä siinsivät tuntureiden huiput. Porot hyppelivät tiellä ja taloja näkyi yhä harvemmassa.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme lopulta pienen metsäautotien varteen. Koko illan, yön ja päivän matkustamisen jälkeen edessä olisi vielä kahdeksan kilometrin tarpominen metsien ja soiden läpi tutkimusasemalle. Pakkailin metsän keskellä viimeisiä tavaroitani rinkkaan ja tutkailin iPadiin turvautuen vielä viime hetken reittiohjeita, jotka valistivat siitä, että matkan varrella maamerkkejä olisivat muun muassa kirkasvetinen puro, pitkospuiden viitoittama keskivälinjänkä, suuressa kuusessa oleva iso linnunpönttö sekä poroaidan veräjä. Aloin olla varma, että apurahan täytyi olla vain peitenimi Helsingin yliopiston ja erityisesti teologisen tiedekunnan ja oman graduohjaajani keinolle päästä minusta lopullisesti eroon.

Poikaystäväni päätti onnekseni patikoida kanssani asemalle ja otti parin surkealta näyttävän askeleeni jälkeen myös kiitettävän painavan rinkkani kantaakseen: ”Sä et muuten pääse ikinä perille ennen pimeää vaan jäädyt tänne metsään”.  Siinä vaiheessa viimeisetkin kuvitelmani eksoottisesta gradumatkasta aikoivat haihtua. Reilusti toista tuntia tarvoimme metsien ja soiden poikki hiljaisuuden vallitessa. Vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Seurasimme uskollisesti lumista polkua ja liukastelimme jäisillä pitkospuilla. Lopulta lähes vuorokauden kestänyt matkanteko palkittiin ja metsän reunassa kajasti valo. Olin vihdoin saapunut gradukotiini!

Matkanteon aikana mieleen hiipinyt hienoinen epätoivo vaihtui raukeaan tyytyväisyyteen. Tutkimusasema oli viihtyisä. Sain oman vaatimattoman huoneeni lisäksi pienen seminaarihuoneen käyttööni, koska paikassa ei tosiaan ollut isäntäpariskunnan lisäksi ketään muita. Minut pidettiin päivien aikana ruuassa ja lämmössä. Aamuisin kaurapuuro odotti aina liedellä. Sen jälkeen lueskelin koiruligradukirjallisuutta ja artikkeleja, kirjoittelin muistiinpanoja, kävin ympäröivässä luonnonpuistossa kävelyretkillä, syötin salaa aseman vahtikoiralle poron kuivalihaa ja saavuin lopulta päivällispöytään ja nautin aterian lisäksi emännän pelkästään minua varten valmistamia herkullisia jälkiruokaleipomuksia letuista korvapuusteihin. Iltaisin rentouduin erämaajärven rannalla olevassa saunassa ja venyttelin gradunteosta jäykistyneitä jäseniäni ja viiltävän terävästä ajatustyöstä rasittunutta mieltäni. Huussikin osoittautui keskivertoa tunnelmallisemmaksi.

Eräs ilta saunasta tullessani tähtitaivaan yllä avautui ihmeellinen näky. Vihreät revontulet peittivät koko taivaankannen ja valojen uskomaton tanssi pimeän metsän keskellä mykisti täysin. Viimeistään tämä luonnonihme vakuutti minut siitä, että gradumatkassa pohjoiseen oli sittenkin jotain järkeä. Kiloja graduretriitissä taisi kyllä loppujen lopuksi kertyä uusia gradusivuja enemmän.

 

Teksti & kuvat: Maija Halme

Kirjoittaja on kahdeksannen vuoden uskontotieteen pääaineopiskelija, joka aloitti graduseminaarin syksyllä 2013

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

 

Kirkkovieraana – Kyyhkynen 1/2014

Lapuan hiippakunta ojensi kättään teologian opiskelijalle ja maksoi kolmipäiväisen koulutuksen lounasta ja illallista myöten. Matkustin Seinäjoki Areenalle puhumaan ja kuulemaan jumalanpalveluksesta, bongaamaan piispoja ja toivottavasti oppimaan jotain. Täyttyikö tavoite?KirkkovierasKontula

Jumalanpalveluspäivät aloittavaan paneeliin oli kutsuttu arkkipiispa Kari Mäkinen, kansanedustaja Anna Kontula, YLE:n vastaava tuottaja Anna Simojoki, nuorisotyönohjaaja Petri Katko sekä luottamushenkilö Lauri Kopponen. Keskustelua käytiin hengellisen nälän ympärillä. Millaista nälkää koemme jumalanpalveluksessa? Onko meistä löydettävissä jokin yhteinen kaipuu ja voiko jumalanpalvelus auttaa? Jokaiselta kysyttiin alkuun jotain sellaista kivaa johdattelevaa, kuten mikä on parasta messussa, tai millainen messu on ollut ikimuistoinen.

Anna Kontulalta kysyttiin, mitä mieltä hän on noin niin kuin kilpikonnaihmisenä siitä, että järjestettäisiin kilpikonnien omistajille omia messuja. Kontulan mielestä se olisi siinä mielessä hyvä idea, että kalliolaisia kilpikonnanomistajia on aika vähän. Mitä vähemmän ihmisiä messussa käy, sitä parempi. Kontula sanoi käyvänsä messussa ainoastaan sen ehtoollisen vuoksi. Kaikki muu on turhaa, eikä messusta parhaallakaan tahdolla ole löydettävissä Jumalaa.

Hetken tuntui kuin ympärilläni istuneet kuuntelijat olisivat kohahtaneet samanaikaisesti. Mutta se saattoi olla kuvitelmaa, koska oikeastaan uskonelämän ammattilaiset eivät pienestä pelästy. Jossain muussa yhteydessä oltaisiin voitu harrastettu aktiivista mielensä pahoittamista, mutta jumalanpalveluspäivillä panelistit innostuivat myötäilemään: ”Onhan siinä puolensa, kyllä.”, ”Ja en minäkään niin hirveästi kirkossa käy.”, ”Eikä siitä messusta välttämättä niin kamalasti irti saa.”

Avaus nostatti kysymyksiä siitä, millainen kirkossa kävijä on hyvä kirkossa kävijä. Jossain vaiheessa Lauri Kopponen lanseerasi keskusteluun termin kirkkovieras. Sellainen tyyppi siis, joka ei ole kotoa oppinut olemaan kirkossa, jaksa aktiivisesti osallistua mihinkään ja kokee vieraaksi tämän yhteisöllisyyden muodon kaikkine hankaline kaavoineen. Kokeeko kirkkovieras jumalanpalveluksen kuin niin moni teologi TYT:n? Sellaiseksi sisäpiirivenkuiluksi nimittäin. Ja mitä sellaiselle vieraalle oikeastaan pitäisi tehdä?

Kontula kysyi seuraavaksi, miksei kirkkoon voi mennä koska tahansa. Tai miksei yksityisen ripin mahdollisuutta pidetä näkyvimmin esillä. Reformaatiosta on jo sen verran aikaa, etteikö luterilainenkin kirkko voisi hieman kallistaa päätään vanhojen perinteiden puoleen. Yksi näistä voisi olla vaikka vanha hyvän ajan rippituoli. Tämän ajatuksen kanssa Kontula on samoilla linjoilla Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon kanssa, joka on suunnitellut Kallion kirkkoon niin rippituoleja kuin pidempiä aukioloaikojakin.

Anna Simojoki huomautti, että ihmiset eivät hae jumalanpalvelukselta välttämättä pelkästään helpotusta tunnontuskiin. Se yhteisöllisyys on isossa osassa kaikkea seurakuntaelämää. Kaipuu vahvaan yhteisöllisyyteen on nykyaikaa.

Arkkipiispa Kari Mäkinen, joka oli avannut jumalanpalveluspäivät tunnustamalla, ettei oikeastaan koskaan ehdi kotiseurakuntansa kirkkoon (kun ei töiltään meinaa ehtiä), sanoi ettei oikeastaan osaa antaa erityistä loppukaneettia paneelille. Sen jälkeen hän sanoi muutaman tiivistämän ja harkitun sanan. Jumalanpalveluksen muuttumaton ydin on pyhän kohtaamisessa. Pidetään siitä kiinni. Ja arvatkaa vaan, mistä juteltiin myöhemmin kahvipöydässä.

Teksti: Ella Luoma

Ilmestyi ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

Arkistojen kätköistä – Kyyhkynen 2/2013

Pitkiä kokouksia ja asianmukaisia kokous- ja neuvottelumenettelyjä kohtaa moni viimeistään työelämässä, mutta monelle yliopistolaiselle järjestöjyrälle nämä tulevat tutuksi jo opiskeluaikana. Niin tutuksi, että kokoustamisen virallisista käytännöistä väännetään nörttipöytäkirjamäistä vitsiä, joka huvittaa lähinnä vihkiytyneitä. TYT:ssä on kokoustettu virallisen ja päätösvaltaisen osuuden ulkopuolella huumorin siivittämänä näköjään jo 70-luvulla. Oheinen kieli poskessa laadittu varjopöytäkirja varmasti huvittaa lähinnä ainejärjestössä, osakunnalla tai muussa ylioppilasliikkeen osasessa kokoustamiseen tottuneita konkareita, mutta osoittaa sen järjestötoiminnan tärkeimmän puolen, että yhdessä tekeminen on kuitenkin mukavaa. Niin mukavaa, että sitä kokopöytäkirjaustaa vaikka puolenyön jälkeenkin, luultavasti jopa ”läpällä ja kännissä”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti & Kuva: Antti Virtanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2013

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin ”Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa lutteriprofiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa ”Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi ”Näytä niille kemisti” tai edes ”Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Porthanian valtaajilta puuttuu viesti

Keskiviikkona Docventures otti yhteyttä Porthanian valtaajien leffakerhoon. Valtaajilla oli tilaisuus kertoa Ylen kanavilla, mitä he haluavat sanoa pääministeri Juha Sipilälle.

Valtaajien viesti kuului: ”Me emme käy keskustelua. Me kehotamme muissa yliopistoissa samanlaiseen toimintaan.”

Kukaan ei oikein tiedä, mistä valtaus lähti liikkeelle, kuka on tempauksen takana tai mikä on sen päämäärä. Keskiviikkona selvisi, että valtaajien asenne keskusteluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen on varsin kielteinen.

Tämä on valtauksen ongelma. Sillä ei ole minkäänlaista sanomaa.

Valtaus ei hyödytä ketään eikä mitään mutta haittaa monia. Porthanian vartijat tekevät pitkää päivää – takaraivossaan tieto, että yliopiston ”muuhun henkilökuntaan kohdistuvat” irtisanomiset koskevat kenties juuri heitä. Jos minulla olisi yt:t edessä, ei vallankumouslarppauksen suitsiminen juuri lohduttaisi. Samoin yliopiston opetushenkilökunta joutuu käyttämään työaikaansa luentosalien vaihteluun ja siitä opiskelijoille tiedottamiseen.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Liput liehuivat Porthaniassa.

Koulutusleikkauksia valtaus ei mitenkään hidasta. Sipilää ei Portsun valtaus hetkauta. Sipilä tietää, että yliopistoväki on hänelle vihainen. Harvoin pääministerille buuataan yliopiston avajaisissa. Tyhmähän hän on, jos ei ymmärrä, että yliopistolla ollaan syystäkin vihaisia.

Huomionarvoista on ollut HYYn hiljaisuus, vaikka valtaus hankaloittaa jo opiskelijoiden arkea, erityisesti mikäli luentoja joudutaan perumaan. Jotkut eivät ole tulleet yliopistoon hengaillakseen aulatiloissa, vaan kuullakseen tutkimukseen perustuvaa opetusta.

Olen äärimaltillinen. Mielenosoituksia enemmän uskon vuoropuheluun ja vaihtoehtojen tarjoamiseen. Pidän innovaatioista. Jaan mielelläni somessa Juhana Vartiaisen blogin, jossa tämä ehdottaa opposition laskelmien simulointia.

On hyvä, että yliopistoilla sanotaan kovaan ääneen leikkauksille ”ei käy”. On kuitenkin tehotonta, jos se on ainoa viesti. Yliopistojen vastuulla ei toki ole vaihtoehtojen miettiminen hallituksen leikkauksille – opposition tulee välikysymyksillä ja varjobudjeteilla pitää siitä huolta. Yliopistoyhteisön tehtävä on kuitenkin kertoa, miksi tieteestä ja koulutuksesta ei saa leikata. Sitä eivät valtaajat ole tehneet.

teksti: Ville Hämäläinen
kuva: Samuli Suonpää

kirjoittaja on teologian ja filosofian ylioppilas

Get angry, get organized: Teologina yliopistovaltauksessa

”On mahtavaa, et meidän ei enää tarviii jauhaa siitä suurten sukupolvien good-old-fucking Vanhan valtauksesta”, hörähtää toimittaja Sami Kuusela Docventures-ohjelmassa syyskuun 23. päivänä. Suomen historian pisin yliopistovaltaus on juuri päässyt suoraan lähetykseen kertomaan kuulumisiaan. Tavoitteita ovat:

  1. Vastustetaan koulutusleikkauksia ja koko leikkauspolitiikkaa ylipäätään
  2. Vaaditaan suoraa demokratiaa ja kolmikantaa koko koulutusjärjestelmään
  3. Vastustetaan koulutuksen kaupallistamista. Yliopistovaltaus kutsuu kaikkia yleislakkoon.

Helsingin yliopiston Porthania on siis vallattu, mutta mistä oikeastaan on kyse?

Valtaajat Porthanian pihalla

Valtaajat Porthanian pihalla

Get angry, get organized

Aloitetaanpa alusta. Perjantaina 18.9 Helsingin Rautatientori kuhisee. Hallituksen ”kipeiksi” kuvaamat leikkauspäätökset saavat laajaa vastarintaa STOP-mielenilmauksessa. Olen paikalla seuraamassa tilannetta: Pyörin ympäriinsä OAJ:n ilmapallojen alla, etsien sopivaa paikkaa. Ohitan opettajia, metallityöntekijöitä, palomiehiä… lopulta löydän yliopisto-opiskelijoita.

Paikalla ollaan syystä. Samat sanelupäätökset, joita hallitus uuskielellään kutsuu myös ”uudistuksiksi”, osuvat nimittäin erityisen kipeästi, arviolta noin 3 miljardin euron osalta koulutukseen. Yksi kovimmista yksittäisistä maksajista on Helsingin yliopisto, joka 16.9. tiedottikin aloittavansa yt-neuvottelut ja irtisanovansa 1200 työntekijää.

Mielenilmauksen jälkeen noin 300 aiheesta kiinnostunutta siirtyy Porthaniaan yleiskokoukseen, josta iso osa jää puuhaamaan työryhmiä. Vasta edellisenä päivänä yliopistolaisten yleiskokouksessa oli päätetty, että perjantaina vallataan. Nyt ollaan sitten valtaamassa, yötä-päivää: Paikalle ilmestyy päivystysvuoroja ja siivouslistoja, pystytetään tili Facebookiin ja Twitteriin, organisoidaan siivoaminen, hankitaan pääosin dyykattua ruokaa, sovitaan turvallisemman tilan ohjeet ja täytetään päivät ohjelmalla. ”Pyramidin pohja, alas valuu paska”, räppää perjantain bileissä esiintyvä Julma H. Loput valtauksesta toteutetaan rauhallisemmin, ohjelmassa on muun muassa keskusteluja, luentoja ja dokumentteja. Itse olen monen muun tavoin osa-aikainen valtaaja, osan öistä nukun kotona, osan luentosalin kylmällä lattialla.

Konsensusta metsästämässä

”Yleiskokous on päättävä elin, siellä muodostetaan meidän kantamme, ja se on ruohonjuuritason. Meillä on yleiskokouksessa päätetyt tavoitteet ja metodit, kaikki jotka ovat mukana tässä liikkeessä allekirjoittavat ne. Muuten mielipiteet saattavat erota tosi paljon”, toteaa alusta asti mukana ollut sosiologian opiskelija Inkeri Rönnberg. “Näen tämän liikkeen tosi tärkeänä. Mitä me teemme ja ennen kaikkea miten me teemme asioita on uskomattoman hienoa. Meillä on täällä niin laaja kirjo ihmisiä, jotka jaksavat istua kokouksissa ja keskustella asioista kunnes löydetään yhteisymmärrys. Kaikki antavat kaikkensa ja se on uskomatonta.”

Liikkeessä ollaan tarkkoja, ettei puhuta muiden suulla mitään, mitä ei ole yhteisesti konsensuspäätöksellä varmistettu. Ylioppilaskuntaan tai muihin organisaatioihin yleiskokouksella ei ole kantaa. “Tämä on suoran demokratian paikka, jossa päätetään konsensusmetodilla. Tapa tehdä asioita on täysin erilainen. Meillä on kuitenkin ollut paljon HYYn jäseniä mukana”, Rönnberg kertoo.

“Hetkinen, tää on vallattu!”Valtaajien kirjasto

Valtauksen keskiössä on päivittäinen yleiskokous. Tiistain suuressa yleiskokouksessa oli jo yli 300 ihmistä. Siellä tukensa ja terveisensä toivat mm. HYY, YHL ry, Tieteentekijöiden liitto, eileikata.fi ja Suomen Talousdemokratia ry. Tukijoita löytyy myös yliopiston henkilökunnasta: Porthanian valtaajille lahjoitettujen kirja- ja pyyhekassien takana on liikehdintää tukeva soveltavan tilastotieteen dosentti Kimmo Vehkalahti: “Sanoin, että jätän kaiken tähän ja saa jäädä, eikä tarvi palauttaa.” Hän törmäsi valtaukseen käytännön tasolla: “Mooc-kurssini ison pajan piti olla ykkössalissa, kun tajusin että hetkinen, tää on vallattu!” Luentosalin puuttumisesta huolimatta Vehkalahti tukee aktiivisuutta, kunhan kritiikki on suunnattu oikein: “Sipilän hallitus leikkaa. Rehtori joutuu vain toteuttamaan, joten se ei ole oikea osoite.”

Luennoilla kuulee silloin tällöin muminaa valtauksesta, mutta kysyessäni kantoja harva edes on varma mistä on kyse, vielä harvempi haluaa kommentoida. Lopulta ryhmätyötä Porthaniassa tekevä joukko englantilaisen filologian fukseja tarttuu haasteeseen: ”Puolesta kai, kai niillä on oikeus tehdä mitä haluavat. Mutta toimiiko toi?” pohtii Dahat Dara ryhmänsä kanssa. Ulkona jään Punaisen ristin työntekijöiden kynsiin, mutta käännän keskustelun valtaukseen. ”Pakko kai olla samaa mieltä”, sanoo feissarina toimiva Ruslan, ”koulutuksesta ei pitäis leikata.” Kollega Sahcie komppaa: ”En tiedä tai vastusta kaikkia leikkauksia, mutta koulutukseen ja tutkimukseen pitäisi panostaa.”

Yliopistovaltaus päättyi Porthaniassa lauantaina 26.9. klo 18. Liikehdintä jatkaa toimintaansa, seuraava yleiskokous pidetään 7. lokakuuta. Liikkeen tulevaisuus ja vaikutukset ovat epävarmoja. Varmaa on vain se, että Porthanian valtaus jää pysyväksi osaksi Helsingin yliopiston historiaa.

teksti: Emilia Kuusisto
kuva: Hilla Kurki (valtaus pihassa), Kimmo Vehkalahti (valtauskirjasto)

Kirjoittaja on yliopistovaltaukseen osallistunut N:n vuoden opiskelija.