Meidän herjamme tähden

 

”Nyt menee niin jumalan pilkkaamiseksi ettei mitään rajaa. Vaikka ei uskoisi itse niin pitääkö siitä silti tehdä noin hirveitä sketsejä?” nimimerkki Vierailija kommentoi Vauva-lehden nettifoorumilla Putous-sketsiohjelman jaksoa, jossa ”Enkeli Taivaan” -virrestä oli tehty juopotteluaiheinen versio. Sen esittivät ortodoksipappia parodioiva hahmo Isä Nitro sekä höyhensiipinen Amurin enkeli. ¶ Taitelijoita ja kirjoittajia syytetään silloin tällöin jumalanpilkasta, pyhäinhäväistyksestä tai, jos asia saadaan vietyä oikeuteen, uskonrauhan rikkomisesta. Usein seuraa julkista väittelyä siitä, ovatko tällaiset syytökset aiheellisia, sopivatko ne yhteiskuntaamme, ja onko kaikkien uskonrauhalla sama suoja. Kyyhkynen esittelee eri näkökulmia tähän aiheeseen.

Kehen rienaus kohdistuu?

”Jumalanpilkkaa ovat loukkaavat sanat Jumalaa kohtaan, häpäisevät teot pyhiä esineitä tai symboleita kuten ikoneita kohtaan”, luonnehtii kirkkoherra Nikolai Voskoboinikov ortodoksisesta Pyhän Nikolauksen seurakunnasta. ”Sitä voi olla missä tahansa ympäristössä, myös mediassa ja taiteessa.”

Töölön kirkkoherra Auvo Naukkariselle perinteinen jumalanpilkan käsite ei ole merkityksellinen, koska siihen kuuluu, että määritellään Jumala ja hänen loukkaantumisen aiheensa. ”Ihmiset eivät voi objektiivisesti tehdä näitä määrittelyjä, joten ei pitäisi käydä oikeutta Jumalan puolesta”, Naukkarinen perustelee. ”Uskonnollisia tunteita voidaan silti loukata, mikä kannattaa ottaa vakavasti.”
Naukkarinen oli vuonna 2013 osallisena kohussa, joka liittyi teatteriesitykseen Temppeliaukion kirkossa. Hänen mukaansa seurakunnalle ei selvitetty etukäteen, mitä esityksessä aiottiin tehdä. Alttarilla muka virtsattiin ja tuseerattiin sekä pestiin jalat kastemaljassa.

”Jumala tuskin suuttui, mutta minä ja monet seurakuntalaiset kyllä”, sanoo Naukkarinen. ”Näytelmän tekijät halveksivat oikeuttamme määritellä rajat kotikirkossamme.”

Pyhä yhteisön ja yksilön rajapinnassa

Putouksen ohjaaja-käsikirjoittaja Joonas Nordman. Kuva: Nico Siekkinen.

Putouksen sketsejä ei esitetä kirkossa, mutta miksi joku ei voi hyväksyä niitä ylipäätään? Ohjelman ohjaaja-käsikirjoittaja Joonas Nordman pitää merkittävänä, millaiseen maailmankuvaan ihminen kasvaa. ”Jos elää kovin homogeenisessä ympäristössä, käsitys huumoristakin jää yksipuoliseksi.”

Myös Nordmanille jumalanpilkka on vaikea käsite. ”Ihminen loukkaantuu, mutta ilmaisee sen sanomalla, että Jumalaa on loukattu. Oma tunne ulkoistetaan, ja se tekee asian vaikeaksi.”

Ajatus tulee lähelle perinteisiä pyhyysteorioita. Sosiologian isä Émile Durkheim (1858–1917) katsoi, että pyhä edustaa yhteisöä, joka palvomissaan asioissa kohtaa oman itsensä. Kun pyhä on ”me”, joka sisältää minut, pyhän loukkaaja loukkaa minua. Onko meillä kaikilla jokin tällainen kohde, jossa oma itseytemme on edustettuna? Ehkä, mutta pyhyyttä voi lähestyä muullakin tapaa.

”Se voi olla jotain, mikä herättää hartautta ja koskettaa; esimerkiksi vanhemman ja lapsen suhde”, sanoo Nordman. ”Kyllä minulle myös kirkko ja sen symbolit ovat pyhiä. Mutta pyhyys ei vähene, jos niistä tehdään huumoria.”

Kaikille suomalaisille pyhä ei ainakaan ole Jeesus, risti tai Enkeli Taivaan. ”Yhteiskuntamme ei ole homogeeninen, ja siksi jumalanpilkan ongelma käsitetään väärin”, arvioi Nikolai Voskoboinikov. ”Uskonnollisessa kentässä syntyy uusia ryhmiä ja pyhyyden kohteita, jotka voivat olla monille epäselviä.”

Moniarvoinen yhteiskunta on siitä oikukas, että aina ei edes tiedä, milloin häpäisee jotakin pyhää tai rikkoo jonkin yhteisön rajoja. Ehkä tästä kasvaa myös poliittinen korrektius: viiteryhmät tulkitaan arvoyhteisöiksi, joita ei saa loukata.

Pyhän kunnioittamisen problematiikkaan kuuluukin kysymys, näemmekö yhteiskunnan koostuvan enemmän ryhmistä vai yksilöistä. ”Omasta uskonnostaan tai etnisyydestään on sopivaa vitsailla”, pohtii Joonas Nordman. ”Toisen ryhmän alueelle ei pitäisi mennä, ainakaan ellei oikeasti tunne sitä.”

Valtio pyhän takaajana

Sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta. Kuva: Antti Nylén.

Välillä rajat silti ylitetään, ja oikeusvaltiomme rientää varjelemaan erilaisia pyhyyskäsityksiä. Tuomas Äystö tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa uskonrauhan rikkomisista Suomessa vuodesta 1999 lähtien. Viranomaiset ovat puuttuneet rienaukseen melko epäsäännöllisesti. ”Tapaukset koskevat isoja uskontoja, monesti islamia. Tuomioita on tullut ajanjaksolla alle 20”, Äystö valaisee.

Yksittäistä tapausta aletaan helpommin tutkia, jos se liittyy yleisesti tunnettuun uskontoon ja saa julkisuutta. ”Aikoinaankin Hannu Salaman Juhannustanssit herätti paheksuntaa vasta, kun arkkipiispa moitti sitä juhlapuheessa. Sitten tuli oikeudenkäynti ja jumalanpilkkatuomio”, Äystö muistuttaa.

Auvo Naukkarisen mielestä käräjille ei pitäisi joutua, ellei ole häirinnyt uskonnonharjoitusta tai rikkonut hautarauhaa. Hän viittaa tuoreen kansalaisaloitteen ajamaan lakiin, jossa pyhänä pidetyn asian julkinen herjaaminen ei enää olisi rangaistavaa. ”Jos joku loukkaantuu, anteeksipyyntö on paikallaan”, sanoo Naukkarinen, ”mutta ei tunteilla sinänsä voi lain suojaa olla. Se merkitsisi mielivaltaa.”

Nikolai Voskoboinikovista asia ei ole vain kahden osapuolen välinen. ”Yhteiskunnan pitäisi rauhan ja järjestyksen tähden tuomita jumalanpilkka. Seuraamuksena voi olla anteeksipyynnön vaatimus tai muu rangaistus, riippuen tekijän katumuksesta ja aiheutuneesta vahingosta.”

Sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, ortodoksi hänkin, on hieman eri linjoilla. ”Ei taiteilijoita pidä panna vastuuseen jumalanpilkasta yhteiskunnassa, jossa pyhyyskäsitykset ovat näin vaihtelevia. Tabuja voi silti olla: esimerkiksi Muhammedin piirtämisestä on tullut islam-vastainen kannanotto, ja ymmärrän, että sitä vältetään.”

Olipa laki millainen hyvänsä, pyhyyden epämääräisyys julkisessa tilassa koskettaa kaikkia. Moni turhautuu, kun omia tärkeitä arvoja jatkuvasti ylenkatsotaan. Jotkut vetäytyvät kuplien suojaan tai lähtevät rettelöimään totuuksiensa puolesta. Onko tilanne kestämätön? Täytyykö meidän lopulta löytää – tai luoda – kaikille yhteinen pyhä?

Olavi Seppänen

Malja Kitkerille Neitsyille – Kyyhkynen 3/2011

Kirottu olkoon yritykseni viedä haastateltavani kupposelle kahvilaan syksyisenä arki-iltana Kalliossa! On tiistai ja kello lyö viittä. Se tarkoittaa lähes jokaisen anniskeluoikeuksia vailla olevan kahvilan sulkeutumista. Onnekseni Ravintola Rytmi toivottaa minut ja kolme seuralaistani lämpimästi vastaansa. Jännittää, sillä pöytääni saapuu kolme kypsää naista kabaree-orkesterista Kitkerät Neitsyet. Tällä kertaa kahvikupposten jatkeeksi joutuu osa tilaamaan hivenen muruakin rinnan alle. Hetkeksi koitamme kuitenkin unohtaa kiireemme ja käydä dialektiseen vääntöön.

 

Joonas: Keitä te ootte? Mistä te tuutte ja minne meette?

Eveliina: Me ollaan Kitkeriä Neitsyitä, me kaikki kolme. Meitä on myös lisää, mutta paikalla vain kolme. Me tullaan Helsingistä, töistä ja kokouksista. Tänään tulin tosiaan itse kotoa.

Leena: Eli töistä.

Eveliina: Juu eli siis lapsia oon ollu hoitamassa, joka käy kyllä työstä.

Vappu: Ja eiks me mennä näyttelyn avajaisiin, kuorotreeneihin ja himaan?

Joonas:Mikä on teidän juttunne?

Eveliina: Meidän juttumme on Kitkerät Neitsyet ja sitä kautta musiikki, mut ehkä erityisesti laulun sanoitukset ja tekstit.

Vappu: Ja teksteissä ehkä erityisesti ironia, itseironia ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus.

Leena: Kipupisteiden etäännyttäminen huumorilla…

Vappu: …niin isommassa mittakaavassa kuin yksityisen kokemuksen piirissä. Erinäinen karnevalistinen lähestymistapa

Leena: Laulamme kauniita lauluja ja rumia lauluja.

Joonas: Entä mikä mahtaakaan olla noiden sanoitusten ja tekstien terä?

Vappu: Se on varmaakin moniteräinen miekka.

Leena: Ehkä se on ironia, joka yhdistää ainakin 80% sanoituksista.

Eveliina: On kait meillä seassa muutama rakkauslaulukin, joissa ei ole niin paljon ironiaa.

Joonas: Eli ironia on se terän materiaali?

Leena: Ironia ja inhorealismi.

Joonas: Mitä sillä leikataan?

Eveliina: Ennakkoluuloja ja luutumia.

Vappu: Joskus on muotoiltu jossain, että armoa itselle ja lähimmäiselle. Nyt kun ollaan teologin kanssa juttusilla, niin puhutaan teologille tämän omalla kielellä. Itseironia ja karnevalisointi ovat kykyjä helpottaa todellisuuden kohtaamista. Tämä terä siis leikkaa niitä asioita, mitä kulloinkin koemme esiin noston arvoisiksi, niitä asioita, joita pidämme epäoikeudenmukaisina tai pilkan arvoisina.

 

KONFLIKTIEN ÄÄRELLÄ

Joonas: Pilkka ja ironia vaativat vastinkappaleiden tiedostamista ja asettamista niitä konfliktitilanteisiin. Sama pätee myös ihmissuhteiden konflikteihin, joita myös sanoituksenne käsittelevät. Puhutaanko hetki niistä?

Vappu: Kyse ei ole pelkästään konflikteista, vaan kontrastista. Siitä mitä sanon, miten elehdin ja liikun esiintyessäni lavalla. Meillä on aika paljon koreografioita. Ne tuovat usein jotain  lisää sanoitukseen ja se on kontrastia. Puhukaamme kuitenkin niistä ihmissuhteista.

Joonas: Mihin konflikteja siellä tarvitaan?

Leena: Ei niitä tarvita. Ne tulee ihan kutsumattakin, niin kuin kastike.

Joonas: Eli niihin ei kannata hakeutua?

Eveliina: Luoja paratkoon, jos joku haluaa konflikteja elämäänsä. Kuka nyt sellaista haluaa?

Leena: Ehkä teini?

Eveliina: Sekin kai hakee niitä epätietoisesti.

Vappu: Konflikteja haetaan kai silloin ulkopuolelle, kun on käynnissä ns. sisäinen konflikti. Eräskin psykologi sanoi, että ihminen pyrkii saamaan ulkoisen maailman vastaa maan sisäistä maailmaansa. Esimerkkinä teini, joka viiltelee itseään saadakseen sisäisen tuskansa ulkoisesti koettavaksi.

Joonas: Voiko eteen tulevilla konflikteilla kuitenkin rakentaa jotain?

Leena: Jos on vaikkapa piilevä konflikti. Se jäytää ja kaikki kärsivät, niin konfliktin tullessa julki, se käy kannattavaksi. Jos joku asia on väärin ilman, että kukaan uskaltaa sanoa sitä ääneen, sen soisi tulevan julki. Siitä meidän yksilösuhteisiin perustuvissa ja yhteiskunnallisissa lauluissa on kyse.

Vappu: Jos konfliktia ajatellaan dialektiikan välineenä, niin silloin se on perin toimiva juttu.

 

HETKI SUKUPUOLIKESKUSTELULLE

Joonas: Teidän yhteenne kuvauksissa ja sanoituksissanne tuntuu toistuvan myös eräs perin mielenkiintoinen sana. Nimittäin “feminismi”…

Vappu: Joo siis muiden kuvauksissa meitä luonnehditaan usein sellaisiksi. Feminismistä taidetaan kuitenkin varsinaisesti puhua vain kahdessa biisissä. Sana ”kondomi” mainitaan paljon useammassa laulussa, eikä meitä silti samaisteta ”kondomi-yhtyeeksi”. Sana ”ripulikin” on useammassa biisissä.

Joonas: Mitäköhän se feminismi oikeastaan on?

Leena: Feminismi, jota mä koen edustavani tämän kokoonpanon kautta on tasapuolisuuteen pyrkivää ja yhteen luokitteluperusteeseen päätymätöntä tasa-arvofeminismiä. Jälkimmäisellä tarkoitan, ettei sosiaalinen tausta, sukupuoli tai uskonto ei voi olla luokittelun peruste. Lisäksi tarkoitan vielä sitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja mitä siihen lähtökohtaisesti sisältyy. Naiseus minulla sattuu olemaan näistä taustatekijöistä lähimpänä, koska olen enemmän nainen kuin mitä olen maahanmuuttaja tai johonkin muuhun vähemmistöryhmään kuuluva. Ne mitä minun oletetaan tekevän naisena hyvillä mielin, ei ole välttämättä sitä, mistä minulle tulee välttämättä oikeasti hyvä mieli.

Vappu: Tilastollinen nainen ja tilastollinen mies ovat olemassa, mutta ne eivät välttämättä toteudu keskiarvon mukaan. Feminismistä puhuttaessa olen ehkä enemmän törmännyt niihin henkilöihin, jotka näkevät feministit pelkästään telaketju-/munanleikkaajatyyppeinä. Harvemmin tulee niitä ihmisiä, jotka sanovat ”Moi! Mä oon feministi” ja alkavat sitten juttelemaan.

Joonas: Tasa-arvofeminismi tuntee olevan yhteiskunnassamme eräänlaisena näkymättömänä oletuksena julkisessa keskustelussa. Kun feministeistä puhutaan ääneen, mielletäänkö ääneen lausuttu feminist aina telaketjutantaksi?

Eveliina: Mielikuva näkymättömästSieppasinä oletuksesta varmaan pitää paikkansa, kun

ollaan täällä pääkaupungissa, akateemisessa ympäristössä ja vaikkapa Suomen suurimmassa yliopistossa.

Leena: Omassa kokemuspiirissäni taas miehen ja naisen työt ovat edelleen oletettuja.

Joonas: Kuinka käy feminismin myötä miehille?

Eveliina: Hyvin!

Leena: Jos on mies tai nainen, niin sen ei tule rajata sitä, mitä voi tehdä, sanoa tai olla.

Vappu: Arvokysymykset koskevat todella kipeästi myös miehiä. On paljon sellaisia mieskulttuuriin kuuluvia asioita, jotka kaipaavat uudelleen tarkastelua.

Leena: Eräänä epäkohtana miesten kokemasta epätasa-arvosta otetaan vaikkapa aviomies, joka on sellaisella alalla, että mahdollisuus jäädä pidemmäksi aikaan kotiin hoitamaan lapsia on olematon, lähes kielletty.

Vappu: Jos äiti jää hoitovapaalle, niin sitä Suomessa jo paheksutaan. Isän hoitovapaalle jäänti saattaa taas olla salaa peruste irtisanomiselle. Samat eroavaisuudet ovat suhtautumisessa satunaiseen katuväkivaltaan tai vaikkapa syrjäytymiseen. Nyt kun otettiin tuo konflikti käsiteltäväksi, niin tässä on ajoittain keskustelussa asetettu nämä vastapooleiksi, vaikka ne ovat molemmat osa samaa kysymystä. Ei niin, että toisen ongelmia tulee dissata ja väheksyä.

Joonas: Ollaanko kuitenkin menossa parempaan vain huonompaan suuntaan?

Vappu: Ehdottomasti parempaan, kun suhteuttaa hommat sata vuotta taaksepäin. Nykypäivän esimerkkinä tuosta yliopistostakin: naistutkimuksen laitoskin on nykyään sukupuolitutkimusta eli siellä tutkitaan myös niitä rooleja, mitä miehet ottavat. Kaikki puhuvat tosin siitä, mistä itse tietävät. Itse asun Käpylässä ja minulla on feministimies, jonka kanssa jaan kokemuksia.

Eveliina: Kokemuspiiri avautuu hyvinkin paljon, kun menee vaikka jonnekin satunnaiseen baariin. Esimerkkinä tämä baari, jossa nyt istutaan. On loppupeleissä aika harvinaista, että voimme käydä keskustelua suomalaisessa baarissa feminismistä ilman, että joku tulee kommentoimaan.

Joonas: Onko arkkityyppiselle Urpolle, unohdetulle sovinistille sitten mitään paikkaa tulevaisuudessa?

Leena: Ei hänen tarvitse olla enää Urpo, unohdettu sovinisti. Hänen ei tarvitse pitää enää kiinni niin pelokkaasti niistä miehisyyden muureista, jotka hänestä sen sovinistin tekee.

Vappu: Tällä kai tarkoitetaan sellaista tilastollista miestä, joka haluaa pysyä omana itsenään? Ihan” feel free”. Kyllä tähän diiliin kuuluu se, että saa olla vaikkapa naisellinen nainen tai joku. Kyllä mä luulen, että toisten sortamisen ja oman vapauden väliltä voidaan löytää kultainen keskitie, jota me kaikki voimme kulkea.

 

Teksti:Joonas Rajatalo

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2011  ”Kupponen retaleen seurassa”-palstalla

Kitkerät Neitsyet ovat suomalainen kabareeyhtye, joka koostuu monista ennakko-oletuksista huolimatta viidestä miehestä ja neljästä naisesta. Bändin jäsenistöstä löytyy niin   kieltenopettajia lavastaja, graafikko kuin intohimoinen pingiksen pelaajakin.

Vappu Rossi – laulu

Eveliina Allonen – laulu

Leena Liimatainen – laulu

Ruth Pihljerta – laulu

Kai Herdin – basso

Antti Mattila – piano

Markus Vaalgamaa – kitara

Juha Nurmi – saksofoni

Antti Martikainen – rummut