Miksen kelpaa kirkolle? – Minna – Kyyhkynen 1/2014

Minnan löytäminen ei ollut vaikeaa. Hänen äänensä kuulee nurkan takaakin ja – siltä minusta on tuntunut – puheenaihe on aina sama. ”No kun minä olen lesbo, niin…” Olin joskus kysynyt häneltä määrittääkö hän elämäänsä ja persoonaansa kokonaan seksuaalisuuden kautta. ”No olethan sinäkin tuollainen valkoihoinen, keski-ikäinen heteromies. Mitä muuta sä muka oot?” Yritin silloin vastata, että opiskelija, isä ja teologi. Tai venäläisen surrealismin ystävä, some-addikti ja tuleva pappi. ”Niin just. Sulla on tohon mahdollisuus. Mulla ei. Kun mä oon lesbo. Ei tässä ole muulle tilaa niin kauan kuin sille lesboudelle ei ole. En mä uskalla pappeudesta vielä haaveillakaan, ei täällä homopappeja kukaan kaipaa.” Eipä kai, mutta hyvä pappi sinusta tulee, väitin. Ja toivottavasti minun kirkkooni.

Heti haastattelun alussa Minna pyytää, että haastattelu tehtäisiin anonyymisti. Pyyntö yllättää minut täysin ja sanonkin sen. Miksi tässä pitäisi nimettä olla, Minnahan pitää sateenkaaripinssiä ja tuntuu jatkuvasti julistavan lesbouttaan. ”Se on eri asia. Tää on ihan toinen maailma tää tiedekunta kuin kirkko. En mä halua kirkon virkaa lesbona tavoitella enkä naisenakaan vaan teologina.” Minnan mielestä teologit yliopistolla elävät kuplassa. ”Täällä varmaan kolme neljäsosaa kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja ne loput ymmärtävät pitää turpansa kiinni.” No sehän on hyvä, ehdotan. Tulevaisuus on tasa-arvon ja avoimuuden? ”Ei se niin mene. Sitten kun ne valmistuu täältä ne pakenee kirkon virallisen linjan taakse ja tämä nuoruuden idealismi unohtuu.”

Minulle se kirkon virallinen linja ei oikein ole auennut. Kirkon mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, mutta homoja ei saa sortaa. Ja homous on ominaisuus, ei päätös. Ja kaikille ihmisille toivotaan onnellista parisuhdetta. Homojen parisuhdetta ei kuitenkaan siunata, mutta heidän kanssaan voi rukoilla. ”Niin, mutta mitä siinä sitten rukoiltaisiin?”, kysyy Minna. ”Sitäkö, että olkaa iloisia ja onnellisia mutta älkää olko homoja? Tai voimia pitää se suhteenne piilossa ettei meidän muiden tarvitse nähdä että maailmassa on homouttakin?”

Hienoa olisi, jos osaisin vastata. Sen huomaa Minnakin. ”No, nyt kun kerrankin olet hetken hiljaa, saanko vähän puhua siitä pappeudestakin? Sen takiahan sinä tätä haastattelua pyysit.” No ole hyvä vain. ”Toi epätietoisuus tässä vaikeinta on. Kun minä en oikeasti tiedä mitä mieltä kirkko on minusta! Arkkipiispa on aamulla yhtä mieltä ja illalla toista. Ja muut eivät sano suoraan.”

”Nyt se menee niin, että jos mä pidän suuni kiinni ja otan tän pinssin pois, mä varmaan saan vihkimyksen. Ainakin osalta piispoista. Mutta ei se oikein käy että mut vihittäisiin, mutta mun parisuhdettani ei. Eihän siinä mitään järkeä olisi että pappi eläisi synnissä. Minä joko kelpaan kirkolle tai sitten en kelpaa. Kokonaisena.”

Eikös Helsingin piispan kanssa nyt pitäisi kuitenkin olla asiat hyvin, tarjoan vielä. ”No ei me kaikki Helsinkiin voida hakeutua? Ei yhdestä Helsingistä mitään erillistä homohiippakuntaa voi tehdä!” Yritän sanoa, että niinhän se naispappeudenkin kanssa oli. Hiippakunnissa oli eroja, Rimpiläinen ei naisia papiksi vihkinyt. ”Sehän tässä mua pelottaakin. Että kun on 30 vuotta puhuttu naispapeista niin nyt alettaisiin puhua homopapeista. Jos mä joskus saan vihkimyksen, olenko mä sitten naispappi vai homopappi vai naishomopappi? Miksen mä saa vaan olla pappi?” Niinpä, Minna. Mikset saisikin. Hyvän papin me sinustakin saamme – jonakin päivänä.

Miksen kelpaa kirkolle? on kaksiosainen juttu. Toisessa osassa haastateltiin naispappeutta vastustava Harri.

Teksti: Samuli Suonpää

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *