Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään?

Osa 1: Ajatuksia tutkintouudistuksesta 1980- ja 2010-luvulla

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

Kyyhkysen numeron 2/1982 pääkirjoituksessa ”Tutkintoremonttia kaivataan” vuoden 1978 tutkintouudistukseen tyytymätön päätoimittaja kutsui uudistusta ”hajanaiseksi, laajaksi ja silputuksi.” Ongelmallisena nähtiin se, että opiskelijalla olisi jo opintojen alussa pitänyt olla käsitys siitä, millaiseen tehtävään ja työhön hän haluaisi erikoistua ja valmistua.

Toisaalta myös tutkinnon tavoitteet nähtiin epärealistisina: ”Meistä haluttiin vähän paljosta tietäviä yleisteologeja, jotka kuitenkin erikoistuisivat jo opiskeluaikana – turhaa toiveajattelua.” Opiskelija kaipasi myös teologeille proseminaareja, jotka olivat jo humanisteilla käytössä (jossakin on siis selvästi menty eteenpäin!) ja tuskaili sitä, että graduun oli varattu opintoviikoissa mitattuna aivan liian vähän aikaa.

Kyyhkysen 4/1986 mielipidepalstan kirjoituksessa ”Asioista pihalla on korkeakoulu” pohdiskeltiin jälleen tutkintouudistuksia. Viimeisimmässä uudistuksessa oli pyritty lisäämään tutkinnon käytännöllisyyttä ja tekemään siitä paremmin työelämän tavoitteita vastaava.

TYT:n silloisen teemaministerin, Tapio Koivukarin, mielestä siinä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti onnistuttu. Tulevaisuuden ennakointi oli teologeille vaikeaa. Opiskelijoiden tulevaisuus vaikutti epävarmalta – löytyisikö ”taivaanrannan färjäreille” töitä, kun viiden tai kymmenen vuoden päähän oli humanistien (tai teologien) kovin vaikea nähdä?

Samalla tutkinto oli muuttunut hajanaisemmaksi ja vähentänyt mahdollisuuksia syventyä omaan erikoisalueeseen. Myös tiedonkulku uudistuksesta ja sen seurauksista ei aina tuntunut etenevän tarpeeksi hyvin, eivätkä opintopisteet olleet jakautuneet tasaisesti kurssien vaativuuden mukaan.

Siirrytäänpä ajassa eteenpäin. On vuosi 2016. Teologinen tiedekunta on myllerryksen vallassa. Hallintorakenne uudistuu, tiedekuntia halutaan yhdistää, tutkintorakenteita pitäisi muokata uusia tavoitteita vastaaviksi.

Samaan aikaan Suomen hallitus aikoo leikata koulutuksesta monella sektorilla: yliopiston rahoitusta pienennetään, opintotukea ollaan muuttamassa lainapainotteisemmaksi ja sen vaatimuksia aiotaan kiristää. Sekin luo omalta osaltaan paineita yliopistolle ja koulutuksen uudistamiselle.

Suurin osa opiskelijoista on hämillään, huolissaan tai ainakin jossain määrin pihalla tilanteesta – mutta siitä huolimatta monilla tuntuu olevan uudistuksista ja leikkauksista vahvoja mielipiteitä. Lisäksi kysymyksiä riittää, mutta niihin on vaikea löytää selviä vastauksia.

Löytyykö töitä valmistumisen jälkeen? Mitä tiedekuntien yhdistyminen tarkoittaa ja kenen kanssa on tarkoitus mennä kimppaan? Antaako tutkinto tarpeeksi eväitä ja kokemusta työelämää varten? Missä määrin pitäisi säilyttää teologian yleissivistävä pohja, missä määrin taas kaivattaisiin erikoistumista?

Isoin ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin ennenkin: tietoa uudistuksista tai vaikutusmahdollisuuksia niiden suhteen ei tunnu olevan tarpeeksi. Huhupuheita liikkuu käytävillä ja Olkkarissa, mutta mitä oikeasti tarkalleen ottaen tapahtuu? Mikä muuttuu, mikä pysyy samana? Mitä menneistä uudistuksista on opittu – vai onko mitään? Mikä on säilyttämisen arvoista, mikä todella kaipaa uudistamista?

Ja ennen kaikkea: mistä sitä tietoa löytyy?

Teksti: Miina Hakonen

Sivistysyliopiston muistolle

 

Seppeleelasku5

TYT:n 163. vuosijuhlapäivää helmikuun 10. päivä 2016 vietettiin muistotilaisuuden merkeissä. Vuosijuhlapäivän perinteinen seppeleen lasku suoritettiin tänä vuonna yliopiston päärakennuksen portaille. Tilaisuuteen ja Porthanian edestä lähteneeseen kulkueeseen osallistui muutamia kymmeniä teologeja ja muita paikalle saapuneita opiskelijoita: tapahtumaa oli mainostettu yli tiedekuntarajojen yhteisen asian nimissä. Viikkoa aiemmin saatiin tietää, että Helsingin yliopistosta ollaan vähentämässä säästötoimenpiteiden vuoksi noin 1 000 työntekijää, joista suurin osa karsitaan hallintopalveluista. Tämä yhdistettynä käynnissä oleviin hallinto- ja tutkintouudistuksiin herättää kysymyksen opiskelijan asemasta. Onko hallituksen ideaaliopiskelija pikavauhtia työelämän tarpeisiin suoriutuva, epävarmojen ja kiristyvien toimeentulomahdollisuuksien alistama heittopussi?

”Päättäjät tuskin tietävät, miltä tuntuu kärvistellä opintotuen varassa ja miettiä, että mitä sitä sitten loppukuun syö, kun vuokra vie yli puolet kuun varoista. Tuolla budjetilla ei paljon muuta tuijotella kuin solun seiniä”, tiivisti yhdistyksen puheenjohtaja Sara Järvinen päärakennuksen portailla.

”Olen nähnyt ja kuullut monesti, kun Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen jäsenet suuttuvat turhasta. Nyt on meidän velvollisuutemme suuttua aiheesta. Suuttukaa siitä, että teidän tutkintonne tulee muuttumaan. Suuttukaa siitä, että teidän ohjaajanne, luennoitsijanne ja dekaaninne hukkuvat työn määrän alle. Suuttukaa ja vaikuttakaa asioihin!”

Näillä sanoin ja Gaudeamus igitur-yhteislaulun päätteeksi yhdistyksen seppele laskettiin paikalleen. Jos kyseessä olivatkin hautajaiset, ainakin vainaja sai arvoisensa kohtelun. Kiitos näistä vuosista?

Seppeleleenlasku2Seppeleenlasku3

Seppeleenlasku6Seppeleenlasku4

Teksti ja kuvat: Olli-Pekka Toivanen

Pääkirjoitus 1/2016: Kun koulutus menetti arvonsa

”Että ne kehtaa… häpeäisivät!” parahti Heidi Marttila Ylen Aamu-tv:ssä kitisevistä opiskelijoista, jotka saavat opintotukileikkauksen myötä juoda ”yhden laten vähemmän viikossa”.

Asenteet opiskelua ja opiskelijoita kohtaan ovat kärjistyneet mykistävästi: opiskelua ei nähdä enää valtion investointina, vaan kulueränä, josta vastuun tulisi olla yksin opiskelijalla.

Koulutuksesta ja sivistyksestä on tullut suorastaan itsestäänselvyys. Kun oppivelvollisuus astui voimaan Suomessa 1920-luvulla, haasteena oli saada kokokansa peltotöistä koulunpenkille. Köyhä maa päätti jopa sotavuosien jälkeen investoida koulutukseen.

Myöhemmin täällä on useaan otteeseen hätkähdetty kansalaisten koulutusintoon: esimerkiksi 1960-luvulta alkaen yhä useampi kansalainen on pyrkinyt lukioon ja yhä kasvava joukko korkeakouluopintojen piiriin. Nykyinen koulutusmalli on pyrkinyt takaamaan jokaiselle yksilölle paremmat mahdollisuudet edetä opintiellään vanhempien varallisuudesta, sukupuolesta ja oppimiskyvystä riippumatta.

Koulutus on ollut yksi merkittävimmistä tuloerojen kaventajista ja tasa-arvon lisääjistä maassamme. Nyt siitä on tehty ongelma: olemme liian kouluttautuneita, ja vähintään 40 opiskelutuntia viikossa tekevistä opiskelijoista on tullut yhteiskuntamme loisia. Sen sijaan, että tunnustaisimme koulutuksen merkityksen tasa-arvon ja menestyksen takaajana, olemme päättäneet leikata siitä ja ottaa harppauksen taaksepäin.

Jenni Vihtkari

Päätoimittaja

Pääkirjoitus 1/2016: Ah ahtaita aikoja

Vielä kertauksen vuoksi: Helsingin yliopisto ilmoitti helmikuussa massiivisista henkilöstövähennyksistä, joissa hallinnon lisäksi karsitaan tiedekuntien opetus- ja henkilökunnasta. Tiedekuntien sisäinen hallinto uudistuu niiden ottaessa vastuun aiemmin keskitetyistä tehtävistä, samoin tutkintorakenteita ollaan jo myllertämässä. Näillä säästöillä on kuitenkin maksajansa – opiskelijat.

Millaista lopputulosta voi odottaa, jos karsitut opintokokonaisuudet eivät kehitä niitä oppiainekohtaisia valmiuksia, joilla opiskelijat tulisi varustaa? Millaista tulosta voi odottaa, jos ennestään epävarmaa tulevaisuutta aletaan rakentaa velkarahalla? Millaista tulosta voi odottaa, jos putkitutkinnon toisesta päästä tupsahtaa korkeakoulutettujen työttömien kasvavaan joukkoon? Herra tietää, ja teologi tulkitsee: ja kas, meillähän on tässä foorumi, jossa käsitellä edellä mainittuja kysymyksiä.

Kyyhkysen vuosi 2016 tulee linkittymään tavalla tai toisella käynnissä oleviin uudistuksiin oman oppiaineemme tasolla. Määrittäviä teemoja ovat muutos ja (teologi)identiteetti, joiden alle mahtuu niin painavaa kuin kevyempää sisältöä. Toivomme voivamme paitsi tarjota ajantasaista tietoa, myös tuoda niitä näkökulmia esiin, joihin muualla ei tartuta. Varsinkin teologeilla on tähän tehtävään valmiuksia, käsittäväthän opintomme melko lailla kaikkea aina ihmissydämen ja kosmoksen väliltä. (Anteeksi patetia.)

Tulevasta vuodesta tulee vaatimattomasti sanottuna mielenkiintoinen, ja yritämme pysyä mukana. Missä muodossa teologinen tiedekunta on olemassa kaiken jälkeen, jää nähtäväksi. Vielä kuitenkin on Kyyhkynen – teologeilta teologeille.

Olli-Pekka Toivanen

Vastaava päätoimittaja

Mikä erottaa teologin humanistista?

Iso pyörä -projekti ja organisaatiouudistus puhuttavat keskustakampuksella: millainen on teologisen tiedekunnan tulevaisuus? Kyyhkynen etsi saman pöydän ääreen teologeja ja humanisteja keskustelemaan opiskelijaidentiteeteistä, niiden eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä.

Amanda Kaura teologien identiteetti1

Tyypillistä humanistia tai teologia ei voi määritellä, pohtivat Toni Mäkelä, Mikael Myllykoski ja Katri Malmi. He toivovat lisää dialogia eri tiedekuntien opiskelijoiden välille. Kuva: Amanda Kaura.

Metsätalo on varma paikka tavata humanisteja. Germaanista filologiaa opiskelevat Soile ja Sonja sekä saksan kääntämistä opiskeleva Niklas vastaavat haasteeseen pohtia teologin ja humanistin välisiä eroja.

”No, teologia liittyy vahvasti uskoon”, sanoo Soile.

”Mutta voihan joku uskoa vaikka saksan kielioppiin?” heittää Sonja.

”Mun mielestä teologia on liian laaja ollakseen osa humanistista tiedekuntaa”, Niklas arvioi. Hän lisää teologian olevan selkeä kokonaisuus omana alanaan. Fuksien mielestä kysymys on sen verran kimurantti, että se vaatii syvällistä pohdintaa.

Kolmannen vuoden teologin Aleksi Leppäsen mielestä teologius on ennen muuta identiteetti.

”Tieteen metodit tai pyrkimykset eivät poikkea juurikaan esimerkiksi humanistisista aloista, toki näkökulma- ja fokuseroja löytyy”, B2-linjalla ja systemaattista teologiaa opiskeleva Aleksi toteaa.

”Teologius määrittyy enemmän sen kautta, miten itsensä asemoi suhteessa tieteen tavoitteisiin ja koulutuksen päämääriin. Tosin teologin identiteettejäkin on erilaisia, riippuen ideologisesta taustasta ja siitä, mihin tutkinnolla tähtää.” Aleksi uskoo, että opinnoissaan papillisesti orientoituneet identifioituvat vahvimmin teologiuteen.

Pappeutta ja tuohivirsuja

Jos teologeihin kohdistuu stereotypia pappisurasta, kohdistuu kansatieteeseen mielikuva tuohivirsuista. Tätä mieltä on kansatieteen fuksi Mikael Myllykoski. Hän kuvailee tähänastisia opintojaan varsin metodologisiksi.

”Erottavana tekijänä voitaneen sanoa, että teologeilla on selkeitä ammattikuntia, kuten pappi ja opettaja. Humanistien työllistyminen on kenties enemmän hämärän peitossa. Työpaikka voi löytyä virastosta, järjestöstä, taide- tai kulttuurialalta…” hän listaa.

A2-linjalla kolmatta vuotta kirkkohistoriaa lukeva Katri Malmi arvelee kilpailevansa samoista työpaikoista humanistien kanssa.

”Teologian opiskelusta kertominen hämmentää usein ihmisiä. Sitä ei osata asemoida suhteessa muihin tieteisiin”, yleistä valtio-oppia ja Lähi-idän tutkimusta sivuaineena opiskeleva Katri kertoo.

Mikaelin mielestä teologisella tiedekunnalla on oma perusteltu paikkansa jo historian perusteella.

”Suomen menneisyys on vankasti kristillinen, ja kirkko ja valtio tekevät yhä paljon yhteistyötä”, hän pohtii.

A1-linjalle suuntaava teologian fuksi Toni Mäkelä puolestaan arvelee, että pappislinjan näkökulmasta humanistinen tiedekunta teologian opiskelulle olisi varmasti keskustelua herättävä.

Nelikko heittää keskustelussa ilmaan myös kysymyksen, onko yliopisto se paikka, jossa papeilta edellytettävä koulutus järjestetään. Aleksi ei periaatteessa koe teologian ja humanististen tieteiden toimintaa saman katon alla ongelmalliseksi.

”Toki itsenäisen tiedekunnan menetys vähentäisi opetus- ja tutkimusresursseja.”

Jumala ja ihminen

Toni toteaa, että lähtökohtaisesti humanistisessa ja teologisessa tiedekunnassa liikutaan eri tasoilla.

”Humanismin keskiössä on ihminen, teologiassa Jumala. Näitä kahta ei voi vertailla keskenään. Kysymykset Jumalasta ovat todella suuria ja tulevat lähelle ihmistä. Aihetta on pohdittu kautta ihmiskunnan historian”, hän miettii.

Katri muistuttaa, että eri tiedekunnissa puhutaan eri käsitteillä.

”Esimerkiksi eksegetiikka on selvästi erottava oppiaine humanistisiin verrattuna.”

”Humanisteilla ei tosiaan ole tieteellistä faktiota, joka keskittyisi vaikkapa Sinuhe Egyptiläiseen”, Mikael heittää.

Aleksi muistuttaa, että osa teologeista on mahdollisesti orientoitunut kristillis-kirkollisesti.

”Toki on huomattava, ettei monilla teologeilla ole tällaista taustaa. Siispä sanonkin, että eroa ei valtavasti olekaan; kysymys on jälleen identifioitumisesta.”

Keskustelu on lipumassa suuntaan, jossa humanistien ja teologien välille löytyy enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”On rakentavampaa etsiä dialogia kuin eroavaisuuksia”, Katri summaa.

Toni arvioi, että kasvava monikulttuurisuus koskettaa kaikkia opiskelijoita.

”Myös humanistit tarvitsevat tietämystä uskonnoista.”

Aleksi lisää, että humanistisella näkemyksellä on oma tärkeä tehtävänsä tieteen ja sivistyksen kentällä.

”Kenties juuri humanististen tieteiden keskeinen tehtävä on kulttuurin ja sivistyksen tunteminen ja ymmärtäminen.”

Teksti: Sara Vainikka

 

 

 

 

 

 

Opiskelijat, pysykää köyhinä!

Kyyhkysen uusi pakinoitsija, Takapenkin huutaja, ottaa kantaa luentosalin perältä ajankohtaisiin asioihin.

Kuva: Amanda Kaura

Kuva: Amanda Kaura

Kyllä, minä se olen! Siis se kaveri, joka vaikuttaa massaluennolla salin takarivillä ja tekee enimmäkseen omiaan. Se, jonka kuulo on vähintäänkin valikoiva mutta joka siitä huolimatta ottaa ennakkoluulottomasti kantaa puolitotuuksiin ja totuuden puolikkaisiin. Ja nyt minut on päästetty heittämään juttua teillekin! Ihanaa!

Alun perin jalo aikomukseni oli kommentoida tällä palstalla lyhyesti muutamaa kivaa pikkujuttua. Miesten paremmuus urheilussa, Jukka Puotilan työhulluus ja persunuorten toilailut jo odottivat pääsyään Kyyhkysen siiville. Mutta ei, yksi on ylitse – tai alitse – muiden. Rakas hallituksemme hyvinvointileikkureineen tunkee nykyisin kaikkialle, nyt myös Takapenkin huutajan rivistöön.

Keskustelu opintotuen leikkaamisesta alkaa olla jo kevätpäivän tasaustakin varmempi kevään merkki. Helsingin Sanomien (HS 28.2.2016) mukaan maamme perusporvarijohto on nyt keksinyt lohkaista opiskelijoiden toimeentulosta 70 miljoonaa euroa vuoteen 2019 mennessä ja pidemmällä jatkumolla vielä 80 miljoonaa päälle. Tämä tarkoittaisi neljäsosan huononnusta nykytilanteeseen verrattuna.

Takapenkin huutaja on hämmentynyt tämän päivän valtapoliittisesta tavasta nähdä korkeakouluopinnot itsekkäänä sijoituksena omaan tulevaisuuteen. Esimerkiksi laajempia markkinavapauksia ajavan Libera-ajatushautomon tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen pitää opintotukea tulonsiirtona ”veronmaksajilta tulevaisuuden hyväosaisille”. Pursiaisen silmiin nykyinen tutkintomalli näyttäytyy ensitilassa taloudellisena investointina, jonka tuotto on melkein varmempi kuin Suomen sähköverkot First State Investmentsille.

Ei näin, Heikki. Ei näin. Ei tämä erottelu niin kyynistä ole, että puhuttaisiin pelkästään yhteiskunnan tai pelkästään yksilön eduista. Eivät ihmiset ajattele vain itseään. Ei suomalainen yhteiskunta pyöri pelkkien lääkäreiden, lakimiesten tai muiden todella hyvätuloisten varassa. Ei tänään eikä tulevaisuudessa.

Kyllä kouluttautunut väestö on myös yhteiskunnalle tuohta talletuslokeroon. Kyllä Suomessa tarvitaan myös lastentarhanopettajia, kirjasto- ja museoihmisiä sekä antropologeja. Kyllä suomalainen yhteiskunta pyörii tasapuolisen kouluttautumismahdollisuuden ja monenlaisten ammattiryhmien varassa. Myös tänään niin kuin tulevaisuudessa.

Arvoisa Huutajanne on erityisen huolestunut syvenevästä eriarvoistumisesta. Paitsi että opintotukea ollaan ajamassa lainapainotteisempaan suuntaan, on uhkana myös lukukausimaksujen yleistyminen suomalaisissa korkeakouluissa. Lukukausimaksujen laaja käyttöönotto on kuitenkin epärehellinen ja epäoikeudenmukainen toimenpide, mikäli sillä tähdätään vain hupenevan kassavarannon tilkitsemiseen. Tuskin sen kummempaa on SSS-miesten Suomessa lupa odottaa.

Opintotuen jatkuvaa leikkaamista on perusteltu muun muassa sillä, että se ikään kuin ajaa opiskelijoita rivakampaan valmistumiseen. Kuningasajatuksen logiikkahan nojaa siihen, että korkeakouluissa valuskeleva, opiskelijoiksi kutsuttava pullamössö näin kyllästyy luksuksettomaan elämänmenoonsa ja hankkiutuu itsekkään kulutushimonsa ajamana työelämään paremman elintason perässä. Ajatellaan, että opiskelijat himmailevat tahallaan; tulevat opintotuella toimeen jo sen verran hyvin, etteivät jaksa työelämään oikein edes vaivautua.

Oikeasti nyt ei kuitenkaan puhuta mistään yltäkylläisyydestä. Ei ole kyse laiskanpulskeasta retostelusta, velttoudesta tai loiselämästä duunarin kustannuksella. Etenkin pääkaupunkiseudulla moni Huutajan kollega on siinä tilanteessa, että melkein kaikki Kelasta irronnut tuki menee vuokranmaksuun. Käytännössä opiskelijaelämää päädytään sitten rahoittamaan joko velkarahalla tai sivutyöstä saatavalla tulolla. Toisin sanoen omillaan oleva opiskelija päätyy joko kahden työn tekijäksi tai yhteistyöhön sellaisen veljen kanssa, joka ennen pitkää muuttuu veljenpojaksi.

Takapenkin huutaja uskoo päässeensä opintotukikeskustelun esoteerisen zeitgeistin pulssille. Vaikka tämä saattaa kuulostaa oudolta, ei viesti ole tämän vaikeampi: opiskelija pysyköön köyhänä, kunnes päätoiminen palkkatyö hänet armahtaa! Niin ovat tytötkin tyttöjä ja pojat poikia, miesten euro isompi kuin naisten. Talkoohuuto kajahtaa – kenen velvollisuus on vastata siihen?

Teksti: Ville Nordlund