Märkä raivo

tulen_morsian_pressi3

 

Ahvenanmaan noitavainoja käsittelevä Tulen morsian kertoo kiinnostavasta historiallisesta hetkestä vaisusti.

Uuden ajan alun noitavainot kiteyttävät paljon ajastaan. Ruotsin valtakunnassa luterilainen reformaatio oli tiukentanut uskonnollisia asenteita, ja epäkristilliseksi koettuja perinnetaikoja tehnyt kansa joutui oppineiden miesten hampaisiin. Kehittymättömän lääketieteen aikana turvauduttiin
terveyttä parantaviin loitsuihin, kuin myös karja- ja viljelyonnea lisääviin. Vaikka oli kyse valkoisesta eli hyväntahtoisesta magiasta, saattoi karjataika herättää naapurien vihan: onnen määrän uskottiin olevan kylässä vakio, eli magialla saatu onni oli toiselta pois. Tämä saattoi ajaa antamaan naapurin ilmi noituuden harjoittamisesta.

Ruotsin valtakunnan ensimmäiset suuret noitavainot alkoivat 1660-luvulla Ahvenanmaalla. Saara Cantell kuvaa Ahvenanmaan noitavainoja fiktioelokuvassa Tulen morsian, joka tuli ensi-iltaan syyskuussa. Käsikirjoituksen Cantell laati Leena Virtasen kanssa, joka kirjoitti noitavainoista myös tietokirjan Noitanaisen älä anna elää (2013, WSOY).

Ahvenanmaan noitavainot alkoivat, kun näkijän lahjoistaan tunnettu Karin Persdotter joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä. Hän oli ”katsonut” eli ennustanut ruislyhteiden varastamisesta syytetylle naiselle oikean varkaan: naapurin. Naisen syytöksestä syntynyt naapuririita paisui oikeusjutuksi, jonka myötä Karin haettiin oikeuden kuultavaksi noituudesta epäiltynä. Kuulustelujen ja kidutuksen jälkeen Karin päätyi kertomaan värikkäitä tarinoita noituudesta ja paholaisesta kihlakunnantuomari Nils Psilanderille, joka Euroopassa opiskellessaan oli paneutunut noitateorioihin.

Karin tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemaansa hän antoi ilmi kolmetoista kylän naista noitina. Seurasi vuosia kestänyt kuulustelujen, kidutuksen ja uusien ilmiantojen kausi, minkä aikana kuusi naista lisää mestattiin ja poltettiin noitina.

Tulen morsiamen päähenkilö on kuusitoistavuotias Anna (Tuulia Eloranta), joka virittelee romanssia varatun miehen kanssa. Samalla noitavaino leviää kylässä, kun Psilander (Magnus Krepper) kuulustelee Karinin ilmiantamia naisia. Psilander on jämäkkä noituusnäkemyksissään. Hän ei noudata vanhaa jaottelua valkoisen ja mustan magian välillä ja katso ensimmäistä sormien läpi. Esimerkiksi Annan kasvattiäiti Valpuri (Kaija Pakarinen), joka toimii parantajana ja kätilönä, tulee karkotetuksi. Anna seuraa tapahtumia avainpaikalta työskennellessään kihlakunnantuomarin avustajana.

Kun mies hylkää Annan pysyäkseen yhdessä vaimonsa kanssa, antaa katkera Anna vaimon ilmi vainoissa. Anna taistelee syyllisyytensä kanssa, kunnes päätyy omaan ratkaisuunsa, jota en tässä paljasta. Pirteästä elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse.

Ratkaisu ottaa Anna elokuvan keskiöön tuntuu dramaattisesti perustellulta: iso ja monimutkainen vyyhti saa emotionaalisen ytimen ja näkökulman. Elokuva alkaa Annan nuorisoromanssina. Hiljalleen sävy synkistyy, kun noitavaino ja kidutukset alkavat. Cantell hallitsee sekä leikkisän että synkän
sävyn, vaikkei lopulta kovin rankaksi äidykään. Kidutusta Cantell näyttää vain hetken verran.

Juuri Annan hahmosta löytyy kuitenkin elokuvan suurin puute. Nuoren Elorannan näyttelystä puuttuu syvyys, jota päärooliin tarvitaan. Tuntuu kohtuuttomalta laittaa elokuvan epäonnistuminen nuoren ja kokemattoman näyttelijän niskoille (ja pääasiassa se kuuluukin roolittajalle ja Cantellille),
mutta Elorannalla ei ole juurikaan kemiaa muiden näyttelijöiden kanssa, eikä hän saa kuvastettua hahmon tuntemuksissa ja ajattelussa väitetysti tapahtuvia muutoksia. Näyttely on jäykkää ja ulkokohtaista.

Erityisen harmillista se on siksi, että Annan kasvutarinassa olisi ollut potentiaalia. Elokuvissa ei liian usein näe päähenkilöinä osittain epäsympaattisia naishahmoja, joita seksuaalisuus ajaa huonoihin ratkaisuihin – ainakaan niin, että hahmoa kohtaan olisi tarkoitus lopulta kokea empatiaa ja ymmärrystä. Cantell kertoi Helsingin Sanomissa Annan hahmon kohdanneen vastustusta elokuvaa tehdessä: ”Nuorta, tietoisesti väärin
tekevää naista pidettiin jopa vastenmielisenä ja mahdottomana päähenkilöksi”.

Elokuvassa onnistutaan muutamassa keskeisessä asiassa. Esimerkiksi vainoavan puolen tarkoitusperät dramatisoidaan hyvin. Psilander esitetään miehenä, joka on aidosti huolissaan noituudesta ja pyrkii vahvistamaan kristillisyyttä kylässä uskonsa pohjalta. Häneltä puuttuu oppineena ja dogmaattisena miehenä kosketuspinta kansan elämään ja perinteisiin. Kun Valpuri lausuu Isä meidän -rukouksen parannustaikojensa yhteydessä, näyttäytyy se Psilanderille harhaoppisuutena.

Vastapuolena Psilanderille esitetään kylän kirkkoherra Kjellinus (Claes Malmberg), Lutherilta näyttävä omahyväinen mies, joka elokuvan alkupuolella neitsyttyttöä raiskatessaan kehottaa tätä ottamaan ”Herramme rakkauden” vastaan. Kohtausta on helppo pitää temaattisesti liiankin osoittelevana, mutta Virtasen kirja kertoo, että raiskaus mitä todennäköisimmin todella tapahtui. (Todellisuus usein on temaattisesti osoittelevaa.) Kirkkoherra ei häikäile käyttää valtaansa kyläläisiin, vaan näkee noitavainot ainoastaan yhtenä välineenä tähän.

Onnistumiset kyseisissä asioissa tuntuvat kuitenkin pieniltä siinä mielessä, että henkilödraamassa – johon keskitytään eniten – elokuva epäonnistuu niin pahasti. Tapahtumat eivät kosketa niin paljoa kuin niiden pitäisi, ja tunnelma on usein jäyhä. Etenkin loppupuolella, kun katsoja odottaa tarinan ja tunnelman tiivistymistä, elokuva laahaa ponnettomasti kohti loppuaan. Ikäviin tapahtumiin ei saada pakattua merkityksiä. Ne vain tapahtuvat.

Kapean näkökulman vuoksi kokonaiskuva noitavainoista jää melko ohueksi. Välillä viittaillaan salamyhkäisesti keskeisimpiin noituudenvastaisiin teoksiin, kuten Noitavasaraan ja Canon Episcopiin, mutta niitä ei avata juurikaan, vaikka jälkimmäisellä onkin pieni virka juonessa. Vasta Virtasen kirjan lukemalla molempien merkitys avautui minulle.

Voidaan perustellusti sanoa, ettei fiktioelokuvan tehtävä ole tiedon jakaminen, ja että liika taustoittaminen tekee elokuvasta usein raskaan, mutta itse ainakin jäin kaipaamaan vankempaa ymmärrystä ajasta ja opeista vainojen taustalla. Tätä tarkoitusta varten Virtasen kirjaa on helppo suositella.

Mikael Helenius

Yksinäisin on keskellä

”Jos sinulla on vihamiehiä, tiedät puolustaneesi jotain jossain vaiheessa elämääsi.” Iso-Britannian entisen pääministerin Winston Churchillin sitaatti tarjoaa moraalisen avokämmenen oman valtionpäämiehemme Sauli Niinistön lanseeraamalle “tolkun ihmiselle”. Siis sille, joka pysyttelee loitolla yhteiskunnallisista ääripäistä: yhtäällä halutaan kohdata ihminen ihmisenä ja toisaalla valutetaan freudilaista idiä sosiaaliseen mediaan tappo- ja raiskausfantasioiden muodossa. Yksiä radikaaleja molemmat.

Kahtiajako on tietenkin absurdi. Ihmisoikeuksien kunnioittamisessa ja rauhanomaisuudessa ei ole mitään radikaalia. Jos minun tulee jotain puolustaa elämässäni, niin valinta on selvä. Ongelma kuitenkin on, että vaikka olen asettanut itselleni suunnan, löydän itseni aika ajoin harhailemasta henkisessä välimaastossa kiusallisten kysymysten heittelemänä, kuten:

“En halua vetää rajoja kiinni, mutta olisiko maahanmuuttopolitiikan käytänteitä kuitenkin syytä tiukentaa? Kannatan sukupuolten tasa-arvoa, mutta onko feminismi tähän toimiva ratkaisu? Yhteiskunnan tulisi hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot, mutta pitäisikö näin tehdä myös kirkossa?”

Jos alkaisin puida näitä avoimessa dialogissa, pelkäisin reaktioita enemmän, kuin jos olisin yksiselitteisesti jotain mieltä. Ainakin olisin vapaa epäilyksistä, ja minun olisi helppo löytää ympärilleni joukko samanmielisiä. Pahimmassa tapauksessa kuraa tulisi niskaan kaikilta suunnilta. On kurjaa omistaa vihamiehiä, jos ei edes tiedä, mitä lopulta puolustaa.

Edit. 17.12.-16: ”tolkun ihmisen” teki tunnetuksi presidentti Sauli Niinistö, ei Juha Sipilä, kuten tekstissä alun perin väitettiin. Ilmaisu on peräisin kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen sanomissa julkaistusta kolumnista, jonka Niinistö jakoi Facebook-sivullaan.

Olli-Pekka Toivanen

vastaava päätoimittaja

Vain nisti, ei sen enempää

Helsingin asema-aukio muodostui syyskuussa ihmisoikeustaistelun näyttämöksi, jossa yksi ihminen sai surmansa. Jimi Karttusen virhe tässä taistelussa oli se, että hän uskoi ihmisten yhdenvertaisuuteen. Hän todennäköisesti kuului niihin suomalaisiin, jotka ovat kyllästyneet Suomen vastarintaliikkeen väkivaltaisuuksiin ja sen mahdollisuuteen lietsoa vapaasti vihaa tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan jo valmiiksi kiristyneessä ilmapiirissä.

Sen sijaan, että Suomen vastarintaliike olisi ymmärtänyt katua jäsenensä toimia, se yritti tehdä toiminnan ainoastaan hyväksyttävämmäksi. Koska kyseessä oli suomalainen valkoinen mies, oli pakko keksiä hyvää syy, miksi Karttusen kuolema ei ollut niin suuri menetys yhteiskunnallemme. Tämän seurauksena uhri päätettiin leimata sekakäyttäjäksi ja Kelaa uhkailevaksi häiriköksi. MV-lehti intoutui keksimään Karttusen olleen jopa aikaisemmin Suomen poliisien kanssa tekemisissä ja vihanneen juutalaisia. Vastarintaliike ja MV-lehti pitää uhrin mustamaalaamista oivana tapana vähentää tämän arvoa ihmisenä ja tehdä surmaaminen hyväksyttäväksi rasistisissa piireissä. Karttusen mustamaalaamisen syyt löytyvät mahdollisesti pilkehtivästä syyllisyyden tunteesta ja halusta olla kyseenalaistamatta Suomen vastarintaliikkeen ja muiden rasististen toimijoiden toimintaperiaatteita. Ne ovat saaneet vihapuheineen mellastaa Suomessa vapaasti jo aivan liian pitkään

Syy, miksi rasistinen kielenkäyttö ja ääriliikkeet ovat tulleet osaksi ihmisten arkea, voi löytyä katseen kääntämisestä toisaalle; olemme alkaneet puhua kahdesta ääripäästä, suvakeista ja rasisteista. Kolmas hiljainen, mutta ihannoitu ryhmä on tolkun ihmiset. Ennen kaikkea on luotu erikoinen asetelma, jossa ihmisoikeuksia puolustavat yksilöt tai tahot edustavat jotakin ääripäätä. Puhuminen olemattomista ääripäistä on löytänyt tiensä niin tavallisen kansan, median kuin poliitikkojen sanavarastoon.Kesken tolkun ihmisten hypetyksen herättiin syyskuussa yhdessä Suomen vastarintaliikkeen väkivaltaisuuteen, vaikka näyttöä kyseisen liikkeen väkivaltaisuudesta oli ollut jo aikaisemmin.

En osaa sanoa, onko kyse poliitikkojen todellisesta heräämisestä vai pelosta leimautua rasisteiksi. Joka tapauksessa Suomen vastarintaliikkeen lakkauttaminen on hyvä alku ääriainesten toiminnan kitkemiseksi – ennen kaikkea sen estämiseksi, että siitä tulee osa normaalia arkeamme.

Jenni Vihtkari, päätoimittaja

Sikailu haisee

Kuva: Amanda Kaura

 

Takapenkin huutaja

Yhteiskunnassa yleistyvä sikailu kyllästyttää.

Olipa siis kerran sikapahnue, joka tahtoi röhkiä mielenosoituksellisesti muille eläimille. Röhkimispaikaksi ne olivat valikoineet yhteisen juomapaikan, jossa eläimet useimmiten tapasivat toisiaan. Sikojen tarkoituksena oli osoittaa muille, että jotkut eläimet olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niiden mielestä eläinyhteisön johtajuus oli vain ja ainoastaan sikojen juttu.

Sikojen röhkiminen ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Valtaosa eläimistä suhtautui niiden möykkäämiseen hämmentyneen paheksuvasti, niin todellisuudesta vieraantuneella tavalla ne elämöivät. Jotkut eläimet olivat jopa huvittuneita, kunnes röhkiminen eteni liian pitkälle.

Sikojen uhri oli rauhanvahtikoira. Tämä terrieri oli iskenyt hampaansa Sikojen Saparoliikkeen lippuun, jota eräs SS-sika oli rynnännyt pelastamaan. Sen jätteenhajuisen hengityksen vuoksi rauhanvahtikoira oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Lopulta SS-vastainen terrieri menehtyi saamiinsa vammoihin.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten keskuudessa puheen Sikojen Saparoliikkeen lakkauttamisesta. Eläimet huomasivat, että Saparoliikkeen äänekäs röhkiminen oli saanut voimistua vailla suurempaa huomiota. Sikailun historian tuntien tähän koettiin aiheelliseksi puuttua. Asiaa ryhdyttiin puimaan laajasti eläinkunnallisella tasolla. Tuomionsa tviittasi eläinten ylin johtaja, leikkaajaleijona, jota tosin kritisoitiin hitaudesta. Kokomustamangusti taas oli sitä mieltä, että SS-liike voitaisiin kieltää siltä seisomalta. Luultavasti vaikeimmassa raossa eläinjohtajista oli kuitenkin espoonjytkytikka, jonka johtamalla Aidot Eläimet -puolueella oli yhteyksiä myös sikoihin.

Eläinten työ- ja oikeusasioista vastannut urponalle taas oli yhtä ymmällä kuin tavallisestikin. Se oli möläyttänyt kerran kannattavansa teurastuksia ja oli edelleen kahden vaiheilla. Marimekkoperhonen, sisäministeri, oli mangustin linjalla: sikailun oli loputtava.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten enemmistön suvaitsevaisten citykanien tueksi. Jätteenhajuisella

hengityksellään surmatyöhön langennut SS-sika tuomittiin häkkeyteen kuolemantuottamuksesta, vaikka se tekonsa tunnustettuaan sen oudosti kiistikin. Roskaröyhtäykset saivat nyt sen osalta jäädä.

Leikkaajaleijona, kokomustamangusti ja espoonjytkytikka pääsivät yhteisymmärrykseen Sikojen Saparoliikkeen kieltämisestä. Marimekkoperhonen ja urponalle hoitivat tämän jälkeen asian lopullisen toteutuksen. Urponalle oli toki edelleen ymmällään, mutta kukapa meistä ei joskus olisi. Sikojen Saparoliikkeen lakkauttaminen turvasi rauhan eläinten välillä, ja sikailun julkinen kieltäminen osoittautui voimakkaaksi kannanotoksi eläinten tasa-arvon ja zookratian puolesta. Yksittäistä sikailua ilmeni toki tämänkin jälkeen, mutta valtavirraksi siitä ei ollut.

Ja niin eläimet elivät onnellisina aina seuraaviin leikkauksiin asti. Huolimatta leikkaajaleijonan käyristä ne pitivät

mielessään tarinan opetuksen: estä sikailu ennen kuin se vie sinulta tilan hengittää. Sen pituinen se.

 

 

 

Jyrääkö Iso Pyörä?

Ida Glumoff (Emilia Kallioniemi)

 

Onko oma tiedekunta historiaa? Miten Iso Pyörä vaikuttaa teologeihin? Hallopedi Iida Glumoff valottaa hämärän verhoa.

Iso Pyörä -projekti, Tiedekunta 2020, yt-neuvottelut. Käytävillä puhutaan asioista, joiden sisältö on monille opiskelijoille hepreaa. Parhaillaan hallopedina ja aiemmin muun muassa tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä tietomääräänsä kartuttanut Iida Glumoff lupasi kertoa, mitä yliopistolla oikein tapahtuu.

Iida haluaisi kaikkien tiedostavan, että samaan aikaan on meneillään kolme uudistusta. ”Tiedekunta 2020 -hanke on tiedekunnan oma idea. Nykyinen teologien koulutus ei vastaa työelämän tarvetta, joten tutkinto kaipaa uudistamista”, hän sanoo.

”Pian Tiedekunta 2020:n aloittamisen jälkeen kehitettiin Iso Pyörä-projekti, joka on koko yliopiston tutkintojen uudistus. Tarkoituksena on lisätä eri tieteenalojen yhteistyötä ja joustavaa liikkuvuutta opintojen aikana sekä nostaa yleistä työelämärelevanssia”, hän jatkaa. Iidan mukaan tämä “osuu hirveän hyvin yhteen sen kanssa, mitä meillä teologisessa keksittiin jo vähän aikaisemmin”. Tiedekunnassa sisäinen laaja-alaisuus on jo toteutunut, joten Iidan mukaan teologisessa päästään Ison Pyörän suhteen helpolla; luvassa on lähinnä tutkintojen tason nostaminen entisestään.

Positiivisina hankkeina alkaneet projektit saivat ylleen synkän viitan, kun vuosi sitten päälle pamahtivat leikkaukset. “Lähdettiin tekemään oikeasti hyvää tutkintoa, joka työllistää ja on täydellinen. Sen jälkeen lyötiin päälle paniikki-ilmapiiri, että viedään pois työpaikat, rahat ja tiedekunnat”, Iida nauraa, mutta on vakavissaan. Kun yliopisto päätti aloittaa Ison Pyörän, ei ollut tarkoitus säästää.

Kenties puhutuin aihe Isossa Pyörässä on ollut keskustelu tiedekuntien yhdistämisestä. “Kun halutaan uudistaa, säästää ja samalla lisätä laaja-alaisuutta, rehtoraatti oli sitä mieltä, että se tapahtuu yhdistämällä tiedekuntia”, Iida kertoo. Viimeisin tieto on, että tiedekuntien yhdistämistä ei enää ajeta vastustuksen vuoksi. ”Oikeasti, lopettakaa se stressi. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei meitä yhdistetä mihinkään!” Iida rauhoittelee.

Sana “tiedekunta” muuttaa kuitenkin merkitystään. Uusi palveluorganisaatio eli hallintopalvelut on jo aloittanut. Aiemmin koko yliopistossa oli yli 50 hallintopalveluyksikköä. ”Nyt koko hallinto on töissä suoraan yliopistolla, vaikka toki palvelevat pääosin tietyn alan opiskelijoita. Teologien omat lähipalvelut sijoittuvat keskustakampukselle, tarkkaa sijaintia ei ole päätetty”, Iida kertoo ja lisää, että henkilöstövähennykset tuntuvat eniten juuri hallinnossa. Opetuksen puolella vähennys näkyy viroissa, joita ei esimerkiksi eläköitymisen jälkeen täytetä uudelleen. “Jatko-opiskelijoiksi haluaville irtisanomiset voivat näkyä, koska päällä on täysi rekrytointikielto, ja jatko-opiskelijat ovat palkattua henkilökuntaa.”

”Jokaiselle kampukselle suunnitellaan tiedekampusta eli schoolia lisäämään yhteistyötä. Se on ns. tiedekuntien kattotaso, joka muun muassa koordinoi opetusta ja vastaa taloudesta”, hän jatkaa. Teologinen tiedekunta tulee todennäköisesti kuulumaan kampukseen nimeltä ”School of Social Sciences and Humanities”. Samalla humanisteille, teologeille ja kielikeskukselle tulee esimerkiksi oma yhteinen opintohallinnollinen tiimi.

“Ison Pyörän keskeisin uudistus teologien näkökulmasta on kandidaatin ja maisterin tutkintojen erottaminen selvemmin toisistaan. Tämä on osa EU:n asettamaa Bolognan prosessia, jonka tavoitteena on yhdenmukaistaa eurooppalaiset korkeakoulujärjestelmät”, Iida selostaa. “Käytännössä opiskelija hakee kandiohjelmaan ja saa tiedekunnalta opetuksen. Sitä halutaan helpottaa, että voi halutessaan jatkaa eri maisteriohjelmaan riittävän samankaltaiselle alalle.” Myös sivuaineopiskelu helpottuu yhteistyön kautta; toisen tiedekunnan opinnoista tulee luonnollinen osa omia opintoja.

Tiedekunta 2020 -hanke puolestaan uudistaa teologisen tutkintojen sisältöä. “Tällainen päivitysprosessi tehdään yleensä kymmenen vuoden välein, ja se sattuu tapahtumaan nyt”, Iida toteaa. ”Perus- ja aineopinnot uudistetaan kokonaan. Kannattaa olla tarkkana siirtymäaikojen suhteen ja suorittaa puuttuvia opintoja ahkerasti ennen kuin uudet tutkinnot astuvat voimaan syksyllä 2017”, hän muistuttaa. ”Vanhoilla opiskelijoilla on 2-3 vuotta aikaa suorittaa kandidaatin tai maisterin tutkinto loppuun vanhalla tutkintorakenteella.”

Eri oppiaineita yhdistelevät opintokokonaisuudet yleistyvät jatkossa. ”Yliopistoon sopii, että oppiaineen sijaan keskiössä on ilmiö, jota sitten puretaan oman tieteenalan keinoin” Iida sanoo. Tavoitteena ovat myös paremmin työelämää vastaavat soveltavat opinnot. “Käytännön taitoja halutaan kartuttaa enemmän. Tähän kuuluvat työelämätaidot aina CV:n laatimisesta lähtien”, Iida lisää.

“Negatiivista tässä on, että säästöjen takia 2020-uudistuksesta ei tule niin hyvää kuin olisi voitu tehdä. Useimmat ovat sitä mieltä, että Ison Pyörän tavoitteet ovat hyviä, mutta toteuttamiskeinoista on eriäviä mielipiteitä. Monia ihmetyttää, missä päätöksenteko jatkossa konkreettisesti tapahtuu.”, Iida toteaa. “Esimerkiksi humanisteilla tilanne on toinen. Siellä uhkana on, että joitakin pienempiä tieteenaloja lopetetaan kokonaan.” Teologisessa näin ole, aloituspaikkojakaan ei ole tarkoitus vähentää ainakaan rankalla otteella.

“Isoa Pyörää ja uudistuksia ei kannata inhota. En tajua, miksi kokonaisuus nähdään niin negatiivisena tai pelottavana. Luotan tekijöiden ammattitaitoon, sillä uudistusta on lähdetty tekemään opiskelijoiden parhaaksi, enkä näe hyötyä katastrofinäkökulmissa”, Iida kiteyttää ajatuksensa.

Millainen on tulevaisuuden teologi? Millaisia terveisiä asiantuntijat halusivat lähettää teologeille? Lue asiantuntijoiden vastaukset Kyyhkysen (2/2016) tuoreimmasta printtiversiosta.

 

Teksti: Emilia Kallioniemi ja Sara Vainikka

Kuva: Emilia Kallioniemi

 

Uudistusten aikataulu

2.5.2016: Uudet hallintopalvelut voimaan.

2017 alussa: Uusi tiedekuntarakenne, kampustasoinen yhteistyöelin (school) aloittaa toiminnan. Koulutusohjelmien johtoryhmät, jotka vastaavat konkreettisesti opetuksen suunnittelusta, alkavat suunnitella, mitä syksyllä opetetaan.

Syyskuussa 2017: Uudet koulutusohjelmat käyttöön: teologinen ja uskonnontutkimuksen kandi- sekä maisteriohjelma.

Lue lisää: Iso Pyörä- koulutusuudistus ja Tiedekunta 2020

Miten Iso Pyörä muuttaa opintoja?

Jäähyväiset kiireille

Takapenkin Huutaja

Takapenkin huutelija vol. 2

Jälleen on tullut Takapenkin Huutajan aika heilauttaa sanaista säiläänsä! Äänestäänhän aidon Huutajan tunnistaa, eikä sen jaloa kaikua sovi kenenkään ajan hermolla elävän sivuuttaa.

Siirtykäämme seuraavaksi toisten tosiasioiden äärelle! Arvoisa Huutajanne jatkaa hyväksi koettua Paasikiven linjaa siinä, että tosiasioissa piilee alku viisaudelle. Tänään tunnustamamme tosiasia on, että ihmiset ahnehtivat itselleen nykypäivänä liikaa työtä.

Mässäily saa alkunsa jo yhteiskunnan entisessä sikari- eli nykyisessä Panama-portaassa. Merkittävien konsernien ja suuryhtiöiden hallitusvastuu on pienen porukan piirileikki. Poliitikot edustavat sekä eduskunnassa että paikallisvaltuustossa, ja tietysti mukavia pikku luottamustehtäviä on muuallakin.

Viihteilijä Roope Salmisenkin ammattinimike lienee nykyään jo tasoa räppärijuontajaimprovisoijakoomikkoviiksimiessiepinsieppari. Eräs toinen (ex-)juontaja taas näyttää tyhjänpuhumisen ja kamerankäsittelyn lisäksi taitavan myös totuuden innovoimisen. Aikamoista, eikös?

Armahin Huutajanne haluaa tässä yhteydessä muistuttaa niin sanotusta yleistyttämisvimmasta. Jutun juju on, että jos joku voi, niin kyllä muutkin pygee. ”Jos mä pystyn siihen, niin kyllä säkin pystyt!” Eli jos joku haluaa elää ja hengittää työnteon kautta, niin kyllähän muidenkin silloin pitää.

Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä mitenkään puolustella velttoilua tai ylenmääräistä joutenoloa. Yhteiskuntajärjestelmämme pyörii kelpo kansalaistemme työpanoksen varassa; mielekkään työskentelykulttuurin ylläpitäminen on ainoa tapa kohdata aina epävalmis maailma. Avainsana on ”mielekäs” – sen ydin piilee siinä, että kykenemme erottamaan ihmisen koneesta.

Toisin kuin kone, ihminen on sosiaalinen olento, joka hahmottaa maailmaa psyykensä ja fysiikkansa avaamasta perspektiivistä käsin. Toisin kuin koneen, ei ihmisen elämän tarkoitusta voi rajata vaikkapa tietyn prosessin suorittamiseen. Toisin kuin koneella, ihmisellä on inhimilliset tarpeet.

Takapenkin Huutaja kehottaa kunniakkaita lukijoitaan kääntämään tässä Sote- ja Nato-pyörittelyn sävyttämässä ajassa katseensa downshiftaukseen eli leppoistamiseen. Konservatiiveille kerrottakoon lyhyesti Wikipediaan tarrautuen, että kyse on elämänasenteesta, ”jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Kivalta kuulostaa, vai mitä?

Miltäpä siis kuulostaisi esimerkiksi kunnon siesta yhtenä arjen harmaista sävyistä? Lounas, lepo, ehkä jopa pienet torkut? Voisiko työote jopa tehostua, kun ruoansulatukseen tarvittava veri tekisi ensin työnsä loppuun ja tämän jälkeen kiitäisi aivoihin ja lihaksistoon? Moni olisi varmasti valmis ainakin kokeilemaan.

Mitäs sitten tuumaatte siitä, arvoisat lukijani, että yhä useammalle riittäisi töitä? Mitä jos jokainen jättäisi tämän nykyajan kuolemansynnin, työmässäilyn, taakseen ja malttaisi olla tekemättä itse kolmen tai neljän ihmisen töitä? Malttaisitko sinä tehdä niin?

Mutta eihän downshiftaaminenkaan ongelmatonta ole! Muun muassa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) ex-johtaja Matti Apunen on pitänyt leppoistamista itsekkäänä. Ilmassa leijuu näet uhka Suomesta uutena banaanivaltiona, jossa rommi virtaa ja velttous vallitsee.

Huutajan päätöspuheenvuorona todettakoon, ettei tämäkään radikalismiin ratkea! Totta kai töitä on tehtävä, koska muuttuva maailma sitä vaatii. Mutta kohtuudella, hyvät ystävät, kohtuudella! Ei tehdä kaikkea yksin, vaan jaetaan sitä vastuuta ja tehdään jatkossa enemmän yhdessä.

 

 

Pakko olla onnellinen

Kuva:Amanda Kaura.

Kuva:Amanda Kaura.

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan imperatiiviksi muuttuneesta onnellisuudesta – ja toisenlaisesta onnesta, joka löytyy kirjallisuudesta.

Kehtaisitko sanoa olevasi onnellinen? Eikö se tuntuisi moukkamaiselta – vähän kuin rehentelisi varakkuudellaan?

Onnellisuudesta puhuminen on varattu nykyään poliitikoille ja julkkisfilosofeille, jotka kertovat, kuinka onnellinen kansalainen tuottaa enemmän hyötyä yhteiskunnalle ja muille ihmisille. Pessimistit eivät kasvata kansantaloutta.

”Pidän suotavana, että onnellisuudesta kertovat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat elämäntaitogurut”, kirjoittaa Tommi Melender esseekokoelman Onnellisuudesta (WSOY, 2016) esipuheessa. Melender tarttuu teemaan itselleen tyypillisistä näkökulmista: taloutta, kirjallisuutta ja urheilua käsittelevien omakohtaisten esseiden kautta.

Esseistinä Melender on tullut tunnetuksi kulttuurikonservatismistaan. Kuka nauttii eniten (Savukeidas, 2010) -kokoelmassa Melender kirjoitti, kuinka kulttuurisen vapautumisen jälkeen yksilön oikeus nauttia olostaan on pyhitetty. Markkinatalous vaatii toimiakseen kulutusta ja nautintojen jahtaamista, mikä tekee nautinnon tavoittelusta liki pakollista. Yksilön vapaus on latistunut kuluttajan vapaudeksi.

Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen kirjojen vanavedessä ilmestynyt kokoelma oli osa provokatiivisen ja antimodernin suomalaisen esseistiikan (kohtalaisen pientä) buumia. Melenderin ja Hännikäisen yhdessä kirjoittama Liberalismin petos (WSOY, 2012) oli esikoiskokoelmaakin kärkkäämpi ”esseistinen pamfletti”, jonka pääteesin mukaan moderni liberalismi on traditiot hylättyään muuttunut löysäksi arvorelativismiksi.

Melenderin kulttuurikonservatismi on sittemmin pehmentynyt ja politiikan suhteen kirjoittaja on pitkälti vaiennut. Uusi kokoelma onkin aikaisempiin verrattuna varsin sopuisaa luettavaa.

Melenderin mukaan nykyaikaisen ”onnellisuusteollisuuden” juuret ovat 1800-luvun yhdysvaltalaisessa kalvinismissa, jossa korostettiin itsetarkkailua ja itsekuria. Se sekoittui new thoughtiin eli uuteen ajatteluun, joka otti vaikutteita hindulaisuudesta ja näki ihmisen kaikkivoipaisena.

Ajattelun mukaan ihmisellä on mahdollisuus saada kaikki henkiset voimavaransa käyttöön olemalla kurinalainen, ja tämä tuo menestystä. Positiivisuuden kultissa oikea asenne johtaa rikkauksiin, ja epäonnistuminen johtuu tietenkin negatiivisuudesta. Hyviä tuloksia tulee, jos uskoo tekemisiinsä.

”Toiset ovat valittuja ja toiset kadotettuja, niinhän se menee myös lakihenkisissä uskonnon tulkinnoissa”, Melender kirjoittaa ja kysyy osuvasti, mitä muuta positiivinen ajattelu onkaan kuin ”uudenlainen hengellisyyden muoto”.

Siinä hengellisyydessä ei tavoite ole lohdun etsiminen, vaan sitä käytetään toteuttamaan maanista tarvetta menestyä juuri tässä hetkessä. Ilman sitä ei kelpaa muille: ”Jos kristillisessä kulttuurissa pelättiin sielun joutumista kadotukseen, uushengellisessä positiivisuuden kultissa pelätään onnellisuudesta osattomaksi jäämistä”, Melender kirjoittaa.

Iltarukoukseksi positiivisuuden kulttilaisille voisi sopia kehotukset, jotka Alexander Stubb kertoo lapsilleen joka yö ennen nukkumaanmenoa: ”Unelmoi, usko, työskentele ahkerasti, onnistu”.

Melender avaa esseissä omaa kirjailijanuraansa. Kirjoituspyrinnöt alkoivat lukioikäisenä runoilijana ja jatkuivat myöhemmällä iällä prosaistina. Haaveet kirjojen julkaisemisesta ovat tarjonneet eri vaiheissa elämää päämääriä, ja siinä ohessa on tullut haaveiltua maineestakin, mutta aina kirjailija tulee pettymään, sillä aina löytyy niitä, jotka myyvät enemmän kirjoja ja saavat enemmän kunniaa ja huomiota.

Lopullinen merkitys kirjoittamiselle täytyykin etsiä itse tekstin äärellä ahertamisesta – sen parissa kirjailija on ”eheä olento, joka ilmaisee itseään ja toteuttaa kutsumustaan”. Menestystä varten kirjoittaminen olisi vikatikki.

Melenderin puhtoinen taidekäsitys, jossa taiteen tekeminen on palkinto sinänsä ja kirjallisuuden pyhyys syntyy sen pohjimmaisesta hyödyttömyydestä, tiivistää hyvin yhdenlaista onnellisuuskäsitystä, joka palautuu Aristoteleen käsitykseen siitä, kuinka hyveellistä elämää on se, kun ihminen toteuttaa potentiaansa ja hyödyntää henkisiä voimavarojaan.

Toisessa esseessään Melender kuvaileekin arvossa pitämänsä Albert Camus’n eksistentialismia, jossa se, ”mitä pidämme tärkeänä, mitä haluamme ja minkä puolesta olemme valmiit kapinoimaan, luo elämäämme mielen ja merkityksen”.

Mielekkäiden asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, ilman ulkoisia pakotteita ja velvoitteita, on yksinkertaisuudessaan kiehtova reitti onnellisuuteen.

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY, 2016.

Teksti: Mikael Helenius

Kohtalon ammattilaiset?

Kirjoitan Googleen ”ennustaja” ja sekunnin kuluttua edessäni on lista rajatiedon ammattilaisia. Voisiko sellainen auttaa ammatinvalintakysymyksessä?

Kuinka shamaaniksi päädytään? Eräs shamaani vastaa sähköpostiini.

”1963 aloin tutkia kiinalaista horoskooppia ja siitä se lähti. Leikilläni kahvitunnilla ennustin, jokainen halusi tietää jotain. Sen jälkeen kysyntä kasvoi”, hän kuvailee näkijäuransa alkua.

”Ennustamalla voin auttaa ihmisiä. Ihmissuhteet ovat tärkeimpiä aiheita.”

Shamaani kertoo, kuinka suvussa voi kulkea herkkyys ottaa vastaan asioita, joita muut eivät huomaa. Hänen äitinsä oli ennustaja, mutta myös uskovainen ihminen ja siksi ”piilotteli sitä, että tietää”.

Shamaani uskoo itsekin korkeimpaan ja hengellisyys on osa arkea.

”Aivan tavallisen suomalaisen kirkkousko on perustana. Uskon, että korkein vaikuttaa tähän maailmaan ja auttaa ihmisiä.”

Usko on myös ennustamisen taustalla, sillä korkeimman läsnäolo tuntuu ennustaessa.

”Semmoista tietoa tulee, mitä ei voi itse mistään keksiä. Tulee tunne että asia on niin. Sitten joku soittaa parin kuukauden kuluttua kysyäkseen, mistä minä tiesin… Tulee sellaisia asioita vastaan, joita ihmettelee itsekin, onko tuo totta.”

Ennustamiseen tarvitaan lahjoja, mutta ennen kaikkea harjoittelua. Pitää olla ”hyvä sävellystaito, eli kyky laittaa sanat oikeaan järjestykseen”, shamaani kuvailee.

”En ajattele niin että esitän kysymyksen, vaan tieto tulee yhtäkkiä niin kuin joku sen sanoisi. Tulee semmoinen tunne. Näkee jotain, mutta ei osaa selittää.”

Tarot-kortteja shamaani ei kertomansa mukaan erityisemmin käytä. Jos kortteja hän käyttää, ne ovat vain apuna – kuin myös kiinalaiset horoskoopit. Ja ”kädestä näkee paljon ihmisen elämää”.

Tietoa ei tarvitse ennustaessa pyytää, eikä se yleensä pyytämällä tule.

”Se on niin hetkellistä, se tulee vain. Aina tietoa ei anneta ja siihen on yleensä syy”, shamaani kertoo.

Oman elämänsä enteiden suhteen näkijä kuitenkin epäröi.

”Vaikka saisikin näkyjä, niitä ei tahdo uskoa. Sitten huomaa, että juuri näin tapahtui esimerkiksi unessa.”

”Isän kuoleman suhteen kävi niin. Näin unta että olin syntymäkotini luona puolukassa. Löysin isäni vaatteet hirven rykimäkuopassa: puku liiveineen ja pitkä päällystakki, hattu ja kengät puuttuivat. Siihen isän vanhempi veli tuli ja sanoi tietävänsä, mihin vaatteet viedään. Minulla oli jotenkin syyllinen olo. Tämän jälkeen heräsin. Yleensä, kun herää välittömästi, se tapahtuu heti. Tämä uni toteutui viikon kuluessa.”

Pappi- ja asiantuntijalinjan välillä surffaillessani päätän kysyä näkijältä apua ammatinvalintaongelmaan.

Puhelin tuuttaa pari kertaa ennen kuin ystävällinen naisääni kysyy, miten voi auttaa. Sitten hän keskittyy tuntemaan energiani puhelimen välityksellä.

”Katsotaan vähän, mitä alkaa näkyä, antaako se energiaa susta.”

Ilmeisesti antaa, sillä meedio jatkaa.

”Sulla on tässä prosessissa monta kysymystä. Mutta näkisin kuitenkin, että kutsu on sussa jo. Se on ihan selkeä sun sisimmässä. Sun pitää kuulla sitä.”

”Sulla on kaks erilaista vaihtoehtoa. Kuule sitä, mitä sielu sanoo. Älä liikaa järkeile, tämä on ihan selkeä.”

Minä en ehdi sanoa mitään, kun meedio selostaa lakkaamatta lempeällä äänellä, kuinka ”kutsu on jo siellä kaiken keskellä, ulkoa tulee paljon painetta, mutta täytyy jotenkin löytää se ydintieto”.

Nyt seuraa ensimmäinen tarkempi ajatus.

”Työ tulee olemaan sellaista, että autat muita. Kyllä, tämmöisen mä näen”, hän sanoo varmana, mutta keskittyy jälleen vakuuttelemaan minua kutsun selkeydestä.

”Se on sussa jo, jos luotat itseesi. Se on taas se luottamuskysymys, pystyykö kuulemaan sisäistä juttua.”

Palataan ammatinvalintaan.

”Se, että missä muodossa, siihen ei mulla ole mitään… Se tulee, kun aika on. Ulkoa päin tulee kaikenlaista, mutta lopulta tämä on sun elämä. Pystytkö kuulemaan itseäsi? Se on se sisäinen juttu.”

Vai niin, totean seitsemän minuutin jälkeen. Minua henget eivät auttaneet ja päätös pitäisikin tehdä itse. Ehkä ihan syystä.

Teksti: Emilia Kallioniemi

Kenelle risti kuuluu?

Kun rasistisia piirteitä saava maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelu valjastaa käyttöönsä kristilliset symbolit, mitä keinoja kirkolle jää puuttua asiaan?

Maahanmuuttokriittisen Rajat kiinni!-liikkeen mielenosoitus Kampin Narinkkatorilla 20.1. sai poikkeuksellista huomiota, kun tapahtumasta tuoreeltaan levinneissä kuvissa huomion vei mielenosoittajien etunenässä kannettu suuri, puinen risti. Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi asiaan välittömästi Twitterissä.


Kenelle-risti-kuuluu-1

Tapahtuman jälkipuinnista mediassa huomattava osa kiertyi tuon yksittäisen tviitin ympärille. Maahanmuuttokriittisissä piireissä kirkkoon kohdistuneet syytökset kansallisten etujen ja kristillisen perinnön pettämisestä saivat vain lisäpotkua.

Kirkon viestintäpäällikkö Lari Lohikoski seisoo tviitin takana, vaikka on pohtinut tiettyjä sanavalintoja.

”On hyvä, että vastustimme kristillisten symbolien liittämistä mielenosoitukseen, mutta joillekin jäi kuva, että olisimme leimanneet kaiken maahanmuuttokriittisen keskustelun rasistiseksi. Tämä ei ollut tarkoitus”, Lohikoski sanoo.

Rajat kiinni! uhkasi julkisessa tiedotteessaan kirkkoa jopa kunnianloukkaussyytteellä, mutta asiaa ei lopulta viety eteenpäin.

Yksimielisiä oltiin siitä, että kirkko oli tehnyt pesäeron arvojensa vastaiseen toimintaan, eri mieltä oltiin teon oikeutuksesta. Keskustelussa nousi esiin kysymys, joka osoitettiin Twitterissä suoraan arkkipiispa Kari Mäkiselle.

Kenelle risti kuuluu 2

Kysymyksessä tullaan kirkon kannalta todellisen ongelman eteen. Suomen laki ei sisällä pykälää uskonnollisten tai muidenkaan symbolien väärinkäytöstä: uskonnon- ja sananvapauslaki tuntevat yksilön oikeudet, eivät instituutioiden.

Aihetta käsitellään samoin sanoin Euroopan neuvoston (COE) uskonnollisia symboleja käsittelevissä asiakirjoissa. Uskonnollisten tunnusten käyttöä rajoitetaan kyllä esimerkiksi Ranskassa l’aicite-politiikan mukaisesti, mutta rajoja eivät aseta uskonnolliset yhdyskunnat itse, vaan valtio.

Lohikoski tunnustaa tilanteen ongelmallisuuden.

”Risti ei ole kirkolle tavaramerkki, jonka voisi rekisteröidä. Sama ongelma koskee muitakin symboleja, joita ääriliikkeet omivat itselleen. Esimerkiksi leijonakorusta on tullut niin sanotun räyhänationalismin tunnus”, Lohikoski muistuttaa.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeastaan kirkon irtisanoutuminen kaikista vastaavanlaisista tempauksista.

Laajamittaisempia kannanottoja on nähty esimerkiksi Iso-Britanniassa äärioikeistolaisen Britain First-puolueen kanssa. ”Perinteisiä kristillisiä arvoja” kannattavan puolueen islam-vastainen propaganda, katupartiointi ja moskeijoiden häiriköinti poiki alkuvuodesta 2016 maan kirkkokuntien yhteisen julkilausuman puoluetta vastaan.

Suomessa tähän on toivottavasti vielä matkaa, niin kauan kuin kristinusko on ääriliikkeille vain yksi keppihevonen muiden joukossa.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

 

Puheenjohtajan pöydällä

 

”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.” –Carl Barks

Näinä aikoina on erityisen tärkeää, että opiskelija ottaa aktiivisesti kantaa yhteiskunnan muutoksiin. Muutokset, joita viedään tälläkin hetkellä eteenpäin Suomen hallituksessa vaikuttavat meihin ja meidän jälkeemme tuleviin opiskelijoihin, rakkaat teologian ylioppilaat.

”Anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät”

Näin luki TYT:n lakanassa opintotukimielenosoituksessa. Se on osuvasti sanottu. Siinä korostuu teologian opiskelijan tunnelma tulevasta muutoksesta. TYT-päivänä pidin puheen huippuyliopiston muistolle. Puheessani korostin sitä, miten käsittämätöntä on se, että opiskelijan tulevaisuudesta päättävät ne joilla opinnot ovat jo takana. Sori ei todellakaan riitä kattamaan tätä hullunmyllyä. Mikäli opintotuen uudistukset jäävät voimaan sellaisina kuin niitä tämän tekstin kirjoituspäivänä on markkinoitu, niin opiskelijalla on vain muutamia mahdollisuuksia oman toimeentulonsa turvaamiseksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on se, että opiskelijan vanhemmat tukevat opiskelijaa rahallisesti läpi opintojen ja toinen se, että opiskelija menee töihin opintojen ohella. Oletuksena on se, että kaavailtu 452 euroa kuukaudessa, sisältäen opintorahan ja asumislisän, ei kattaisi opiskelijan menoja ja opiskelija ei halua velkaantua tulevaisuutensa vuoksi. Vai miltä sinusta kuulostaisi jopa 40 000 euron laina, jota hallitus esittää?

Koen, että olen etuoikeutettu, sillä perheeni haluaa tukea minua rahallisesti opintojeni aikana. Tätä mahdollisuutta ei kaikilla ole, eikä kuulukaan olla. Mitä pidemmälle leikkaukset viedään, sitä eksklusiivisemmaksi opiskelu muuttuu ja vanhemmat palaavat takaisin aikuisen opiskelijan arkeen. Kuulin jo huhuja Vuorikadulta, että opintotoimistossa vierailevat opiskelijan lisäksi nykyään myös opiskelijan vanhemmat. Minusta tämä on huolestuttava suunta.

Suhtaudun työntekoon opiskelujen ohella skeptisesti, sillä näen jatkuvasti, miten ylirasittuneita työssäkäyvät opiskelijat ovat. Opiskelun tulisi olla aikaa, jolloin opiskelija voi keskittyä täysin oman tulevaisuutensa rakentamiseen ja opiskeluun. Tästä löysinkin jo ne asiat, joista minä olen valmis taistelemaan.

Mitä tästä nyt jää käteen, ja miten Aku Ankka liittyy mihinkään?

Haluan sanoa sinulle, opiskelija: älä pelkää ottaa kantaa. Älä pelkää vaikuttaa asioihin. On väärin jättää käyttämättä vaikuttamismahdollisuus. Jos et tiedä miten voit vaikuttaa, niin ota selvää.

On vastuutonta ja laiskaa jättää äänensä käyttämättä. Tuhannet ihmiset kuolevat vuosittain vain sen takia, että uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen. Miksi sinä et siis käyttäisi oikeuttasi, ottaisi vastuuta ja vaikuttaisi asioihin. Saksalaisen teologin Martin Niemöllerin sanoin: ”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti. Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä. Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen. Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”

Aku Ankka –sarjakuva ilmestyi ensimmäisen kerran Suomessa joulukuussa 1951. Aku on siis todistanut tähän päivään mennessä monenlaisia yhteiskunnallisia myllerryksiä ja kokeillut uransa aikana jos monenlaisia ammatteja. Olisiko Akun kuitenkin kannattanut hankkia kunnollinen valtion takaama koulutus ja olla lainaamatta rahaa sukulaisiltaan?

Kirjoittaja on Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja, entinen dokumentoija ja kolmannen vuoden opiskelija. Arvostaa huonoa vessahuumoria ja tasa-arvoa kaikissa muodoissaan.

Teksti: Sara Järvinen