Kirkon syrjäytetyt

jaana-partti_varillinen-jenni-vihtkari

Pastori Jaana Partti vastaa Kallion seurakunnan sateenkaarityöstä. Tulevaisuuden kirkolta hän toivoo entistä tasaveroisempaa kohtelua kaikille seurakuntalaisille.

 

Kallion kirkon alttaria koristaa Hannes Autereen puinen alttaritaulu, jossa Jeesus kutsuu luokseen työmiehiä ja -naisia. Perinteisesti työväenluokkaista Kalliota pidetään nykyään lähinnä punaviherkuplan ilmentymänä. Imagostaan ja ilmapiiristään huolimatta Kallion seurakunnassa, kuten ei muissakaan seurakunnissa, osattu vielä viime vuosituhannen lopulla kohdata sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Edes 2000-luvulla se ei ole ollut itsestäänselvyys.

Sateenkaarityö sai alkunsa ärtymyksestä. Jaana Partti oli kyllästynyt kirkon tapaan kohdella vähemmistöjä. Suuttumusta herätti, kun Partin naispuolinen ystävä ei saanut pappisvihkimystä, koska tämä kuului seksuaalivähemmistöön. Lisäksi seurakuntalaisten tarinat kaltoin kohtelusta harmittivat Parttia kovasti. ”Homoseksuaaleilla on ollut tilanteita, jossa heille näytetään seksuaalisen suuntautumisen vuoksi seurakunnissa ovea. On myös tilanteita, jolloin heille ei ole suostuttu jakamaan messussa ehtoollista. Ehtoollisen jakamisesta kieltäydyttiin esimerkiksi toteamalla sen rikkovan ehtoollisen pyhyyttä”, Partti tuhahtaa.

Partti oli kyllästynyt omien sanojensa mukaisesti siihen, että kirkossa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä ”kohdeltiin kuin saastaa”. Omien läheisten ja seurakuntalaisten ikävien kokemusten kautta päädyttiin tulokseen, että sateenkaarityölle oli tarvetta. Kallion seurakunnan sateenkaarityö käynnistettiin vuonna 1999, ja se sai erityisesti alkuvuosinaan vastustusta sekä kirkon sisältä että seurakuntalaisten toimesta. Tästä seurasi, että Kallion seurakuntaneuvosto jakautui kahtia, ja työstä tehtiin useita valituksia tuomiokapituliin.

Sateenkaarityön ja eritoten -messujen vastustajien argumentit olivat Partin mukaan lähinnä typeriä: sateenkaarityötä kyseenalaistettiin vetoamalla siihen, ”ettei kirkossa järjestetä pedofiili- tai murhamessujakaan”. Sateenkaarityötä jouduttiin rajun vastustuksen vuoksi järjestämään aluksi silloisessa Alppilan naapuriseurakunnassa, joka on nykyään osa Kallion seurakuntaa.

 

kallion-kirkko-jenni-vihtkari

 

Sateenkaarityötä seurakuntalaisten ehdoilla

Sateenkaarimessu järjestetään kerran kuussa Alppilan kirkossa, ja jokaiseen messukertaan kokoontuu keskimäärin 40–60 seurakuntalaista. Partin sanoin seurakuntalaiset ovat ”erityisen kovia veisaamaan”, ja ennen kaikkea kehuu messuja tunnelmaltaan ”rennoiksi ja lämpimiksi.” Se, että messut ovat suunnattu vähemmistöille, näkyy pääosin saarnoissa. Messut itsessään noudattavat perinteistä kirkkokäsikirjan kaavaa.

Työssään Partti on kuitenkin havainnut, että monille sateenkaarikristityille ja sateenkaarikansaan kuuluville on tuntunut vaikealta sovittaa oma seksuaali- tai sukupuoli-identiteettinsä osaksi kristillistä identiteettiä. ”Moni heistä on kyseenalaistanut, voiko olla samanaikaisesti esimerkiksi homoseksuaali ja kristitty – mutta sanon, että kyllä voi!”

Asenteet ovat Partin mukaan syvässä. ”On tapauksia, joissa henkilö ei ole käynyt kirkossa kymmeneen vuoteen, ja juuri kerrankin hänen osallistuttuaan jumalanpalvelukseen, hän kuulee sen ikävän saarnan”, Partti huokaisee. ”En ihmettele yhtään, mikäli osa ihmisistä on tämän myötä eronnut tai vieraantunut kirkosta.” Juuri näitä ihmisiä Partti haluaa työssään kohdata ja auttaa heitä löytämään uudelleen suhteensa Jumalaan ja kirkkoon.

Partti ei itse kuulu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin, mutta ei pidä sitä ongelmana. Hän myöntää että tämä vaikuttaa tietyllä tapaa näkökulmaan. ”Mutta minua on kuitenkin opetettu”, hän toteaa. Toimenkuvansa kautta Partti on esimerkiksi oppinut, miten monimuotoista ihmisen seksuaalisuus voi olla.

Partti pitää itseään henkilönä, joka tukee ja ylläpitää vähemmistöjen asemaa ja olemassaoloa kirkossa. ”Jokaisen tulee saada tulla kirkkoon sellaisena kuin hän on. Sen ei pidä mennä niin, että muutamme sinut sellaiseksi kuin me haluaisimme sinun olevan.”

Sateenkaarityötä tehdään aina seurakuntalaisten ehdoilla, mutta niin kutsutusta ”perinteisemmästä papin työstä” se ei eroa. ”Meillä kaikilla ihmisillä on kuitenkin samat peruskysymykset ja kipukohdat elämässä”.

Sateenkaarityö on opettanut Partille myös periksiantamattomuutta. ”Jos sulla on joku unelma tai visio, älä anna periksi. Vaikka vastustusta tulee, täytyy olla vaan sitkeä”. Partti kuitenkin muistuttaa, että ”kukaan ei kuitenkaan pärjää yksin.” Hän haluaa korostaa työkavereiden ja esimiehen tukea sateenkaarityön alkuvuosina, puhumattakaan sateenkaarikansasta.

 

”Heterot saavat erota vaikka kuinka monta kertaa, mutta homoseksuaaleille ei sallita edes sitä yhtä liittoa.”

 

Luontevaksi osaksi seurakuntien työtä

Marraskuun 2016 kirkolliskokouksen päätös olla ottamatta kantaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon harmittaa luonnollisesti sateenkaariyhteisöä – myös niitä, jotka eivät haaveile avioelämästä. Päätös ei ole miellyttänyt myöskään kaikkia kirkolliskokouksen jäseniä. Sukupuolineutraalin avioliittolain astuttua voimaan osa papeista aikoo päätöksestä huolimatta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, vaikka siitä seuraisi sanktioita.

Kirkossa on myös keskusteltu mahdollisuudesta luopua vihkimisoikeudesta. Partti torjuu ajatuksen toteamalla sen olevan ongelmallinen kirkon kannalta. ”Kukaan ei jaksa tulla erikseen kirkkoon siunattavaksi ja järjestää siksi kahdet erilliset juhlat”, Partti sanoo. Hän on huolissaan siitä, että jos kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan, kirkon konservatiivisempi siipi saattaisi syyttää siitä yksinomaan seksuaalivähemmistöjä. ”Väitettäisiin, että vihkimisoikeus otettiin meiltä pois homojen takia.”

Vihkimisoikeuden luopumisen sijaan Partti pitää kannattavampana niin kutsuttua ”Norjan mallia”, jossa vihkiminen on ikään kuin omantunnonkysymys. Pappi saisi siis itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevia pareja. Partti haluaa kuitenkin korostaa, että ”loppujen lopuksi papit toteuttavat sitä tehtävää, johon heidät on vihitty, eli toimittamaan pyhiä toimituksia”.

Toisinaan hänestä tuntuu, että suurin ongelma on enemmistön asenteissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. ”Heterot saavat erota vaikka kuinka monta kertaa, mutta homoseksuaaleille ei sallita edes sitä yhtä liittoa.”

Kirkon jakautumiseen ja kirkosta erkaantumisen haasteisiin on esitetty yhtenä ratkaisuna henkilöseurakuntamallia. Nykyisessä mallissa seurakunta määräytyy henkilön asuinpaikan mukaan, mutta henkilöseurakuntamallissa jokainen saisi valita oman seurakuntansa. Partti pitää ehdotusta huonona, sillä se on käytännön resurssien ja toteutuksen kannalta mahdoton. Valinnanvapauden sijaan Partin mukaan pitäisi panostaa ihmisten tasavertaiseen kohteluun seurakunnissa, ja sateenkaarityön toimivan luontevana osana sitä. Kallion sateenkaarityö on tarjonnut monille turvallisen ja helposti lähestyttävän tavan lähestyä kirkkoa ja kristillisyyttä.

Partti kokee, että sateenkaarityölle on edelleen tarvetta, ja hän ei pidä esimerkiksi sateenkaarimessuja sen ihmeellisempänä kuin perhe- tai gospelmessujakaan. Nykyisin pääkaupunkiseudulla sateenkaarityöhön ja -messuihin suhtaudutaan pääosin positiivisesti. Työsarkaa kuitenkin vielä riittää. ”Helsingissä on helppo tulla vielä kaapista ulos, mutta mitä enemmän landemmalle mennään, sitä enemmän vastustusta sateenkaarityölle löytyy.”

 

Seurakuntalaisen kommentti: Suhteeni kirkkoon ja Jumalaan

”Olen kasvanut kristityksi lapsesta saakka. Suhde Jumalaan on aina ollut olemassa toisin kuin suhde kirkkoon. Ilman sateenkaarimessua tuskin olisin kirkon jäsen.

Jumalaan voin luottaa. Jumala rakastaa ihmisiä. Kaikkia. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden hengellinen ilmapiiri oli tiukan kaksinaismoralistinen ja ahdistava, Jumalasta ei kuitenkaan muodostunut pelottavaa kuvaa. Kuumat kivet ovat ihmisten käsissä jos jossain. Jumalan käsissä on haavat ja kasvoilla rakkautta.

Kirkko olemme me ihmiset. Tätä lausetta olen itsekin käyttänyt monta kertaa kun olen vakuutellut kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä. Mutta onko kirkko sittenkään myös meitä sateenkaarikristittyjä varten?

Olenko minäkin kirkon tasa-arvoinen jäsen? Kristuksen ruumiin jäsen? Vai onko kirkko sittenkin vain niitä muita varten?

Jumalan kanssa olen puheväleissä – kirkon kanssa en aina niinkään. Jumalan kanssa tulen aina pysymään edes puheväleissä. Siitä voin olla varma, koska se ei ole ihmisistä riippuva asia. Kirkon suhteen en ole ollenkaan varma.

Olenko minä tulevaisuudessa kirkon tasa-arvoinen jäsen? Vai ovatko kirkossa kaikki tasa-arvoisia, mutta toiset sitten kuitenkin vähän tasa-arvoisempia kuin toiset?”

-Veronica Saarela, teologian kandidaatti ja sateenkaarimessun vapaaehtoinen

 

Mistä on kyse?

•Sateenkaarityö on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille suunnattua seurakuntatyötä, jonka tavoitteena on vastata seurakuntalaisten sielunhoidollisiin tarpeisiin ja seurakuntayhteyden luominen.

• Kallion seurakunnassa sateenkaarityötä on järjestetty vuodesta 1999 alkaen.

• Kallion seurakunta järjestää seurakuntalaisilleen esimerkiksi messuja, retriittejä, kristinuskon peruskursseja ja kuorotoimintaa. Sateenkaarimessut järjestetään kerran kuukaudessa Alppilan kirkossa. Messuavustajan tehtäviin ovat tervetulleita kaikki teologian opiskelijat.

• Toimii yhteistyössä Malkuksen, Setan, Arcusen ja Yhteys-liikkeen kanssa.

Edit. 12.1.2017 klo 17.50: Korjattu lausetta ”Kirkolliskokouksen päätös pitäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia…” muotoon ”Kirkolliskokouksen päätös olla ottamatta kantaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon…”

Edit. 8.3.2017 klo 23:33: Tarkennettu kirkolliskokouksen ajankohtaa tekstissä marraskuulle 2016.

 

 

Kuvat ja kirjoitus: Jenni Vihtkari

 

Vanhat Kyyhkyset uusiokäyttöön

Olkkarissa on kasoittain vanhoja Kyyhkysiä, joille ei ole käyttöä. Ongelmaan löytyi ratkaisu terävillä saksilla ja luovuudella.

Vuosien 2014-2016 Kyyhkyset saivat uuden muodon pienen askartelusession lomassa.

Vuosien 2014-2016 Kyyhkyset saivat uuden muodon pienen askartelusession lomassa.

 

1-kiikarit

Uu fuksi, miltä nyt näyttää – kiinnostuskiikarit auttavat opiskelijoita näkemään paremmin luentosalin edustaan. Kiinnostuskiikarit voivat pelastaa niin fuksin kuin vanhemman opiskelijajäärän perusopintojen tuskalta ja pahimmilta motivaatiokuopilta!

2-lahja

Kääräise vanhat kreikan tai heprean kirjasi luontoystävällisesti Kyyhkysen vanhaan numeroon ja ilahduta lahjallasi opiskelukaveria.

4-terapiataulut

Kaipaatko kannustusta tai etsitkö elämällesi vielä suuntaa? Leikkaa Kyyhkysestä parhaat kuvat ja sutkautukset, ja kasaa niistä itsellesi taulu motivaation herättämiseksi tai omien tunteiden purkamiseksi. Markus Liimataisen kuvittamat kansikuvat saivat uuden merkityksen pienoisen terapiasession lomassa.

6-kehykset

Ota Kyyhkysen kuvitukset osaksi sisustusta. Mikä voisi olla opiskelijahenkisempää kuin Ikean euron kehykset ja lehdestä leikatut kuvat? Kehyksiin pääsivät tällä kertaa Amanda Kauran Nykysuomalainen pakanapappi -sarjakuva.

5-viiri-ja-kuva

Köyhän opiskelijan vinkit arkeen ja juhlaan. Leikkaa DIY-blogien trendikäs viiri omasi tai kaverisi seinälle. Yhdistä vielä luomukseesi jokin hieno kuva. Omin pikku kätösin väkerretyt sisustuselementit sopivat loistavasti yhteen ylioppilaslahjaksi saatujen Aalto-maljakoiden ja mariskoolien kanssa.

3-ranskalaiskippo

Korvaa kotibileiden kertakäyttöastiat taittelemalla vanhoista lehdistä hauskat tötteröt ja sujauta niiden sisälle vieraita varten sopivat herkut. Mikä voisi olla mahtavampaa kuin nauttia illan pöperöt Takapenkin huutajan karjaistaessa: Opiskelijat, pysykää köyhinä!

 

Kuvat ja kirjoitus: Jenni Vihtkari

Kaikki vain muuttui vaikeammaksi

Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet on lohduton päätös esseetrilogialle.

 

Antti Nylénin (s.1973) Vihan ja katkeruuden esseet (2007, Savukeidas) oli tärkeä kirja kunnianhimoisen suomalaisen esseistiikan synnyn kannalta. Nylén herätti pateettisilla, tyyliä ja inhoa tihkuneilla esseillään monet lihansyönnin ongelmiin ja purki brittipopin ja ranskalaisen kirjallisuuden parhaimmistoa pakkomielteisesti.

Samalla linjalla jatkoi Halun ja epäluulon esseet (2010, Savukeidas). Muutos kohti seesteisempää ja pohdiskelevampaa otetta alkoi näkyä kristillisyyttä käsitelleessä Tunnustuskirjassa (2013, Kirjapaja), jossa Nylén totesi esikoisensa olevan ”täynnä asentoja, joiden keinotekoisuus eli fiktiivisyys pistää silmään”.

Nylénin kehitys kirjoittajana ei avaudu vain ajatusten vaan enemmänkin tyylin muutoksista – onhan hän itsekin nostanut tyylin ilmaisunsa keskiöön. Esikoisen esipuheessa Nylén kirjoitti, kuinka ”elämässä ja taiteessa johdonmukaisuus ja ristiriitaisuus ovat ankarassa ristiriidassa”, mutta tämän ristiriidan voi ylittää tyylillä.

Esseetrilogian päättävä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016, Savukeidas) ei joko jaksa tai halua olla hyökkäävä. Se on luhistunut, väsynyt teos, joka pyörii pohjalla, minne maailma sen on saanut kiskottua seurakseen.

Toki kirja on täynnä harrasta sanataidetta, esimerkiksi Nylénin kirjoittaessa Elina Merenmiehen tai Beryl Furmanin kuvataiteista. Gaspar Noén Love-elokuvan käsityksiä seksuaalisuudesta Nylén purkaa oivaltavasti. Kirja on täynnä teräviä huomioita maailmasta. Niitä kuitenkin varjostavat epäilykset ja itsekriittisyys.

 

Luin kirjan vauhdilla sen ilmestyttyä ja hurmaannuin. Se oli Nyléniltä taas pakahduttava tiivistys siitä epätoivosta, jota ekokatastrofin ja kestämättömän vaurauden keskellä eläminen herättää. Tein lauseista huoneentauluja mieleeni ja koin oloni paremmaksi: joku kokee samoin ja osaa muotoilla pelkonsa kauniisti.

Seuraavina viikkoina huomasin sisäistäneeni kirjan asenteet: syvän epäluulon ja lohduttomuuden. Hurmaantuneisuuden tunteet alkoivat tuntua epäilyttäviltä. Mitä ja ketä hyödyttää se, että voin tuntea oloni miellyttäväksi ilman, että mikään olisi muuttunut? Ja ilman, että olisin tehnyt hyviä tekoja kauheuden vastustamiseksi?

kauhun-ja-ulkopuolisuuden-esseet-nylen-kansi

Parhaiten kirjaa leimaava syyllisyydentunto ja väsyneisyys avautuu tarkastelemalla paavi Franciscusta ja Juhani Rekolaa käsitteleviä esseitä. Aikaisemmissa kirjoissaan Nylén hyökkäsi laiskaksi mieltämäänsä sekulaarien vasemmistointellektuellin paavikritiikkiä vastaan. Nylén puolusti katolisen kirkon monisyisyyttä, jota etenkään media ei huomioi. ”Jokainen, joka katsoo tarpeelliseksi todistella, että juuri hänen oma juttunsa on erityisen hieno juttu, on joko innostuksesta sokaistunut tai alas vajonnut”, kirjoittaa Nylén nyt.

Apologiaa ei enää kuulu, ja Nylénin katolisuus on muuttunut vaimeammaksi ja epäilevämmäksi. Vielä Tunnustuskirjassa Nylén kertoi, kuinka ei ole vuosien varrella kuullut yhtään messua ehkäisystä, abortista, naispappeudesta tai homoudesta. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä hän toteaa, kuinka Suomen katolinen hiippakunta on ”nykyään konservatiivisempi ja 1800-lukulaisempi kuin Vatikaani konsanaan”, ja kuinka hän parin kuukauden tauon jälkeen osui messuun, jossa vastustettiin homoliittojen kaltaisen ”pahuuden” suvaitsemista.

Monet näkevät nykyisen paavi Franciscuksen liberaalipaavina, joka voisi ohjata kirkkoa oikeaan suuntaan. Nylén itsekin suhtautuu Franciscukseen esseessä ylitsevuotavan positiviisesti. Vain alaviitteessä hän kritisoi sitä, ettei Franciscus itse asiassa ole niin liberaali kuin miltä vaikuttaa. Uusi paavi ei esimerkiksi ole kumoamassa kirkon haitallista ehkäisyoppia tai vastusta sen sisäistä patriarkaalisuutta, vaikka katolisten maiden ”machokulttuuria” kritisoikin.

Esseessä Nylén ylistää Franciscuksen julistamaa evankeliumia, jossa hyökätään läntistä elämänmenoa vastaan tiukkasanaisesti. Tämän äärellä Nylén kokee syyllisyyttä. Kehotukset omaisuuden myymisestä ja ekologisesta elämästä eivät jätä muita vaihtoehtoja kuin totella. Siksi Nylén vierastaa uutta paavia. Näkökulma on väsähtänyt ja pessimistinen, mutta ymmärrettävä. Mitä muuta länsimainen, yltäkylläisyydes- tään kiinni pitävä ihminen voisi tuntea evankeliumin äärellä kuin syyllisyyttä? Paavi vaatii mahdottomia. Paavin kokonaisvaltaisessa, tinkimättömässä hengellisessä asennoitumisessa on sellaista viimeisen taistelun henkeä, jota on helppo ihailla, mutta vaikea noudattaa.

Toinen syy vierastamiselle on se, että Nylén piti edellisestä paavista enemmän. ”Benedictus oli monille myyttinen pahuuden ruumiillistuma, mutta minä rakastin häntä. Rakkauteni ponnisti osittain juuri toisten vihasta. Minusta tuntui, että hän tarvitsi rakkauttani”, Nylén kirjoittaa.

Nylénin halukkuus kritisoida Franciscusta samoista asioista, joista hän lähinnä vastahankaisesti jos lainkaan kritisoi Benedictusta, osoittaa kuinka korostuneesti Nylén kietoi edellisissä kirjoituksissaan Benedictuksen ihailemisen identiteettiinsä, ja sen myötä tuli sivuuttaneeksi niitä ongelmakohtia, joita Bene-
dictuksen näkemyksiin liittyi.

Nylénin tavassa tarkastella katolista kirkkoa on ollut sokeita kohtia, joita voi halutessaan perustella sillä, että esseistiikassa onkin tarkoitus osoittaa ihmiselle tyypillisiä ristiriitaisuuksia, eikä tavoitteena ole johdonmukainen ajattelu. Mutta samanaikaisesti katolisen kirkon puolustajana ja vannoutuneena feministinä toimiminen antoi Nylénin kirkkoa koskevasta ajattelusta ajoittain mielivaltaisen kuvan. Maallisten ongelmien sivuuttaminen hengellisyyden nojalla ei ole vastuullista.

 

Nylén on yksi kirjoittajista, jotka ovat olleet tekemässä tunnetuksi teologi-esseisti Juhani Rekolan (1916–1986) tuotantoa. Tukholman suomalaisessa seurakunnassa uransa pappina tehnyt Rekola kirjoitti esseekokoelmia, joita ennen 2010-lukua lukivat lähinnä harvat teologit.

Vuonna 2013 julkaistiin kaksi Rekolan esseekokoelmaa koonnut Ilo pimeydessä (Kirjapaja), minkä jälkeen on julkaistu valikoima vanhoista lehtikirjoituksista ja ennen julkaisematon matkateos. Nylén kuvaa Rekolan ajattelussa tapahtunutta pimeään heräämistä, jossa hengellinen ”rihkama ja valheellinen lohtu karisivat pois”.

”Pimeään katsottuaan Rekola ei muuttunut pessimistiksi eikä kyynikoksi, ei nihilistiksi eikä fatalistiksi. Hän ei, kuten sanotaan, menettänyt uskoaan. Hän ei ruvennut ateistiksi. Kaikki vain muuttui vaikeammaksi.” Nylénin kiinnostus Rekolaan tuntuu ilmeiseltä, sillä kokoelman muissa esseissä, joista osa on kirjoitettu ennen kuin Nylén löysi Rekolan, on samanlainen ahdistunut sävy kuin Rekolalla. Ja Rekola vaikuttaakin nykyhetkeen hyvin sopivalta kirjoittajalta. Rekola esimerkiksi huomioi, kuinka olemme länsimaissa ”luoneet elämänmuodon, joka tekee vääryyden pysyväksi ja väistämättömäksi”, ja kiinnitti ajoittain huomionsa eläinten oikeuksiin.

Vielä Tunnustuskirjassa Nylén kirjoitti pienistä helpotuksen tuntemuksista, joilla voi lohduttautua, vaikka osallistuukin maailman tuhoon: ”Helpottava seikka on, että voin itse vaikuttaa tuhon määrään. Veren ei tarvitse lainehtia perässäni. Muutama pisara aamukahvissa tai kannettavassa tietokoneessa riittää.Voin vetää rajoja.”

Enää Nylén ei sellaista lohtua löydä. On vain risti kannettavana. ”Ristin näkeminen ilmastonmuutoksessa, kuudennessa sukupuuttoaallossa ja luonnon saastumisessa ei välttämättä merkitse muuta kuin tosiasioiden myöntämistä”, Nylén kirjoittaa.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jää hyväksyä, että kristittynä joutuu ”katselemaan maailmaa, jossa armolla pitäisi olla jokin aktiivinen rooli, mutta ei ole”. Jumalaan uskominen tekee siksi elämästä vaikeampaa. Rekolan mukaan Jumalaan uskoessa saa osakseen ongelmia, ”jotka nyt alkavat polttaa ja joihin ei tule vastausta”.

Maailmassa, jossa on toivottomuuteen syökseviä suuria ongelmia, ei voimattomuutta korostava teologia ole ratkaisukeskeinen tai mielenterveydelle hyvä lähtökohta. Rehellisin se saattaa olla.

 

Kirjoittaja: Mikael Helenius

Oliko ennen kunnollista – vai oliko sittenkään? Osa 3: Teologin työllistyminen 1970-luvulla ja nyt

tyotteolo

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

 

Nykyään kuulee puhuttavan paljon siitä, miten epävarmalta teologien tulevaisuus näyttää. Kirkon rahat hupenevat, ja pappisvirkojen määrä vähenee. Kouluja yhdistellään, ja opettajiksi haluavilta penätään yhä monipuolisempaa usean aineen osaamista. Lisäksi vaikuttaa siltä, ettei korkeakoulututkinnolla yleisestikään ottaen saa enää töitä niin helposti kuin ennen – ainakaan silloin, kun kyse on teologiasta.

Mutta olivatko asiat sitten ennen paremmin? Vastaus on yksinkertainen: olivat – ja eivät.

Kyyhkysen numerossa 5/1977 pohdittiin teologien työttömyyttä. Silloin 10% teologeista ei työllistynyt heti valmistuttuaan – ja lähes kaikki näistä olivat naisia. Miehillä oli jo ennen valmistumistaan tiedossa työpaikka tai ainakin selkeä ajatus siitä, mihin he aikoivat hakea. Naiset taas kelpasivat sekä kirkolle että kristillisille järjestöille huomattavasti huonommin.

Taustalla on tietenkin klassinen naispappeuskysymys ja sen laveampi versio, eli kysymys siitä, sopiiko naisen olla lainkaan teologi. Vuonna 1979 Kyyhkynen omistikin ensimmäisen numeronsa lähes kokonaan tämän asian puntaroimiselle. Ongelmat työllistymisen suhteen eivät olleet parissa vuodessa helpottaneet, vaan lehtorin virat seurakunnissa vaikuttivat jopa vähentyneen. Naisopiskelijoista 60% piti epävarmana työllistymistään tutkinnon saamisen jälkeen, kun taas miesopiskelijoilla vastaava luku oli vain 4%.

Vuonna 1976 naisteologeista 250 oli joko työttömiä tai koulutustaan vastaamattomissa töissä. Määrä kasvoi n. 50 teologilla vuosittain, eli varsin nopeaa tahtia. Jo tuolloin TYT kuitenkin koki (nais)teologien työllistymisen tärkeäksi kysymykseksi ja Kyyhkysen jutussa ”Nauraako kirkko naisteologeille” (1/79) kerrotaankin, että TYT on pannut koko koneistonsa liikkeelle kysymyksen ratkaisemiksi. Vaikea sanoa, mistä on konkreettisesti ollut kyse, koska siihen juttu ei vastaa.

 

Tälläkin hetkellä TYT pyrkii valvomaan opiskelijoidensa etua ja auttamaan työelämäyhteyksien luomisessa. Tiedekuntayhdistys järjestää keskusteluiltoja, verkostoitumistoreja ja erilaisia ekskursioita.Parin viime vuoden aikana myös Jumaluusoppineiden Alumniyhdistys (eli Jalumni ry) on aktivoitunut ja ryhtynyt rakentamaan verkostojaan opiskelijoiden suuntaan.

Tukea siis löytyy, vaikka tulevaisuus näyttääkin epävarmalta. Myös tutkintouudistuksen myötä teologian asiantuntemusta pyritään kehittämään enemmän työmarkkinoiden kaipaamaan suuntaan. Monitieteisyys, teemapainotteisuus ja mahdollisuus vaihtaa kandiohjelman jälkeen vapaammin toiseen maisteriohjelmaan ovat työkaluja, jotka saattavat lähivuosina auttaa teologeja pysymään kiinni uramahdollisuuksissa. Tai sitten eivät – aika näyttää, eikä tulevaisuutta voi ennakoida.

Eivätpä varmasti kovin monet 70-luvun lopun opiskelijatkaan arvanneet, miten pian tilanne muuttuisi. Onko tilanne siis parempi vai huonompi kuin ennen?

Työllisyyden suhteen olo on ehkä epävarmempi kuin vuosiin, mutta ainakin jokin on muuttunut: nyt naiset ja miehet ovat samassa veneessä, eikä sukupuoli määritä yhtä paljon sitä, löytyykö töitä vaiko ei.

 

Kirjoittaja: Miina Hakonen

3/2016 Henkevää katsottavaa

gods_not_dead_xxlg-uus

Kyyhkysessä on käsitelty useastikin elokuvan ja uskonnon suhdetta. Ilmiö on laaja ja kattaa niin paljon erilaisia teoksia, että tulokulmia aiheeseen riittää. Eräs vähemmälle huomiolle jäänyt alalaji on avoimesti tunnustukselliset, kristilliset elokuvat. Seuraavassa suoritetaan pintaraapaisu tähän varsinkin Yhdysvalloissa 2000-luvun aikana noususuhdanteen kokeneeseen ilmiöön eräiden nimikkeiden kautta. Ota oppia, Suomen filmiteollisuus!

 

Kristillisiin aiheisiin perustuvat elokuvat ovat nostaneet profiiliaan myös Hollywoodissa viime vuosina, esimerkkeinä Noah (2014), Exodus (2015) ja Ben-Hurin uusi versio (2016). Ilmiöön voi hakea syitä niin yhteiskunnallisesta ilmapiiristä kuin vaikka The Passion of the Christin (2004) taloudellisesta menestyksestä.

Näiden teosten pohjimmainen tarkoitus ei kuitenkaan ole katsojan olemassa olevan arvopohjan vahvistaminen, vaan uskonnollisten myyttien luova tulkinta. Varsinaiset kristilliset elokuvat ovat ensisijaisesti pientuotantoja, joiden julistuksellista otetta ei tarvitse pehmentää laajimman mahdollisen yleisön saavuttamiseksi.

 

Lajityypin taloudellisena virstanpylväänä voidaan pitää vuonna 2008 valmistunutta draamaa Fireproof. Puoli miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti lippuluukuilla 30 miljoonan voitot tuotantoyhtiö Sherwood Filmsille. Sherwoodin baptistikirkon omistamasta yhtiöstä voidaankin puhua lajinsa menestyneimpänä.

Elokuvat ovat unelmatehtaan historiallisista spektaakkeleista poiketen enemmän amerikkalaisen keskiluokan arjen kuvauksia, ja draama syntyy kristillisen arvomaailman ja ympäristön välisestä konfliktista.Tarinoiden päähenkilöt pyrkivät elämään vakaumuksensa mukaisesti ja hakemaan ratkaisua ongelmiinsa uskosta. Fireproof-elokuvassa päähenkilö yrittää pelastaa avioliittonsa turvaamalla kristilliseen parisuhdeoppaaseen, kun taas Old-Fashioned (2014) kuvaa parisuhteen ensivaiheita, jossa pyritään etenemään perinteisiä arvoja kunnioittaen (lue: ei esiaviollista seksiä).

Kovemmille kierroksille taas mennään elokuvissa kuten God’s Not Dead 1 ja 2 (2014/2016) tai War Room (2015). Ensin mainituissa draama rakentuu Jumalan olemassaolon todistamisen ympärille, ensin yliopistolaitoksessa ja toisessa osassa jo oikeussalissa. War Room taas vie nimensä mukaisen sota-allegorian siihen pisteeseen, että lopussa katsojaa jo agitoidaan liittymään uskonsoturien alati kasvavaan joukkoon.

Tarkkaavaisempi huomaakin jo, että hienovaraisuus ei ole näiden elokuvien korkein hyve. Rivien välissä esiintuleva sanoma kristillisyydestä on ainakin liberaalille perusluterilaiselle monesti hämmentävä. Aatteellisia vihollisia edustavat eri painotuksin ateistit ja muut uskonnottomat, liberaalit, islam ja vaikka nettiporno. Armon sanomaa on kuitenkin sen verran, että myös jumalattomilla on mahdollisuus kääntymykseen – ainakin ennen, kuin menettävät henkensä kliimaksissa.

 

Yhteistä muiden halpatuotantoleffojen kanssa on mahdollisuus päästä bongaamaan eilispäivän tähtiä isommista ja pienemmistä rooleista. Oscar-voittaja Lou Gossett Jr. elokuvassa Grace Card (2010) vielä menettelee. Todella riemastuttavia elämyksiä tarjoaa 90- luvun tv-tähtien bongaaminen kuten “Hercules” Kevin Sorbo ateistisena filosofian professorina tai “Sabrina teininoita” Melissa Joan Hart vakaumuksensa takia vaikeuksiin joutuvana opettajana God’s Not Dead- elokuvasarjassa.

Elokuvien kriittinen vastaanotto on vaihdellut laidasta laitaan, positiivisinta palaute on ollut nimenomaan kristillisessä mediassa. Valtamediassa saatu kritiikki on saanut elokuvien tekijät vastarintaan tragikoomisellakin tavalla, kuten elokuvan Saving Christmas (2014) tapauksessa. Filmin tähti Kirk Cameron kehotti sosiaalisessa mediassa faneja nostamaan elokuvan kokonaisarvosanaa suositulla Rotten Tomatoes- leffasivustolla.

Liikekannalle lähtivät sen sijaan elokuvan arvostelijat, jotka antoivat filmille murskakritiikin. Cameron tuomitsi elokuvan saaman reaktion “ateistien salaliitoksi”.

 

Kirjoittaja: Olli-Pekka Toivanen

3/2016 Körttipastilleja, Siionin virsiä ja varastettu Jeesus

herattaja2

Vuoden 2016 herättäjäjuhlat keräsivät Vantaan Myyrmäkeen jopa 34 000 juhlijaa heinäkuussa. Myös Kyyhkysen toimittaja löysi tiensä juhlallisuuksiin.

 

Aluksi hieman jännitti. Olin menossa ensimmäistä kertaa elämässäni herättäjäjuhliin. Onneksi en ollut menossa yksin, vaan sain mukaani lauman muita teologeja – osa hieman kokeneempia kävijöitä, toiset vastaavasti ensikertalaisia. Niin teologina kuin myyrmäkeläisenäkin koin velvollisuudekseni katsastaa Vantaan herättäjäjuhlat.

Tunsin pientä häpeää siitä, miten vähän oikeastaan tiesin körttiläisyydestä; onhan kyse sentään Suomen toiseksi suurimmasta herätysliikkeestä.

Ensimmäinen huolenaiheeni oli pukeutuminen, sillä en tiennyt miten kyseisiin juhliin olisi ollut asiallista pukeutua. Minun ja toisen naispuolisen teologin mieleen putkahtelivat ainoastaan stereotyppiset mustat körttipuvut. Lauantaipäivän osalta mittari hipoi hellelukemia, joten mustia körttipukuja muistuttava vaatetus sai jäädä sikseen – muodikkaasti revityt valkoiset farkkushortsit voisivat olla joko uhka tai mahdollisuus. Herättäjäjuhlien ”tule sellaisena kuin olet” -slogan sai minut pysymään päätöksessäni, ja uskaltauduin pukeutumaan epäkörttihenkisesti.

herattaja9

herattaja1

 

Körttiläinen huumorintaju

Siionin virret raikuivat kaikkialla. Tunsin olevani vieraalla maaperällä. Odottamieni harmaiden vaatteiden sijaan tunnistin enemmänkin Marimekon värikkäitä kuoseja kuin ennakko-odotusteni kaltaista mustaa vaatetusta. Oransseihin paitoihin ja liiveihin pukeutuneita talkootyöläisiä viuhahteli kaikkialla myyntikojuista järjestyksenvalvojiin.

Ohjelmistonsa puolesta herättäjäjuhlat näytti tarjoavan kaikille jotakin: körttikätköilystä Vantaan seurakuntien parisuhdekioskiin ja lettukesteistä Siionin virsiin.

Pääportti, joka johdatti veisaajat kohti seurojen kenttää, oli hiljainen. Ihmiset olivat asettuneet istumaan pitkille penkkirivistöille. Pääportti tiivisti herättäjäjuhlien teeman Kahden maan kansalainen, joka oli lainaus Siionien virrestä 312. Ajatus kristitystä sekä taivaan että maan kansalaisena istui teemansa puolesta erinomaisesti Myyrmäen monikulttuuriseen ympäristöön, minkä vuoksi se olikin valittu juhlien pääteemaksi.

Huomioni kiinnittyi pääportin alla roikkuviin valkoiselle pahville kirjattuihin teksteihin: ”uudista armollasi”, ”rauha”, ”toivo”, ”sommaren är kört” ja ”en pelkää vaarojen matkaa”. Sanoista ja lauseista heijastui samanaikaisesti sekä körttiläinen hengellisyys että körttiläinen huumorintaju.

Juhlakentälle saapuessani löysin muutaman teologikaverini seuraamasta seuroja sivusta, ja osan taas penkiltä istumasta. Melankolissävytteisten virsien kautta välittyvä harras tunnelma kaikui urheilukentän katsomosta ja kentän penkkirivistöiltä. Osa veisasi tavallisessa istuma-asunnossa ja toiset nöyrässä kumarassa. Kiinnitin rivistössä huomiota muutamaan sateenkaarivarjoon, joiden oletin olevan jonkinlainen kannanotto seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta.

Laulu lakkasi, ja oli puheiden aika. Korviini kantautuneet puheet tuntuivat tapaluterilaisena vierailta, minkä vuoksi niihin oli henkilökohtaisella tasolla vaikea tarttua. Välillä pohdin, olenko yksin tuntemuksieni kanssa.

Lapset kirmasivat urheilukentän keskelle ja pyörähtivät naurahtaen maahan – he olivat enemmän keskittyneet hauskanpitoon kuin aikuisten puheisiin.

Yksi puhuja huudahti väkevästi: ”Jeesus on varastettu!” Hän halusi muistuttaa kuulijoita Jeesuksen väärinkäytöstä netin keskustelupalstoilla, joilla Jeesusta on ruvettu käyttämään lyömäaseena toisia ihmisiä vastaan. Ajankohtainen aihe herätti todennäköisesti tuntemuksia monessa kuulijassa.

herattaja3

herattaja4

herattaja5

 

Körttipastillien aika

Ajatukseni onnistuivat herpaantumaan puhuttelevista aiheista, joten päätin palata takaisin myyntikojuille. Törmäsin kahteen nuoreen kaupittelemassa körttipastilleja. He ottivat reippaalla, mutta ystävällisellä otteella kontaktia minuun, ja tiedustelivat mahdollisista ostoaikeistani.

Kärryissä oli ainakin kahdenvärisiä pastilleja, punaisia ja valkoisia. Torjuttuani tarjouksen vedoten lompakon kotiinjäämiseen jäin keskustelemaan hetkeksi nuorten kanssa juhlista ja talkoista. Laiskuudesta näitä kesälomaa viettäviä nuoria ei voinut syyttää, sillä he olivat olleet pystyttämässä juhlapaikkaa jo maanantaista lähtien. Kaksikon luokse saapui eräs heidän kavereistaan, joten meidän kolmenkeskiset turinoinnit saivat jäädä.

 

herattaja6

herattaja7

herattaja11

Jälleennäkemisen riemua

Jälleennäkemisen riemu ihmisten välillä oli käsin kosketeltava. Herättäjäjuhlat on monille ihmisille henkilökohtaisen uskonelämän kannalta tärkeä tilaisuus, mutta myös sosiaalinen tapahtuma, jossa voi tavata vanhoja ystäviä ja sukulaisia.

Seurat tekivät loppuaan ja ihmisiä alkoi valua laumoittain ulos kentältä. Itse päätin kävellä vastavirtaan ja etsiä omaa seuruettani: siellä he jo odottivat minua.

Ennen lähtöämme nappasimme kentänlaidalta kännykällä selfiet ja kävimme ostamassa kaipaamiani körttipastilleja.

Ohjelman tarjonnasta ei kolmena päivänä ollut puutetta. Esimerkiksi Irja Askola P-junan konduktöörinä ja Peace United -futisottelu Myyrmäen urheilupuistossa menivät itseltäni sivu suun.

Olin päivän päätteeksi nähnyt kuitenkin kaksi perinteistä körttipukua, syönyt herkullisia körttipastilleja, päässyt seuraamaan sivusta Siionin virsien veisuuta ja todistamaan ihmisten lukuisia kohtaamisia.

Vaikka muutaman tunnin vierailuni tarjosi vain pienen palan körttiläisyydestä ja itse herättäjäjuhlista, onnistuivat ne osoittamaan ainakin osan ennakkokäsityksistäni virheellisiksi.

herattaja8 herattaja16 herattaja12

 

Mistä on kyse?

Herättäjäjuhlat ovat heränneiden eli körttiläisten suurin vuosittainen kesätapahtuma. Kolmipäiväinen juhla järjestettiin tänä vuonna Vantaalla 8–10.7. Vuoden 2017 juhlat tullaan pitämään Nilsiässä. Juhliin on perinteisesti kaikille vapaa pääsy, eikä henkilökohtaisesta uskosta tai liikkeeseen sitoutumisesta paikan päällä kysellä. Perinteisesti heränneet korostavat ihmisen pienuutta suhteessa Jumalaan ja armon kuulumista kaikille. Heränneen uskoa kuvastaa enemmän kysyvä kuin varmoja vastauksia jakeleva usko. Siionin virret on heränneiden käyttämä virsi- ja rukouskirja, jonka pieni ja yksinkertainen olemus kuvastaa ihmisen pienuutta.

 

 

Kuvat ja kirjoitus: Jenni Vihtkari

03/2016 Teologit taivasalla?

haalarit_Jenni Vihtkari

Jokasyksyinen asuntorumba on monelle opiskelijalle tutuksi ilmiöksi Helsingissä – pitkät asuntojonot ja kohtuuhintaisen asunnon löytäminen ovat haastaneet toisia jo heti opiskelujen alkutaipaleella. Teologian opiskelijat kertovat, miten he ovat saaneet katon päänsä päälle.

 

Kilpailu on kovaa ja jonot kasvavat, kun tuhannet opiskelijat rynnivät yhtä aikaa etsimään itselleen sopivaa asuntoa. Esimerkiksi Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö Hoas kertoi tämän syksyn hakemusennätyksestä: parhaimmillaan 2 500 opiskelija-asuntoon haki 8 000 opiskelijaa.

Kaikille ei riitä edullisia vuokra-asuntoja, joten monet opiskelijat jäävät ilman omaa vakinaista osoitetta. Tällöin he joutuvat turvautumaan hostelleihin, sukulaisen tai puolitutun luokse majoittumiseen tai etäopintoihin.

 

Kuka on asunnoton?

Opiskelijoiden asunnottomuus on tutkimusten mukaan yleistynyt: kokonaisuudessaan vailla kotia oli kahdeksan prosenttia ja joka kolmas tiesi lähipiirissään asunnottomuudesta kärsivän. Tiedot ilmenevät World Student Capital -verkoston tutkimuksesta Opiskelijan kaupunki (2015). Yleisesti nuorten 15–29-vuotiaiden asunnottomuus on jopa kaksinkertaistunut vuodesta 2005 vuoteen 2014.

Nuorten asunnottomuus on kuitenkin yleensä väliaikaista: hyvin harva asunnoton opiskelija myöskään nukkuu kadulla. Asunnottomuuden syyt vaihtelevat eri-ikäisillä. Nuorilla syyt löytyvät korkeista vuokrista, kun taas aikuisilla taustalla vaikuttavat päihde- tai alkoholiongelmat. Pääkaupunkiseudulla opiskelevien asunnottomuuden taustalla yleisimmät syyt ovat asumisen kalleus ja asuntojen saatavuus.

Nuorten asunnottomuuden mittaaminen ja tilastointi on haastavaa, sillä osalla asunnottomuus on väliaikaista ja osa majoittuu tuttavan sohvalle tai palaavat takaisin asumaan lapsuudenkotiin. Asunnottomuus on ennen kaikkea myös määrittelykysymys.

 

Riittääkö asuntokapasiteetti?

Helsinkiin on jo pitkään toivottu lisää kohtuuhintaisia asuntoja ja uusia asuntoja rakennetaan kaiken aikaa – osa jopa ennätystahdissa. Pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoiden tavoite täyttyi kesäkuussa, kun Helsingin kaupunginhallitus päätti nostaa vuosittaista opiskelija-asuntojen rakentamistavoitetta 300 asuntoon.

Opiskelijat kaipaavat ennen kaikkea kohtuuhintaisia asuntoja – keskimäärin korkeakouluopiskelijan asumiskustannukset liikkuvat 560 euron tuntumilla. Suurin osa opiskelijoista asuu tällä hetkellä yksityisessä vuokra-asunnossa: vain 26 prosenttia helsinkiläisistä korkeakouluopiskelijoista asuu opiskelija-asunnoissa.

Erityisesti opiskelijat kaipaavat kohtuuhintaisia opiskelija-asuntoja Otaniemeen, Kalasatamaan, Jätkäsaareen, Lauttasaareen ja Tikkurilaan.

Vaikka uusia asuntoja rakennetaan kaiken aikaa, se ei ratkaise opiskelijoiden parissa vallitsevaa jokasyksyistä asuntopulaa. Erilaisille kampanjoille ja vaihtoehtoisille asumismuodoille on siis tarvetta. Esimerkiksi hyviä kokemuksia on saatu nuorten mahdollisuudesta muuttaa ikäihmisten palvelukotiin, jossa vuokran lisäksi asumista korvataan viettämällä aikaa muistisairaiden kanssa. Sohvalle Stadiin-kampanjassa puolestaan helsinkiläisillä oli mahdollisuus kutsua tilapäisesti opiskelija asumaan kotiinsa.

Vuosi sitten viimeistä kertaa järjestetyn tempauksen takana olivat Kallion seurakunta, Helsingin oppilaitospapit ja HYY. Helsingin yliopistossa eri alojen opiskelijoille on olemassa kohdennettuja asumisratkaisuja, ja myös osakunnat tarjoavat edullisia huoneistoja. Teologiopiskelijoille suunnatut asunnot Ylioppilaskoti Konvikti, Lestadiolaisten ylioppilaskoti Lestis sekä Heränneiden ylioppilaskoti ilmoittavat myös ajoittain vapautuvista huoneista. Vaihtoehtoja riittää, mutta haasteena ovat pitkittyvät asuntojonot – sopivan kohteen vapautumista odotellessa voi lipua lukukausi jos toinenkin.

 

Miten sain asunnon?

Teologien kokemuksia asunnottomuudesta ja sopivan asunnon löytämisestä:

 

”Omat kokemukset asunnon etsimisestä ovat melko positiivisia. Fuksina opiskelin etänä Järvenpäästä, koska en aluksi etsinyt asuntoa aktiivisesti. Koulumatka kesti yhteen suuntaan liki puolitoista tuntia, mutta käytin ajan hyödyksi opiskellen. Pian löysimme opiskelukaverin kanssa ilmoituksen vapautuvasta yksityisestä vuokra-asunnosta, jossa olen nyt asunut yli kaksi vuotta. Tutun kanssa asuminen sujuu mukavasti, ja vasta tänä syksynä alkuperäinen kämppikseni vaihtui kesätyökaveriini. Asumismuotoni tukee opintoja hyvin: molemmilla on omat huoneet ja matka yliopistolle vie vain parikymmentä minuuttia. Lähistön hyvät palvelut ja liikuntamahdollisuudet auttavat jaksamisessa. Opiskelijoiden asuntotilanne on kuitenkin vaikea. Tunnen monia, jotka ovat asuneet pitkään esim. vanhemmillaan, koska sopivaa kämppää ei ole löytynyt. Usein ongelmana on juuri korkea hintataso. Koen silti, että asunnon löytäminen on paljon omasta aktiivisuudesta ja sinnikkyydestä kiinni. Vaikka itselle täydellisesti sopivaa asuntoa ei alkuun löytyisi, on tärkeää, että ainakin kauempaa tuleville taattaisiin asunto fuksivuodesta alkaen ja että asuntoja olisi muutenkin aiempaa enemmän tarjolla.”

Neljännen vuoden teologi

 

”Opintojen alussa, kun ei vielä kokonaiskuvaa tulevasta ollut, oli Sohvalle stadiin -kampanjasta suuri apu. Lähelle eläkeikää oleva pariskunta majoitti minut ilmaiseksi asuntoonsa, jossa oli ylimääräinen huone. Kampanjan puitteissa sovittiin kahdesta viikosta, mutta molemminpuolisen luottamuksen syntyessä sain asua heidän luonaan helmikuun alkuun asti, kunnes majoittuminen päättyi heidän muuttaessa toiseen asuntoon. Tarkoituksenani ei ole ollut muuttaa kokonaan Helsinkiin, joten intensiivisten tai läsnäolopakollisten kurssien ajalle on asunnon tai majoituksen tarve aina täyttynyt. Keskustakampukselle on hyvät liikenneyhteydet ja olen majoittunut mm. tiedekuntajärjestöjen tai osakuntien kautta joiksikin kuukausiksi, joskus muutamia päiviä hostelleissakin. Muuten teologiaa voi lukea aika pitkälle etänä.Tuskin opiskelumotivaationi ainakaan asuntotilanteeseen kaatuu. Opiskelija-asuminen on kuitenkin haasteellista Helsingissä. Sohvalle stadiin oli avartava kokemus ja sain sen myötä aivan uuden näkökulman Helsinkiin ja helsinkiläisiin. Vastaavanlainen projekti varmasti helpottaisi asumistilannetta. Opiskelijan asumistuen maksimimäärä voisi olla moneen talouteen tervetullut lisä, varsinkin jos ylimääräisiä huoneita löytyy.”

Kolmannen vuoden teologi

 

”Asun kolmatta vuotta ylioppilaskodissa. Ekan vuoden jaoin huoneen kämppiksen kanssa ja yhteiselo sujui hyvin. Keväällä sain oman huoneen, se tuntui luksukselta! Saa olla siivoamatta ja hereillä tai heräämättä miten haluaa. Yhteisessä keittiössä vaihdetaan kuulumisia, keskustellaan ja väitellään hyvässä hengessä. Salissa on tv, biljardipöytä, piano ja teologinen kirjasto.Olen kotoisin kaukaa ja mahdollisuus asua yhdessä houkutteli, ei tarvitse olla yksin vieraassa kaupungissa. Sain solutarjouksen myös Hoasilta, mutta ylioppilaskoti vei voiton, enkä ole katunut hetkeäkään. Parasta ovat ihmiset ja erinomainen sijainti. Pidän siitä, että ympärillä on tuttuja ihmisiä, joiden kanssa voi puhua, kysyä neuvoa ja pohtia elämää suurempia asioita. Yhdessä asumisessa on haasteensa. Konflikteja on aiheuttanut esimerkiksi viikkosiivousten laiminlyönti. Porukalla asuessa kaikki ei voi olla sellaista kuin itse haluaisi. Toisaalta on yhdessä asumisen rikkaus, että oppii hyväksymään erilaisia toimintatapoja ja tekemään yhteisiä pelisääntöjä.”

Kolmannen vuoden teologi

 

”Mun tapauksessa kyse on varmaan omasta laiskuudesta, etten ole asuntoa löytänyt. Toivoisin Hoas-asuntoa sen yksinkertaisuuden ja budjetin puolesta, joten en ole yksityisiä markkinoita seuraillut. Olen kolmannen vuoden teoogian opiskelija, mutta pidin viime vuoden välivuotta, joten peruin aiemman asuntoni vuokrasopimuksen. Nyt kesällä aloin hieman myöhässä etsiä uutta. Asun veljelläni ja toisinaan vanhemmilla. Olemme läheisiä perheen kanssa, ja vanhempani ovat paljon poissa kotoa, joten he tarvitsevatkin kodinhoitajan. Pystyn matkustamaan Helsinkiin mukavasti, joten minulla on asiat aika hyvin kunnossa. Toki asunto Helsingin seudulta olisi plussaa. Olisi kiva, jos opiskelijoille mahdollistettaisiin jonkinlainen tukijärjestelmä opiskelumatkojen suhteen, jotta kaikkien ei olisi välttämätöntä asua pääkaupungissa, vaan lähikaupungeistakin olisi järkevää käydä Helsingissä.”

Kolmannen vuoden teologi

 

 

Lähteet: Helsingin kaupunki, Kvartti.fi, World Student Capital, HYY

Kirjoittajat: Sara Vainikka ja Emilia Kallioniemi

Artikkelikuva: Jenni Vihtkari

03/2016 #Koskaolenteologi

saratakala_kolumniin

Ostaako teologista osaamista muut kuin toiset teologit?

 

Minä olen yksi niistä – nimittäin alan vaihtajista. Tai en varsinaisesti vaihtajista, mutta sellaisista teologeista, joille teologinen tutkinto ei viime kädessä tunnu tarjoavan riittävän mielekkäitä uranäkymiä. Niinpä tästä tuoreesta teologian maisterista tuli kertaheitolla myös viestinnän fuksi.

Työskentelen tällä hetkellä koulutustani vastaavassa työssä aineenopettajana, mutta pidän koko ajan toista silmääni auki myös uusille mahdollisuuksille. Etsiessäni töitä oman alani ulkopuolelta olen törmännyt mielenkiintoiseen ilmiöön. Kun yritän myydä osaamistani vaikkapa viestinnän alan työnantajalle, huomaan häpeäväni teologian maisterin tutkintoani – vaikka todellisuudessa olen siitä äärettömän ylpeä.

Valitettavasti suurin osa työnantajista ei vain näe tutkintoani samoin kuin minä.

 

Teologia.fi -sivuston viime kevään hienossa työelämänumerossa Teologit työelämän poluilla kyseenalaistettiin yleinen käsitys teologien suuntautumisesta lähes ainoastaan papeiksi tai opettajiksi. Samaisessa numerossa nostettiin esiin myös teologien monipuolista osaamista uskontojen ja arvojen sekä vuorovaikutustaitojen ja kohtaamisen asiantuntijoina.

Kaikesta huolimatta teologin paikka suomalaisessa yhteiskunnassa tuntuu edelleen olevan kirkossa tai koulussa. Se kuuluisa ”soveltuva korkeakoulututkinto”, jota useimmissa työpaikkailmoituksissa peräänkuulutetaan, on vain harvoin teologian maisterin tutkinto. Syitä lienevät pääsääntöisesti työnantajien tietämättömyys sekä syvään juurtuneet, virheelliset käsitykset teologien koulutuksesta.

Perinteisten professioalojen tehdessä hidasta kuolemaa ja projektipäälliköiden, assistenttien sekä konsulttien täyttäessä toimistoja olisi teologienkin osaamiselle syytä löytää sijaa myös kirkon ja koulun ulkopuolelta. Teologit vaikuttavat jo onneksi olevan tähän hyvinkin valmiita – muusta yhteiskunnasta en olisi niin varma.

Mielikuvat teologeista pappeina ja opettajina istuvat selkeästi tiukassa, sillä teologista tutkintoa on usein vaikea myydä työnantajalle generalistitutkintona. Jostain syystä esimerkiksi filosofian maisterin tutkinto mielletään yleensä pääaineesta riippumatta yleispäteväksi tutkinnoksi, jonka pohjalta voi työskennellä lähes missä tahansa. Sen sijaan teologien asema on hitsattu niin tiukasti kiinni yhteiskuntamme asenteisiin, että teologian maisterin tutkinnolla on huomattavasti vaikeampi työllistyä monipuolisesti.

Teologisen osaamisen myymisessä suurin ongelma on se, että sitä ovat valmiita ostamaan lähinnä toiset teologit. Vaikka teologisen tiedekunnan iskulause ”understand religion, understand the world” on kaikessa mahtipontisuudessaan oikeassa, ei teologeille tunnu olevan tilaa todellisessa maailman ongelmien ratkaisemisessa.

Vai oletko koskaan kuullut vaikkapa ajatushautomosta, johon kaivattaisiin kipeästi teologia?

 

Tänä syksynä peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmissa siirryttiin niin sanottuun ilmiöpohjaiseen oppimiseen. Oppiaineiden välisten rajojen häivyttämisen ideana on oppia hahmottamaan maailmaa ja sen ilmiöitä monipuolisemmin, ne kun eivät jakaudu kauniisti oppiaineittain. Samaa ajatusta soisi sovellettavan yhteiskuntaan ja erityisesti työelämään laajemminkin.

Muodikkaiden ajatushautomoiden ja muiden innovoivien yritysmuotojen yleistyessä olisi syytä kiinnittää huomiota niiden väitettyyn poikkitieteellisyyteen ja avarakatseisuuteen. Koska maailma ja sen ilmiöt eivät rajoitu politiikkaan, talouteen ja kaupunkisuunnitteluun, pitäisi myös tällä saralla panostaa enemmän monipuolisiin tekijätiimeihin.

Lisäksi ajatus ”omasta alasta” pitäisi heittää työelämän romukoppaan. Useimmissa työnkuvissa koulutuksen merkitys on hyvin marginaalinen, sillä aito osaaminen syntyy vasta työelämässä. Tämä niin sanottu oman alan syndrooma voi olla ongelma kenelle tahansa, mutta etenkin teologeille se tuntuu muodostavan lähes ylitsepääsemättömän haasteen.

 

On sääli joutua selittelemään, miksi minut kannattaisi palkata, vaikka olen teologi. Minun pitäisi kertoa, että minut kannattaa palkata #koskaolenteologi.

 

 

Kirjoittaja: Sara Takala

Puheenjohtajan pöydällä: Aika reflektoida

Kuluneen vuoden aikana olen päässyt kokeilemaan siipiäni aivan uudella tavalla. Suuren vallan mukana on tullut myös suuri vastuu – mihin suuntaan vien 1300 hengen yhdistystä?

 

Tammikuussa en päässyt osallistumaan ensimmäiseen toverineuvoston kokoukseen, koska sairastuin. Se olisi ollut mahtava tilaisuus linjata, mutta Toverineuvosto suuressa viisaudessaan antoi koko hallitukselle oivat linjat. Vuoden suurimmaksi tavoitteeksi muodostuikin sääntömuutos ja yleinen kokous.

Keväällä aloin tarkkailla yhdistyksen toimintaa aiempaa aktiivisemmin. Päivittäiset tehtävät veivät todella paljon aikaa muutenkin jo ylityöllistetyltä taloudenhoitajalta. Aloimme taloudenhoitajan kanssa keskustella siitä, miten tehtävää olisi mahdollista keventää. Yhtenä vaihtoehtona näimme sen, että yhdistyksen sijoitukset keskitetään, ja aloimme ajaa tätä projektia eteenpäin. Samalla lakkautimme tilit muutamasta pankista, sillä pankkioikeuksien kanssa pelaaminen vei tolkuttoman paljon aikaa.

 

Kevään viimeisen toverineuvoston kokouksen jälkeen aloin pohtia, miten hallitus voitaisiin muodostaa mahdollisimman tehokkaaksi ja jättää pelkät hallinnolliset tehtävät sille. Tästä lähti ajatus kuuden hengen hallituksesta, jossa päätöksenteko olisi mutkatonta ja vaivatonta. Samalla hallitus koki tarpeelliseksi muuttaa toimijarakennetta, joka on paisunut vuosi vuodelta vain suuremmaksi. Toiveena olisi, kuten kerhojenkin kanssa, että yhdistyksen jäsenet eivät kokisi tarvitsevansa titteleitä voidakseen olla yhdistyksen aktiivitoimijoita.

Toimijarakenteen muuttaminen tarkoitti myös toimintakulttuurin muuttamista, sillä on mahdotonta ylläpitää samaa määrää toimintaa pienemmällä väkimäärällä. Tästä lähti ajatus kerhotukien nostamisesta, sillä tilojen ja kerhotuen avulla kerhot voivat järjestää juuri sellaista toimintaa kuin haluavat. Tämän johdosta TYT:ssä on nähty kuluneen vuoden aikana vaikka minkälaista kerhotoimintaa. Hyvinä esimerkkeinä mainittakoon iltapäiväkerhon matikkamaanantai, JYTKYn frakki-ilta ja JUGSin initiaatio.

Syksyllä uuden hallituksen johtoon valittiin puheenjohtajaksi Petra Harju sekä hallituksen jäseniksi Arttu Lindroth, Kata Kaski, Lauri Heinimaa, Ville Lehonmaa ja Rasmus Tillander. Tämä hallitus koostuu konkareista, mutta samalla myös tuoreista kasvoista, jotka tulevat tuomaan uutta näkökulmaa 163 vuotiaan yhdistyksen arkeen.

Niin sen kuuluukin mennä mielestäni. Tapasin viime talvena erään TYT:n entisen toimijan, joka varoitteli minua siitä, että toverineuvostoon eksyy aina radikaaleja muutoshaluisia ihmisiä, ja miten heitä on syytä varoa. Hymähdin itsekseni. Hän ei selkeästi tiennyt kenen kanssa juttelee.

 

#rebel1853

Kuluneen vuoden aikana olen pyrkinyt siihen, että perinteitä kyseenalaistetaan urakalla. Onko todella tarpeen järjestää samanlaisia tapahtumia kuin viisi vuotta sitten? Yhdistys kehittyy sen toimijoiden mukana, eivätkä ikivanhat tapahtumat vastaa sitä, mitä opiskelijat nykypäivänä kaipaavat. Yksi perinteistä, josta luovuimme tänä vuonna oli seppeleen laskeminen sankarihaudalle TYT-päivänä. Emme tehneet sitä epäkunnioituksesta esi-isiämme kohtaan, vaan koimme, että opiskelijaliikkeen tulee ottaa aktiivisesti kantaa ympärillään tapahtuviin muutoksiin. Tästä syystä laskimme seppeleen alma materin muistolle yliopiston päärakennuksen portaille.

Tämä oli vain yksi niistä kerroista kun olen ollut ylpeä omasta hallituksestani. Olen ylpeä siitä, että hallitukseni uskaltaa ottaa kantaa ja uskaltaa olla jotakin mieltä. Opiskelijaliikkeen kuuluu ottaa kantaa ympärillään tapahtuviin muutoksiin, jotka aktiivisesti koskevat opiskelijaa. Tämän johdosta haluan esittää viimeisen tekstini lopuksi toivomusponnen.

Toivon, että hallitus 2017 lähtee selvittämään sitä, miten TYT voisi julistautua kannattamaan samansukupuolisten kirkollista vihkimistä. Toivon, että hallitus ottaa huomioon sen, miten noin 50% teologisesta tiedekunnasta valmistuneista opiskelijoista tulee työllistymään kirkollisille aloille ja tulevat työssään kohtaamaan kaikenlaisia pareja. Tasa-arvoisen avioliittolain muutos tulee voimaan 1.3.2017 ja toivoisin, että yhdistykselläni on siihen mennessä julkinen kanta, jossa tuodaan esiin se, että yhdistys on samansukupuolisten kirkollisen vihkimisen kannalla.

 

Kiitos luottamuksesta, kiitos kaikesta.

Sara Järvinen

 

Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään? Osa 4: Mainosten ihmeellinen maailma

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

 

Vuoden viimeisessä Kyyhkysessä keskiöön voidaan nostaa eräs usein unohdettu tai ohitettu osa lehtien sisältöä: mainokset. Yhä edelleen Kyyhkysessä esiintyvät mainokset nousevat toisinaan pohdinnan ja puntaroinnin kohteiksi – kuten vaikkapa vähän aikaa sitten keskustelua aiheuttanut kysymys Suomen teologisen instituutin mainoksen julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestä – mutta mainontakulttuuri on kyllä muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana suuresti.

 

Vielä 1960-luvun loppupuolella Kyyhkynen oli selvästi tärkeä kanava, kun tavoiteltiin yhteyttä teologian opiskelijoihin. Se on hyvin ymmärrettävää, koska internetin ja sosiaalisen median luomia verkostoja ei vielä ollut olemassa, vaan tieto kulki esimerkiksi ilmoitustaulujen, puskaradion ja mainosten välityksellä. Kyyhkysessä oli paljon työpaikkailmoituksia ja esimerkiksi kustantajien nostoja uusista teologisen alan julkaisuista. Sekaan mahtuu kuitenkin myös sellaisia mainoksia, joita nykypäivänä tuskin enää näkisi.

Kuten vaikkapa nämä: ”Teologian opiskelijat, tervetuloa jo hyvissä ajoin neuvottelemaan papinpukujen valmistamisesta. Tämä ei sido Teitä vielä mihinkään, mutta kun valmistutte, odottaa teitä jo hyvinistuva papinpuku liikkeessämme!” (Papinpukujen erikoisliike, Pukimo Reino Seppänen)

”Suositellaan teologian ylioppilaille Arkadian autokoulua”

”Hyvää kahvia… tavataan Nissenillä. Gott Kaffe… vi möts på Nissen.”

”Teologian ylioppilaat! Käykää katsomassa ja tutustumassa valitessanne joululahjoja kotiväellenne! – yksilöllistä ja käytännöllistä – kaunista ja tyylikästä. UUTTA! Suomalais-englantilainen Uusi Testamentti sopiva lahja ystävillenne niin kaukana kuin kotonakin! HUOM! Tavallinen nailon paita – aivan erikoishintaan mk 8:80!” (Kirkon hankintakeskus)

 

Vaikka Kyyhkysessä edelleen toisinaan on alaan liittyviä mainoksia, tapahtumailmoituksia ja sen sellaista, harvemmin esimerkiksi kahvilat tai autokoulut pyrkivät tavoittamaan erityisesti teologeja. Vaikuttaakin siltä, että tällaisia mainoksia saatetaan todennäköisemmin nähdä sponsorimainoksina opiskelijoiden haalareissa kuin Kyyhkysen sivulla.

Viestintäkulttuurin muutoksen lisäksi se voi kertoa aikakauslehtien lukijakunnan supistumisesta – ja onhan Kyyhkysen tyyli ja sisältökin muuttunut moneen kertaan vuosien aikana. Eikä papinpukujen mitoittaminen ennakkoon nykypäivän tilanteessa ehkä ole kovin monen pappeudesta haaveilevan opiskelijankaan mielessä, kun työllistyminen kirkkoon on epävarmaa.

 

Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu. Joululahjastressi uhkaa vuosi vuodelta aikaisemmin ja ilmainen (tai hyvä) kahvi houkuttelee edelleen opiskelijoita. Kenties nailon paidat (sic) tai suomalais-englantilainen Uusi testamentti löytävät tiensä tämänkin sukupolven lahjavalikoimaan – tai sitten eivät.

 

Kirjoitus: Miina Hakonen