Itkuvirsiohjaajan mukaan Suomessa itketään liikaa sisäänpäin.
”Jokaisella itkijällä on oma äänensä.” Vuosaaren seurakunnan diakoni, teologian opiskelija ja itkuvirsiohjaaja Tiina-Susanna Hirvonen kertoo ja asettelee valkoisen liinan poskelleen: ”Ja oma asentonsa. Matkalle mukaan on hyvä ottaa tällainen liina, jolla kuivata kyyneliä. Se on vähän kuin lasten unilelu, tai riepu; Itkijän tukena ja turvana. Alun perin sillä oli tarkoitus suojella kuulijoita kyynelten poltteelta.”
Sitten Tiina-Susanna alkaa itkeä. Tekstinä hän käyttää kirkkokäsikirjan synnintunnustusta 713: ¨Me olemme ajaneet teoillamme koko luomakunnan kuoleman tielle ja nyt näyttää siltä, että kaikki mihin koskemme menee rikki¨. Melodia on laskeva ja nuotti epätasainen. Tiina-Susanna itki samaisen synnintunnustuksen aikoinaan teologian maisteriopintojen soveltavissa opinnoissa, jossa hän oli liturgina toimittamassa messua. Mutta hän oli ehtinyt itkeä lukuisat itkuvirret jo sitä ennen.
Tiina-Susanna Hirvosesta tuli itkuvirsiohjaaja, kun hän osallistui Helsingin seurakuntayhtymän järjestämälle itkuvirsikurssille joskus 2000-luvun alussa ja liittyi Äänellä itkijät ry:n jäseneksi. Koulutuksen jälkeen Tiina-Susanna saattoi kysyä diakonin vastaanotolla, saako itkeä asiakkaan kertoman tarinan. Nykyisin hän tekee sitä vähemmän, mutta on toteuttamassa muun muassa itkuvirsi-sururyhmää, jossa läheisen kuoleman aiheuttamaa surua on tarkoitus käsitellä itkuvirsiperinteen avulla. Ryhmä jokainen osallistuja rakentaa oman itkuvirtensä ja sitten itkee sen.
”Suomalainen itkuvirsiperinne on kotoisin Karjalasta. Itkijänaisten tehtävä vanhassa kansanperinteessä oli siirtää surevat omaiset tilasta toiseen – johdattaa heidät surun äärelle.”, Tiina-Susanna kertoo: ”Kirkko suhtautui siihen nihkeästi. Vanhat pakanalliset tavat eivät sopineet osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa. Oliko se peräti Elias Lönnrot, joka puhui ’karmeista akoista?’ Tarkistan asian ja huomaan, ettei Lönnrot puhunut akoista ainakaan positiiviseen sävyyn, vaikkei termiä karmea käyttänytkään:
”Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karwoille käywällä, läpi ruumiin ja jäsenten wihlasewalla äänellä, että wielä wuodenki päästä sitä muistellessani olen kuin säykähyksissä.”
Kauas on 2000-luvun kirkko kulkenut itkuvirsikoulutuksineen. Siitä huolimatta me suomalaiset itkemme julkisesti aivan liian vähän. Tiina-Susannan mielestä suurin julkista itkua pidättelevä voima on pelko kasvojen menettämisestä: ”Julkista itkemistä pidetään osoituksena heikkoudesta, vain lapset itkevät ääneen. Vaikka melkoista rohkeutta on juurikin itkeä ääneen ja julkisesti.” Paljon pahempaa on se, jos ihminen itkee salaa, ikään kuin sisäänpäin. Silloin itku ei pääse tekemään puhdistavaa työtään.
Tiina-Susannalle itkulla on kaksi ulottuvuutta: ”Itkulla on puhdistava vaikutus. Se on höyryjen päästämistä, omien tunteiden käsittelemistä. Itkevä ihminen on todella herkässä tilassa, valmis kohtaamaan vaikeitakin tunteita ja itkemällä myös päästämään niistä irti. Se on myös todella lähellä toista hyvin vahvaa tunnetta eli naurua. Äänellä itkijöiden tapaamisissa ja kursseilla myös nauretaan hyvin paljon.” Toisaalta kyse on pyhän kohtaamisesta: ”Taisin olla ensimmäisellä luokalla, kun kesäleirillä alkoi itkettää. Olo tuntui yksinäiseltä ja vieraalta. Kiipesin kalliolle, katajan juuren ja itkin. Muistan yhä kuinka tuntui siltä, etten ollut yksin. Aikuisena siitä puhuisi varmaan uskonnollisena kokemuksena.” Itkevä ihminen on seurakuntatyön näkökulmasta lähellä Jumalaa.
Mutta entäs jos itku ei tule? Kaikki eivät ole luontaisesti hyviä itkemään. Tiina-Susanna on sitä mieltä, että itkuvirret eivät sovi kaikille, eikä ryhmässä itkemisestä ole pakko olla innoissaan. Mutta jos toiminta kiinnostaa, itkemistä voi myös harjoitella. Joskus pelkkä teennäinen itkeminen auttaa tunnelmaan pääsemiseksi. Itkuvirsissä voivotellaan ja voihkitaan paljon ja se saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta on tarpeellista tunnelman luomisen vuoksi, myös iloisista asioista itkettäessä. Tiina-Susanna on tehnyt hääitkuja, itkuja vuosipäivän kunniaksi ja konfirmaatioitkun. Silloin itkut ovat toimineet siirtymäriitteinä joihin liittyy vahvoja haikeitakin tunteita: ”Perinteisesti Suomessa häissä on itketty morsiamen puolesta, kun tämä siirtyy vanhempiensa kodista luomaan uutta perhettä. Konfirmaatiossa kyse on lapsen askeleista kohti aikuisuutta.”
Diakonina ja itkuvirsiohjaajana Tiina-Susanna on ollut itkun kummallakin puolella: siellä missä itketään ja siellä missä lohdutetaan itkevää. Itkevän ihmisen kohtaamisessa on tärkeää antaa itkijälle tarpeeksi tilaa: ”Ihmiselle on luontevaa lohduttaa. Mutta joskus on hyvä odottaa, että ihminen on saanut itkettyä loppuun ja vasta sitten halata tai ottaa kädestä kiinni. Fyysinen kosketus saatetaan kokea viestiksi siitä, että itkeminen tulee lopettaa vaikka itku pitäisi nimenomaan päästää valloilleen.” Kaikenlainen itkijän hyssyttely voi olla myös vallankäyttöä toista ihmistä kohtaan. Itkevästä voi tuntua, että omaa itkua vähätellään, tai että häntä ei oteta vakavasti.
”Kaikkein tärkeintä on kohdata itkevä ihminen juuri sellaisena kuin hän on. Itkua ei pitäisi pelästyä.”
Teksti: Ella Luoma
