Parta-Mooses vai Sissi-Mooses

”Tämän vuosikymmenen uskontoelokuvien viihdearvoa on ilmeisesti nostettava jos ei seksillä niin ainakin väkivallalla.”

Mennyt vuosi jäi elokuvia seuraavan teologin mieleen raamattuelokuvien vuotena. Russell Crowe vanhatestamentillisissa paatinrakennuspuuhissa, Christian Bale Mooseksena, Nicholas Cage ällistelemässä yhtä evankelikaalista versiota maailmanlopusta, ja naulasipa jokin nimettömämpi ryhmä Jeesuksenkin ristille. Kaikkia filmejä yhdisti niiden saama tulenkatkuinen kritiikki jo ennen kuin kukaan oli niitä valmiina nähnytkään. Mutta mitä pitäisi ajatella joukon huomattavimmista ja kalleimmista tuotoksista?

Darren Aronofskyn Noah on hurjan arvostelun uhallakin radikaali ja kunnianhimoinen. Ridley Scottin Exodus: Gods and Kings taas pyrkii olemaan liiankin uskollinen alkuperäistekstille, eikä juonesta löydy juuri yllätyksiä tai kiinnostavaa hahmokehitystä. Kyseessä on kuitenkin tarina, jota on kerrottu kirjaimellisesti tuhansia vuosia. Joku olisi voinut laittaa kätensä Scottin olkapäälle ja kertoa, että on ihan okei olla välillä innovatiivinen.

Silloinkin kun Scott päättää poiketa Raamatun kertomasta, tapahtuu se niin nykyajalle tyypillisillä tavoilla, ettei yllätyksistä voi puhua. Keppiin nojaavan Parta-Mooseksen sijaan Bale esittää Sissi-Moosesta, joka ottaa tarinassa ohjat omiin käsiinsä kouluttamalla orjista vastarintataistelijoita. Lisäksi tekstistä poiketaan palavan pensaan luona, missä mudassa rähmällään makaava Mooses näkee näyn lyötyään ensin päänsä valtavaan kiveen. Raamatunkohdan arvokkuus on tässä luonnollisesti tiessään, ja kohtaus jää kenties pettymykseksi niin uskonnolliselle kuin sekulaarillekin katsojalle.

Sekä Exodusta että Noahia tarkastellessa mieleen tulee heti molempien elokuvien alkuperäistekstejä sotaisampi sisältö. Exodus ei ala kertauksella heprealaisten alkuvaiheista Egyptissä tai edes Mooseksen syntymällä, vaan taistelukohtauksella, jossa jo aikuinen Mooses niittää heettiläisiä sotilaita lakoon vasemmalla ja oikealla. Myös Noah herkuttelee taisteluilla, joiden tarpeellisuudesta tarinalle voisi väitellä. Tämän vuosikymmenen uskontoelokuvien viihdearvoa on ilmeisesti nostettava jos ei seksillä niin ainakin väkivallalla, kuten poskettoman brutaali mutta varsin menestynyt The Passion of The Christ osoitti.
 
Mutta koska en halua antaa ymmärtää, että elokuvaväkivalta olisi mielestäni erityisen paheksuttavaa, on todettava, että sekin täyttää tehtävänsä. Tekstille uskollisemmassa Exodus-kerronnassa minuutteja olisi käytetty Mooseksen ja egyptiläisten noitien välisiin loitsutaisteluihin, mikä olisi ollut useista katsojista kummallista. Sekä Exodus, Noah kuin jo kymmenen vuoden ikään ehtinyt Passion ovat kuitenkin selkeästi vaihtaneet Hollywoodin vanhat konventiot nykyajan paljon verenhimoisempaan tarinankerrontatapaan.

Noah on ehkä liiankin fantastinen avautuakseen yhdellä katselukerralla, mutta emotionaaliselta sisällöltään se vakuuttaa heti kerrasta. Exodus: Gods and Kingsiä vaivaa tempoileva rytmi ja pannukakuksi jäävä loppukliimaksi, mutta Balen näyttelijäsuoritus ja hienosti toteutetut vitsaukset pelastavat sen pahimmalta keskinkertaisuudelta.

teksti: Ossi Hyvärinen

Artikkelit