Radikalisoitumisen maailmaan upottava Kalifat on vuoden sarjakattauksen parhaimmistoa

Mieti, kuinka monta kertaa olet tänään pitänyt kännykkää kädessäsi tänään. Entä kuinkahan monta kertaa joku on viikon sisään nähnyt sinut kännykkä kädessä? Mitäpä jos tämä olisi tarpeeksi syytä tulla kiinniotetuksi, ja mahdollisesti teloitetuksi – Jumalan nimeen? Tätä todellisuutta kuvaa SVT:n kahdeksanosainen trillerisarja Kalifat, joka vie katsojan synkkään paikkaan, saa pidättämään hengitystä ja lyö lopulta ilmat pihalle.

Raqqassa, ISISin valtaaman alueen pääkaupungissa, nuori vaimo ja äiti, Ruotsissa kasvanut Pervin saa sattuman kautta käsiinsä vanhan kännykän. Tämä meille niin tavanomainen esine on hänen ainoa mahdollinen tiensä ulos siitä väkivallan ja jatkuvan pelon täyttämästä loukusta, johon hänet on houkuteltu. Hän saa kuin saakin yhteyden Ruotsin suojelupoliisiin, ja hänellä on heille kiireellisiä uutisia: ruotsalaisten ryhmittymä Raqqassa suunnittelee terrori-iskua Ruotsiin. Pervinin yhteyshenkilö, suojelupoliisin agentti Fatima tarvitsee kuitenkin muutakin voidakseen hoitaa hänet ulos kalifaatin alueelta – Fatiman sanoin, suojelupoliisi ei ole “mikään helvetin matkailutoimisto.” Mahdollista evakuointia vastaan Pervinin pitääkin alkaa vakoilla ruotsalaisten ryhmittymää, johon myös hänen oma aviomiehensä kuuluu.

Samanaikaisesti eräässä tukholmalaisessa lähiössä Ibrahim “Ibbe” Haddad työskentelee koulunkäyntiavustajana ja on mukana radikalisoitumisen vastaisessa toiminnassa. Puhtoisen pinnan alla hän kuitenkin pyrkii värväämään ohjaamiansa nuoria Isisin toimintaan, ja on avainasemassa Raqqan ryhmittymän suunnitelmassa. Ibben värväämille kaveruksille, Suleikhalle ja Kerimalle, luvataan palatseja, hedelmäpuita ja puolisoiksi komeita miehiä, mutta heidän kohtalonsa kietoutuvatkin yhteen sekä terroristiryhmittymän että Pervinin kärsimyksen ja väkivallan täyteisen elämän kanssa.

Sarjaa katsoessa omatunto saattaa pistää – onko oikein nauttia viihteestä, joka perustuu hirveyksiin, joita ihmiset ovat oikeasti kokeneet? Kalifatissa henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta kuvatut tapahtumat ovat joidenkin todellisia kokemuksia. Pommitukset, teloitukset, raiskaukset, terroriteot. Etiikkaa sekä moraalia valvova osa aivoista hälyttää ja nakertaa: miksi tästä on tehty viihdettä, ja miksi juuri sinä olet nyt katsomassa tätä kotisohvalla? 

Terroristeille ei anneta sarjassa nyyhkytarinoita ja selityksiä taustalle, mutta heitä ei toisaalta kuvata jatkuvasti pahoina ihmisinä. Värvätyksi tulevat hahmot eivät ole myöskään puhtaita uhreja tai puhtaasti pahansuopia, vaan sellaisia, joihin värvääminen todellisessakin elämässä luultavasti todennäköisimmin puree: vastauksia hakevia nuoria, joille on helppo livauttaa totuuksien mukana myös valhetta. Kalifat leikkiikin taidokkaasti sillä, ketä kohtaan katsoja tuntee – tai edes kehtaa tuntea – myötätuntoa ja ymmärrystä. Kerronta tasapainoilee myös onnistuneesti fiktiivisen tarinan vaatimusten sekä realismin välillä: henkilöhahmot eivät jatkuvasti selittele tai rationalisoi toimintaansa, vaan asioita vain tapahtuu. Pyörät ovat olleet jo pitkään pyörimässä. Sarjan suorasukaisuus ja eteenpäin puskevuus ovat raikas tuulahdus nykyisellä televisio- ja elokuvakentällä, jossa vallitsevana kerronnallisena metodina tuntuu olevan kaiken selittäminen katsojalle kädestä pitäen. 

Vaikka islamia ja sen sisältöä itsessään ei sarjassa paljoakaan käydä läpi – mikä on mielestäni järkevä valinta – on Kalifatissa myös mielenkiintoisia kuvauksia uskonnon tulkintamahdollisuuksien kirjosta sekä erilaisista tavoista suhtautua uskontoon. Tarinassa sivutaan niin maallistumista, toisen polven maahanmuuttajien radikalisoitumista kuin fundamentalistista uskoa – sekä sen horjumista. Uskonnollisuuden monimuotoisuutta ja yksilökohtaista muutosalttiutta kuvataan sarjassa realistisesti, ja ne toimivat luontevasti hahmoja liikuttavina motiiveina.

Sarjan lyhyydestä ja esiteltyjen hahmojen määrästä johtuen osa hahmoista jää melko kaksiulotteisiksi, ja loppuratkaisu lienee varmasti ärsyttänyt joitakin katsojia. Kokonaisuutena Kalifat kuitenkin niin sanotusti räjäyttää potin, ja on malliesimerkki tiiviistä sekä loppuun hiotusta televisiosarjasta. Tuotannon korkea laatu, näyttelijäkaartin vahva suoritus sekä suomalaisiin tunnetusti uppoava ruotsalainen dekkaritunnelma sinetöivät Kalifatin yhdeksi tämän vuoden suositeltavimmista sarjauutuuksista. 

Kalifat (Sveriges Television AB 2020), katsottavissa Netflix-suoratoistopalvelussa

Oletko joskus miettinyt, mitä tekee vakuutusmatemaatikko? Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta. Antti Tuomaisen uusin kirja Jäniskerroin valottaa hyvin tätä puolta. Tai no, ammatillisesti tietenkään ei, sillä kyseessähän on rikosromaani. Päähenkilö nyt vaan sattuu olemaan vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen.

Pidän Antti Tuomaisen mustasta huumorista. Tämänkin kirjan päähenkilö on aluksi hieman kuivakkaan oloinen mies, jonka päässä tuntuu liikkuvan ainoastaan numeroita. Syistä, joihin hän ei ole voinut mitenkään itse vaikuttaa, hänestä tulee yllättäen seikkailupuiston omistaja. Muitakin ikäviä yllätyksiä ilmaantuu oikein jonossa; talousepäselvyyksiä, lainoja epämääräisistä lähteistä, kovakouraisia rikollisia. Asiat etenevät vauhdikkaasti. Henrin vakuutusmatemaatikon ajattelu- ja laskentatavasta onkin yllättäen suuresti hyötyä häntä rasittavien ongelmien ratkaisemisessa. Jännitys säilyy loppuun asti.

Antti Tuomaisella on sujuvan kirjoitustavan lisäksi tarkastella yksinkertaisiakin asioita monelta eri tasolta. Tapahtumat etenevät ennalta arvaamattomasti, päähenkilön on kyettävä nopeaisiin ratkaisuihin yllättävissä tilanteissa, joihin hän tahtomattaan joutuu. Myös sivuhenkilöistä paljastuu matkan varrella kaikenlaista. Ehkäpä ilmassa on pientä romantiikkaakin. 

En tiedä, paljonko Tuomaiselta menee aikaa faktojen tarkistamiseen, mutta ne ovat hänen kirjoissaan aina kohdallaan. Tässäkin tarinassa hän kuvaa tarkasti muun muassa seikkailupuiston toimintaa, junien kulkua matkalippuvyöhykkeineen tai museokäyntiä. Mielestäni tosiasioiden tulee olla kirjoissa oikein, että uskottavuus säilyy. Luulenpa, että myös kirjan laskukaavat ovat oikein, mutta niitä en heikolla matematiikallani edes yrittänytkään tarkistaa. Kirjan lähdeluettelossa onkin mainittu liuta alaan liittyviä kirjoja tilastomatematiikasta, todennäköisyyksistä ja riskeistä.   

Jos pidät jännityksestä, seikkailupuistoista, epätavallisella järjenjuoksulla varustetuista ihmisistä tai hauskasta mustasta huumorista, pidät varmasti myös tästä kirjasta. Tuomainen lisäksi aloittaa kirjansa aina niin koukuttavasti, että sehän on ihan pakko lukea loppuun, jotta tietää, miten siinä oikein käy.

Niin, se jänis. Kyllä. Jäniksellä on iso rooli tässä kirjassa. Lue niin tiedät. 

Jäniskerroin
Antti Tuomainen
Otava 2020
340 sivua

Helsingin rakastetuin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa saapui perinteiseen tapaan valkokankaille läpi syksyisen kaupungin. 17.-27. syyskuuta järjestetty festivaali tarjosi katsojilleen jälleen uskonnollissävytteisiä elokuvataiteen teoksia klassikoista uutuuksiin. Mukana olivat muun muassa Corpus Christi, Manaaja, Saint Maud ja Young Ahmed. Tämä analyysi keskittyy elokuviin Saint Maud ja Corpus Christi.

Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin avajaisviikonloppuna yhdellä näytöksellä hurmannut Saint Maud on ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glassin esikoisteos. Saint Maud sijoittuu Pohjois-Irlannin rannikkokaupunkiin Coney Islandiin, jossa Maud-niminen nuori nainen (Morfydd Clark) on aloittamassa tunnetun eläköityneen tanssijakoreografin Amandan (Jennifer Ehle) omaishoitajana. Maud on hiljattain kääntynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon jättäen taakse synnin maalaaman menneisyytensä. Uskossaan uudistuneen naisen matka pyhimykseksi alkaa kuitenkin muuttua kovan rukoilun kautta kohti verisiä katumustekoja ja äärimmäisiä jumalallisen oikeuden toteuttamisen muotoja.

Saint Maud leikkii ajatuksella uskonnon ja hulluuden rajamaailmasta ottamatta liikaa kantaa Jumalan olemassaolon todellisuuteen. Naisen syvää uskonnollisuutta ei selitetä mielenterveysongelmilla, vaan Maudin hengelliset kokemukset omaksutaan intiimeinä dialogeina Kaikkivaltiaan kanssa. Maudin suhdetta yliluonnolliseen ei kuvailla pelkästään hengellisellä tasolla, vaan nainen uskoo pystyvänsä tuntemaan Jumalan myös fyysisesti sisällään. Katsoessa talon lattialla huokailevaa Maudia ei jää epäselväksi, kuinka lahjakas ja lupaava tulokas Morfydd Clark on. Clark onnistuu vangitsemaan Maudin omistautuneen jumalasuhteen tavalla, joka saa katsojan pohtimaan terveen uskonnollisuuden rajoja. Miten fyysinen kärsiminen ja henkinen epätasapainoisuus vaikuttavat mielikuvaan Jumalasta? Mitä tapahtuu ihmisen mielessä, joka uskoo Jumalan nimissä voitavan tehdä oikeutettua väkivaltaa?

Saint Maud on kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Myös tapa, jolla Glass tuo esiin Maudin henkilökohtaisen uskon ja ympäröivän maailman ristiriidan on nerokas. Maudin hoitama Amanda haastaa naisen uskonnollista vakaumusta elämäntyylinsä kokonaisvaltaisella vastakohtaisuudella – Amanda juo runsaasti alkoholia, harrastaa seksuaalisia suhteita naisten kanssa eikä lausu ruokarukousta ennen aterioitaan. Elokuva rakentaa Maudin sisäistä maailmaa nähtäväksi katsojalle, joka alkaa pala kerrallaan ymmärtämään, kuinka Jumalaa janoava nainen on valmis tekemään mitä tahansa voittaakseen Herransa huomion. Saint Maud onkin kauhuelementtejä ja uskontoa toimivasti yhdistelevä symbioosi, jonka kliimaksi jättää katsojan suuhun vereltä ja pyhältä vedeltä maistuvan cocktailin.

Festivaalien toinen uskontoa käsittelevä helmi on viime Oscar-gaalassa Puolan ehdokkaana ollut draamaa ja ajoittain huumoria yhdistelevä elokuva Corpus Christi (puol. Boże Ciało). Jan Komasan ohjaamassa elokuvassa nuorisovankilasta ehdonalaiseen pääsevä Daniel (Bartosz Bielenia) on kokenut uskonnollisen heräämisen. Pappisseminaarin ovet eivät kuitenkaan aukene toisen asteen murhasta tuomitulle nuorelle miehelle, vaan Daniel lähetetään työskentelemään pikkukylän tehtaalle. Pian hän kuitenkin löytää itsensä kylän pieneltä katoliselta kirkolta jakamassa synninpäästöjä rippituolissa ja julistautuvan seurakunnan uudeksi papiksi.

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on.

Corpus Christi on kaikessa mielettömyydessään onnistunut kuvaus kristittyjen anteeksiantamattomuudesta ja tekopyhyydestä. Kun nuorisorikollinen onnistuu jakamaan sanomaa armahtavasta Jumalasta ja lähimmäisenrakkaudesta paremmin kuin kylän kirkkoherra vuosikymmenten aikana, alkaa elokuvateatterin penkissä istuvan kristityn omatunto kolkuttamisen sijasta lyömään vasten takaraivoa. Olenko itse yksi niistä, joka ei monien tuhansien kirkossa vietettyjen tuntien jälkeenkään ymmärrä Jeesuksen sanomaa velkojen anteeksiantamisesta?

Danielin elämänläheinen asenne ja konkreettinen ymmärrys synnin viettelyksistä tekevät nuorisorikollisesta aidon paimenen seurakunnalle. Mies ei pysyttäydy lukupulpetin takana lukemassa saarnaansa suoraan muistiinpanolapuista, vaan asettautuu alttarin eteen katsoen krusifiksin kärsivää Jeesusta ja myöntää, ettei ole Jumalan arvoinen toimiessaan tehtävässään. Vaikka Danielin päätös esittäytyä pappina ilman vihkimistä on moraalisesti väärin, hän ymmärtää pappeuden sakramentin mukanaan tuoman pyhyyden ja vastuun. Herääkin kysymys, mitä olisi tapahtunut, jos Daniel olisi hyväksytty pappisseminaariin?

Corpus Christi muistuttaa, kuinka rosoisen epätäydellinen eletty kristinusko maailmassamme on. Kärsimysharjoitteiden toistaminen kirkon kovissa puupenkeissä ei loppujen lopuksi kerro ihmisen aidosta suhteesta Jumalaan, vaan istumalihasten voimakkuudesta. Elokuvan seurakuntalaiset muistuttavat Luukkaan evankeliumin fariseusta ja publikaania. Fariseusten tavoin he asettuvat messun vieton aikana etummaisiin penkkeihin julistaen omia hyveellisiä tekojaan pyytäen samalla, etteivät olisi syntisten kaltaisia. Daniel taas asettaa itsensä viimeiseksi, ja kertomuksen publikaanin tavoin löytää synnin itsestään rukoillen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”

Sekä Saint Maudin että Corpus Christin keskiöön nousee kuvaus kääntymiskokemuksen jälkeisen elämän vaikeudesta. Vaikka Maud ja Daniel uskovat Jumalan antaneen heille menneisyyden tekonsa anteeksi, ympäröivät ihmiset eivät ole yhtä vakuuttuneita muutoksen pysyvyydestä. Maud muistetaan kylän pienessä kapakassa yhä suhdehistoriastaan ja Danielin tuomio varjostaa hänen pappisunelmansa tavoittelua pysyvästi. Molemmilla hahmoilla on myös aito pyrkimys vapauttaa heitä ympäröivät ihmiset maallisten himojensa kahleista ja auttaa näkemään Jumalassa lepäävä rakkaus. Erityisesti Daniel pyrkii lähestymään ihmisiä tulemalla osaksi heidän maailmaansa – hän juo olutta nuorten kanssa venesatamassa, koputtaa itse hyljeksityn seurakuntalaisen ovella ja saapuu ihmisten luokse yksinkertaisesti kuunnellen. Maudin vilpittömästä huolenpidosta huolimatta hänen evankeliointinsa taas ei tuota hedelmää. Maud pyytää työnantajansa rakastajatarta lähtemään palaamatta koskaan takaisin ja tuntee identiteettinsä uhatuksi alkoholinhuuruisen juhlinnan keskellä. Maud yrittää eristää itsensä muiden synneistä niin täysvaltaisesti, että hänen omat syntinsä saapuvat lopulta vainoten takaisin. Loppujen lopuksi Maud ja Daniel ovat kaksi synnin haavoittamaa opetuslasta, jotka yrittävät vain tehdä Taivaallisen Isänsä tahdon – välillä ilman moraalisen ja maallisen lain asettamia raameja.