Kun hyvinvointivaltio ei auta, on kirkolla tehtävää.
Suomessa on perinteisesti totuttu elämään hyvinvointivaltiossa – ainakin ideologian tasolla. Korkeaa veroprosenttia perustellaan sillä, että hyvinvointivaltion periaatteiden mukaisesti valtion tulee huolehtia kansalaisten elintason ja toimeentulon takaamisesta. Yhteisö siis huolehtii yksilöistä valtion välityksellä.
Viime vuosina suomalainen hyvinvointivaltio on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän kriisissä taloudellisen taantuman sekä väestöpyramidin kärjelleen kellahtamisen vuoksi. Näissä olosuhteissa talouspolitiikka vaikuttaa ajaneen hyvinvointivaltion ideologian ohi. Mutta kuka huolehtii vähäosaisista, jos valtio ei sitä tee?
Lapsuudessani yksi lempielokuvistani oli Disneyn löyhästi Victor Hugon samannimiseen romaaniin perustuva animaatioelokuva Notre Damen kellonsoittaja (1996). Jostain syystä muistan erityisen hyvin ne kohtaukset, joissa milloin kukakin hahmo kolkuttaa vuorollaan Notre Damen katedraalin jyhkeitä ovia turvapaikkaa anoen.
Sillä 1400-luvun Pariisissa kirkko oli juuri sitä – valtiollisesta päätöksenteosta irrallinen ja jopa lain kouran ulottumattomissa oleva saareke köyhille, hyljeksityille, rikollisille ja vainotuille.
Kristilliseen maailmankatsomukseen on aina kuulunut keskeisesti ajatus lähimmäisenrakkaudesta ja muiden ihmisten auttamisesta. Laupeudentyön perinteet ovat pitkät myös kirkkojärjestelmässä, sillä kristilliset kirkot ovat tarjonneet turvapaikkaa rikollisille ja vainon kohteena oleville ainakin 500-luvulta lähtien.
Myös 2010-luvun Suomessa kirkolta voi hakea turvaa, apua ja tukea – aivan konkreettisesti. Toisinaan se antaa sitä myös pyytämättä.
Tänä talvena kirkko on päättänyt avata ovensa asunnottomille, jotta heidän ei tarvitsisi yöpyä hengenvaarallisessa pakkasessa. Reilu vuosi sitten kirkko kutsui puolestaan suojaansa Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita, joille ei löytynyt majoitusta muualta.
Kriittisistäkin äänenpainoista huolimatta kirkko on saanut näiden eleidensä vuoksi paljon kiitosta. Samalla se on osoittanut myös tarpeellisuutensa suomalaisen yhteiskunnan osana.
Turvapaikanhakijoiden ja asunnottomien majoittaminen kirkon seinien suojiin on vain yksi esimerkki siitä, millä tavalla kirkko on valmis kantamaan vastuuta tehtävistä, joista valtio on joko haluton tai kykenemätön huolehtimaan. Toinen esimerkki on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä sen lähipiirissä toimivien kansalaisjärjestöjen tekemä kehitysyhteistyö, josta Suomen hallitus on siitäkin suuressa viisaudessaan leikannut.
Onko siis niin, että kirkko hoitaa sen, minkä hallitus leikkaa? Missä vaiheessa vastuu yhteiskunnan heikoimmista siirtyi hyvinvointivaltiolta kirkolle?
Hyvinvointivaltion sijasta 2010-luvulla tulisikin puhua pikemmin hyvinvointiyhteiskunnasta. Suomalaista hyvinvointia ei nimittäin tuota pelkästään valtio, vaan myös esimerkiksi lukuisat vapaaehtoiset kansalaiset, yritykset ja hyväntekeväisyysjärjestöt – sekä Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Kirkko voidaan toki nähdä myös osana hyvinvointivaltiota kansankirkon asemansa, verotusoikeutensa ja osittaisen valtionrahoituksensa vuoksi. Valtionrahoituksen tarkoituksena on kuitenkin huolehtia lähinnä esimerkiksi hautausmaiden ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kirkkorakennusten ylläpidosta.
Turvapaikanhakijoille tai asunnottomille siitä tuskin riittää. Suomessa arvostetaan kirkon tekemää hyväntekeväisyystyötä, ja siitä on muodostunut muiden auttavien tahojen kanssa kiinteä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Valitettavasti nämä valtiota avittavat pelastusrenkaat kertovat lähinnä epäonnistuneesta politiikasta. Ehkä näillä pelastusrenkailla voidaan lopulta pelastaa myös hyvinvointivaltio itse.
Sara Takala
