Turvassa teologisessa – Kyyhkynen 3/2014

”En minä oikein vieläkään ole varma kannattaako tätä haastattelua tehdä”, Tomi aloittaa. ”Kun ei se mun kiusaaminen nyt niin ihmeellistä ollut, aika kevyttä. Hakattiin vaan ja nimiteltiin ja pelkästään koulussa. Ei meille kukaan kotiin tullut hakkaamaan tai lähetettänyt uhitteluviestejä. Eikä mua joka päivä hakattu. Ehkä vaan viikottain. Vaikka olihan se mielessä koko ajan. Että haluis päästä turvaan.”

Tomi on 24-vuotias teologian ylioppilas. Pienestä kunnasta nykyisen Salon alueella, turvallisesta pienestä talosta metsän keskellä. Kotona sai olla rauhassa. Muualla ei sitten saanutkaan.

”Olen välillä kävellyt sen talon ohi myöhemmin. Sillä paikalla oli maaginen merkitys mun vanhemmille, ehkä meille lapsillekin. Se talo oli pieni ja paha, mutta siellä oli hyvä olla. Siellä ei ollut ilkeitä ihmisiä, vain luonto ja hiljaisuus.”

Vähän väliä Tomi palaa sisaruksiinsa. ”Meillä oli hyvä perhe. Mutta me ollaan kaikki ehkä vähän introvertteja. Isä opetti meille tietokonepelaamista ja se oli isää parhaimmillaan. Ollaan kaikki aika sopeutumiskykyisiä, osataan lukea tilanteita meidän ympärillä. Me mukaudutaan siihen, mitä meidän ympärillä on. Ei haluta ärsyttää ketään, eikä siihen olisi oikein varaakaan. On opittu hyvin.”

Miksi?

TomiEi Tomi osaa sanoa miksi häntä kiusattiin. Ei ehkä edes kysyä sitä. Jossain vaiheessa kiusaaminen alkoi tuntua melko luonnollisesta. Koulunkäynti nyt vain oli sellaista että toisinaan tuli turpaan. Eikä hän ollut ainoa perheestä, jota kiusattiin. Vain ensimmäinen:

”Vaikka ei me siitä keskenämme puhuttu.”

Sisarusten kesken tuntui vallitsevan ajatus siitä, että näin asioiden kuuluukin mennä. Jokainen koululuokka pyrkii löytämään keskuudestaan ne tosi siistit tyypit ja sitten ne, joista ei saa pitää. Jälkimmäinen oli osunut Tomin ja hänen perheensä kohdalle:

”Ei me minusta mitenkään erikoisia oltu. Mutta jotenkin se vain oli selvää, että meitä kuuluukin kiusata. Se oli selvää meille kaikille.”

Kiusaajat eivät myöskään antaneet syytä toiminnalleen. Paitsi kerran. Tomi oli ihastunut samaan tyttöön kuin joku toinen. Joku päätti keksiä väittää, että Tomi olisi raiskannut tytön.

”Ja mua piestiin sen takia. Se oli sen päivän tekosyy. En vieläkään tiedä uskoiko joku, että olisin niin tehnyt.”

”Ei se kiusaaminen kuitenkaan yleensä ollut seksuaalista”, Tomi korostaa, mutta korjaa nopeasti:

”Tai olihan se tavallaan, kun tytöt huutaa että olen ruma ja kukaan ei halua olla mun kanssa ja kuolen neitsyenä.”

”Joskus ehkä kiusattiin sen takia että olin lihava tai tyhmä. Vaikka en mä ollut. En tiedä oliko syy alussa se, että olin parempi oppilas. Mut ajan kanssa opin olemaan vähän huonompi, hiljempaa. Vaikka ei se kyllä paljon auttanut.”

Kysyn, eikö hän perheen vanhimpana lapsena koskaan yrittänyt puolustaa pienempiä sisariaan. Hävettääkö, ettet? Typerä kysymys, kadun välittömästi.

Katson kuin ystäväni alkaa itkeä ja tunnen itseni koulukiusaajaksi. Juuri tällä sekunnilla voisin murskata vastapäätä istuvan pienen ihmisen. Valta on minulla. Tältäkö mahtaa kiusaajista tuntua?

”En mä olis mitään voinut tehdä! Yksi viittä vastaan se olis ollut. Mutta tottahan se on, olis mun jotain pitänyt tehdä. Ja voihan olla, että se niiden kiusaaminen oli mun syytäni. Ehkä niitä kiusattiin, kun mä en puolustautunut. Ehkä se oli mun syytäni kaikki.”

Tomista tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt tilannetta:

”Jos joku kuristaa mun siskoa nurkan takana, ei sitä silti kukaan nähnyt. Kerran mun siskoa kuristettiin ja se poika itki. Sitä poikaa lohdutettiin. Kerran meidän Annalta murtui käsi, mutta opettaja ei noteerannut. Ihmiset ei aina halua nähdä asioita.”

Kerran Tomia tuettiin: ”Silloin multa tuli kaulasta verta. Mua kuristettiin, kun mä yritin puolustaa pikkusiskoani.”

Ja vain muutamaa minuuttia sitten hän uskoi, ettei koskaan yrittänyt auttaa. ”En mä sitä laske kun ei siitä mitään hyötyä ollut! Mut hakattiin ja sitä kiusattiin edelleen.”

KOULU

Kiusaaminen alkoi kun koulu alkoi. Seurasi luonnollisena osana elämää, kuin lukeminen ja laskeminen. Välitunnit olivat kamalia ja Tomista tuntuu, ettei niitä olisi pitänyt olla ollenkaan: ”Muistan vaan sen nimittelyn ja vähättelyn ja väkivallan.” Tomin muistot ala-asteelta ovat jääneet utuisiksi.

Kiusatullakin oli kavereita, mutta yksi tai kaksi kerrallaan. Ala-asteen aikana yhteensä ehkä viisi. Ihan normaaleja lapsia.

Yläasteella kiusaaminen jatkui, kun samat lapset siirtyivät yhdessä uuteen kouluun. Vanha kiusaaja jatkaa ja muut yhtyvät siihen. Koululuokka oli lauma, jossa jokaisella oli oma paikkansa nokkimisjärjestyksessä:

”Jos ne muut näkee, että sä olet heikko. Jos et huutele takaisin tai puolustaudu. Enkä mä voinut huudella, kun nehän olis hakannut mut. Koitin vaan tuntea itseni vähän niitä kiusaajia paremmaksi. Mutta ei se kyllä oikein onnistunut.”

Koulun pihalla Tomi ja hänen kaverinsa muodostivat nörttijengin, joka eli ihan konkreettisesti nurkassa. Se tuntui turvalliselta:

”Pihan läpi kulkiessa kovat jätkät huuteli, mutta silloin kun me pysyttiin siinä meidän nurkassa pihalla, me saatiin olla rauhassa. Meitä ei hakattu.”

Tomi ei muista, pelkäsikö hän koko ajan. Joitakin lapsia ehkä, hän arvelee.

”Mutta jos ne on edellisenä päivänä myllyttänyt sua tai hakannu aitaa vasten niin tottakai se jännittää. Mutta ysillä kiusattiin vähemmän. Se oli aika hyvä vuosi.”

Tomia alettiin kohdella ihmisenä ensimmäistä kertaa lukiossa, otettiin mukaan porukkaan. Kiusaaminen lakkasi, mutta huomio oli Tomille fliikaa:

”Mä olin jo niin rikki että etäännytin muut. Makasin lattialla ja huusin mun pahaa oloa. Miksen saa huomiota? Kun pari kertaa bileissä päätyy lattialle huutamaan, että tappaa mut, niin sitten enää kutsuta. Lukiossa mä hoidin sen kiusaamisen itse. Muiden ei tarvinnut.”

Turvassa

Tomi muistaa kodin metsän keskellä turvallisena. Samalta tuntuu myös yliopistolla. Ei tarvitse enää pelätä.

”Paitsi joskus, mut aika vähän. Mä tiedän, että mä voin vaihtaa maisemaa. Mä en ole kahlittu mihinkään.”

Uusia ihmisiä hän varoo edelleen – ja uskoo tunnistavansa kiusaamisen jäljet. Tomilla on selvä kuva siitä, millaisia ihmiset ovat:

”Ne satuttavat. Niiden motiiveja epäilee aina. Miksi nuo puhuvat minulle? Mitä ne minusta haluavat.”

Tomista tuntuu edelleen, ettei hän riitä ihmisenä: ”Aina pitäisi olla joku muukin arvo. Osaan kyllä nykyisin tunnistaa, mitä ihmiset haluavat. Suurimman osan elämästä kun on varonut ja tarkkaillut muita, osaa sen lopulta aika hyvin.”

Yliopistossa Tomi tuntee olevansa muiden kanssa saman arvoinen: ”Ei mua enää niin voisi kiusata. Mä olen aika kova jätkä. Nyt mä osaisin puolustautua. Täällä mulla on oma paikkani ja täällä mä olen saanut itse valita sen paikan.”

Tomin mukaan hänen vanhempansa eivät osanneet: ”Ei ne kuulunu toimikuntiin tai vanhempainneuvostoon. Kai ne yritti, mutta ei se vaikuttanut. Me oltiin köyhiä ja muut oli parempia. Päättivät maailmassa. Musta tulee yksi niistä, jotka päättää.”

Tomi on kova jätkä ja yliopisto hyvä paikka. ”Täällä mä olen aika hyvin turvassa. Täällä ei kukaan hakkaa.”

teksti Samuli Suonpää
kuvat Ella Luoma

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *