Ihminen ihmiselle

 

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitusleiri Rautatientorilla. Kuva: Nico Siekkinen.

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Rautatientorilla on jatkunut helmikuusta 2017 alkaen, eikä loppua näy. Mielenosoituksen vapaaehtoistyöntekijän mukaan kyse on ihmisoikeustaistelusta.

Tiistainen huhtikuun päivä Rautatientorin teltoilla on leuto ja harmaa. Paikalla on keltaliivisten vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi ohikulkijoita, jotka keskustelevat turvapaikanhakijoiden kanssa ilmaisen tee- tai kahvikupillisen äärellä. Telttoja ympäröivät banderollit, joista osa on nostettu muutamaa päivää aiemmin (7.4) tapahtuneen Tukholman terrori-iskun uhrien muistolle. Teltan vierestä oikaiseville erottuu englanniksi kirjoitettu viesti: “Turvapaikanhakija ei ole vihollinen, vihollinen on se, joka tekee heistä turvapaikanhakijoita!”

Mielenosoituksen pääorganisaattorina toimii Stop Deportations-verkosto. Verkoston vapaaehtoistyöntekijän Nour Jamalin mukaan verkosto on kyennyt kätevästi järjestämään turvapaikanhakijoille erilaista tarvittavaa apua. “Verkostoon kuuluu esim. lakimiehiä, sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä.” Ruoka- ja muita tarvikkeita on saatu verkoston sisäisen Facebook-ryhmän kautta.

Mielenosoituksessa alusta asti paikalla ollut Jamal saapui Suomeen pakolaisena Irakista syksyllä 2015 vanhempiensa ja sisarensa kanssa.”Odotimme lähes 1 ½ vuotta haastatteluun pääsyä. Lopulta vanhempani saivat oleskeluluvan Suomessa, mutta minä ja sisareni emme. Odotan edelleen Maahanmuuttoviraston päätöstä”, Jamal kuvailee.

Suurin osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin tavoin joko Irakista tai Afganistanista. Maahanmuuttoviraston linjaukset toukokuussa 2016 lakkauttivat humanitaarisen suojelun turvapaikan perusteena ja määrittivät Afganistanin, Irakin ja Syyrian turvallisiksi maiksi. Yksi mielenosoituksen tavoite on saada viranomaiset tunnustamaan kyseiset alueet vaarallisiksi. Jamalin mukaan ennen päätöksiä oli tarkoitus järjestää kiitosmielenosoitus turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, mutta suunnitelmat menivät uusiksi linjausten myötä.

Stop Deportations on järjestänyt monenlaista toimintaa Rautatientorilla tilanteen pitkittyessä. Tilaisuudet ovat vaihdelleet aina mielenilmauksesta pääsiäismunien maalaukseen. Huhtikuun alussa järjestettyyn paneelikeskusteluuun nationalismista ja maahanmuuttopolitiikasta puhujana oli mm. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen. Tilaisuus syntyi lähes sattumalta.

“Törmäsin Teivaiseen ollessamme molemmat Suomen Sosiaalifoorumilla, ja idea seminaarista syntyi keskustellessamme. Paikalle saatiin lähes 30 osallistujaa”, Jamal tiivistää. Tämän kaltaisia tilaisuuksia olisi tarkoitus järjestää jatkossa lisää.

Myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut aktiivinen turvapaikanhakijoiden suhteen. Erilaisten tarvikkeiden ja hätämajoituksen järjestämisen lisäksi heitä on kutsuttu myös kirkon jumalanpalveluksiin. “Olemme olleet tervetulleita kirkkoon siinä missä muutkin, ja olemme myös osallistuneet”, Jamal kertoo. Osa Rautatientorin turvapaikanhakijoista on Jamalin mukaan uskonnollisia pakolaisia: joukossa on kristittyjä ja muslimeita, jotka ovat joutuneet pakenemaan Irakin ekstremistisiä liikkeitä. Itsensä Jamal määrittelee muslimiksi: “Usko Jumalaan on auttanut tilanteen keskellä”, hän toteaa, vaikka ei koe olevansa “suuri uskovainen”.

Haastattelua edeltävällä viikolla tapahtuivat kohua herättäneet Afganistanin pakkopalautukset, joissa palautettavien joukossa piti olla mm. raskaana oleva perheenäiti alaikäisen lapsensa kanssa.  Palautuksia vastustavat mielenosoitukset alkoivat Pasilan poliisiasemalla ja jatkuivat Helsinki-Vantaan lentokentällä. Jamal itse oli paikalla Pasilassa ja sai seuranneessa mellakassa lieviä naarmuja poliisikoiralta. Tämän lisäksi hän välitti tilannetta koskevia viestejä tutuille poliitikoille ja toimittajille illan aikana.

Mielenosoitusten jälkeisessä julkisessa keskustelussa kirkon asemoitumista maahanmuuttopolitiikassa on (jälleen kerran) kritisoitu. Miksi kirkko auttaa vieraan uskonnon edustajia, miksi sotkea uskontoa politiikkaan? Jamalin näkemys Rautatientorin tilanteesta on yksinkertainen: “Kyse ei ole uskonnosta, vaan ihmisoikeuksista. Ne, jotka osoittavat meille täällä tukensa, tekevät sen ihmisinä, eivät kirkon edustajina.”

Lisätietoa:
Right to Live – Aylum seekers demonstration in Helsinki
Stop Deportations Facebookissa

Lue myös: Kyyhkynen 2/2017: Banaalia pahaa 2010-luvun Suomessa

Olli-Pekka Toivanen

Ammattina kerjäläinen – haastattelussa Antti Nylén

Kyyhkysen toimittaja päätti lähteä ottamaan selvää, millainen kirjoittaja on vuonna 2016 julkaistun Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet -teoksen takana.

Kuva: Krista Rantanen.

Essee on kaunokirjallisuuden lajeista erikoisin, koska esseessä pääsee kirjailijaa lähemmäksi kuin romaania tai runokokoelmaa lukiessa.

“Oma minä on typistetympi, esseeminä on sepitetty versio”, Antti Nylén toteaa.
Kiinnostus kirjoittamiseen ja asiaproosaan lähti 1990–luvulla, kun Nylén toimi Etsijä-lehden toimittajana. Hän sai vapaasti harjoitella. Aluksi Nylén mietti toimittajan uraa, mutta ei halunnut ryhtyä tähän, sillä toimittajan pitää pysyä tosiasioissa. Nykyään hän toimii kokopäiväisenä kirjailijana ja työstää uutta esseekokoelmaansa. Lisäksi hän on kirjoittanut kasvissyöntiteemaisen lastenkirjan, joka on tarkoitus julkaista myöhemmin.

“Olen ammatiltani kerjäläinen. En ole koskaan ollut työsuhteessa, muuta kuin 16–vuotiaana kesätöissä”, Nylén muistelee.

Kirjailijan ammatti sopii hänelle. Hän kokee olevansa tavallisen päivätyön ulkopuolella, jossa maksetaan säännöllistä palkkaa ja käydään työpaikalla.

“Olen iloinen, että minulla on yleisöä”, Nylén toteaa.

Hän kirjoittaa ennen kaikkea lukijoille. Taiteen tekemisessä tarvitaan yleisöä.

Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet  päättää trilogian, jonka aloitti esikoisteos Vihan ja Katkeruuden esseet ilmestyi vuonna 2007. Toinen osa Halun ja epäluulon esseet ilmestyi vuonna 2010.

“Aika on muuttunut. Ennen saattoi lukea lehteä ja keksiä sieltä jonkun aiheen, mistä kirjoittaa. Nykyään on sosiaalinen media”, Nylén pohtii.

Lisäksi Nylén on huomannut myös ilmapiirin muutokset ja populistisen oikeiston nousun. Ensimmäisestä kokoelmasta on jo aikaa. Tästä syystä trilogian viimeinen osa oli pakko tehdä valmiiksi. Teokseen päätyi myös aiemmin muualla julkaistuja vanhoja esseitä, mikä sai osakseen kritiikkiä.

Nylén käsittelee suhdettaan kristinuskoon enemmän teoksessaan Tunnustuskirja. Hän kasvoi 1970–luvulla perheessä, joiden vanhemmat olivat eronneet kirkosta. Kiinnostus eksistentiaalisiin kysymyksiin heräsi isäksi tulemisen jälkeen. Nylèn lähti katolisen kirkon järjestämälle alkeistietokurssille, vaikka hän ei ollut varma tuleeko hänestä katolinen.  Lopulta hän kuitenkin liittyi katoliseen kirkkoon.

Nylén on huomannut, että nuoret miehet lähtevät innoissaan opiskelemaan teologiaa ja kääntyvät katoliseen kirkkoon. He kiinnostuvat niin paljon opista, ja lopulta heistä tulee hyvin arvokonservatiivisia. Hän uskaltaa arvostella kirkkoaan.

“Olen eri mieltä kirkon kanssa”, Nylén toteaa.

Katolisessa kirkossa ääntä käyttävät teologit, tavallisen kirkkokansan ajatukset jäävät vähemmälle. Kyllästyminen ja kyynisyys ovat mukana Nylénin esseissä. Yksi osuvimpia tätä kuvaavia kohtia on Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä: ”Syksyllä 2015 oli parin kuukauden tauko, ja kun viimein raahaudun kirkkoon, joku minulle tuntematon pappi saarnasi siellä, että suvaitsevaisuus on tärkeä kristillinen hyve, mutta ei tietenkään pidä suvaita ”pahuutta”, kuten homoliittoja. Satuin näkemään, kuinka Jeesus Kristus käveli määrätietoisin askelein ovesta ulos. Lähdin itse perässä enkä pariin viikkoon palannut. (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 123)

Nylén käsittelee kirjoissaan teologisia aiheita ilman, että on itse teologi. Tämä saattaa aiheuttaa ärsytystä lukijoissa , jotka ovat teologeja tai niissä, joita uskonto ei kiinnosta ollenkaan.

Nylén tutustui myös vuonna 1968 kirjailijan uran aloittaneeseen esseisti Juhani Rekolaan, joka oli pappi ja teologian tohtori. Hän kuvailee Rekolalta tulleita ajatuksia: ”Jos pelastava Jumala on todellisuutta, se koskee meitä kaikkia. Jos taas todellisuuteen ei mitään sellaista kuulu, eikö sekin leimaa yhteistä kohtaloamme? Arvuuttelu -onko vai eikö ole? – on ajan hukkaa tai lapsellista valtataistelua. Oli tai ei, maailma on meille kaikille sama. Rienaaja ja rukoilija on tehty samoista aineista, ja me kyllä tiedämme millainen maailma on. Se on ”vain maailma”. Sen Rekola sanoi monin vivahtein ja eri tilanteissa: ”Meillä kaikilla on samat elämän ehdot, ja vain niille rakentuu rautaisen todellisuuden teologia.” (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, s. 152)

Krista Rantanen

Lutherin anaalisen ajattelun teologinen merkitys – Kyyhkynen 3/1983

Luther omasta kuolemastaan 1542: ”Olen saanut maailmasta kyllikseni ja sekin on saanut minusta kyllikseen, ja olen tähän tyytyväinen. Maailman mielestä olisi hyvä päästä minusta eroon, ja sen se myös tulee havaitsemaan. Onhan niin, kuten usein olen sanonut: minä olen kypsä ja paska ja maailma on suuri peräaukko; siksi erkanemme toisistamme pian. – Kiitän sinua, rakas Jumala, että annat minun olla sinun pienessä joukossasi, joka kärsii vainoa sinun sanasi tähden”. (Pöytäpuhe n:o 5537)

 

Lutherin alatyylinen kielenkäyttö on varsin tunnettua. Yleensä hänen vulgarismeihinsa suhtaudutaan joko häveliään peittelevästi tai niillä sensaatiomaisesti hekumoiden. Tuskin koskaan niitä on yritetty nähdä Lutherin muuhun ajatteluun elimellisesti kuuluviksi. Niitä on koetettu selittää joko Pöytäpuheiden ”irrottelevaan” ja epäasianmukaiseen tyyliin kuuluviksi piirteiksi, tai 1500-luvun arkipäiväisiksi puhetavoiksi. Kumpikaan selitysyritys ei pidä paikkaansa. Seuraavassa pyrimme osoittamaan, miten erityisesti anaaliset vulgarismit kuuluvat erottomattomasti ja myönteisellä tavalla uskonpuhdistajamme ajatteluun.

ANAALISUUS YLIOPISTOTEOLOGIASSA

Lutherin anaalinen kielenkäyttö ei rajoittunut ruokapöytään, vaan tulee yhtälailla esille myös hänen puhtaasti akateemisessa työssään, esimerkiksi vanhurskauttamisoppia käsittelevässä tohtorinväitösdisputaatiossa 1544 (WA 39 II, 289, 315). Lutherin kirjoittamista vahurskauttamisopillisista teeseistä XXXIII – XLIV kahdeksassa esiintyy sana ”paska” (stercus, käännöksestä Ks. kuolemattomuudesta osallinen STKS 130, s. 49).

Luther lähtee ajatuksesta, että ”omassa varassaan ihminen on paskaa ja jätettä, kuten Apostoli sanoo” (XXXIII, vrt. Fil. 3:8). Osoitettuaan lain käymättömyyden pelastukseen Luther sanoo, että ihminen voi kuitenkin ”lain vanhurskaudessa, ylpeyden ja aistien turhuuden etusijalle asettaen tehdä ratkaisun paskan puolesta”. (XLIII) Luther päätyy kuitenkin iloiseen varmuuteen: ”Jumala on armahtava ja oikeamielinen ja nostaa köyhän paskasta asettaakseen hänet kansansa ensimmäisten joukkoon”. (XLIV)

Disputaatiokeskustelussa käy myös ilmi, että Lutherin mielestä paskamaisuus ei tullut ihmisten ominaisuudeksi vasta syntiinlankeemuksessa vaan jo alkutilassa Aatami oli tekoineen pelkkää paskaa: ”Adam ante lapsum erat stercus cum suis operibus, habebat, ex dono gratiae vitam aeternam.” (s. 315, 20-21)

ANAALISUUS EKSEGEESISSÄ JA JULISTUKSESSA

Reformaation raamattuperiaatetta perustellessaan, Luther käyttää anaalisia kielikuvia. Pöytäpuheessa n:o 335 Luther selvittää allegorisen ja historiallisen raamatuntulkinnan eroja. Ensin hän toteaa munkkina ollessaan allegorisoineensa käymälänkin. Mutta tutustuttuaan raamatunhistoriaan hän huomasi, ettei Joosua suinkaan taistellut vihollisiaan vastaan sen vuoksi, että joku voisi myöhemmin allegorisoida tämän tapahtuman. Taistelun konkreettisuutta ja sen historiallista puhuttelevuutta Luther tähdentää sanomalla: ”Jos minä olisin ollut siellä, olisin pelosta paskantanut housuihini.” Samaan hengenvetoon hän toteaa allegorisen tulkinnan pääedustajasta Origeneesta, ettei löydä koko tämän tuotannosta sanaakaan Kristuksesta.

Pöytäpuhe 2616 b kertoo julistajan ongelmista. Tohtori Jonas pyytää Lutheria käymään uudelleen vaaliruhtinaan seurakunnissa, koska sananjulistajat niin harvoin niissä käyvät. Luther vastaa arvoituksellisesti: ”Hyvä on, mutta jälkipolvien kanssa tulee käymään toisin. Me kärsimme seurakuntaa; he painostavat meitä niin kauan, kunnes peitymme omiin ulosteisiimme. Sitten he kyllä palvovat meidän paskaamme. He haluaisivat päästä mielellään meistä eroon, niin haluaisimme mekin heistä. Niimpä me erkanemme kuin kypsä paska ja leveä peräreikä.”

Kuten jo alussa siteeratussa tekstissä, tässäkin anaalinen kielikuva liittyy kuoleman teemaan. Lain teot ja ylipäätään ihmisen omat tuotokset ovat sitä paskaa, jonka alle ihminen hitaasti kuolee. Näin on laita Lutherin mukaan myös julistajalla, joka joutuu jatkuvasti tuottamaan sanaa seurakuKyyhkynen 3-1983 05nnalleen. Tässä valossa sopii kysyä, mitä me Lutherin juhlavuonna oikeastaan palvomme. Haluammeko Lutherin saarnaamaan omien kirkko- ym. -poliittisten intressiemme puolesta, aivan kuten em. vaaliruhtinas halusi käyttää Lutheria oman valta-asemaansa pönkittämään? (Missähän merkeissä Preussin valtakunta 1883 ja Natsi-Saksa 1933 palvoivat Lutheria?)

ANAALISUUS LUTHERIN OMASSA ELÄMÄSSÄ JA KUOLEMASSA

Kuoleman teema kytkeytyy Lutherin anaalisuuteen vieläkin perustavammassa eksistentiaalisessa merkityksessä. Luther ei ajattele kuolemaa teoreettiseksi kysymykseksi, vaan katsoo omaa kuolemaansa rehellisesti ja huumorintajuisesti silmästä silmään. Em. pöytäpuhe 5537 paljastaa Lutherin selkeän tietoisuuden omasta rajallisuudestaan ja lohdullisesta kuulumisesta Jumalan maailmaan.

Tuossa kohdassa anaalinen kielikuva esiintyy mitä vakavimmassa tekstiyhteydessä. Luther pohtii kuolemaansa ja kielikuvan jälkeen puhkeaa ylistämään Jumalaa. Vastaavalla tavalla anaalisuus ja jumalasuhde esiintyvät yhdessä pöytäpuheen 141 lopussa, jossa Luther kertoo väittelyssä paholaisen kanssa sanovansa tälle: ”Nuole minun persettäni”, ja toteaa lopuksi: ”Tällaiseen tarkoitukseen meillä on sanan aarre (thesaurum verbi), Jumalalle ylistys!” Näissä kohdissa käy ilmi Lutherin anaalisuuden eksistentiaalinen yhteys hänen ristinteologiaansa. Ihminen voi kohdata Jumalan vain tunnustaessaan oman alhaisuutensa, kuolevaisuutensa ja raadollisuutensa.

Anaalisuus ei ole irrallinen, kammoksuttava tai läpeensä koominen ilmiö, vaan seikka, joka omalla tavallaan kuvastaa koko eksistenssiämme. Sen kautta ihminen jo lapsena oppii tuntemaan riemua suorituskyvystään ja liikeratojen hallinnasta. Anaalisuudessa korostuu itseluottamus ja varmuus sekä toisaalta ylpeys ja omahyväisyys, joiden varassa ihminen yrittää vanhurskauttaa itse itseään Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta asialla on toinenkin puoli. Ihminen on täysin riippuvainen siitä, mitä Jumala hänelle elämässä antaa. Kaikesta tästä ihminen ei konkreettisesti ottaen tuota muuta kuin ulosteita. Olemme kerjäläisiä, kuten Luther terävästi sanoo.

Jos anaalisuutta ei hyväksytä kokonaan, seuraa katastrofi. Raadollinen ihminen on aina anaalisuuteen sitoutunut, hyväksyipä hän sen tai ei. Jos lakkaamme näkemästä oman raadollisuutemme ja tuijotamme vain suorituskykyymme ja saavutuksiimme, sorrumme ylpeyteen. Toisaalta, jos näemme vain ihmisen katoavaisuuden ja kehnouden, lankeamme epätoivoon. Jotta ihminen voisi ymmärtää Jumalan hyvyyden ja ihmisrakkauden, hänen tulee nähdä omat ponnistelunsa kuolevaisuudesta ja raadollisuudesta käsin.

Suuremman itsetietoisuuden saavuttaminen ei merkitse kipuamista pois arkipäivän elämän alhaisuudesta ja heikkoudesta, vaan koko Jumalan maailman, ihmisen väistämättömän asuinsijan, rehellistä tiedostamista. Missään emme ole tavanneet näiden tosiasioiden tunnustamista yhtä kirkkaasti ja selvästi kuin Lutherilla, joka ylla lainatussa katkelmassa puhuu omasta kuolemastaan. Onko meillä yhtä suuri eksistentiaalinen rehellisyys Jumalan ja ihmisten edessä?

Teksti: Matti Myllykoski & Risto Saarinen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 1983

Matti Myllykoski on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan dosentti

Risto Saarinen on teologian tohtori, filosofian tohtori, sekä Helsingin yliopiston ekumeniikan professori

 

You show me yours, I show you mine – Kyyhkynen 1/2013

”Näytä niille teologi” tai universaalimmin ”Show Them a Theologian” -viikko jylläsi jälleen Mark Zuckerbergin valvovan silmän alla tammikuun lopusta helmikuun alkuun. Viikon aikana yli 900 osallistujaa lähes 30 eri maasta vaihtoi Facebookissa lutteriprofiilikuvakseen valitsemansa teologin. Tapahtumalla oli myös ryhmäsivu, jota ylläpitivät suomalaiset teologit Juha Leinonen ja Siiri Toiviainen Helsingin yliopistosta.

Kaikki alkoi vuonna 2010, kun Juha Leinonen vaihtoi profiilikuvansa. Kuvassa oli Robert Jenson, amerikkalainen luterilainen teologi. Juha tiedotti kuvatekstissä osallistuvansa ”Show Them a Theologian” -viikkoon ja pyysi levittämään viestiä eteenpäin. Silloin siihen osallistui myös eräs Kyyhkysen toimittaja, joka vaihtoi profiilikuvakseen Sallie McFaguen, amerikkalaisen feministiteologin. Seuraavana vuonna huumorimielellä aloitettu doppelganger-henkinen ilmiö levisi jälleen Facebookissa. Vuonna 2013 sen perään osattiin jo kysellä. Syntyi organisoitu tapahtuma, joka ei ollut enää yksin Juhan vastuulla. Tapahtuman moderaattoreiden mukaan tapahtuman tärkein tarkoitus on levittää tietoa ja positiivista kuvaa teologeista.

Ajatus on yksinkertainen: osallistujat vaihtavat profiilikuvakseen viikon ajaksi valitsemansa teologin ja mainitsevat kuvan liittyvän Show Them a Theologian -viikkoon. Tapahtuman sivuilla voi perustella teologinsa valintaa tai vaikka jakaa lainauksia. Teologian ylioppilas Taina Aho valitsi kuvakseen Ulrich von Hutten -nimisen saksalaisen reformaattorin, teologian maisteri Anna Juntunen puolestaan itseään inspiroineen sielunhoitaja Irja Kilpeläisen. Pappina toimivan Petra Kuivalan valinta oli Fidel Castron hallintoa vastustanut kuubalainen piispa Eduardo Boza Masvidal. Siiri Toiviainen valitsi teologikseen 300-luvulla eläneen pyhiinvaeltajan Egerian, jonka matkapäiväkirjat ovat säilyneet näihin päiviin saakka.

Siirille tärkeää teologiviikossa on se, että se kokoaa erilaisia ihmisiä eri taustoista matalan kynnyksen toimintaan. Vaihtamalla oman profiilikuvansa teologiseen ajattelijaan, voi kertoa paljon itsestään. Teologianhistoria tuntuu Siirin mukaan usein olevan teologien historiaa: ”En usko, että esimerkiksi ”Näytä niille kemisti” tai edes ”Näytä niille filosofi” saisivat mukaan yhtä suuren joukon, sillä nuo tieteenalat ovat paljon vähemmän läsnä ihmisten arjessa yliopiston ulkopuolella.” Siirin ja Juhan mielestä on ollut myös hienoa, että vaihtamalla profiilikuvaa on voitu käydä teologista keskustelua hyvässä hengessä hyvinkin erilaisista lähtökohdista, ilman pelkoa ja tuomitsevia mielipiteitä. Vuonna 2014 ”Show Them a Theologian” -viikko pyörähtää jälleen käyntiin vakiintuneeseen aikaansa: ekumeenisen ykseysrukousviikon jälkeisellä viikolla, eli viikko ennen kynttilänpäivää. Juha visioi sitä jo.

Teksti: Emilia Kuusisto & Ella Luoma

Show them a teologian jatkaa edelleen vakiintuneella paikallaan ja laajenee vuosi vuodelta. Tapahtumaan voi osallistua omalta tietokoneeltaan ja facebookiin kirjautumalla.

Kulutuksen uusi musta – Kyyhkynen 2/2013

Surffaan Ekopaasto-kampanjan sivulla. Tänne minut lähetti eräs facebook-tuttava, jonka mielestä kyseessä on ”ihan mielettömän hieno juttu”.

Jo toista kertaa järjestettävä paasto on erilaisten yhteistyöelimien voimainkoitos: internetsivu joka pyrkii yhdistelemään erilaisia kristillisiä paastoperinteitä, ortodoksista, katolista, luterilaista ja vapaakristillistä siten, että kristityt kautta Suomen hiljentyisivät paaston ajaksi pohtimaan suhdettaan ruokaan, liikkumiseen, asumiseen sekä kulutusvalintoihinsa. Viimeinen kiinnostaa minua erityisesti, ne kulutusvalinnat.

Suomen ympäristökeskuksen mukaan ympäristöongelmat aiheutuvat pääasiallisesti kulutuksesta ja kulutettavien tuotteiden ja palvelujen tuotannosta. Tätä hyvin akateemisesti muotoiltua lausetta voidaan tarkentaa vielä siten, että ympäristö kärsii eniten siitä mitä syöt, millä ajat ja missä asut. Suuret neliömäärät, lihansyönti sekä yksityisautoilu ovat edelleen ne kolme suurinta tekijää, joilla yksityishenkilö voi edistää ilmastonmuutosta. Ympäristökeskus on julkaissut useita tutkimuksia, joiden mukaan vaatteiden ja muiden kulutushyödykkeiden mielihyväshoppailu tulee vasta paljon kauempana perässä.

Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sillä olisi väliä. UFF:lle lahjoitetaan lähes kymmeniä tuhansia tonneja vaatteita vuosittain. Samaan aikaan vaatekaupat puskevat jatkuvasti uusia tuotteita markkinoille. Eivätkä ainoastaan vaatekaupat. Voisin vaikka vannoa, että Hakaniemen Hemtexillä on ollut alennusmyynti jo vuodesta 2008, vaikka lain mukaan alennusmyyntejä saa olla korkeintaan kolme kuukautta kalenterivuoden mukaan. Alennusmyynteihin on varaa, meillä ostetaan tavaraa ja paljon. Noin kaksikymmentä prosenttia arjen ilmastovaikutuksista syntyy kulutuksesta. Tähän ei ole laskettu ruuan kulutusta, joka on aivan oma lukunsa. Ekopaasto-kampanja kehottaa vaihtamaan kestäviin ja ilmastoystävällisiin ostoksiin ja palveluihin. Kun jokin menee rikki, se kannattaa korjata eikä heti painella lähimpään kauppaan ostamaan uutta. Neuvo on ympäristön kannalta hyvä, mutta ei kovinkaan käytännönläheinen. Kun henkkamaukalta nappaamani kolmen euron teepaita hajoaa, tuntuu fiksummalta sijoittaa toiseen samanmoiseen kuin neulaan ja lankaan.

Mitäs muuta täällä neuvotaan?

”Kysy myyjältä, miten valmistaja varmistaa tuotteen alihankintaketjun sosiaalis-eettisesti ja ympäristönsuojelullisesti vastuullisen toiminnan kehittyvissä maissa.”

Kävelen Aleksanterinkadun Vilaan ja kysyn. Tyttö tiskin takana katsoo minua sen näköisenä että joku toinenkin on joskus kysynyt.

– En kyllä osaa yhtään sanoa. Nämä tuotantoketjut ovat niin pitkiä, ettei varmaan kukaan osaa.

Jatkan matkaa Aleksanterinkatua pitkin ja pysähdyn tuijottamaan Kieppi-merkkisiä talvikenkiäni. Mukava suomalainen nimi tuo Kieppi. Päädyn kenkäkauppaan. Vanhempi mieshenkilö katsoo minua ystävällisesti.

– Anteeksi, mahdatkohan tietää onko nämä kengät tehty Suomessa?

– Eiköhän ne jossain Intiassa ole. Merkki kylläkin on suomalainen.

– Mahdatko tietää alihankintaketjun sosiaalis-eettisyydestä?

– En.

Samoin kuin tyttö Vilan tiskin takana, myös kenkäkaupan myyjä näyttää siltä kuin haluaisi jatkaa aiheesta kanssani. Kotona palaan Ekopaasto-sivustolle. Sivusto ohjaa minua Eko-ostajan oppaaseen, listaan niistä palveluista, jotka on merkitty Pohjoismaisella ja EU:n ympäristömerkeillä sekä tutustumaan Finnwatch-järjestöön. Tunnen itseni typeräksi ja aloitan klikkailun. Kun paaston aika on ohitse, esittelen ylpeänä kaikille uusia hienoja vaelluskenkiäni. Tehty Euroopassa ja käsityönä. Kestävät, laadukkaat ja ah niin eettiset. Ekopaasto-kampanja kiittää kaikkia osallistumisesta, minulla on pollea olo. Tulee mieleen, että tiedostava shoppailu on kulutuksen uusi musta. Samaan aikaan kun kulutustarvikkeita on yhä halvempaa ja helpompaa hankkia, se missä ja miten ne tehdään nouseekin eräänlaiseksi statussymboliksi. Sitä odotellessa.

Ekopaasto-kampanjan nettisivuille oli muuten listattu asioita, joista paastottiin eniten. Rahankäyttö nousi ehdottomaksi ykköseksi. Toisena tuli lihan ja juuston syöminen ja kolmantena oltiin rauhoituttu ja vähennetty tahtia.

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Vuosittain järjestettävään ekopaastoon voi tutustua osoitteessa: http://www.ekopaasto.fi/

Veikko Huovinen, Vaikeneva korpikirjailija – Kyyhkynen 1/2009

Tapaan kainuulaisen kirjailijan Veikko Huovisen. Professorin, pakinoitsijan, humoristin, kunniatohtorin, veitikan. Mitä vielä? Toisinajattelijan.

Näillä korkeuksilla on lapsuutensa saanut kuulla lentsuista ja konstapylkkäsistä. Ei olla meteliä pidetty, mutta kotona on toisteltu Huovisen sattuvia sutkauksia ja sitten hymistelty hiljaa. On oltu ylpeitä siitä, että Koirankynnen leikkaajaa katsoo koko Suomi. Se on semmoinen vetäytyvä mies, joku tietää. Ei taida nykyään ruveta haastateltavaksi. Ei se piittaa julkisuudesta ja elelee muutenkin hiljaksiin. Se oli vaikea juttu, se pojan kuolema, sanotaan myötätuntoisesti.

”Minä en sitten mikään kyyhkyläinen ole”, huomauttaa Veikko Huovinen heti ensikättelyssä: ”Minä olen vanha ukko.”

Hyvä näkö, uteliaisuutta ja tarkoitus huumorilla

Penskana pelkäsin naurettavaksi tulemista. Ei mikään rohkaiseva ennusmerkki sille, joka joskus vanhempana tulee kirjoittamaan leikillisiä, jopa naurettavia tarinoita lukijoilleen.. (MM)

”Vai että vasenkätinenkö? Noo, aina niitä jokunen on niitäkin…” Huovinen toteaa yhtäkkiä.

”Se on tämä hyvä näkö, mikä minulla on”, hän selittää: ”Vaikka ovat kaihia leikelleetkin. Ja että on uteliaisuutta.”

Näillä vaatimattomilla avuilla on Huovisen mukaan tullut luotsattua oma kirjailijan tie, aina Suomen tunnetuimpien kirjoittajien joukkoon. Huovinen aloitti kirjallisen uransa opiskeluvuosinaan Helsingissä. Hän oli vähän päälle parikymppinen metsätieteiden ylioppilas, kun vuonna 1950 julkaistiin hänen ensimmäinen teoksensa Hirri. Sitä seurasi mainetta niittänyt ja yhä vain niittävä Havukka-ahon ajattelija (1952).

”Olin Helsingissä yksinäinen kaveri. Mutta silloin oli tarkoitus huumorilla: aika oli vakavaa ja Suomen asema uhanalainen. Minulla oli tahto liennyttää tuota vakavuutta. Ihan yllätyksenä tuli se menestys sitten.”

Huovinen on elämäntyökseen kirjaillut yli kolmekymmentä kirjaa: hamstereista, hitlereistä, korpimaisemista.  Suurmiehistä, herroista ja syrjäseudun elämästä.

Omaelämänkerrassaan Huovinen kertoo häntä luonnehdittaneen tyypiksi, jossa yhdistyvät julistuksellisuus, umpimielisyys, pidättyväisyys ja kuvittelukyky. Kirjailijana häntä on tutkittu ja tulkittu. Välillä annettu arvostusta ja välillä jätetty sopivasti huomiotta.

”Ihmettelen itseäni, kaikenlaista heppulia täällä vaeltaa! Että empä nyt ossaa ylvästellä: kimpuroija on täällä pitäny.”

Huovisen lapsuuden pihapiiri on vain kivenheiton päässä hänen nykyisestä kodistaan. Kauas ei täältä tullut lähdettyä eivätkä kirjailijaa paljon maailman raitit houkuttele. Näissä maisemissa, yhdeltä kylältä käsin, on maailmaa tähyilty, luettu uutisia ja tuumailtu elämänmenoa.

”Toiset sanoisi tätä yksitoikkoiseksi, mutta minä viihdyn kotona. En koskaan tahtoisi lähteä täältä. Helsinki on niin itsekeskeinen paikka, oli jo silloin aikanaan. Tuntui hyvältä pystyä täältä käsin vaikuttamaan. Nyt vanhemmiten on kunto käynyt huonommaksi eivätkä jalat enää kanna edes ympäröivien vaarojen rinteille tai muuten vaan metsän mättäille kuleksimaan.”

Mutta ei luonto karkaa korpikirjailijalta.

”Se on jossakin täällä tallessa kaikki”, hän kopauttaa pääkoppaansa ja hymyilee salaperäisesti.

”Ei minua kiinnosta juosta katsomaan Pisan kaltevaa tornia. Ihminen se minua kiinnostaa. Ja ihminen on aika lailla samanlainen kaikkialla.”

Kevään mittaan Huovisella täyttyy 82 vuotta tällä maapallolla. Kunnianhimoinen ja kiinnostunut tarkkailija on nähnyt paljon.

”Vaatimattomuuteen on oppinut. Ei sitä osaa kukkoilla. Nuoruudessa sota ja pula-aika hoitivat automaattisesti sen, että oli tyydyttävä vähään. Oli pakko olla niillä ehdoilla, mitkä oli. Pelkoakin oli ja niukkaa kaiken kanssa, kun säännösteltiin. Sodanjälkeisinä vuosina olin vielä savotassa: näin sotainvalideja kahlaamassa hangessa elantoa hankkimassa. Minä en katkeruudella sitä niukkuutta muista, päinvastoin. Minulla oli siellä savotalla hyvä elää.”

Herrat-sana sävähdytti minua. – – Minua ikään kuin hävetti, että minäkin olen niitä herroja, minustakin on tulossa herra. – – Myöhemmin olen usein huomannut, että herraksi tuleminen on hiipivää, salakavalaa; se sujuttaa lonkeroitaan ja imukuppejaan uhrinsa niskaan kuin mammona, kuin kitsaus, velttous, ihraisuus, kuin verenhivutustauti, piittaamattomuus, kuin irrallisuus

kohtuullisista, kunniallisista elämänarvoista… (MM)

”Vanhempana olisi ollut mahdollisuus röyhistelyyn, mutta ei ollut minulla rohkeutta eikä tarmoa semmoiseen. Muina miehinä sitä on tullut eleltyä, rehvakkaamminkin olisi voinut – van kun ei osannut. – Tuskin se ihan omaa valintaa oli.”

Kasvatus ja maan lähihistoria sen tekivät, että tuli oltua vaatimattomasti. Röyhistellä olisi voinut kirjallisen kulttuurielämän johtavilla paikoilla ja olla muutenkin enemmän esillä.

”Ja tulihan sitä oltua tapetilla, tuli kyllä. – Nyt se saa riittää. Viimeisin kirjani (Pojan kuolema 2007) vei hiljaisuuteen, vaiensi tämän humoristin. Ja vuodet ovat tuoneet ikää.”

”Meillä on elämä täällä luontojaan suhteellisen askeettista. Ruuasta ei kyllä ole puutetta: vaimo syöttää epätoivon vimmallakin. Muuten eletään rauhassa. Ei ole niitä kulutushaluja. Se on minulle tärkeätä, että on vakaata, ja että suurin piirtein tietää, mitä milloinkin tapahtuu.”

Arvoista on säilynyt perhe.

”Ehdottomasti. Ja tuo perheen emäntä. Se pitää tämän homman pystyssä. Jotain jos voisin nyt siirtää jälkipolville, se olisi, että vanha elämä pistettäisiin arvoonsa. Se miten omilla ehdoillaan on eletty ja on tultu toimeen. Sitä saisi kyllä kunnioittaa. Mielenrauha, jos semmoisen saavuttaa, tekee autuaaksi. Eipä ole helppo tehtävä ihmiselle… Ja se, että on eletty, mikä on sallittu; tehty nämä temput; koetettu olla mukana. On saanut kolhuja vaan on voittojakin.”

”Omaelämäkertani (Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia 2001) syntyi kun tuntui, että vielä minä muistan. Oli korkea aika kirjoittaa se. Minua pidetään niin käsittämättömänä otuksena, tahdoin osaltani selventää tapahtumia. Sen kirjan tiimoilta elin muistoissa: jollain lailla oli jännittävää huomata, että olin joskus tuommoinenkin… Tulipa tehdyksi sekin.”

Kirjailijan omatunto on aina huono.

Sanottavaa tuntui olevan, vaikka kaikki tuntui hajanaiselta ja ylivoimaiselta. Oli olemassa tavattoman paljon asioita.

Mihin puuttuisin? Minussa kamppailivat pyrkimysvakavamieliseen pohdiskeluun ja ilottelevaan pakinointiin. (MM)

Kun Huovinen kuvaa ihmistä, ei lukijan naama pysy peruslukemilla. Huovista onkin nimitetty humoristiksi. Itse Huovinen tunnustautuu mieluumminkin kirjailijaksi, jonka tuotannosta löytyy huumoria:

”Oma teksti on paikoin aika vakavaakin”, Huovinen toteaa. Henkilöhahmoista tihkuu arjenmakuinen vastuu elämästä, ilmaistiin se sitten naurunhörähdyksellä tai kiivaammin sanakääntein. Humoristista tai ei, on lukijan ainakin myönnettävä, ettei Huovisen kirjojen sisältöä pelkällä naurulla kuitata. Mieluumminkin kotiutuu kirjojen sivuilta hymynkarehuulille:

”Saattaapa käydä sisikunnassa jokunen syväluotaava miete kolkuttelemassa, kun hilpeä sanansäilä heilahtaa lähelle.”

Mutta saarnaamaan Huovinen ei ala.

Aina nuo ovat metsämiehet nimittäin leikin ymmärtäneet. Koin osittain korpiromanttisia elämyksiä, en käsittänyt ehkä kaiken perimmäistä taustaa, näin myös vakavia, järkyttäviä ilmiöitä, kuuntelin sosiaalista omaatuntoani. Aivan hämärissä alkoivat itää kirjalliset aikeeni. (MM)

”Kirjailijan omassatunnossa sitä vasta on miettimistä. Matti Kurjensaarta lainatakseni: `se on aina huono.` Kun on jotain kirjoittanut, ei voi sitä enää korjata. Kaikkea voivat sitten käyttää hyväkseen tai pahakseen. Joskus mietin, olisiko kannattanut mitään kirjoittaa. Kun saisikin pois, ne riehakkaimmat jutut… tai saisi pois edes mielestä. Ja sitten on ne hyvät asiat, joita ei ole uskaltanut käsitellä. Niistäkin on huono omatunto ja kaduttaa. Ei tullut kirjoitettua kunnolla esimerkiksi lapsista. Enää en jaksa kirjoittaa. Maailman tilanne on niin sekava. Mistä löytää enää vakautta, staattisuutta? Mihin tässä voisi tarttua? Minun mielestäni tämä aika on epäkohtia täynnä.”

Onhan niitä toiveita.

Olin jostakin kirjasta lukenut käsitteestä ”taiteilijankamppailu”. Minä olen aina vierastanut tällaisia komeita sanontoja, ne ovat toisia korskeampia, asemastaan tietoisempia varten, ei kirjailijalle joka työskentelee ”muina miehinä” herättääkseen humoristisia mielikuvia lukijoiden iloksi. Mutta kamppailua se totisesti oli. (PK)

Huovisen mukaan, tässä yhteiskunnassa pitäisi taistella.

”Ettei jäisi syrjään. Pitäisi kirjoittaa vihaisia vastineita julkisuuteen, muistuttaa, että vielä minä olen elossa.”

Suomalainen syrjäytyneisyys vilkkaissa kaupunkioloissa kavahduttaa enemmän kuin verkkainen syrjäseutuelämä.

”Tällä maakunnalla on nykyään tämmöinen syrjäisyyden leima, oikein negatiivinen. Vaikka minä väitän kyllä, että täällä ollaan ihan eri lailla valistuneita. Kun minä ajelen jossain Keski-Suomessa, niin minä ajattelen, että siellä se vasta perukka on. Jossain siellä Joutsan tienoilla.”

 Mutta on jotain sellaista määrittelemätöntä myhäilyä, kuin pehmeän siiven sipaisua tai arkailevan käden kosketusta lapsen suortuvilla, jossa hyvä mieli ei puhkea nauruksi vaan hymyksi. Se on kuin elokuun lämmin iltahämärä, se ymmärtää, antaa anteeksi ja lämmittää kuin naukku. Aikoinaan toivoin, että kirjan perimmäisiin sokkeloihin jäisi kuin ilmassa leijumaan hiljainen hymy. Onhan niitä toiveita, harvoin ne toteutuvat.(MM)

 

Anna-Liisa Tolonen

Tekstikatkelmat ovat Veikko Huovisen kirjoista

Muina miehinä – kirjailijan muistelmat, WSOY 2001 (MM)

sekä Pojan kuolema, WSOY 2007 (PK).

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2009.

Christian Science – Pyhä tiede(?)

Kristillisen Tieteen – Christian Science – jumalanpalveluksessa on lämmin ja sympaattinen tunnelma. Osallistujia ei ole paljon, mutta riittävästi täyttämään pienen yhteisen tilan. Vaikka liike on erityisesti Yhdysvalloissa laajalti tunnettu, tiedetään siitä Suomessa varsin vähän. Lapinlahdenkadulla sijaitseva Helsingin paikallisyhteisö on kuitenkin toiminut jo useita vuosikymmeniä.

Saarnaosio alkaa ja kaksi esilukijaa avaavat kirjansa. Vuoron perään kuullaan valittuja kohtia Raamatusta ja Mary Baker Eddyn kirjasta Tiede ja Terveys – sekä avain raamattuun. Luettavat kohdat on valittu Bostonin äitikirkossa, eikä niitä saa selittää millään tavalla.

”Ihminen ei ole ainetta; hän ei koostu aivoista, verestä, luista ja muista aineellisista osista. Raamattu ilmoittaa meille, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Aine ei ole tuo kaltaisuus”

Mitä jos Jeesus ei parantanutkaan sairaita vain pelkällä jumalallisuudellaan, vaan sen sijaan käyttikin jotakin tieteellistä parannusmenetelmää, jota osasivat käyttää myös ensimmäiset opetuslapset Apostolien teoissa? Entä jos tuo sama parannusmenetelmä voitaisiin löytää uudelleen ja ottaa käyttöön myös nykyaikana?

Nämä kysymykset ajoivat Mary Baker Eddyn 1800-luvun jälkipuoliskolla tutkimaan huolella evankeliumien tekstejä sekä laajaa kirjoa erilaisia parantamistapoja. Tutkimustensa lopputuloksena hän keksi Kristillisen Tieteen. Eddyn tämä tiede oli Jeesuksen itsensäkin käyttämä, pyhä ja tosi tiede, jonka – toisin kuin maallisten tieteiden – ei enää tarvitse pyrkiä totuuteen. Se itsessään on totuus.

Kristillisen Tieteen parantaminen perustuu ajatukselle siitä, ettei aineellista todellisuutta, eikä myöskään esimerkiksi sairautta, syntiä, pahuutta tai kuolemaa, ole aistihavainnoistamme huolimatta olemassa, sillä mikään niistä ei ollut osa Jumalan luomistyötä. Sairaus katoaa välittömästi, kun osaa nähdä virheellisten aistihavaintojen yli sen, ettei sitä koskaan todellisuudessa ollutkaan olemassa. Tätä on Kristillisen Tieteen rukoilu.

Kristillisen Tieteen omissa julkaisuissa on kerrottu yhteensä yli 80.000 rukoilusta seuranneesta parantumisesta. Rukoilemalla parantuminen ei kuitenkaan ole nykyisin, kuten ei ollut Jeesuksen aikanakaan, yliluonnollista, vaan ylimmäisen luonnollista. Rukoilu on maailman todellisen luonteen ymmärtämistä: Ihmeellistä, muttei ihme.

Arkielämässä Kristillinen Tiede tarjoaa vaihtoehdon länsimaiselle lääketieteelle. Oli oire mikä tahansa, siitä voi parantua kuka tahansa, missä tahansa –  ilman lääkkeitä tai lääkäreitä. Täysin itsensä varassa ei rukoilijan tarvitse kuitenkaan olla, vaan hänen tukenaan voi toimia praktikko, Kristilliseen Tieteeseen huolella perehtynyt rukousparantaja. Praktikot ovat Kristillisen Tieteen hoitoalan ammattilaisia ja myös velottavat antamastaan hoidosta. He eivät kuitenkaan diagnosoi sairauksia, eivät tarjoa lääkkeitä, eivätkä muutenkaan auta potilaan olotilaa millään fyysisellä keinolla. Eikä heidän Kristillisen Tieteen mukaan tarvitsekaan.

Praktikon tarvitsee vain saada potilas uskomaan, että sairaus on olemassa ainoastaan siihen pisteeseen asti, johon tämä on valmis hyväksymään aineellisen maailman olemassaolon. Praktikko on kutsumusammatti johon annetaan koulutusta. Helsinkiä lähin C.S.B. (Bachelor of Christian Science) tutkinnon suorittanut praktikko asuu Tukholmassa ja pystyy tarjoamaan hoitoa henkilökohtaisen tapaamisen lisäksi myös puhelimen tai netin välityksellä.

Osallistumani Jumalanpalvelus lähestyy loppuaan. Kaikista viimeisenä luetaan uskontunnustuksen omaisesti Mary Baker Eddyn ’olemisen tieteellinen selitys’

”Aineessa ei ole elämää, totuutta, älyä eikä substanssia. Kaikki on ääretöntä Mieltä ja sen ääretöntä ilmausta, sillä Jumala on kaikki-kaikessa. Henki on kuolematon Totuus; aine on kuolevaista erhettä. Henki on todellinen ja ikuinen; aine on epätodellista ja ajallista. Henki on Jumala, ja ihminen on Hänen kuvansa ja kaltaisensa. Näin ollen ihminen ei ole aineellinen; hän on henkinen.”

Oli sitä yksityishenkilönä mitä mieltä tahansa, täytyy myöntää, että ainakin teologi-uskontotieteilijän näkökulmasta Kristillinen Tiede on äärimmäisen mielenkiintoinen uskonnollinen liike.

teksti: Lauri Savonen

Arvoistasi politiikkaa?

Kyyhkysen päätoimittaja haastatteli Suomen Kristillisdemokraattien puheenjohtajaa, väistyvää sisäministeri Päivi Räsästä puolueeseen liittyvästä uutisoinnista, ei-kristillisten uskontojen asemasta ja kristillisten arvojen merkityksestä politiikassa.

Ylen 27.3.2015 tekemä kysely Menneen maailman ääni vai viimeinen perinteisten arvojen puolustaja – millaiset mielikuvat sinulla on Kristillisdemokraateista? kartoitti suomalaisten mielikuvia Kristillisdemokraateista. Kyselyn otsikkoa voisi kutsua arvolatautuneeksi, eikä ainoastaan positiivisesti.

Itseensä liittyvään uutisointiin puheenjohtaja Räsänen kuitenkin suhtautuu positiivisesti: ”Pääosin se on asiallista ja liittynyt ministerintoimeeni”, hän kommentoi. ”Kansalaispalautteesta huomaan, että yksittäinen tunteita kuohuttanut juttu vuosien takaa jää kuitenkin ihmisten mieliin paremmin kuin vaikkapa sisäministeriön rakenneuudistuksia koskevat kymmenet artikkelit.”

Räsänen pitää ongelmallisena, että osittain median vaikutuksesta KD yhdistyy äänestäjien mielessä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: ”Monet mediat käyttävät huomautuksistamme huolimatta lähes yksinomaan meistä nimitystä ’kristilliset’. Kristillisyys on moniulotteinen ilmiö, eikä se tyhjenny millään tavoin KD-puolueeseen. Lyhennettynä kristillisdemokraatit on KD, ei koskaan kristilliset.”

”Päätökset tulee voida perustella yleistajuisesti ja ratkaisut tehdä yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella, vaikka politiikkaa tehdäänkin aina arvolatautuneesti jostakin arvopohjasta ja ideologiasta käsin.” – Päivi Räsänen

Ylen kyselyssä KD saa sekä risuja että ruusuja toiminnastaan. Vastaajat kehuvat puoluetta linjansa johdonmukaisuudesta ja puheenjohtaja Räsästä ministerintyön onnistumisesta. Sen sijaan he kritisoivat puoluetta uskonnon sekoittamisesta politiikkaan. Puheenjohtaja Räsänen kommentoi uskonnon roolia politiikassa seuraavasti: ”Päätökset tulee voida perustella yleistajuisesti ja ratkaisut tehdä yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella, vaikka politiikkaa tehdäänkin aina arvolatautuneesti jostakin arvopohjasta ja ideologiasta käsin. Puhdas uskonnollinen tai opillinen perustelu ei mielestäni vielä ole pätevä poliittisessa päätöksenteossa.”

Hän kritisoi ajatusta, jonka mukaan tunnustava kristitty ei saisi toimia politiikassa: ”Tämä on demokratian ja perustuslakimme vastainen, syrjivä ajatus. Minusta on tärkeää, että päättäjissä on myös tunnustavia kristittyjä puolustamassa kristillisiä arvoja.”

Politiikkaa kestävältä arvopohjalta

Suomen kristillisdemokraatit kuuluvat eurooppalaiseen kristillisdemokraattiseen puolueperheeseen, joista puheenjohtaja Räsänen mainitsee Saksan CDU:n (Christian Democratic Union) ja Europarlamentin EPP:n (Group of the European People’s Party). ”Keskiössä on perhe ja muut lähiyhteisöt, heikoimmista huolehtiminen sekä talousvastuu ja yrittäjyyden edistäminen. Edustamme siis sosiaalista markkinataloutta”, hän kuvailee kristillisdemokraateille yhteisiä piirteitä.

Toisaalta Räsänen kuvaa Suomen Kristillisdemokraattien arvopohjaa ja ihmiskäsitystä selkeän kristilliseksi: ”Käsitys ihmisen korvaamattomasta arvosta on KD-politiikan keskeisin lähtökohta ja sen perustana on usko Jumalan luomistyöhön: jokainen ihmisyksilö on Jumalan kuva.” Räsänen painottaa, ettei puolue kuitenkaan ole uskonnollinen: ”Oppikysymyksillä ei ole sijaa puoluepolitiikassa. KD ei opeta tai edusta mitään tiettyä kristillistä suuntausta, vaan mukana on ihmisiä hyvin erilaisista taustoista.” Hänen mukaansa myös ei-kristityt voivat kokea kristillisten arvojen pohjalta rakennetun yhteiskunnan olevan lähempänä omia arvojaan kuin ateistiselta pohjalta rakennetun yhteiskunnan.

Puheenjohtaja Räsänen kuvaa ajatusta jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta ja korvaamattomasta arvosta tärkeimmäksi puolueen toimintaa ajavaksi kristilliseksi arvoksi. Tämä näkyy esimerkiksi puolueen perhe-, vanhus- ja päihdepolitiikassa: ”Puhumme laadukkaan terveydenhuollon ja vanhuspalveluiden puolesta. Korkeatasoinen hoito on ihmisarvon kunnioittamista käytännössä.” Kritiikkiäkin saanutta alkoholi- ja päihdepolitiikkaa puheenjohtaja Räsänen kommentoi näin: ”Alkoholi- ja päihdepolitiikassa ajamme korkeaa verotusta ja saatavuuden rajoittamista. Tämä ajatus lähtee heikommasta huolenpitämisestä. Jokainen, joka tuntee lähipiiristään jonkun päihteiden ongelmakäyttäjän, tietää, että päihteet voivat ottaa yliotteen ihmisestä. Silloin ihmisen vapautta turvaa parhaiten se, kun esimerkiksi alkoholia ei ole jatkuvasti tarjolla.”

Toisin kuin eräät Ylen kyselyn vastaajat väittävät, KD ei Räsäsen mukaan edusta holhousyhteiskuntaa. ”Puhumme nimenomaan sen puolesta, että apu ja tuki annetaan kevyessä muodossa, matalalla kynnyksellä ja varhaisessa vaiheessa. Olemme vastavoimana ja vahvana kriitikkona holhousyhteiskunnalle, jossa kaiken nähdään olevan viranomaisten vastuulla ja laitoksissa tehtävää.” Holhoamisen sijaan puolue korostaa lähiyhteisöjen merkitystä.

Kansankirkko uskonnonvapauden turvaajana

Suomen Kristillisdemokraattien periaateohjelmasta käy ilmi, että KD puolustaa positiivista uskonnonvapautta. Tämä ei päde ainoastaan kristillisiin kirkkoihin. Esimerkiksi, KD neuvotteli 100 000 euroa Helsingin juutalaisen seurakunnan turvallisuusjärjestelyihin Ranskassa ja Tanskassa tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Se on myös neuvotellut korjausavustuksia eri uskonnollisille yhteisöille.

Puheenjohtaja Räsänen pitää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asemaa tärkeänä myös muiden uskonnollisten yhteisöjen toimintavapauksien turvaamiseksi: ”Kansankirkon vahva asema toimii myönteisen uskonnonvapauden turvaajana yhteiskunnassamme. Mikäli asema heikkenee, vaatimukset yhteiskunnan uskonnollisesta neutraliteetista voimistuvat, mikä vaikeuttaisi myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien ja yhteisöjen asemaan.”

Kansankirkon aseman turvaamisen lisäksi Räsänen peräänkuuluttaa oman uskonnon opetuksen vahvistamista, muiden uskonnollisten yhdyskuntien rahallista tukemista, yhdistyksissä tapahtuvan uskonnollisen toiminnan tunnustamista perustuslain turvaamaksi uskonnonharjoitukseksi ja uskonnon ottamista puheeksi julkisessa keskustelussa.

Tarve kristillisille arvoille

Puheenjohtaja Räsänen uskoo Suomen Kristillisdemokraattien tulevaisuuteen. ”Yhteiskunnan rakentaminen kristilliseltä arvopohjalta on osoittautunut historian saatossa menestykseksi”, hän toteaa. Hän mainitsee perheen, ihmisarvon ja yrittäjyyden korostamisen puolueen keskeisiksi arvoiksi ja uskoo niiden myös säilyvän sellaisina. Hän toivoo myös rehellisen ja asioihin paneutuvan tavan tehdä politiikkaa säilyvän.

Räsänen ajattelee monien tämän hetken yhteiskunnallisten ongelmien johtuvan kristillisestä arvopohjasta irtautumisesta: ”Epärehellisyys on tuonut harmaan talouden. Se, ettei perheiden ja erityisesti äitien tärkeää tehtävää arvosteta, on tuonut meille ikärakenteen vääristymän ja kestävyysvajeen, kun lapsia on jo pitkään syntynyt maahamme liian vähän. Päihteiden käytön lisääntyminen tuo meille vuosittain useiden miljardien eurojen lisälaskun valtiontalouteen. Itsekkyyden ja vastuuttomuuden korostuminen aiheuttaa syrjäytymistä ja rakennetyöttömyyttä. Lähimmäisen rakkauden periaatteesta luopuminen tekee yhteiskunnastamme kylmän ja epätoivon täyttämän. Ainakin tarvetta kristillisille arvoille on, mutta demokratiassa kansalaiset päättävät, mitä arvoja edustavat henkilöt he tahtovat päätöksiä tekemään.”

teksti: Milla Purosalo ja Jenni Vihtkari

Riston tarina

Helsingin Yliopiston dosentti Risto Pulkkinen on mies, johon tarinat helposti tarttuvat. Uskontotieteen perusopintojen luennoilla Risto johdattaa opiskelijat mustan huumorin sävyttämälle tutkimusmatkalle noitapussien, magian ja alisen maailman ihmeellisiin syvyyksiin. Niinpä opiskelijoiden keskuudessa tämä uralilaisten kansojen maailmankuvien asiantuntija nähdäänkin lähestulkoon myyttisenä hahmona. Mutta millainen on mies myytin takana? Millainen on Riston tarina?

Nuorena Risto ei tiennyt, mikä hänestä tulisi isona. Hän luki paljon, pärjäsi hyvin koulussa ja viihtyi omissa oloissaan. Risto eli elämäänsä päivä kerrallaan. Hän teki sitä, mikä kulloinkin tuntui oikealta. Ja kun elintarvikekemian opiskelu Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ei usean vuoden jälkeen enää tuntunut oikealta, Risto käänsi katseensa kohti teologista tiedekuntaa.

Hän ajatteli, että tiedekunnan vaihto toisi mukanaan uusia mahdollisuuksia. Tiedekunnan vaihdon taustalla oli kuitenkin myös toinen syy. ”Uskonnollisia ahdistuksia”, Risto sanoo avoimesti. Risto koki, että hänen oli selvitettävä omia ajatuksiaan; henkinen solmu oli avattava, ja teologinen tiedekunta tuntui siihen sopivalta paikalta. Papiksi Risto ei kuitenkaan halunnut, sillä ajatteli työn olevan hänelle liian raskasta. Pappisvihkimyksen hän silti vastaanotti.

Teologisessa tiedekunnassa Ristoa odotti erilainen oppimisympäristö. ”Koin, että täällä oli vihdoinkin aitoa akateemisuutta. Oli keskustelua ja pohdiskelua”, hän sanoo. Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa opiskelu oli ollut Riston mielestä huomattavasti teknisempää ja siitä oli puuttunut ”jotain”. Varsinaista opiskelijaelämää Risto ei juurikaan viettänyt kummassakaan tiedekunnassa. Vapaa-aika kului lähes kokonaan partiotoiminnassa, joka oli kymmenen vuoden ajan erittäin suuressa asemassa Riston elämässä. ”Valitettavasti”, hän lisää. Lisäksi Risto oli teologiseen tiedekuntaan tullessaan jonkin verran muita vanhempi, mikä oli siihen aikaan nykyistä harvinaisempaa.

Vaikka uudenlainen akateemisuus teologisessa tiedekunnassa miellyttikin Ristoa, tietynlainen epävarmuus tulevasta säilyi. Mahdollisesta ammatista ei ollut tietoa, mutta se ei häntä suuremmin haitannut. ”Minulle on ollut tyypillistä se, että en ole juurikaan kantanut huolta tulevasta”, Risto toteaa. ”Olen aina ollut vähän semmoinen ajautuja”.

Olkoon se onnea tai johdatusta, mutta lopulta Risto kuitenkin ajautui 80-luvun loppupuolella Juha Pentikäisen Kalevala-luentokurssille. ”Se oli menoa sitten”, Risto sanoo. Vanha kipinä, joka oli alun perin lähtenyt kytemään isoäidin luona luetusta Uno Harvan Suomalaisten Muinaisuskosta, syttyi yhtäkkiä täyteen roihuun. Risto tajusi luennoilla ollessaan, että kyseessä oli aihe, josta yksinkertaisesti täytyi saada lisää tietoa. Ja sillä tiellä Risto on vieläkin – tiedonnälkäisenä.

Pro Gradu -työnsä ja väitöskirjansa Risto teki Carl Axel Gottlundista, jota Risto sanoo pitävänsä esikuvanaan. Esikuvista puhuttaessa Risto mainitsee henkilöitä, joita selvästi yhdistää yksi asia: rohkeus. Ristoa inspiroivat toisinajattelijat, jotka ovat uskaltaneet olla omana aikanaan rohkeasti valtavirtaa vastaan. Risto mainitsee mm. Tulenkantajat ja oppi-isänsä Juha Pentikäisen. Hän kuitenkin aloittaa Jeesuksesta, luonnollisesti. Risto nimittäin suhtautuu kristinuskoon vakavasti ja pitää sen sanomaa eksistentiaalisesti merkittävänä. Hän ei ole kulttuurikristitty, vaan pappisvihkimyksen saanut uskovainen mies. Jeesus tulee hänelle ensimmäisenä, aina. Itseään Risto ei pidä radikaalina.

Risto PulkkinenKeskustelumme siirtyessä kristinuskon ja politiikan alueelle Risto huomauttaa, että hän ei voi sietää ”vouhkaamista”. Hänen mielestään nykyään kaikki vouhkaavat. Riston mielestä esimerkiksi kristinuskoon kriittisesti suhtautuvien puheista saa helposti sellaisen kuvan, että homoseksuaaleilla olisi Suomessa kerta kaikkiaan hirveät oltavat. Riston mielestä kärpäsestä on tässä asiassa tehty härkänen. Risto on viimeiseen asti kultaisen keskitien mies: hänen mielestään uskonnon saralla radikaalieksegeetit vouhkaavat vetämällä hurjia johtopäätöksiä yksittäisistä Raamatun tekstikohdista ja myös sellaiset kristityt vouhkaavat, joille asioiden on täytynyt tapahtua historian saatossa prikulleen niin, kuin Raamattuun on kirjattu. ”Heillä on kauhean raskas taakka kannettavanaan”, Risto huolehtii. Hänen mielestään kristinuskon ydinsanomaan voi suhtautua rauhallisesti ja kiihkottomasti.

Vouhkaamista vihaavan Riston ammatillinen mielenkiinto on pysynyt aivan viime vuosiin saakka koko ajan tyystin kotoisella maaperällä, suomalaiskansallisissa aiheissa. Hän aloitti luennoitsijan työt yliopistolla saamelaisen kansanuskon luentokurssilla parikymmentä vuotta sitten, sillä hänet oli valittu yliopistolle nimenomaan saamentutkimuksen ryhmään. Ajan myötä saamelaisuudesta muodostuikin kenties Riston vahvin osa-alue.

”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä.”

Vuoden 2014 loppupuolella julkaistiin Suomalainen kansanusko, jonka kansien väliin on mahdutettu parin vuosikymmenen mittaisen uraauurtavan työn tulos. Kirjan varsinainen tekeminen kesti kolmisen vuotta – loppua kohti tahti kiihtyi niin, että öisin ei aina ollut aikaa nukkua. Kirja on virstanpylväs uralle, jota on alusta asti ohjannut intohimo. Kirjan on kirjoittanut henkilö, joka ei halua nostaa itseään jalustalle. ”Kukaan ei ole mitään, en myöskään minä”, Risto sanoo nauraen, kun puhun hänestä suomalaisen muinaisuskon tutkimuksen pioneerina. Riston pohjalainen tausta tulee tässä hyvin esille. Lopulta hänestä saa kuitenkin sen verran puristettua ulos, että hän sanoo toivovansa tuoreimman teoksensa kestävän aikaa. Eiköhän tuo kestä, ajattelen. Eiköhän tuo kestä.

Mutta mitä seuraavaksi? Kun elämäntyö on julkaistu kirjana, mitä sen jälkeen voi tehdä? Risto sanoo parin viimeisen vuoden aikana kiinnostuneensa laajemmin länsimaisesta esoteriasta ja kertoo pitäneensä aiheesta yliopistolla johdantokurssejakin. ”Toivottavasti länsimaisesta esoteriasta saataisiin tänne yliopistolle jotain pysyvämpääkin”, Risto toivoo. Lisäksi puheissa on ollut Juha Pentikäisen Saamelaisten Kansanuskon päivittäminen yhdessä Pentikäisen itsensä kanssa. Ei Ristolta tekeminen lopu kesken, se on varmaa.

Haastatteluaikamme on loppumassa. Kysyn vielä lopuksi kliseen, jota en yksinkertaisesti malta olla kysymättä: ”Risto Pulkkinen, oliko ennen kaikki paremmin?”

”Ei. Ei todellakaan ollut”, Risto tokaisee lyhyen mietinnän jälkeen. ”Olen kuitenkin antanut itselleni luvan idealisoida pyyntikulttuurin aikaa. Silloin asiat olivat ainakin joiltakin osin nykyistä paremmin. Elettiin pienissä ryhmissä, eivätkä luonto ja eläimet olleet mikään käyttövararesurssi, vaan ikään kuin kumppani. Mutta kyllä sen ajan jälkeen heti seuraavaksi paras aika on nykyinen aika”.

Pakko se on uskoa, kun Risto Pulkkinen niin sanoo.

Me elämme hyviä aikoja.

teksti: Marko Kivikoski
kuva: Jenni Vihtkari

Pyhän yhteyteen

Mitä on parisuhde ilman yhteistä pyhää? Uskonnottomankin pyhä, se mihin hän elämänsä perustaa, elää hänessä läpikotaisin. Eroavat pyhät saavat luottamaan siihen, että koko persoonan rakastaminen tarkoittaa myös hänen pyhänsä vastaanottamista.

Pitäisikö meidän käydä se keskustelu?

”Niin kauan kuin olen asiaa ajatellut, niin minulla ei ole ollut mitään omaa uskoa”, Sami kuvaa. Uskonnollisen uskon puuttuminen ei kuitenkaan tee hänestä ei-hengellistä ihmistä. Päinvastoin – Samilla on voimakas tarve etsiä elämässä merkityksiä: ”Minulla on kahdeksan vuoden elämänjakso, jolta en muista juuri mitään. Sen jälkeen havahduin, etten tunne itseäni, tiedä missä pisteessä olen tai mihin pisteeseen haluaisin päästä. Sitä kautta on muodostunut tämä merkityksen hakeminen.” Hän määrittelee itsensä ateistiksi, joka kuuluu mielellään evankelis-luterilaiseen kirkkoon kannatusjäsenenä. Hän kokee itsensä vieraaksi joulukirkossa, mutta arvostaa kirkon yhteiskunnallista työtä. Kia taas on löytänyt samasta kirkosta niin hengellisen kodin kuin sosiaalialan työpaikankin. Vaikka hän pyrkii elämään kristityn identiteettiään todeksi työnsä kautta, hän on kiitollinen siitä, että kotioloissa hän ei ole ensisijaisesti ”se kristitty”.

Kuva1

Niin Samin nauravan Buddhan patsaalla kuin Kian kristillisellä rukousnauhalla on paikkansa.

Aivan seurustelun alkuvaiheessa Sami kysyi Kialta, pitäisikö heidän käydä ”se keskustelu” uskosta. ”Se oli siinä sitten. Käytännössä keskustelu loppui siihen”, Kia naurahtaa. Samin mukaan rauhanomainen yhteiselo onnistuu, kun kumpikaan ei eristä toista elämästään erilaisen vakaumuksen takia tai koe painetta muuttua suhteen takia. ”Ei tästä konfliktia saa tekemälläkään”, hän toteaa. Niin erilaisuus kuin samanlaisuus saavat olla suhteessa totta. Sami ja Kia ovat tuoreita vanhempia, joille lapsen kastaminen merkitsi tahtoa luoda yhteinen muisto ja merkitys elämän käännekohdassa. Tämä tahto oli suurempi kuin esimerkiksi se seikka, ettei Sami pysty suhtautumaan kastetilanteessa luettuun Raamattuun millään tasolla Jumalan sanana tai hyväksy asioiden perustelemista sillä. Kialle on tärkeää välittää lapselle kristillistä traditiota esimerkiksi iltarukouksen kautta: ”Että lapsi olisi nähnyt, mitä kaikkea on ennen kuin päättää kuulua tai olla kuulumatta mihinkään.” Sami kunnioittaa lapsen oikeutta etsiä elämänsä merkityksiä monesta paikasta, myös evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Samin ja Kian vaalimat lapsenkasvatuksen periaatteet valottavat niin ikään heidän parisuhdettaan. Sami korostaa perusturvan merkitystä, ja Kia muistelee kotikaupunkinsa nuoren seurakunnan tunnuslausetta ”Jumalan armosta olen mikä olen”. Kirkon ylläpitämä traditio tuo molemmille turvan tunnetta elämässä, vaikka toinen heistä perustaa tradition olemassaolon yliluonnolliselle pohjalle ja toinen ei. Molemmat ovat kiinnostuneita toistensa kokemuksista ja ajatuksista, eivätkä siedä fundamentalismia. Mutta vaikka jakaminen on tärkeää, kummallakin on tarve jättää henkilökohtaista tilaa omalle hengellisyydelleen. Kaikkia oman katsomuksen yksityiskohtia ei tarvitse arjessa tietoisesti sovitella yhteen puolison katsomuksen kanssa. ”Erilaisuutemme sopivat yhteen tosi hyvin. Kaikki vain menee”, Kia kuvailee. Samille tämä näkyy yhteiselon helppoutena: ”Kai minun on vain niin hyvä olla sinun kanssa.”

Perheen kotona niin Samin leveästi naurava Buddha -patsas kuin Kian kristillinen rukousnauha saavat olla ja henkiä jääkaappimagneetin ”Sole niin justhiinsa” -tekstin sanomaa. Huumorista huolimatta kummankin puolison hengellisyys otetaan tosissaan. Uteliaalla ateistilla on oikeus hakea merkitystä ja kristityllä luottaa Jumalaansa.

 

Kaikesta mennään läpi

”Kulttuuriero on arjessa koko ajan läsnä”, toteaa vapaamieliseksi muslimiksi itseään kuvaileva Jasper. ”Olen Miran vastakohta. Uskon Jumalaan ja kuoleman jälkeiseen elämään, mutten harjoita uskontoa.” Avopuoliso Mira määrittelee itsensä ateistiksi. Suhteen alkuvaiheessa uskontoa tärkeämpää oli kuitenkin tutustua ihmiseen. ”Päätin, että kaikesta mennään läpi, vaikka välillä onkin haasteita”, Mira kertoo. Kompromisseja molemmat joutuvat tekemään. ”Emme syö sianlihaa, ja olen vähentänyt alkoholin käyttöä”, kertoo Mira. ” Teen sen osin Jasperin takia, mutta kyseessä on oma päätös.”, hän sanoo. ”Siihen on ollut haaste tottua, että naiset ja miehet ovat eri puolilla esimerkiksi moskeijassa. Myös kyläillessä heidän oletetaan viettävän aikaa erillään”, hän kertoo. ”Tosi paljon tämä on kasvattanut, olen joutunut miettimään omia arvojani ja oppinut paljon uutta. Uskontoa vaikeampaa on ollut kieli- ja kulttuuriero.”

Islamin tavan mukaista ei ole, että pari elää yhdessä ennen avioliittoa. Sitoutumisen merkiksi on tehty väliaikainen aviosopimus. ”Sopimus tehtiin tosi varhaisessa vaiheessa, se oli jännittävää”, kertoo Mira, ”se on lupaus olla yhdessä. Tässä kulttuurissa on tabu, että syntyy äpärälapsia.” Jasper kuvaa sopimusta varmistukseksi, ”ettei kumpikaan ole suhteessa vasten tahtoaan”. Pari juhlii islamilaisia juhlia Jasperin vanhempien luona. ”Kyse on enemmän perinteestä, vaikka uskonto onkin syy juhlaan”, Jasper sanoo ja vertaa juhlia maallistuneeseen joulun viettoon. Jasperin suvulle ei ole kerrottu, että Mira on ateisti. ”Miksi turhaan tuoda asiaa esille, jos ei ole tarvetta?” pari kysyy. ”Kyllä he ymmärtäisivät nyt, kun tuntevat jo Miran.”, Jasper toteaa.

Välillä on väitelty, mutta hyvässä hengessä. ”Ennen olin radikaalimpi, mutta Jasper on auttanut hyväksymään muiden mielipiteitä. En ole välttämättä oikeassa, enkä sulje pois vaihtoehtoa uskoa”, Mira pohtii. Myös Jasperin mukaan keskustelu on avannut uusia näkökulmia. ”Lopputuloksena olemme aina Jumalan olemassaolosta eri mieltä, mutta väitteleminen tekee hyvää”, hän toteaa. Jasperin mielipide homoseksuaalisuudesta on muuttunut. ”Islamin lähtökohdasta olen ajatellut, että nainen ja mies on luotu yhteen. Keskustellessa olen alkanut miettiä, että jotkut on ehkä tarkoitettu elämään samaa sukupuolta olevan kanssa. Voin ymmärtää erilaisuutta.”

Iltaisin Mira ja Jasper lukevat toisiaan sivistääkseen Koraania ja Raamattua. ”Puhumme, jos kirjat ovat ristiriidassa keskenään”, Jasper kertoo. Hän on yllättynyt, kuinka eri tavalla esimerkiksi Abraham kuvataan Koraanissa ja Raamatussa. ”Koraanissa profeetat on kuvattu kauniisti, Vanha testamentti on joskus vähän härski”, Mira selittää. Hän on ihmetellyt, miksi Koraanissa käsketään vuorotellen tappamaan ja kunnioittamaan elämää. On syntynyt hyvää dialogia, molemmat nyökyttelevät.

Ateistin ja muslimin parisuhdetta kannattelevat yhteiset perusarvot. ”Tasa-arvo ja hyväksyntä, semmoinen, ettei oteta liian vakavasti”, tiivistää Mira. Jasperille on tärkeää, että Mira hyväksyy muita näkökulmia, eikä vastusta uskontoa. Miraa helpottaa Jasperin ja tämän suvun vapaamielisyys: esimerkiksi huivia hän ei suostuisi käyttämään. Usein luullaan kaikkien muslimien harjoittavan uskontoaan identtisesti tai ateistien torjuvan muita katsomuksia. Hengellisyyden rajat ovat kuitenkin tätä luuloa avarammat.

Haastateltavien nimet on muutettu.

Teksti: Tiia Orpana ja Emilia Kallioniemi

Kuva: Tiia Orpana