Reformeista

 

Maailma muuttuu, niin TYT:n puheenjohtajakin.

Kuluvalla viikolla tapasin pitkästä aikaa isoäitini – tai siis mumman, kuten meillä Pohojammaalla sanotaan. Itselleen tyypilliseen tapaan 85-vuotias mummani päivitteli, kuinka maailma niin kovin paljon muuttuu ja kuinka hän ei oikein aina pysy perässä muutoksissa, varsinkaan teknologian kehityksen osalta. Tilannetta tasapainottaakseni totesin, että enpä minäkään ole diginatiivina kännykkä käteen syntynyt. Saadessani ensimmäisen kännykkäni olin 10-vuotias, ja tuolloin olin yksi ensimmäisistä luokkani kännykällisistä. Omalta rippileiriltäni soiteltiin tai tekstiviestiteltiin kotiin vielä kahdeksan vuotta sitten, koska nettiyhteys oli huono ja WhatsAppia ei ollut saatavilla.

Kehitys kehittyy. Välillä kuitenkin tuntu, että ilman joitakin uudistuksia pärjättäisiin. Tänä vuonna vaikkapa Isosta Pyörästä ja tutkintouudistuksista on voinut olla montaa mieltä. Ihan viime viikkoina ärtymystä on herättänyt, kun joulukarkit ovat taas ilmestyneet kaupan hyllyihin aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin. Tein niistä viime vuonna ensimmäiset havainnot 6.10, mutta tänä vuonna jo 1.10. Kehitys kehittyy, mutta kehittyykö se hyvään suuntaan?

Tänä vuonna vietetään reformaation merkkivuotta. Suomessa vuoden pääjuhla järjestetään Turussa 5.11. Yritin järjestää TYT:n retkeä sinne, mutta retki jouduttiin perumaan pienen ilmoittautumismäärän vuoksi. Aluksi olin aidon hämmästynyt, että retki ei herättänyt teologian opiskelijoissa laajempaa mielenkiintoa. Sitten totesin, että 500-vuotias reformi on toki niin vanha uudistus, että se ei enää ehkä kiinnosta. Päädyinkin lopulta oman mielenrauhani turvaamiseksi tulkintaan, että reformaatio on jotain niin yleisesti hyväksyttyä ja tavanomaista, että se tunkeutuu riittävästi teologian opiskelijan arkeenkin. Kehitys kehittyy, ja vanhat reformit eivät vaadi enää erityistä huomiota.

Vuosi TYT:n puheenjohtajana lähestyy loppuaan. Ennen vuotta kuvittelin, että olisin jotenkin hyvä reformi – se, joka
tasapainottaa, inhimillistää ja jaksaa hymyillä. Nyt tiedän, että vaikka suklaa on lähtökohtaisesti hyvää, sen ilmestyminen kauppaan voi ärsyttää. Vaikka teknologia on tarkoitettu auttamaan, se voi myös etäännyttää. Kaikella on määrähetkensä, ja positiivisuus ja negatiivisuus ovat subjektiivisia kokemuksia.Joka tapauksessa haluan kiittää kuluneesta vuodesta. Aikanaan Pikku Kakkosen ohjelman Kaapo opetti, että ”maailma muuttuu, niin minäkin”. Totisesti on tämä vuosi minua muuttanut, ja väittäisin, että lähes pelkästään hyvään suuntaan. Kiitos! Kaikesta!

Petra Harju

Narratiiveista ja narreista

TYT:n uusi puheenjohtaja esittäytyy.

”Olipa kerran.” Niin ne tarinat kuulemma alkavat, joten sillä mennään. Eli: ”Olipa kerran Petra, joka opiskeli teologiaa. Sitten siitä Petrasta tuli Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja.” Vaikka en lastentarhanopettaja olekaan, kuulostaa mielestäni ihan kunnolliselta sadutustarinan alulta. Päähenkilö vain on väärä.

Minulta on tiedusteltu, että tähänkö kalliolle (kreikaksi Πέτρα ’petra’ = kallio, kivi) yhdistystä nyt rakennetaan. Samoin on kyselty, että tarvitseeko varata lentoja Petran rauniolle, vai pääsemmekö sinne muutenkin. Niin hauskoja kuin kielileikit ovatkin, ei minua ole valittu yhdistyksen narriksi ja tarinan päähenkilöksi, vaan puheenjohtajaksi. Voitaisiinko siis vain luoda tarinaa TYT:stä?

Kun kirjoitetaan TYT:n vuoden 2017 tarinaa, on alkuosa jo tehty. Keskikohtaa, sitä, jossa ne tarinan tärkeimmät tapahtumat ovat, on aika tehdä nyt. Tarkoituksena on tänä vuonna muun muassa totuttautua uusiin sääntöihin, uuteen toimijarakenteeseen ja uusiin järjestötiloihin, jotta koko ajan ei tule uusia sydämentykytyksiä ja yllätyksiä. Näitäkin tärkeämpään juonenkäänteeseen tämän vuoden tarinassa tarvitsemme kuitenkin mahdollisimman monen teologian opiskelijan apua.

TYT:n on tarkoitus olla mukava ja hyödyllinen. Mukava ja hyödyllinen siellä toimiville, tapahtumien kävijöille ja niille, jotka eivät yhdistyksen toiminnassa ole juurikaan olleet mukana. Minulle TYT on aina ollut yhdistelmä hauskasta vapaa-ajasta ja edunvalvonnan hyödyistä, ja vasta viime aikoina olen aidosti tajunnut, että se ei ole sitä kaikille. Viime vuodenkin työelämävastaavana elin kuplassa, jossa tapasin piispanvierailuissa, ekskuilla ja uskonnonopetusillassa innostuneita ja usein itselleni ennestään tuntemattomia ihmisiä. Siksi olenkin todella kiitollinen niille, jotka ovat viime aikoina rei’ittäneet kriittisillä äänillään TYT-kuplaani, ja auttaneet näkemään negatiiviset sävyt siinäkin, mikä itselle on rakasta.

Tahto kehittää TYT:tä kaikille mukavaksi on nyt kova. Kirjoitushetkellä on auki kysely ”Yhteinen TYT”, joka on tarkoitettu niin aktiiveille, vähemmän aktiivisille jäsenille kuin liittymättä jättäneille opiskelijoille. Vastausten lisäksi olisi hyödyllistä, että joku tulisi apuun konkreettisesti. Joku, joka tulisi tapahtumiin, antaisi niistä palautetta ja ehkä tarjoutuisi jopa järjestämään haluamansa kaltaisen tapahtuman. Joku, joka tulisi puhumaan minulle ja muille aina, kun kommentoimisen tarvetta kokee.

Jos sinua kiinnostaa olla se joku, edes hetken aikaa tai yhden kerran, ole sitä rohkeasti! Ilman teologian opiskelijoita TYT ei täytä tarkoitustaan, ja silloin minäkin voin ryhtyä vaikka sitten sellaiseksi narriksi.

Petra Harju

Oliko ennen kunnollista – vai oliko sittenkään? Osa 3: Teologin työllistyminen 1970-luvulla ja nyt

tyotteolo

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

 

Nykyään kuulee puhuttavan paljon siitä, miten epävarmalta teologien tulevaisuus näyttää. Kirkon rahat hupenevat, ja pappisvirkojen määrä vähenee. Kouluja yhdistellään, ja opettajiksi haluavilta penätään yhä monipuolisempaa usean aineen osaamista. Lisäksi vaikuttaa siltä, ettei korkeakoulututkinnolla yleisestikään ottaen saa enää töitä niin helposti kuin ennen – ainakaan silloin, kun kyse on teologiasta.

Mutta olivatko asiat sitten ennen paremmin? Vastaus on yksinkertainen: olivat – ja eivät.

Kyyhkysen numerossa 5/1977 pohdittiin teologien työttömyyttä. Silloin 10% teologeista ei työllistynyt heti valmistuttuaan – ja lähes kaikki näistä olivat naisia. Miehillä oli jo ennen valmistumistaan tiedossa työpaikka tai ainakin selkeä ajatus siitä, mihin he aikoivat hakea. Naiset taas kelpasivat sekä kirkolle että kristillisille järjestöille huomattavasti huonommin.

Taustalla on tietenkin klassinen naispappeuskysymys ja sen laveampi versio, eli kysymys siitä, sopiiko naisen olla lainkaan teologi. Vuonna 1979 Kyyhkynen omistikin ensimmäisen numeronsa lähes kokonaan tämän asian puntaroimiselle. Ongelmat työllistymisen suhteen eivät olleet parissa vuodessa helpottaneet, vaan lehtorin virat seurakunnissa vaikuttivat jopa vähentyneen. Naisopiskelijoista 60% piti epävarmana työllistymistään tutkinnon saamisen jälkeen, kun taas miesopiskelijoilla vastaava luku oli vain 4%.

Vuonna 1976 naisteologeista 250 oli joko työttömiä tai koulutustaan vastaamattomissa töissä. Määrä kasvoi n. 50 teologilla vuosittain, eli varsin nopeaa tahtia. Jo tuolloin TYT kuitenkin koki (nais)teologien työllistymisen tärkeäksi kysymykseksi ja Kyyhkysen jutussa ”Nauraako kirkko naisteologeille” (1/79) kerrotaankin, että TYT on pannut koko koneistonsa liikkeelle kysymyksen ratkaisemiksi. Vaikea sanoa, mistä on konkreettisesti ollut kyse, koska siihen juttu ei vastaa.

 

Tälläkin hetkellä TYT pyrkii valvomaan opiskelijoidensa etua ja auttamaan työelämäyhteyksien luomisessa. Tiedekuntayhdistys järjestää keskusteluiltoja, verkostoitumistoreja ja erilaisia ekskursioita.Parin viime vuoden aikana myös Jumaluusoppineiden Alumniyhdistys (eli Jalumni ry) on aktivoitunut ja ryhtynyt rakentamaan verkostojaan opiskelijoiden suuntaan.

Tukea siis löytyy, vaikka tulevaisuus näyttääkin epävarmalta. Myös tutkintouudistuksen myötä teologian asiantuntemusta pyritään kehittämään enemmän työmarkkinoiden kaipaamaan suuntaan. Monitieteisyys, teemapainotteisuus ja mahdollisuus vaihtaa kandiohjelman jälkeen vapaammin toiseen maisteriohjelmaan ovat työkaluja, jotka saattavat lähivuosina auttaa teologeja pysymään kiinni uramahdollisuuksissa. Tai sitten eivät – aika näyttää, eikä tulevaisuutta voi ennakoida.

Eivätpä varmasti kovin monet 70-luvun lopun opiskelijatkaan arvanneet, miten pian tilanne muuttuisi. Onko tilanne siis parempi vai huonompi kuin ennen?

Työllisyyden suhteen olo on ehkä epävarmempi kuin vuosiin, mutta ainakin jokin on muuttunut: nyt naiset ja miehet ovat samassa veneessä, eikä sukupuoli määritä yhtä paljon sitä, löytyykö töitä vaiko ei.

 

Kirjoittaja: Miina Hakonen

Puheenjohtajan pöydällä: Aika reflektoida

Kuluneen vuoden aikana olen päässyt kokeilemaan siipiäni aivan uudella tavalla. Suuren vallan mukana on tullut myös suuri vastuu – mihin suuntaan vien 1300 hengen yhdistystä?

 

Tammikuussa en päässyt osallistumaan ensimmäiseen toverineuvoston kokoukseen, koska sairastuin. Se olisi ollut mahtava tilaisuus linjata, mutta Toverineuvosto suuressa viisaudessaan antoi koko hallitukselle oivat linjat. Vuoden suurimmaksi tavoitteeksi muodostuikin sääntömuutos ja yleinen kokous.

Keväällä aloin tarkkailla yhdistyksen toimintaa aiempaa aktiivisemmin. Päivittäiset tehtävät veivät todella paljon aikaa muutenkin jo ylityöllistetyltä taloudenhoitajalta. Aloimme taloudenhoitajan kanssa keskustella siitä, miten tehtävää olisi mahdollista keventää. Yhtenä vaihtoehtona näimme sen, että yhdistyksen sijoitukset keskitetään, ja aloimme ajaa tätä projektia eteenpäin. Samalla lakkautimme tilit muutamasta pankista, sillä pankkioikeuksien kanssa pelaaminen vei tolkuttoman paljon aikaa.

 

Kevään viimeisen toverineuvoston kokouksen jälkeen aloin pohtia, miten hallitus voitaisiin muodostaa mahdollisimman tehokkaaksi ja jättää pelkät hallinnolliset tehtävät sille. Tästä lähti ajatus kuuden hengen hallituksesta, jossa päätöksenteko olisi mutkatonta ja vaivatonta. Samalla hallitus koki tarpeelliseksi muuttaa toimijarakennetta, joka on paisunut vuosi vuodelta vain suuremmaksi. Toiveena olisi, kuten kerhojenkin kanssa, että yhdistyksen jäsenet eivät kokisi tarvitsevansa titteleitä voidakseen olla yhdistyksen aktiivitoimijoita.

Toimijarakenteen muuttaminen tarkoitti myös toimintakulttuurin muuttamista, sillä on mahdotonta ylläpitää samaa määrää toimintaa pienemmällä väkimäärällä. Tästä lähti ajatus kerhotukien nostamisesta, sillä tilojen ja kerhotuen avulla kerhot voivat järjestää juuri sellaista toimintaa kuin haluavat. Tämän johdosta TYT:ssä on nähty kuluneen vuoden aikana vaikka minkälaista kerhotoimintaa. Hyvinä esimerkkeinä mainittakoon iltapäiväkerhon matikkamaanantai, JYTKYn frakki-ilta ja JUGSin initiaatio.

Syksyllä uuden hallituksen johtoon valittiin puheenjohtajaksi Petra Harju sekä hallituksen jäseniksi Arttu Lindroth, Kata Kaski, Lauri Heinimaa, Ville Lehonmaa ja Rasmus Tillander. Tämä hallitus koostuu konkareista, mutta samalla myös tuoreista kasvoista, jotka tulevat tuomaan uutta näkökulmaa 163 vuotiaan yhdistyksen arkeen.

Niin sen kuuluukin mennä mielestäni. Tapasin viime talvena erään TYT:n entisen toimijan, joka varoitteli minua siitä, että toverineuvostoon eksyy aina radikaaleja muutoshaluisia ihmisiä, ja miten heitä on syytä varoa. Hymähdin itsekseni. Hän ei selkeästi tiennyt kenen kanssa juttelee.

 

#rebel1853

Kuluneen vuoden aikana olen pyrkinyt siihen, että perinteitä kyseenalaistetaan urakalla. Onko todella tarpeen järjestää samanlaisia tapahtumia kuin viisi vuotta sitten? Yhdistys kehittyy sen toimijoiden mukana, eivätkä ikivanhat tapahtumat vastaa sitä, mitä opiskelijat nykypäivänä kaipaavat. Yksi perinteistä, josta luovuimme tänä vuonna oli seppeleen laskeminen sankarihaudalle TYT-päivänä. Emme tehneet sitä epäkunnioituksesta esi-isiämme kohtaan, vaan koimme, että opiskelijaliikkeen tulee ottaa aktiivisesti kantaa ympärillään tapahtuviin muutoksiin. Tästä syystä laskimme seppeleen alma materin muistolle yliopiston päärakennuksen portaille.

Tämä oli vain yksi niistä kerroista kun olen ollut ylpeä omasta hallituksestani. Olen ylpeä siitä, että hallitukseni uskaltaa ottaa kantaa ja uskaltaa olla jotakin mieltä. Opiskelijaliikkeen kuuluu ottaa kantaa ympärillään tapahtuviin muutoksiin, jotka aktiivisesti koskevat opiskelijaa. Tämän johdosta haluan esittää viimeisen tekstini lopuksi toivomusponnen.

Toivon, että hallitus 2017 lähtee selvittämään sitä, miten TYT voisi julistautua kannattamaan samansukupuolisten kirkollista vihkimistä. Toivon, että hallitus ottaa huomioon sen, miten noin 50% teologisesta tiedekunnasta valmistuneista opiskelijoista tulee työllistymään kirkollisille aloille ja tulevat työssään kohtaamaan kaikenlaisia pareja. Tasa-arvoisen avioliittolain muutos tulee voimaan 1.3.2017 ja toivoisin, että yhdistykselläni on siihen mennessä julkinen kanta, jossa tuodaan esiin se, että yhdistys on samansukupuolisten kirkollisen vihkimisen kannalla.

 

Kiitos luottamuksesta, kiitos kaikesta.

Sara Järvinen

 

Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään?

Osa 1: Ajatuksia tutkintouudistuksesta 1980- ja 2010-luvulla

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

Kyyhkysen numeron 2/1982 pääkirjoituksessa ”Tutkintoremonttia kaivataan” vuoden 1978 tutkintouudistukseen tyytymätön päätoimittaja kutsui uudistusta ”hajanaiseksi, laajaksi ja silputuksi.” Ongelmallisena nähtiin se, että opiskelijalla olisi jo opintojen alussa pitänyt olla käsitys siitä, millaiseen tehtävään ja työhön hän haluaisi erikoistua ja valmistua.

Toisaalta myös tutkinnon tavoitteet nähtiin epärealistisina: ”Meistä haluttiin vähän paljosta tietäviä yleisteologeja, jotka kuitenkin erikoistuisivat jo opiskeluaikana – turhaa toiveajattelua.” Opiskelija kaipasi myös teologeille proseminaareja, jotka olivat jo humanisteilla käytössä (jossakin on siis selvästi menty eteenpäin!) ja tuskaili sitä, että graduun oli varattu opintoviikoissa mitattuna aivan liian vähän aikaa.

Kyyhkysen 4/1986 mielipidepalstan kirjoituksessa ”Asioista pihalla on korkeakoulu” pohdiskeltiin jälleen tutkintouudistuksia. Viimeisimmässä uudistuksessa oli pyritty lisäämään tutkinnon käytännöllisyyttä ja tekemään siitä paremmin työelämän tavoitteita vastaava.

TYT:n silloisen teemaministerin, Tapio Koivukarin, mielestä siinä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti onnistuttu. Tulevaisuuden ennakointi oli teologeille vaikeaa. Opiskelijoiden tulevaisuus vaikutti epävarmalta – löytyisikö ”taivaanrannan färjäreille” töitä, kun viiden tai kymmenen vuoden päähän oli humanistien (tai teologien) kovin vaikea nähdä?

Samalla tutkinto oli muuttunut hajanaisemmaksi ja vähentänyt mahdollisuuksia syventyä omaan erikoisalueeseen. Myös tiedonkulku uudistuksesta ja sen seurauksista ei aina tuntunut etenevän tarpeeksi hyvin, eivätkä opintopisteet olleet jakautuneet tasaisesti kurssien vaativuuden mukaan.

Siirrytäänpä ajassa eteenpäin. On vuosi 2016. Teologinen tiedekunta on myllerryksen vallassa. Hallintorakenne uudistuu, tiedekuntia halutaan yhdistää, tutkintorakenteita pitäisi muokata uusia tavoitteita vastaaviksi.

Samaan aikaan Suomen hallitus aikoo leikata koulutuksesta monella sektorilla: yliopiston rahoitusta pienennetään, opintotukea ollaan muuttamassa lainapainotteisemmaksi ja sen vaatimuksia aiotaan kiristää. Sekin luo omalta osaltaan paineita yliopistolle ja koulutuksen uudistamiselle.

Suurin osa opiskelijoista on hämillään, huolissaan tai ainakin jossain määrin pihalla tilanteesta – mutta siitä huolimatta monilla tuntuu olevan uudistuksista ja leikkauksista vahvoja mielipiteitä. Lisäksi kysymyksiä riittää, mutta niihin on vaikea löytää selviä vastauksia.

Löytyykö töitä valmistumisen jälkeen? Mitä tiedekuntien yhdistyminen tarkoittaa ja kenen kanssa on tarkoitus mennä kimppaan? Antaako tutkinto tarpeeksi eväitä ja kokemusta työelämää varten? Missä määrin pitäisi säilyttää teologian yleissivistävä pohja, missä määrin taas kaivattaisiin erikoistumista?

Isoin ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin ennenkin: tietoa uudistuksista tai vaikutusmahdollisuuksia niiden suhteen ei tunnu olevan tarpeeksi. Huhupuheita liikkuu käytävillä ja Olkkarissa, mutta mitä oikeasti tarkalleen ottaen tapahtuu? Mikä muuttuu, mikä pysyy samana? Mitä menneistä uudistuksista on opittu – vai onko mitään? Mikä on säilyttämisen arvoista, mikä todella kaipaa uudistamista?

Ja ennen kaikkea: mistä sitä tietoa löytyy?

Teksti: Miina Hakonen

Sivistysyliopiston muistolle

 

Seppeleelasku5

TYT:n 163. vuosijuhlapäivää helmikuun 10. päivä 2016 vietettiin muistotilaisuuden merkeissä. Vuosijuhlapäivän perinteinen seppeleen lasku suoritettiin tänä vuonna yliopiston päärakennuksen portaille. Tilaisuuteen ja Porthanian edestä lähteneeseen kulkueeseen osallistui muutamia kymmeniä teologeja ja muita paikalle saapuneita opiskelijoita: tapahtumaa oli mainostettu yli tiedekuntarajojen yhteisen asian nimissä. Viikkoa aiemmin saatiin tietää, että Helsingin yliopistosta ollaan vähentämässä säästötoimenpiteiden vuoksi noin 1 000 työntekijää, joista suurin osa karsitaan hallintopalveluista. Tämä yhdistettynä käynnissä oleviin hallinto- ja tutkintouudistuksiin herättää kysymyksen opiskelijan asemasta. Onko hallituksen ideaaliopiskelija pikavauhtia työelämän tarpeisiin suoriutuva, epävarmojen ja kiristyvien toimeentulomahdollisuuksien alistama heittopussi?

”Päättäjät tuskin tietävät, miltä tuntuu kärvistellä opintotuen varassa ja miettiä, että mitä sitä sitten loppukuun syö, kun vuokra vie yli puolet kuun varoista. Tuolla budjetilla ei paljon muuta tuijotella kuin solun seiniä”, tiivisti yhdistyksen puheenjohtaja Sara Järvinen päärakennuksen portailla.

”Olen nähnyt ja kuullut monesti, kun Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistyksen jäsenet suuttuvat turhasta. Nyt on meidän velvollisuutemme suuttua aiheesta. Suuttukaa siitä, että teidän tutkintonne tulee muuttumaan. Suuttukaa siitä, että teidän ohjaajanne, luennoitsijanne ja dekaaninne hukkuvat työn määrän alle. Suuttukaa ja vaikuttakaa asioihin!”

Näillä sanoin ja Gaudeamus igitur-yhteislaulun päätteeksi yhdistyksen seppele laskettiin paikalleen. Jos kyseessä olivatkin hautajaiset, ainakin vainaja sai arvoisensa kohtelun. Kiitos näistä vuosista?

Seppeleleenlasku2Seppeleenlasku3

Seppeleenlasku6Seppeleenlasku4

Teksti ja kuvat: Olli-Pekka Toivanen

Arkistojen kätköistä – Kyyhkynen 2/2013

Pitkiä kokouksia ja asianmukaisia kokous- ja neuvottelumenettelyjä kohtaa moni viimeistään työelämässä, mutta monelle yliopistolaiselle järjestöjyrälle nämä tulevat tutuksi jo opiskeluaikana. Niin tutuksi, että kokoustamisen virallisista käytännöistä väännetään nörttipöytäkirjamäistä vitsiä, joka huvittaa lähinnä vihkiytyneitä. TYT:ssä on kokoustettu virallisen ja päätösvaltaisen osuuden ulkopuolella huumorin siivittämänä näköjään jo 70-luvulla. Oheinen kieli poskessa laadittu varjopöytäkirja varmasti huvittaa lähinnä ainejärjestössä, osakunnalla tai muussa ylioppilasliikkeen osasessa kokoustamiseen tottuneita konkareita, mutta osoittaa sen järjestötoiminnan tärkeimmän puolen, että yhdessä tekeminen on kuitenkin mukavaa. Niin mukavaa, että sitä kokopöytäkirjaustaa vaikka puolenyön jälkeenkin, luultavasti jopa ”läpällä ja kännissä”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Teksti & Kuva: Antti Virtanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2013

Vapaaehtoiskoordinaattori Marjut Mulari on seurakunnastaan ylpeä

Marjut Mulari vihittiin Lauttasaaren seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattoriksi ja seurakuntapastoriksi Helsingin tuomiokirkossa kesäkuussa 2014. Tänään hän vastaa Lauttasaaren kirkon turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen yli sadasta vapaaehtoisesta.

Turvapaikanhakijat saapuivat Lauttasaaren kirkolle torstaina 10. syyskuuta ja hätämajoitus kestää syyskuun loppuun.

Marjut Mulari

Marjut Mularin työajasta 75% on määritetty vapaaehtoiskoordinaattorin työksi ja 25% työajasta hän on nuorten aikuisten pappi.

”Me ei oikein tiedetty tarkkaan milloin turvapaikanhakijat tulevat. Pari päivää aiemmin saimme tietää, että tilamme soveltuvat hätämajoitukseen ja he tulevat joskus. Keskiviikkona puhuttiin vielä perjantaista ja torstaina aamulla yhdeksältä tuli tieto, että tänään illalla kahdeksan jälkeen. Kun sitten torstaina kuuden aikaan väsyneinä syötiin pitsaa, hervottoman työpäivän tehneinä ja kaikki oli tavallaan vielä edessä, oli voimakas fiilis, että Jumala pitää hulluistaan huolen”, Marjut kuvaa hätämajoituksen alkua.

Lapsena Marjut halusi lääkäriksi, koska silloin saisi auttaa ihmisiä. Lukiossa ammattihaaveeksi muodostui pappi. ”Lukion ensimmäisellä pitkän matematiikan kurssilla tajusin, että tästä ei tule mitään. Aloin miettiä missä duunissa saisi auttaa mutta ei tarvitsisi lainkaan laskea. Olin aika väärässä. Joutuu sitä tekemään matemaattisia asioita tässäkin duunissa, että sikäli tämä oli huijausta.”

Lapsuudenkoti oli Marjutin mukaan ”tapakristillinen duunariperhe”. ”Oli luonnollista, että on kirkko, jonka jäseniä ollaan ja jossa joskus käydään. Perusmeininkiä. Mulla ei ole kotiseutuidentiteettiä. Ehkä siksi uskonnollinen identiteetti muodostui tärkeäksi, se seurakunnan perusnuorisotyö.”

”Oikeastaan koko lukion tähtäsin teologiseen ja papiksi. Jotenkin olin jo seurakuntanuorissa roikkuessani kasvanut kiinni siihen kristilliseen kulttuuriin. Siitä tuli kauhean läheistä.”

Kun ovet teologiseen olivat auenneet, Marjut kertoo, itse opiskelussa ”ei ollut kiire”. Silti hän valmistui viidessä ja puolessa vuodessa maisteriksi ja saavutti sekä papin että uskonnon ja historian opettajan pätevyyden.

”En ole ihan varma, että mitä siinä tapahtui. Mä nautin opiskelusta ja tein kaikkia sattumanvaraisia opintoja. Mä olen sillä tavalla tasaisen hyvä ja huono vähän kaikessa. En ole erityisen loistava missään oppiaineessa, mutta minua kiinnostaa vähän kaikki. Paitsi se matikka. Ja sitäkin pitäisi opiskella, muuten maailmankuva rajoittuu.”

Kirkkososiologian gradun aiheeksi valikoitui Armon Vihreät, vaikkei Marjut Vihreiden jäsen olekaan. ”Olen ylpeä käyttisläinen.”

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen TYT:n toimintaan Marjut osallistui neljän vuoden ja neljän eri pestin verran. Fuksina hän oli ympäristövastaava, toisena vuonna spiritualiteettijaoston sihteeri, myöhemmin vielä kansainvälisyysjaoston sihteeri ja ministeri.

”Spirressä meillä oli ajatuksena mahdollisimman laajasti tutustua myös muiden uskontojen toimintaan. Järvenpäässä käytiin katsomassa moskeijaa. Aivan ihastuttava tataarirouva kertoi siellä siitä seurakunnasta ja itsestään ja uskostaan.”

Kansainvälisyysjaostossa Marjut oli mukana järjestämässä opintomatkaa Venäjälle 2011 ja Camino de Santiagolle 2012. ”Hyvässä ja pahassa tosi opettavaisia kokemuksia.”

”Näiden matkojen järjestämisestä opin järjestelykykyä, kaikesta mahdollisesta joustamista, paineensietokykyä, muutoksensietokykyä. Sitä muutoksensietokykyä tuli opittua myös muualla matkustaessa, varsinkin 2011 syksyllä Lähetysseuran harjoittelussa Thaimaassa. Siellä tuli opittua kantapään kautta se, että mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Sen kun hyväksyy, niin se alkaa tuntua itseasiassa aika hyvältä asialta. Ja muutosta täytyy toki tehdä koko ajan itsessään. Ja sitten taas on jotain hyvin muuttumatonta.”

Itseään Marjut kuvaa perusuteliaaksi. ”Halusin tarjota muillekin mahdollisuuden käytä katsomassa Suomen ainoaa moskeijaa, siis jossa on minareetti. Ajattelin, että kun se kiinnosti minua, niin se voisi kiinnostaa muitakin. Toki se auttaa papintyössäkin. Papin täytyy tuntea oma uskontonsa ja papilla tulee olla selkeä uskonnollinen identiteetti, mutta ajattelin, että se on myös minun velvollisuuteni tutustua toisiin uskontoihin. Ja juuri nyt omassa kirkossa realisoituu se toisen uskonnon kunnioittaminen käytännössä.”

”Vielä kolme viikkoa sitten minä työkseni mietin, miten kutsutaan ihmisiä seurakunnan toimintaan palvelemaan ihmisiä. Nyt kun hätämajoitus tuli Lauttasaareen, vapaaehtoisia tulee ovista ja ikkunoista, että ’hei minä haluan antaa aikaani’.”

Vapaaehtoiskoordinaattorina Marjut pitää puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä vapaaehtoisiin, jakaa hommia, kannustaa ja organisoi. ”Tällä hetkellä on 115 viestiä vastaamatta, että ’voinko tehdä jotain?’. Enin aika menee ruoanjakeluun, se on se isoin homma.”

”Vapaaehtoistyö on minusta huono sana. Tämä on vapaaehtoistoimintaa, ei työtä. En ole keksinyt vielä parempaa sanaa kuin vapaaehtoinen, mutta voisi puhua ihan vaan seurakuntalaisista, seurakuntalaisuudesta. Toisaalta kaikki mukana olevat eivät ole seurakuntalaisia ja sitäkin haluan kunnioittaa. Kyllä seurakunnassa saa toimia, vaikkei kuuluisi kirkkoon tai uskonasiat eivät kiinnostaisi ollenkaan.”

Vaikka suurin osa työstä on Marjutin mukaan luonteeltaan sellaista, että sitä voisi tehdä myös kirkon ulkopuolella, hän kertoo tekevänsä työtään koko ajan uskon varassa. ”Tämä työ ottaa paljon, se antaa paljon enemmän, mutta tätä työtä tehdään Pyhällä Hengellä eikä juuri millään muulla.”

Turvapaikanhakijoiden hätämajoitus jatkuu syyskuun loppuun. Pari viikkoa sitten he tulivat ja pian he lähtevät. ”Lauttasaaren seurakunta tarjoutui hätämajoittajaksi, koska meillä on siihen mahdollisuus. Hätämajoituskeskus osoitti, miten suuri uinuva potentiaali seurakunnilla on tiloissa, työntekijöissä, seurakuntalaisissa. Se on nyt herännyt kun on valtava avun tarve.”

Mikä muuttui Lauttasaaressa ja Marjut Mularissa? ”Me tultiin tiiviimmäksi yhteisöksi koko Lauttasaaren osalta ja samalla me avauduttiin valtavasti ulospäin.”

”Olen huomannut sellaisen valtavan hyvyyden, ystävällisyyden, yhteisön ja yhdessä tekemisen voiman ja sen tajuamisen mikä on maailman tilanne ja mitä me voidaan yhtenä pikku kaupunginosana sille tehdä.”

Marjut puhuu kauniisti ja suoraan, se saa hänet vaikuttamaan vahvalta. Kieli on huomiotaherättävän kristillisiä, minkä hän myöntää itsekin. Ennenkaikkea Marjutin puhe on voimaannuttavaa.

”Luulen ja uskon ja toivon, että tästä voi lähteä valtava hyvän kierre, kun on itse saanut valtavan paljon hyvää turvapaikanhakijoilta ja lauttasaarelaisilta. Tämä muuttaa jokaista parempaan, avarampaan suuntaan ja mitä ikinä heidän hätämajoittujien tulevaisuus on, toivottavasti se on valoisa ja heidän perheidensä myös. Uskon, että me olemme voineet antaa heille sellaisen alun Suomessa.”

Puhuessaan Marjut liikkuu luontevasti periaatteiden tason ja käytännön välillä, Lauttasaaressa teologiaa eletään todeksi. Marjut kertoo, kuinka edellisellä viikolla, turvapaikanhakijoiden ja lauttasaarelaisten yhteisillä illallisilla, turvapaikanhakijat leikkivät seurakuntasalissa suomalaisten lasten kanssa nimileikkiä: ”Pöydässä istuvien suomalaisten lasten nimet kirjoitettiin arabiaksi ja lasten piti arvata mikä on kenenkin nimi. Jotenkin… eihän tällainen voi unohtua keneltäkään. Turvapaikanhakijoiden tultua meni vain muutama päivä ja he organisoituivat itse osaksi ruoanjakelun vapaaehtoistoimintaa. Ei pitäisi puhua auttajista ja autettavista vaan tätä tehdään heidän kanssaan, yhdessä ja yhteisönä. Me ja ne häviää, on vain me.”

Marjut on peittelemättömän ylpeä tehdystä työstä.

”Kun turvapaikanhakijat olivat tulossa ja apua tarvittiin, jostain vaan ilmestyi ihmisiä ja kaikki vaan tapahtui. Se oli aika hieno ilta, Irja-piispakin tuli vastaanottamaan heitä. Kaikki onnistui, kaikki saatiin vastaanotettua ja nukkumaan. Rehellisesti sanottuna olen ylpeä: seurakunnasta ja seurakuntalaisista.”

teksti: Liisa Halonen ja Samuli Suonpää
kuva: Erkka Malkavaara

Elämäni ryhmämatkalla

Viimeinenkin matkaaja saapui lentokoneeseen, ja koko ryhmä huokaisi helpotuksesta. Frankfurtiin jääminen oli ollut muutamasta minuutista kiinni. TYT:n vuoden 2014 opintomatkan viimeinen lento oli alkamassa, eikä ensimmäistä kertaa koko viikon aikana mikään voinut enää mennä vikaan. Nyt oli matkanjohtajankin helppo hymyillä.

Alusta asti oli selvää, että Transilvanian kiertomatkan onnistuminen selviäisi vasta kohteessa. Reitissä oli yhä monta kysymysmerkkiä, eikä matkatoimisto ollut vastannut yhteydenottoihini bussikuskin kielitaidosta. Lopulta yhteisiksi kieliksemme jäivätkin epämääräiset käsieleet, yksittäiset italian kielen sanat ja turistioppaan liitteestä löytyvä suomi-romania sanasto.

Matka taittui bussilla ajaen.

Matka taittui bussilla ajaen.

Koko viikon aikataulu meni uusiksi ensimmäisenä iltana kuskimme ilmoittaessa, ettei viimeiselle ajopäivälle kaavailtua reittiä pysty kulkemaan. Pikaisessa paniikkipalaverissa rakensimme koko matkan raamit uudelleen. Mukanaolijoiden tulostamat reissuaikataulut muuttuivat puhtaan viitteellisiksi ja pahimmillaan tarkastimme pysähdyspaikat edellisenä iltana googlesta. Kerta toisensa jälkeen saimme kuitenkin kaiken kuulostamaan vakaalta ja huolellisesti suunnitellulta.

Ryhmäämme ei kuulunut yhtään Romania-asiantuntijaa, vaan matkaoppaana toimi vuorotellen jokainen seurueen jäsen. Viikon aikana kuulimme esitelmiä esimerkiksi Romanian vaiheista toisen maailmansodan aikana, goottilaisesta kirkkoarkkitehtuurista, uniaattikirkosta, uuszalmoksianismista, sekä siitä oliko Romania valmis EU:n jäseneksi. Kohteena Romania jaksoi yllättää kerta toisensa jälkeen positiivisesti. Katseltavaa riitti Etelä-Karpaattien päätähuimaavien maisemien lisäksi kauniissa kaupungeissa, jylhissä linnoissa ja mahtavassa määrässä eri kirkkokuntien kirkkoja, joita maan värikäs historia on jättänyt jälkeensä keskiajoilta aina nykypäiviin asti.

Näkymä Sibiun luterilaisen katedraalin tornista

Näkymä Sibiun luterilaisen katedraalin tornista

Näistä yksi – Sibiun kaupungin luterilainen katedraali – oli remontin vuoksi suljettu alttarin kuoriosaa lukuun ottamatta. Käskyjä ja kieltonauhoja uhmaten päätimme matkatoverin kanssa tutkia koko aution ja auki revityn kirkon läpikotaisin. Huteria puuportaita pitkin nousimme 1500-luvulla valmistuneen katedraalin yli 70 metrin korkuiseen kirkontorniin, jossa ei jätöksistä päätellen ollut viimeisten vuosikymmenten aikana käynyt muita kuin puluja. Kyseessä oli aivan mielettömän hieno kokemus. Tiesin, ettemme olisi saaneet olla siellä. Olo oli kuin seikkailuelokuvan aarteenetsijällä.

Brasovian kaupungintalon kulmilla

Brasovian kaupungintalon kulmilla

Paras muisto matkalta on kuitenkin yöltä ennen kotiinlähtöä. Bukarestin baarikaduilla saadun spontaanin idean seurauksena, lähdimme pienellä porukalla etsimään, kaupungin pimeitä katuja pitkin, vihaisia kulkukoiria väistellen, Romanian entisen diktaattorin, Nicolae Ceausescun palatsia. Superlatiiveja hivelevä rakennus oli aamuneljältä valaistu hennon oranssilla valolla. Puiston kaiteella istuessa, Euroopan kommunismivallan kirjaimellisesti suurimman muistomerkin edessä, otin matkakaverien kanssa huikan oluesta, kertasin mielessäni koko mahtavaa vietettyä viikkoa ja totesin että oli erinomainen idea lähteä tänne. Parasta oli juuri nyt.

teksti ja kuvat: Lauri Savonen

TYT:n puheenjohtajalta: Levosta ja levottomuudesta

Teologian opiskelijat eivät itsessään ole aina erityisen viisaita, mutta heillä on paljon viisaita ajatuksia ja näkemyksiä. Maaliskuun alussa kohtasin itseäni kokeneemman tieteenharjoittajan, joka oli kanssani samassa kandiseminaarissa. Arkinen käytäväkeskustelu muuttui elämää vavisuttavaksi kokemukseksi, kun hän kertoi oman näkökulmansa lepoon ja vapaa-aikaan.

Lepo ei ole vain itseä varten. Lepääminen ja omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole vain itsensä arvostamista ja itsensä rakastamista. Lepääminen on tapa osoittaa välittämistä ja rakkautta läheisille ihmisille. Jaksamisestamme huolehtimalla huolehdimme myös siitä, että kykenemme käyttäytymään läheistemme parissa ystävällisesti, kärsivällisesti ja arvokkaasti. Levon ja unen käydessä vähiin muutumme usein ärtyneemmiksi ja kireämmiksi kuin haluaisimme olla. Osaammeko ja jaksammeko silloin kohdella läheisiämme tavalla, jolla oikeasti haluaisimme heitä kohdella?

Olen ylpeä kyvystäni pysyä rauhallisena ja ystävällisenä kiireenkin keskellä, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei kiire vaikuttaisi minuunkin. Ympärilläni olevat ihmiset ovat varmasti havainneet tämän kevään aikana, kuinka pikkuhiljaa univelka, stressi ja kasvava työmäärä ovat vaikuttaneet käytökseeni, jaksamiseeni ja kykyyni välittää muista ihmisistä. Ei ole helppoa tai hilpeää myöntää, että olen viimeksi viettänyt lomaa yli kaksi vuotta sitten. Kuinka paljon kykenisinkään osoittamaan rakkautta ystävilleni ja läheisilleni, jos olisin levännyt enemmän ja useammin?

On yksi näkökulma, jonka haluan erityisesti nostaa esille. Olen viimeksi saanut levätä riittävästi silloin, kun olen ollut vakituisessa työsuhteessa. Tein kolmen vuoden ajan vuorotyötä vaativassa ja kiireisessä työympäristössä, keskellä yt-neuvotteluja ja lomautuksia. Olin silloin paljon levänneempi kuin nyt, kahden ja puolen vuoden opiskelijaelämän jälkeen.

Tehdastyöläisen arki oli siinä mielessä huoletonta, että työasioiden käsittely päättyi kellokortin leimaamiseen. Vakituisten työntekijöiden riittävistä tauoista, vapaapäivistä ja lomista huolehditaan. Kiireisinä jaksoina työntekijöitä kannustetaan joustavuuteen ja ylitöihin, mutta samalla varoitellaan siitä, ettei saa polttaa itseään loppuun. Näin työelämässä, mutta kuka huolehtii opiskelijoiden jaksamisesta?

Kuka maksaisi opiskelijoiden lomarahat ja huolehtisi siitä, että he pitävät riittävästi taukoja? Missä ovat he, jotka varoittelisivat uupumisesta, unenpuutteesta ja loppuun palamisesta? Vuodesta toiseen ihmetellään opiskeluaikojen venymistä ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmia sekä vaaditaan yhä tiukempaa kontrollia opiskeluaikojen rajauksiin ja opintotukiin. Olenko ainoa, jonka mielestä tässä on jotakin ongelmallista?

Meidän tilanteemme on yllättävän hyvä muuhun maailmaan verrattuna. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asioita voisi tehdä vielä järkevämmin ja ihmisläheisemmin. Mainitsemani lyhyt käytäväkeskustelu rohkaisi minua lomailemaan tulevana kesänä. En tee sitä vain itseni takia. Milloin olet itse viimeksi muistanut levätä? Oikeasti?

Tomi Tabell
Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen puheenjohtaja