Teologit työelämässä: Kesä hautausmaalla – Kyyhkynen 3/2014

Teologi päätyi hautausmaalle vahtimestariksi.

Ennen kuin Liisa Halonen ryhtyi Malmin hautausmaan vahtimestariksi, hän uskoi että työssä vaikeinta tulisi olemaan surevien omaisten kohtaaminen. Vainajien jatkuva näkeminen mietitytti, mutta siihen tottuisi. Surun kohtaaminen oli kuitenkin yllättävän helppoa. Vahtimestari ei ota suruun osaa vaan varmistaa, että omaiset pystyvät tekemään surutyötä rauhassa ja turvallisin mielin. Työ on käytännön asioissa neuvomista ja niiden hoitamista. Vainajien näkeminen sen sijaan on osoittautunut rankemmaksi kuin Liisa osasi odottaa. Hän onkin sitä mieltä, että ketään ei pitäisi pakottaa näkemään kuolemaa.

Liisa HalonenLiisa Halonen aloitti kesätyöt Malmin hautausmaan kappelissa jo huhtikuussa. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt tehdä vahtimestarin töitä viikonloppuisin. Kesätyö oli siis jo tuttua ja perehdytys yksityiskohtaista. Yhteen työpäivään kuuluu joko viisi siunaustilaisuutta tai viisi uurnanhautausta. Paljon aikaa käytetään siihen, että saattoväki otetaan vastaan ja heidän kysymyksiinsä vastaillaan. Vahtimestari ei suorita siunauksia, vaan odottaa mahdollisesti myöhässä tulevia omaisia, ja mikäli kyseessä on arkkuhautaus, vahtimestari neuvoo arkun kantamisessa ja lähtee tilaisuuden päätyttyä johdattamaan saattokulkuetta kohti oikeaa hautaa. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen, koska kokenutkin kulkija voi eksyä helposti Malmin hautausmaan jättimäiseen labyrinttiin. Vahtimestarin työhön kuuluu myös paljon odottelua, koska hautaamisia ei pyritä suorittamaan kellon tarkkuudella. Liisasta on tärkeää, että omaisilla on aikaa esittää kysymyksiä ja rauhoittua muistamaan vainajaa. Kenestäkään ei tuntuisi hyvältä, jos vahtimestari alkaisi kesken hautaan laskemisen vilkuilla levottomana kelloa.

Kesätyö on opettanut opettajaksi opiskelevan teologin kohtaamaan ihmisiä, jotka eivät peittele vahvojakaan tunnereaktioita. Sen kaltaiset kohtaamiset ovat Liisan mukaan tärkeitä kokemuksia jokaiselle teologian opiskelijalle. Tuleville papeille hautauskäytäntöjen perinpohjainen tunteminenkaan ei olisi pahitteeksi. Kun käytäntö on hallussa, voi keskittyä läsnäoloon. Se on tärkeää niin papille kuin vahtimestarillekin. Omaiset ovat usein huolissaan siitä, ovatko tehneet kaiken oikein hautaustilanteessa. Rauhallisuus, selkeys ja ennakointi ovat valtteja työssä. Teologin taustasta on ollut hyötyä kirkollisten toimitusten tuntemisen lisäksi siinä, että Liisa tietää suurin piirtein mitä papit tietävät ja mitä taas vahtimestarin tulee ottaa kontolleen. Liisa kokee olevansa hautaustilanteessa ikään kuin kirkon kasvot, koska on välillä ainut kirkon henkilökunnan jäsen paikalla. Tärkeää on olla näkyvästi paikalla ja tavoitettavissa. Hautausmaalla vahtimestari saakin usein ottaa vastaan sekä positiivista että negatiivista palautetta.

Vaikka työt seuraavat harvoin kotiin, ovat hautaamiset joskus raskaita. Pienten lasten arkut tuntuvat erityisen pahalta ja usein nuorena kuolleiden siunaustilaisuuksiin liittyy vanhempien kontrolloimaton suru. Joskus rankka tilanne voi saada myös vahtimestarin itkemään. ”Yritän kuitenkin ajatella että omaisten suru johtuu vain siitä, että vainaja on ollut omaisille tärkeä ja rakas”, Liisa kertoo, ”Siksi jatkuva surun keskellä työskentely ei tunnu pahalta, vaan rakkauden ja kaipauksen näkeminen on oikeastaan aika kaunista.”

teksti ja kuva: Ella Luoma

 Teologit työelämässä -sarjan muut osat:

Keitä me olemme? – Kyyhkynen 3/2014

Toimittaja matkusti tapaamaan Pauli Annalaa San Damianon kappeliin Porlammin kylään.

San Damianon kappelissa tuoksuu vienosti terva. Tuoksu tuntuu sopivan huoneen tummiin seinälautoihin ja räsymattojen kotoisasti peittämään lattiaan, mutta Eeva Vitikka-Annala tarkentaa sen kantautuvan vasta tervatusta katosta. Kappeli on tehty Eevan ja Pauli Annalan tontilla sijaitsevaan vanhaan saunarakennukseen ja Irja Askola on vihkinyt sen käyttöön viime vuonna. Alttari on rakennetty rantaan ajautuneista hylkypuista ja sen yläpuolella riippuu San Damianon krusifiksi. Eeva kertoo, että kappelissa toimitetaan joka aamu laudes ja torstai-iltaisin vesper.

Olen matkustanut Porlammin kylälle itäiselle Uudellemaalle tutustuakseni alkutaivaltaan kulkevaan

fransiskaanisen pyhän yksinkertaisuuden hengessä elävään yhteisöön. San Damianon osuuskunta on perustettu vuonna 2010 ja sillä on tällä hetkellä kuusi jäsentä. Yhteisölle on kunnostettu kauniit tilat vanhaan navettarakennukseen, josta piti aikanaan tulla talli, jonka pilttuista tulikin lopulta seesteisiä makuuhuoneita.

Tutustumiseni alkaa sandamianolaisessa ora et labora -hengessä yhteisen aterian valmistamisella. Saan vieraanvaraisilta isänniltä helpon tehtävän, salaatin aineet löytyvät valmiiksi huuhdottuina ja käsiteltyinä. Kiireetömässä yhdessäolossa ja jutustelussa on tutustumisen ja yhteisöllisyyden ydin. Myös osuuskunnan järjestämissä retriiteissä työskennellään ja aterioidaan yhdessä hetkipalvelusten lomassa.

Pauli Annalan kiinnostus fransiskaanisuutta kohtaan heräsi vuonna 1985 viimeisessä Seppo A. Teinosen pitämässä dogmatiikan seminaarissa, jonka aiheena oli fransiskaanien varhainen spiritualiteetti. Seminaariin liittyi kymmenen päivän matka Italiaan. Sen jälkeen matkoja Assisiin on kertynyt useita. Pauli levittää kartan pöydälle ja esittelee koko perheelle rakkaaksi käyneitä paikkoja. Annalan pariskunta painottaa, että he eivät sinänsä ole innostuneita matkailusta, mutta tämä nimenomainen tienoo jonka maisema on tullut tutuksi, sen kieli ja siellä asuvat ystävät ovat tärkeitä.

Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala San Damianossa

Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala San Damianossa

Pauli Annala ei halua vain luennoida fransiskaanisuudesta. Hän haluaa omien sanojensa mukaan elää todeksi sen veljeyttä ja sisaruutta. Ajatus yhteisöstä, missä hengellisyyttä voisi toteuttaa käytännön elämässä, heräsi ensimmäisen kerran yliopistokollegojen kanssa vietetyssä kevätjuhlassa 80-luvun lopulla. Kun oli vietetty ihana päivä ja syöty yhdessä, muutamat ystävät jäivät ja laulettiin virsi. ”Tuosta illasta jäi mieleen kaipuu paikasta, missä opettajan työn ohella voisin tutkia kuka olen”, Pauli muistelee. Hänen mielestään koulutuksessa pitäisi yhä ottaa huomioon vanha humanistinen periaate, jonka mukaan yliopistossa kasvatetaan ihmistä ja kysytään: ”keitä me olemme?”. Myös mahdollisuus spiritualiteetin opiskelemiseen pitäisi olla aivan eri luokkaa. Pienet kurssit eivät riitä siihen, että tieto todella muuttuu ruumiilliseksi. Luottamuksen synty myös edellyttää yhteisöä.

”Olen halunnut perustaa ja investoida, jotta itse pysyisin hengissä”. Lopulta tarjoutui mahdollisuus tehdä toiveesta totta. Tällä hetkellä osuuskunnan tie on aluillaan ja toiminta pienimuotoista. Päiväpalvelusten lisäksi pidetään retriittejä ja järjestetään kursseja. Rauhalliseen ympäristöön voi tulla myös vaikkapa viimeistelemään graduaan, kunhan sitoutuu yhteisön sääntöihin.

Osuuskunnan perustamisen yhteydessä kirjattiin lyhyesti San Damianon Sääntö, johon sisältyi kolme lyhyttä periaatetta: fransiskaaninen yksinkertaisuuden periaate, kristillinen veljeys ja sisaruus sekä evankelinen kuuliaisuus. Myöhemmin Kalle Hiltunen on sanoittanut säännön pidempään muotoon keskustelujen pohjalta ja onnistunut tavoittamaan osuuskunnan seinään kiinnitetyssä tekstissä jotain oleellista. Sääntö rakentuu hiljalleen, seuraavia mietittäviä ja sanoitettavia kohtia ovat hetkipalveluksen vietto ja opiskelu. Sääntö siis syntyy yhteisön keskellä, sitä ei voi sanella valmiiksi ennen yhteisössä elettyä elämää. ”Onhan meillä toinenkin sääntö”, Pauli naurahtaa ja tarkoittaa osuuskuntalain määräämiä osuuskunnan sääntöjä. Niissä San Damianon toimiala on osuvasti määritelty: ”Jäsenten aineettoman sekä arvon mitasta ja vaihdon välineistä vapaan pääoman kasvattaminen”.

Aurinkoisesta alkusyksyn päivästä jäi hyvä ja rauhallinen mieli. Kotimatkalla bussissa tuntui, kuin ajatukset olisivat päässä hiukan paremmassa järjestyksessä. San Damianoon ei tietenkään kukaan voi todella tutustua lehtijuttua lukemalla, vaan paikan päälle täytyy mennä. Viikonlopun mittaisin retriittejä järjestetään eri teemoilla monta kertaa vuodessa. Lyhyelle käynnille kannattaa valita torstai-ilta ja ilmoittaa tulostaan etukäteen. Silloin on vesperin jälkeen tarjolla teetä ja keskusteluseuraa.

San Damianon osuuskunnan kotisivuilta http://www.sandamiano.fi/ löytyy tietoa vikonloppuretriiteistä ja koulutuksista.

teksti ja kuvat: Anu Rask

Naisia läheltä ja kaukaa 2: Naiseuden kysymyksiä – Kyyhkynen 2/2014

Graduaineistoja ja kirjallisuutta plärätessäni olen toistuvasti törmännyt erääseen teemaan. Kyseessä on naiset vaiennettuna sukupuolena. Teologia haluaa haastaa tämän väitteen. Naiset ovat uusia tulokkaita teologian kentällä, mutta heillä on sitäkin enemmän sanottavaa. Afrikkalainen feministiteologia on tästä erinomainen esimerkki. Afrikkalainen feministiteologia ei tyydy olemaan vain teologiaa. Se saa voimansa ja kaikupohjansa siitä lähtökohtaisesta tilanteesta, että naiset todella ovat se vaiennettu sukupuoli. Ja vaiennetun sukupuolen on pakko tavoitella muutosta vallitsevaan tilanteeseen.

Gradunteko on tuonut mukanaan suuria ongelmia. Suurin niistä liittyi uudenlaisen teologisen ajattelun ymmärtämiseen. Vaikka olisin kuinka kiinnostunut kenialaisten naisteologien ajatuksista, omien lähtökohtieni vuoksi en siltikään koskaan voisi täysin ymmärtää sitä, mistä he puhuvat. Tämä riipaisi minua syvältä. Samassa rytäkässä oivalsin myös, että graduni ei välttämättä anna ääntä vaiennetuille naisille.

Jutustelin gradustani viime viikolla töissä. Kerroin, että työskennellessäni, tulen toisinaan kovin vihaiseksi. En voi ymmärtää, mistä naisten asemassa on oikein pohjimmiltaan kyse. Pohdimme perhettä ja avioliittoa – niitä instituutioita, jotka lukemani perusteella ovat nousseet kaikista keskeisimmiksi alistamisen symboleiksi afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Työkaverini kommentti jäi kaikumaan mieleeni:

”Mitä me voidaan tälle asialle tehdä?”

Mietin pitkään, mikä kommentissa oli niin outoa ja häiritsevää, kunnes tajusin, että siinä saattoi piillä ymmärtämättömyyteni ydin. Koko prosessini Afrikan suhteen aina ensimmäisestä sinne suuntautuneesta lomamatkastani lähtien on perustunut sille ajatukselle, että siellä kaivataan muutosta. Kuitenkin viimeistään tämän kuulemani kommentin myötä minulle kristallisoitui se, että muutos ei ole sellaista, jonka minä voin saada aikaan. Siihen pystyvät vain ne, jotka jakavat yhteisen kielen ja kokemuksen niin symbolisesti kuin historiallisestikin.

Vaikka useat afrikkalaisista feministiteologeista ovat länsimaisen korkeakoulutuksen saaneita, heidän juurensa ovat syvällä muutosta kaipaavassa maaperässä. Minä tulen aina olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tutkimuksen myötä syntyvän uuden tiedon arvoa. Niin kuin se parhaimmillaan tekee, tieto voi tässäkin tapauksessa toimia katalysaattorina ja sidosaineena ymmärrykselle. Kun me tiedämme enemmän itsemme ulkopuolisesta maailmasta, me voimme myös ymmärtää sitä. On täysin selvää, että matkani tämän aihepiirin parissa tulee jatkumaan kenties koko akateemisen urani ajan.

Omassa tutkimuksessani yhdistyvät monenlaisen teologian suuntauksen elementit; vapautuksen teologia, feministiteologia ja ruumiin teologia. Näin on pakkokin olla, sillä kysymys naisesta ja naisen asemasta on enemmän kuin yhden teorian tai tieteenalan kysymys. Se on koko maailmaa koskettava kysymys. Niin kauan kuin tämä kysymys on olemassa, tarvitaan uutta tietoa. Tarvitaan uutta tietoa, jotta pystyisimme entistä rohkeammin kohtaamaan sellaisia asioita, jotka tekevät meidät hämmentyneiksi ja onnettomiksi.

Graduni tämänhetkinen työnimi on (tohtori Lundin ehdotuksesta):
”’Sounds of silence’ – Kenialaisten naisteologien näkökulmia Kenian kirkosta vuodesta 1996 vuoteen 2008”.

Paljon on vielä määrittelemättä, mutta suunta on olemassa ja tämä suunta tuntuu oikealta. Olen vilpittömän ylpeä oman graduni matkasta ja sen herättämistä kysymyksistä.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta.