Helsingin piispaehdokkaat kohtasivat vaalipaneelissa Kruununhaan yläasteella

Kuva: Ari Minadis.

Piispaehdokkaat pääsivät vastaamaan Kruununhaan yläastelaisten esittämiin kysymyksiin.

Helsingin piispaehdokkaat, Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa ja Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteeri Kaisamari Hintikka vierailivat keskiviikkona 24. toukokuuta Kruununhaan yläasteella, jossa järjestettiin Piispat tulilla– niminen vaalipaneeli.

Alkukevennyksenä ehdokkaat pääsivät esittämään kukin vuorollaan oman erikoistaitonsa. Hallamaa askarteli paperilennokin, jonka taittamisen hän kertoi oppineen omana yläasteaikanaan. Hintikka taas kertoi oppineensa metsästämään leijonia Namibian matkallaan ja esitti lastenlaulunakin tunnetun Leijonanmetsästyslaulun, johon myös koululaiset yhtyivät. Laajasalo taas kaivoi taskustaan tulitikkuaskin ja kertoi sytyttävänsä avustajanaan toimineen hiippakuntasihteeri Salla Poroputaan ponihännän tuleen, mutta päätti ennen sen toteuttamista vaihtaa tehtävää ja tunnistavansa kahdesta Coca-Cola – pullosta vanhemmalla päiväyksellä merkatun juoman onnistuen siinä.
Piispaehdokkaat pääsivät esittämään kantansa moniin asioihin niin omasta Raamatun lukemisestaan, eutanasiasta kuin Helsingin suurmoskeijahankkeestakin nostamalla vihreän kortin asian puolesta ja punaisen sitä vastaan.

Raamatunluvusta ja suurmoskeijasta

Ensimmäisenä koululaiset tiedustelivat, olivatko piispaehdokkaat lukeneet Raamatun kannesta kanteen. Osa oppilaista hätkähti, kun paljastui, ettei Hallamaa ollut näin tehnyt.”Raamattu ei ole sellainen kirja, jota luetaan kannesta kanteen. Olen varmaankin lukenut kaikki sen kirjat, mutta en sillä tavalla kuin luen muita kirjoja”, Hallamaa perusteli.

Hintikka totesi perään, ettei ole myöskään lukenut teosta aivan kokonaan, vaan kaiken, mitä kansien välissä on.

Laajasalo taas myönsi lukeneensa Raamatun kokonaan. ”Nuorisopappiaikoina moni kysyi minulta, olenko lukenut Raamattua kannesta kanteen. Ajattelin, etten ole kunnon hihhuli, jos en ole tehnyt niin.”

Suurmoskeijahankekysymyksen kohdalla nousivat punaiset laput.

”Jos poistetaan sana suur-, niin kysymys muuttuu. Jos rahoitus on se, mikä on nyt suunniteltu, niin annan punaista, mutta jos rahoitus olisi joku muu, niin…,” Hallamaa päätti vastauksensa.

Hintikka antoi punaista tällä hetkellä olevan hankkeen omistajuuden puolesta, mutta kannattaa muuten moskeijoiden perustamista Helsinkiin.

Laajasalo totesi, ettei ole kovin korrektia luterilaisen kirkon edustajana ottaa väkevästi kantaa suurmoskeijakeskusteluun. ”Se on muslimien juttu, ja hyvä niin.”

Ihmiselämän ja sivistyksen puolesta

Piispaehdokkaat eivät myöskään hyväksyneet eutanasiaa. Tätä perusteltiin elämisen oikeudella, joka on yhteisön suojaama keskeinen oikeus. Ihminen ei voi luopua omasta perusoikeudestaan, jota laki suojaa. Kuolemaa edeltävä syvä kärsimys tulee ratkaista jollain mulla tavalla. Kysymys oli piispaehdokkaista ongelmallinen.

”Lääketieteen ja kirkon tehtävä on suojata elämää”, Hintikka sanoi.

”Olisi hyvä kehittää saattohoitoa, joka Suomessa ei ole ehkä ollut sillä tasolla, mitä se voisi olla”, Laajasalo sanoi.

Kaikki ehdokkaat kannattivat samaa sukupuolta koskevaa kirkollista vihkimistä. Panelistit tiedustelivat piispaehdokkailta sitä, tulisiko papin itse päättää, vihkiikö samaa sukupuolta olevan parin vai ei.

”Kirkko on yhteisö samalla tavalla kuin yhteiskunta, ja meillä on lait ja yhteiset päätökset, joten se ei ole kirkon pappien yksilöllisesti päätettävä asia. Papeilla on vihkioikeus, joka perustuu voimassa olevaan avioliittolakiin. Olisi hienoa löytää asiaan yhteinen linja. Jos pappi vihkii, hän ei tee mitään laitonta, mutta toimii näin tehdessään harmaalla alueella”, Hallamaa pohti.

Ehdokkailta kysyttiin myös sitä, saako nainen toimia uskonnollisissa johtotehtävissä, kuten arkkipiispana. Kaikki ehdokkaat olivat kannan puolella.

”Tätä ei tarvitse edes perustella”, Hallamaa tokaisi.

Lisäksi ehdokkaat olivat yhtä mieltä siitä, että koulujen uskonnollisista juhlista ei tule tehdä uskontoneutraaleja juhlia.

”Uskonnollinen juhla ei voi olla uskontoneutraali juhla”, Hintikka sanoi.

Laajasalon mukaan on taas tärkeää, että koulu toimii koulun ehdoilla ja kasvattaa, mutta pitää älyttömänä ajatuksena sitä, että kulttuurimme puhdistettaisiin kokonaan uskonnosta. ”On hyvä, että yleissivistyksellisessä mielessä kouluissa on mahdollisuus tutustua tähän kulttuuriin. Ketään ei kuitenkaan pidä pakottaa uskonnon harjoittamiseen.”

Koulujen uskonnonopetusta piispaehdokkaat pitävät yksimielisesti hyvänä ja kiinnostavana.

Henkilökohtaisesti

Panelistit kysyivät piispaehdokkailta myös henkilökohtaisia kysymyksiä esimerkiksi vapaa-ajan rukoilemisesta.

”Aina, kun on tarpeen, ja sen lisäksi yritän vielä säännöllisesti rukoilla muidenkin puolesta”, Hintikka sanoi.

Laajasalo kertoi olevansa suuri iltarukousfani ja oppineen tämän itsenäisesti jo pienenä. Hän pitää iltarukouksesta kiinni myös omassa perheessään. ”Joka ilta me sanotaan pieni iltarukous, ja sillä on tosi iso merkitys. Kannustan myös teitä nuoria iltarukoukseen.”

”Lisäksi huomaan itse tekeväni paljon ristinmerkkiä jalkapalloilijoiden tapaan, joka on lyhyt ja ihana rukous. Sen voi tehdä myös puolipiilossa, jos hävettää”, Laajasalo jatkoi.

Messuissa piispaehdokkaat käyvät omalla vapaa-ajallaan vaihtelevasti.

”Minulla on välillä kuivia kausia, jolloin kirkko todella raivostuttaa minua niin paljon, etten käy siellä. Sitten kun menen kirkkoon, se on kyllä virkistävää”, Hallamaa sanoi. ”Lukiolaisena kävin joka viikko messussa ja usein myös iltakirkossa, mutta nykyisessä elämänvaiheessani olen melko laiska kirkossakävijä.”

Hintikka sanoi olevansa tällä hetkellä hengellisesti ja messun kannalta koditon. Genevessä asuessaan hän ei ole löytänyt seurakuntaa, jonka messussa hän lepäisi. Hän pyrkii Suomessa ollessaan käymään messussa, mutta ei viikon ajanjaksolla käy siellä kertaakaan vapaa-ajallaan.

Laajasalo ei pystynyt erottamaan messussa käymistä vapaa-ajallaan. Hän kertoi kuitenkin pitkästä saarnaushistoriastaan, jolloin hän saarnasi noin 70 kertaa vuodessa eli puolitoista kertaa viikossa. ”Olisi hyvä käydä messussa niin, ettei olisi mitään tehtäviä. Se tekisi hyvää. Yhdessä käyminen on hienointa, sillä yksin käyminen ei välttämättä tule niin tavaksi.”

Koululaiset tarttuivat myös kirkosta eroamiseen, ja kysyivätkin piispaehdokkailta sitä, mitä he piispana tekisivät, jotta ihmisiä ei eroaisi niin paljon.

”Kysymys on olennainen, ja olen sitä jo nykyisessä tehtävässäni jatkuvasti yrittänyt miettiä. Jos kysymykseen olisi jokin helppo ratkaisu, se olisi jo tehty. Ihmiset eroavat kirkosta vähän eri syistä, mutta yksi syy on se, että mielekkyys, kontakti tai kanava on kadonnut. Olemme rakentaneet hienot laiturit, mutta emme siltaa seuraavaan vaiheeseen”, Laajasalo sanoi.

”Ensimmäinen tehtävä on se, että kirkolla pitäisi olla kasvoja, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä, ja jotka haluavat viettää aikaa ihmisten kanssa. Näin se tapahtuisi”, Laajasalo jatkoi.

Hintikan mielestä keskeinen kysymys ei taas ole se, että jättävätkö ihmiset kirkon vai eivät, vaan osaako kirkko sanoittaa evankeliumin ilosanoman niin, että sillä on merkitystä ihmisille. Kirkkoon kuuluvien lukumäärä on vain tekninen mittari.

”Sen sijaan, että keskityttäisiin tilkitsemään erilaisia vuotoja, mitä kirkkoveneen eri laidoissa on, niin kannattaisi keskittyä miettimään, että näkevätkö ihmiset sitä mihin suuntaan vene on menossa ja mitä varten. Ilosanoman täytyy merkitä ihmisille jotakin siinä kontekstissa missä ihmiset elävät”, Hintikka jatkoi.

Hallamaan mukaan kirkko ei ole vain messuun menemistä, vaan jokapäiväistä elämää ja kamppailua elämän kysymysten parissa. ”Kirkko pärjää ilman yhtä ihmistä, mutta pärjääkö yksi ihminen ilman yhteisöä?”

Tulevaisuudesta ja hallintovalloista

Millaista sanomaa tai viestiä piispaehdokkaat haluavat välittää yläasteikäisille nuorille ja mitä he voivat oppia heiltä?

”Pelko pois. Tulevaisuuteen kannattaa suhtautua luottavaisesti, vaikka se näyttääkin pelottavalta. Kristillinen usko ja kirkko ovat pohja ja yhteisö, joiden varaan kannattaa rakentaa”, Hallamaa sanoi.

Hintikka puhuu toivosta ja vuorovaikutuksesta. ”Toivoa on, ja se toivo on Jeesuksessa. Eri sukupolvien välinen vuorovaikutus on sellaista, mitä kirkossa ja yhteiskunnassa voitaisiin aidosti rakentaa. Nuoret eivät ole arvokkaita vain sen takia, että he ovat tulevia päättäjiä, vaan nuoret ovat arvokkaita juuri sellaisena kuin he tällä hetkellä ovat. Nuorten ääntä tulisi kuulla paljon tarkemmin.”

Laajasalo mainitsee seurakunnan merkityksen nuorten elämässä. ” Jos haluat rakentaa yhteyttä kirkkoon, niin pohdi, keitä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluat viettää aikaa ja muodostaa sitä kautta yhteyttä. Seurakunta on paikka, jossa tulisi olla seuraa.”

”Haluan myös muistuttaa, että Jeesuksen toinen nimi ei ole ahdistaja, vaan vapahtaja. Hän on tullut tänne vapauttamaan ihmisiä, eikä nitistämään tai tekemään ahdistuneeksi tai pieneksi”, Laajasalo lopetti puheenvuoronsa.

Yleisöstä kysyttiin myös, saako uskonnolla olla vaikutusta poliittisiin päätöksiin.

”Luterilaisessa perinteessä ajatellaan, että usko ei varsinaisesti tuo mitään lisäviisautta, mutta kyllä uskolla on vaikutusta ihmisen ajattelutapaan, eli siihen, kuinka hän näkee asiat, kuten toivon näkökulma tai rakkauden velvoittavuus. Uskon ei kuitenkaan tulisi olla ohjekirja, eikä ole uskovaisten poliittisia päätöksiä, vaan poliittiset päätökset syntyvät yhdessä keskustellen, erilaisten ihmisten näkökantoja toisiaan vastaan punniten”, Hallamaa kertoi.

Hintikan mukaan kristinusko kutsuu meitä kastettuja kristittyjä kantamaan vastuuta toinen toisistamme, on kysymyksessä sitten poliittinen vaikuttaminen tai vaikuttaminen jossain kansalaisjärjestössä. Sen suhteen uskonnolla on tekemistä, että teemme töitä sen eteen, että hyvä jakaantuu tasan kaikkien kesken, oikeudenmukaisesti, ja että yhteiskunnassa vallitsee rauha. Uskonto voi inspiroida, mutta se ei saa kuitenkaan määrittää tai päällepäsmäröidä politiikassa.

Laajasalon mukaan yksittäisen ihmisen on vaikea erottaa, mikä oman ajattelun uskontopitoisuus on. ”Jos tyyppi on jotain mieltä ja yrittää perustella, niin se on varmaan jollain tavalla siinä taustassa. Uskonnon ja politiikan vääränlaisesta sekoittamisesta meillä on hirveitä esimerkkejä.”

Ja piispanhiipan saa…

Viimeisenä panelistit pyysivät jokaiselta ehdokkaalta perusteluja siihen, miksi heidät tulisi valita seuraavaksi Helsingin piispaksi.

Hallamaa sanoi, että äänestäjät ratkaisevat asian punniten jokaisen taitoja ja kykyjä. ”Minulla on kuitenkin vahva teologinen ja eettinen asiantuntemus, kestän kovia paikkoja ja olen valmis palvelemaan.”

Hintikka kertoi, että hänellä on pitkäaikainen kokemus siitä, miten eri mieltä olevien kanssa pystytään työskentelemään. ” Minulla on vahva kutsu pitää Kristuksen ruumiin eli kirkon asiaa etusijalla, ja sitä, että kirkossa kuullaan kaikkien ääntä. Lisäksi minulla on hyvä paineensietokyky.”

Laajasalo perusteli, että hänellä on kokemusta Suomen suurimman seurakuntatalouden Helsingin seurakuntayhtymän johtamisesta. ”Minulla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus siitä, millaista on ilo ja suru paikallisseurakunnassa. Jos se katsotaan hyväksi, niin hyvä niin.”

Kruununhaan yläasteen enemmistö kannatti Teemu Laajasaloa Helsingin seuraavaksi piispaksi. Laajasalo puki koululaisten askarteleman piispanhiipan päähänsä kukkakimppujen ja suosionosoitusten saattelemana.

Piispanvaalin ensimmäinen kierros järjestetään elokuun puolessavälissä keskiviikkona 16. elokuuta ja mahdollinen toinen äänestyskierros perjantaina 1. syyskuuta. Uuden piispan on määrä aloittaa tehtävässään marraskuun alussa.

Teemu Laajasalo oli yleisön valinta seuraavaksi piispaksi. Vieressä onnittelevat Kaisamari Hintikka ja Jaana Hallamaa (1. ja 2. vas.). Kuva: Ari Minadis.

Ari Minadis

Vaalipaneeleiden avulla kannustetaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen

Yläkoululle suunnattu piispanvaalipaneeli kuulostaa poikkeukselliselta. Kruununhaan yläasteen uskonnon lehtori Miina Iinatti, mistä idea paneelin järjestämiseen syntyi?

”Idea tuli miettiessäni koulun opetussuunnitelmaa ja sitä, kuinka paljon siinä käsitellään demokratiaa ja vaikuttamista. Koulullamme oli jo aiemmin ollut kunnallisvaaliehdokkaiden vaalipaneeleja, joten mietin, miksi emme kutsuisi myös piispaehdokkaita esiintymään oppilaille. Heitimme idean piispanvaalitoimistoon, ja siellä innostuttiin ajatuksesta. Oman koulumme oppilaiden lisäksi yleisöä on tulossa myös Helsingin hiippakunnan ulkopuolisista kouluista Porvoosta ja Vantaalta.

Tilaisuuden juontavat koulun oppilaat. Millaista keskustelua ehdokkaiden kanssa on odotettavissa?

”Olemme keskusteluttaneet oppilaita vierailun alla ja keränneet kysymyksiä esitettäväksi ehdokkaille oppilaita kiinnostavista aiheista. Kysymykset ovat kyllä vai ei-tyyppisiä ja avoimempia kysymyksiä ja painottuvat erilaisiin eettisiin aiheisiin, esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja eutanasiaan. Ehdokkaat pääsevät näihin sitten vastaamaan.”

Koulullanne on aiemmin järjestetty kuntavaalipaneeleja. Millaista palautetta nämä tapahtumat ovat saaneet?

”Palaute on ollut hyvää, ja tilaisuudet ovat tukeneet opetussuunnitelmaa, jossa oppilaita pyritään kannustamaan yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.”

Olli-Pekka Toivanen

 

Ilmeisen soveltumaton papiksi

”Ilmeisen soveltumaton papiksi”, päätti Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli puolitoista vuotta sitten rovasti Risto Soramiehestä. Soramies oli puoli vuotta aikaisemmin vihitty Luther-säätiön piispaksi ja ottanut johtoonsa vasta perustetun Lähetyshiippakunnan. Soramies ei enää ole pappi siinä kirkossa, jonka jäsen hän on. Rovasti hän on yhä, se on arvonimi ja kukaan ei kai oikein saanut selville miten tämä kunnianosoitus voitaisiin peruuttaa.

10721007_10152805821821925_200443300_nPiispa Soramies on saapunut keskustelutilaisuuteen teologian ylioppilaiden vieraaksi. Lähetyshiippakunnan piispa esittäytyy ja kertoo Lähetyshiippakunnasta. Muuta agendaa ei ole ilmoitettu. Tämä näyttää riittäneen herättämään kiinnostuksen. Yleisöä on paikalla kolmisenkymmentä, niin opiskelijoita kuin pappejakin.

Heti ensimmäisenä piispa Soramies haluaa tehdä selväksi, ettei ole harhaoppinen. Hän viittaa Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöseen erottamisestaan: ”Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.”. Tästä Soramies on ylpeä.

– Kukaan ei ole sanonut, että olisin poikennut kirkon tunnustuksesta tai levittänyt harhaoppeja. En ole. Siitä minulla on mustaa valkoisella, muistuttaa Soramies.

Päinvastoin, Soramiehen mukaan kirkko tässä on harhaoppinen tai ainakin väärässä. Hän nostaa esiin kaksi päätöstä, joilla kirkko on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Ensimmäinen oli vuonna 1986 tehty päätös vihkiä naisia pappisvirkaan. Toisena Soramies nostaa esiin sen, että piispat vuonna 2011 suostuivat ottamaan vastaan tehtävän laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Näistä kannoista Lähetyshiippakunta usein tunnetaankin, mutta Soramiehen mukaan tärkeintä eivät ole yksittäiset päätökset vaan laajemmat periaatteet.

Piispojen olisi pitänyt kieltäytyä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, on Soramies sanonut. Ja tässä perusongelma hänen mielestään onkin. Järjestelmä, jossa kansa hallitsee kansankirkossa, jossa opista päätetään demokraattisesti, on Soramiehelle kauhistus. Kansankirkkoa johtaa kansa, eivät piispat. Tämän järjestelmän hedelmät, demokraattisesti syntyneet päätökset, ovat Soramiehen mukaan tehneet keskeisen osan kirkkokansasta kodittomaksi. Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala vaativat häntä huolehtimaan tämän kodittoman kirkkokansan hengellistä tarpeista. Näitä tarpeita varten Lähetyshiippakunta perustettiin, vakuuttaa Soramies, ei horjuttamaan kirkkoa. Ja näitä seurakuntalaisia palvelevia pappeja piispa Soramies kaitsee.

Lähetyshiippakunnan messuissa käy säännöllisesti arviolta 1.500 seurakuntalaista. He maksavat yli 20 papin palkat. Piispa Soramies on eläkeläinen ja tekee työtään ilman rahallista korvausta. Lähetyshiippakunnan taloudesta kysyttäessä Soramiehen äänessä on kuultavissa tiettyä ylpeyttäkin.

– Lahjoituksin. Lahjoitusvaroin meidän toimintaamme hoidetaan. Seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi, tukemisen arvoiseksi. Ilman pakkoa.

Myös papistoaan Soramies kehuu estottomasti.

– Uskallan sanoa, että meidän pappiemme teologinen osaaminen on Suomen huippua. Meidän pappimme ovat sivistyneitä ja arvostavat yliopistoteologiaa. He osaavat hyödyntää sitä arkityössään. Luulen, että Lähetyshiippakunnan pappien osaaminen alkukieltenkin osalta on parempaa kuin keskimäärin.

Kuulostaa siltä, kuin Lähetyshiippakunnalla olisivat Suomen parhaat papit ja parhaat seurakuntalaiset. Ilmankos kansankirkossa harmitellaan. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhuessaan Soramies tosiaan käyttää johdonmukaisesti nimitystä kansankirkko. Se ei ole mairitteleva termi, kun sen vastakohtana on Kristuksen kirkko. Mutta muutakaan kirkkoa Soramiehellä ei ole.

– En ole eronnut kirkosta enkä sitä suunnittele. Mutta en minä myöskään usko, että kirkon jäsenyys on näin yksinkertainen asia kuin julkisuudessa näkyy. Puhutaan kansankirkosta ja siitä, että edelleen yli puolet suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. todellisia kirkon jäseniä ovat seurakuntalaiset, jotka ovat osallisia armonvälineistä. Käyvät messussa, siis. Heitä on vain prosentti suomalaisista. Paljon vähemmän kuin kirkollisvaaleissa äänestäjiä, Soramies korostaa. Tässä kirkossa on päättäjiä enemmän kuin jäseniä.

Toisin on Lähetyshiippakunnassa. Lähetyshiippakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää papistosta ja maallikkoedustajista koostuva hiippakuntakokous. Paitsi silloin, kun on kyse tärkeistä asioista. Hengellisissä asioissa ja teologisissa kysymyksissä hiippakuntaa johtaa yksiselitteisesti piispa, apunaan kuusihenkinen konsistori. Tätä kirkkovenettä eivät maallikot heiluta. Se aikoo pitäytyä oikeassa opissa kansankirkon menettäessä otteensa.

– Ei tämä mikään profetia ole, mutta näen kirkon kehityksen alaspäin aivan hirvittävänä. Jo viimeisten kymmenen vuoden ajan on muutos huonompaan ollut dramaattinen ja tämä kehitys näyttää jatkuvan. Kirkossa huomio kiinnittyy uhkaavaan taloudelliseen katastrofiin. Lähetyshiippakunnan papisto on kiinnostuneempi seurakuntalaisista.

Soramies kuitenkin kiistää toivovansa pahaa kirkolle. Ei hän toivo sille myöskään taloudellisia vaikeuksia.

– Enhän minä mikään kommunisti ole! Minusta on hienoa, että kirkolla on rahaa. Mutta sisällön kanssa on nyt isoja ongelmia. Kirkko on hengetön eikä sano mitään. Vai muistatteko te, mitä kirkko olisi viime aikoina sanonut? On, kuin ei tarvitsisi olla mitään mieltä. Puhutaan korulauseita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kirkossa kyllä puhutaan, mutta ei niinkään uskonnollisista asioista ja Jumalan sanasta. Kun ei puhuta, tulevat muut kuin kirkko ääneen. Kirkko menettää merkitystään.

Lähetyshiippakunnan nettisivuilla esitettyyn kysymykseen siitä, onko Lähetyshiippakunta oma kirkkonsa, ei oikein suoraa vastausta saa. Sivujen mukaan Lähetyshiippakunnalla on ”selvästi oman kirkon piirteet”. Se ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, vielä.

– Me emme ole halunneet rekisteröityä omaksi kirkkokunnaksi, sillä emme ole halunneet kannustaa seurakuntalaisiamme eroamaan kansankirkosta, vastaa Soramies. Mutta kai se on myönnettävä, että tämän tien päässä hyvin todennäköisesti on oma kirkkonsa.

Kun Soramieheltä kysyy, voitaisiinko vielä tehdä täyskäännös ja palata kirkon piiriin, on vastaus selvä, muttei kovin toiveikas.

– Meille, jotka kirkko on jättänyt kodittomiksi, pitäisi jättää tilaa kirkon piirissä. Ei tässä muusta ole kysymys.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirkossa voisi jatkossakin toimia seurakuntia, joissa naisella ei ole oikeutta pappisvirkaan.

– Ei kenelläkään ole oikeutta pappisvirkaan, Soramies korjaa. Ei pappeus ole mikään oikeus. Se on kutsumus ja joskus raskaskin velvollisuus. Ja on tärkeää, että kutsumus tulee ulkoa. Seurakunta kutsuu pappeuteen, ei siihen pidä itse niin olla pyrkimässä. Ja Jumalan sana kertoo, kuka papiksi sopii.

Yleisö, joka keskustelua on seurannut, on silminnähden vaivaantunutta. Kysymyksiä on esitetty paljon vähemmän kuin opiskelijoilla yleisötilaisuuksissa on tapana. Piispa Soramiestä ei haasteta samalla tavalla kuin on haastettu Kai Sadinmaata ja Marja-Sisko Aaltoakin. Puhuttelu on kunnioittavaa eikä kukaan kysy, onko piispa oikea piispa. Eivät kaikki Soramiestä ehkä piispana halua pitää, mutta piispalta hän näyttää ja piispalta kuulostaa. Oli sitten pappi tai ei.

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää Kahvia ja Bullaa -keskustelutilaisuuksia opiskelijoiden olohuoneessa tiedekunnalla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa. Piispa Risto Soramies oli teologian ylioppilaiden vieraana 16.2.2015. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa.

teksti: Samuli Suonpää
kuva: Ella Luoma

Ollako radikaali vai eikö olla? – Pääkirjoitus 1/2015

Viime vuoden lopussa belgialainen piispa Bonny aiheutti hämmästystä ja tyrmistystä katolisessa kirkossa vaatimalla homoseksuaalisten parien tunnustamista kirkon edessä. Hän näki ympärillään olevan todellisuuden ja halusi päästä eroon leimaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen kierteestä. Vastauksena eräs katolinen opiskelijajärjestö syytti piispaa kirkon tunnustuksesta poikkeamisesta ja vaati piispan sekä hänen puolustajiensa ekskommunikoimista.

Vain pari viikkoa tämän jälkeen maailma kuohui Pariisissa Charlie Hebdo –lehden toimitukseen tehdyn terrori-iskun vuoksi. Islamisteille kyse oli vuosia kestäneeseen uskonnollisten tunteiden loukkaamiseen liittyvän vihan purkautumisesta äärimmäisessä muodossa. Länsimainen media teki tapahtumasta ennen kaikkea taistelun sananvapaudesta, antaen kritiikittömälle länsimaalaiselle entistä suuremman syyn muslimeihin kohdistuvaan ksenofobiaan ja syrjintään. Eihän kukaan vitsistä voi suuttua?

Tapauksia yhdistää se, että molemmissa on tavallaan kyse uskontoon liittyvästä radikalismista. Radikalismista, joka on niin tyypillistä omalle ajallemme. Mikään uskonto ei anna oikeutusta väkivaltaan: ei antanut kristityille ristiretkiajan Euroopassa tai vuoden 2001 terrori-iskujen tekijöille New Yorkissa, eikä anna sotilaille kansallisuudesta tai uskontokunnasta riippumatta tämän päivän Irakissa, Palestiinassa tai Syyriassa. Samalla tavalla suuntaan tai toiseen kulkeva radikalismi ei anna kenellekään oikeutta henkiseen tai hengelliseen väkivaltaan, oli mollattavana sitten ”konservatiivi” tai ”liberaali”, kristitty tai muslimi tai ateisti, homoseksuaali tai heteroseksuaali.

Teologeina meidän tehtävämme on toimia sovittelevina osapuolina uskontoon liittyvissä ristiriidoissa. Teologeina meidän on opittava pääsemään lapsellisen konservatiivi-liberaali-jaottelun yli ja kunnioittamaan toisten eriäviä mielipiteitä sen sijaan, että ainoastaan suvaitsisimme niitä. Se ei ole helppoa, sillä keskusteluissa ovat usein läsnä monimuotoiset ja herkät uskonnolliset tunteet, myös omamme. Lisäksi joudumme ottamaan riskin, että joku suuttuu, ja yleensä joku suuttuukin. Kristittyjä kehotetaan löytämään lähimmäisessään Kristuksen kasvot, riippumatta siitä oliko henkilö ”liian konservatiivi tai liberaali”. Puhtaalla järjelläkin ymmärtää, että kaikkien kanssa on hyvä tulla toimeen ja että ”ei kukaan voi ajatella noin” on huono asenne.

Vuonna 2015 Kyyhkynen pyrkii entistä vahvemmin tuomaan esille kirkon ja yhteiskunnan moniäänisyyttä. Tämä toivottavasti näkyy sekä toimituskunnan että artikkelien vaihtelevina näkökulmina.

Vaikka sananvapauden näkökulmasta Charlie Hebdolla oli täysi oikeus pilakuviensa julkaisemiseen, sananvapaudellakin on rajansa: hyvän maun rajat. Lienee aiheellista miettiä, täyttääkö muutenkin silmätikkuna ja kärjistetyssä asemassa olevan vähemmistöuskonnon pyhinä pidetyillä asioilla vitsaileminen nämä rajat. Kriittinenhän voi olla myös ilman, että loukkaa toista.

Ollako siis radikaali vai eikä olla? Ja millä tavalla? Siinäpä pohdittavaa paaston ajalle.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Sydämeltään seurakuntapappi

Kenttäpiispa Pekka Särkiö lukee joka aamu Raamattua ja on huolissaan kirkon ja yhteiskunnan jakautumisesta.

Kenttäpiispan toimistoon ei ole yhtä helppo kävellä kuin kirkonmiesten yleensä. Pääesikunnan portilla aseistettu vartija tarkistaa henkilöllisyyspaperit ja sisään ovesta pääsee vasta, kun on minuutin verran seissyt valvontakameran arvioitavana. Hetken tuntuu kuin olisi Star Trekissä. Tästä aidatusta ja vartioidusta rakennuksesta ei ole yhtä helppoa kävellä uloskaan, toisin kuin kirkosta.

Toimisto on arkinen. Se näyttää virkamiehen tai kirjanpitäjän työhuoneelta, ei piispan. Isäntämme rooli kirkonmiehenä tulee kuitenkin selväksi jo ennen kuin haastattelu alkaa. ”Minulla on täällä tapana lukea Raamattua joka aamu, sopiiko että luemme yhdessä?” kenttäpiispa Pekka Särkiö kysyy. ”Nyt olen menossa Aamoksessa. Sitä voi tulla mitä vaan vastaan, kun järjestyksessä lukee.”

Raamatunlukua seuraa yhteinen rukous. Piispa ei kysy, haluammeko osallistua rukoiluun. Täällä mennään isännän säännöillä. Olemmeko me nyt sotilaan vai kirkonmiehen edessä?

”Kirkonmies minä olen, sydämeltäni seurakuntapappi”, Särkiö vastaa. ”Minä pidin työstäni kirkkoherrana Lahdessa. Mutta kun sitten kehotettiin hakemaan kenttäpiispan tehtävää, se tuntui oikealta valinnalta.” Seurakuntapapin työstä Särkiö kertoo kaipaavansa toimituksia ja seurakuntalaisten kohtaamista.image

Onko kenttäpiispa oikea piispa? ”Minä ymmärrän hyvin kysymyksen. Ei se Suomessa ole koko aikana ollut ihan itsestäänselvyys.” Särkiö kertoo, että aloite kenttäpiispan virkaan tuli puolustusvoimien suunnalta ja tarve syntyi varsinaisesti talvisodassa. ”Kun Neuvostoliitto 75 vuotta sitten hyökkäsi, oli palveluksessa 19 sotilaspappia. Vuotta myöhemmin pappeja oli rivissä yli 300. Kyllä siinä tarvittiin jo kenttäpiispaakin.”

”Puolustusvoimat halusi kenttäpiispan, korkeakirkolliset tahot vastustivat”, Särkiö jatkaa. Tämä asetelma tuntuu säilyneen. Puolustusvoimissa kenttäpiispa on osa kenraalikuntaa, kirkon puolella asema on muuttunut. Jatkossa kenttäpiispa on piispainkokouksessa läsnä, mutta äänioikeus on poistettu. Särkiö arvelee, että puolustusvoimissa arvostetaan kirkollista työtä enemmän, kirkon puolella on ennakkoluuloja. ”Ja osin tässä varmaan vaikuttaa vielä 1970-luvun rauhanliikkeen perintökin. Tämähän on monille kristityille hyvin ongelmallinen, epäpyhä liitto, että papit ovat mukana väkivaltaorganisaatiossa.”

Särkiö mukaan pappien kuitenkin pitää olla läsnä juuri siellä, missä on kärsimystä ja kuolemaa. ”Eiväthän papit hylkää silloinkaan kun tapahtuu kouluampumisia – sodassa kuitenkin kuollaan paljon enemmän kuin rauhan ajan turmissa.”

Särkiö ei myönnä, että sotilaspappien tehtävä olisi tehdä sotiminen helpommaksi. ”Sotilaspapilta, kuten myös sotilaaltakin, vaaditaan aina korkeaa moraalia. Pitää puntaroita oikeutettua väkivaltaa suhteessa kokonaisuuteen. Tietysti moni kristitty haluaa noudattaa vuorisaarnaetiikkaa. Mutta se kuitenkin tarkoittaisi, että helmikuussa 44 ei olisi ollut Helsingin ilmatorjuntaa ja koko kaupunki olisi tuhottu.”

Särkiö käyttää itsenäisyyspäivän juhlapuheista tuttua kieltä. ”Talvi- ja jatkosodan uhrien kautta pelastettiin suomalaisia ja meille tärkeitä arvoja. Suurempaa väkivaltaa vastaan pitää voida puolustautua pienemmällä väkivallalla.”

Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”

Kysymys uskonnonvapaudesta ja uskontojen tasapuolisesta kohtelusta ei Särkiön mielestä ole puolustusvoimissa yhtä ajankohtainen kuin muualla yhteiskunnassa. Viime vuonna maavoimien kesäkuun erästä 87 prosenttia oli luterilaisia
kun koko väestössä osuus on 75 prosenttia. ”Kirkkojen ja muiden uskontokuntien jäsenet ovat muutenkin sitoutuneempia instituutioihin, kuten armeijaan”, Särkiö sanoo. ”Vain joka kymmenes varusmies on väestörekisterissä ja muiden uskontojen kuin kristinuskon osuus on prosentin luokkaa. Näiden porttien sisällä luvut eivät näytä ollenkaan yhtä huonoilta kuin tuolla muualla yhteiskunnassa.”

”Eikä varuskunnissa työskentelevien sotilaspappien tehtävä rajoitu kristittyihin”, Särkiö korostaa. Puolustusvoimissa papisto luo yhteyksia myös alueen muihin uskontoryhmiin. Jos varusmiehelle tulee tarvetta olla yhteydessä omaan uskontokuntaan, pappi auttaa siinäkin. ”Muiden uskontojen edustajat ja maahanmuuttajat ovat ihan tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Lähinnä nämä kotoperäiset uskonnottomat herättävät kysymyksiä horjuttaakseen tätä systeemiä.”

Vaikka kirkon merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa vähenee, puolustusvoimissa tämä ei Särkiön mukaan näy.
”Me olemme olleet liberaalin kehitysuskon vallassa. Ajatellaan, että kaikille on töitä, sitten eläke ja vanhainkotipaikka. Ja on uskottu, että rauha pysyy. Kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet, ettei rauhakaan ole itsestäänselvyys. Venäjästä ei ole tulossa läntinen demokratia.” Särkiö kertoo juuri kuunnelleensa radiossa juontajaa, joka tasapainoili termien kriisi ja selkkaus välillä. Kyse oli Ukrainan tilanteesta: ”Ei Ukrainassa ollut kriisi tai selkkaus. Siellä on sota ja se jatkuu edelleen.”

”Venäjä haluaa itselleen sen suurvalta-aseman. Puhutaan Venäjälle legitiimeistä etupiireistä. Meidän korviimme se on uhkaavaa kun olemme osa sitä etupiiriä. Se pelottaa ihmisiä.”
”Kirkkoa tarvitaan juuri yhteiskunnallisen epävarmuuden aikana”, korostaa Särkiö, ”ja isänmaallisuutta.” Kenttäpiispalle nämä kulkevat käsi kädessä.

Särkiölle isänmaallisuus on sitä, että ketään ei jätetä ulos tai pois pelastusveneestä: ”En minä sellaista hurraaisänmaallisuutta ihannoi, leijonariipuksia ja tatuointeja niskassa. Vaan sitä, että halutaan rakentaa yhteistä isänmaata. Suomen pitää olla hyvä paikka elää niin kantasuomalaisille kuin tulijoillekin. Kirkko on instituutio, joka koittaa pitää kaikista huolta. Kirkko näkee heikkojen aseman, kun sosiaaliturva ei riitä. Se on isänmaallista.”

Myös epäisänmaallisuus nousee esiin. ”Se on sitä, ettei haluta toimia demokraattisen Suomen hyväksi. Ei haluta tehdä tarvittavia päätöksiä ja annetaan talouden rapautua. Syntyy luokkajakoa.”

Luokkajakoa? Vasemmistonuorten luokkasota-retoriikan mainitseminen nostaa kuitenki Särkiön takajaloilleen. ”No se on kyllä aika yliampuva termi. Joku, joka on lukenut Marxinsa, voi varmaan sellaisesta puhua. Mutta todellista alaluokkaa on nyt se viidennes nuorista miehistä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Ne, jotka ovat syrjäytyneet työelämästä ja opiskelusta, jopa armeijasta. Sen huuteleminen, että noustaan luokkataisteluun, ei rakenna mitään. Se ei ole johtanut mihinkään hyvään. Aina syntyy uusi yläluokka niin kuin Neuvostoliitossa, jossa toiset olivat enemmän tasa-arvoisia kuin toiset.”

Yhteiskunnallista puhetta kirkon puolella kuulee nykyisin paljon vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Särkiön mielestä puheelle kansallisesta yhtenäisyydestä olisi nykyisin tilausta, niin kuin oli ennen talvisotaakin. ”Meillä tapahtuu koko ajan polarisaatiota. Kirkko on jakautunut ja yhteiskunnassa terveys- ja varallisuuserot lisääntyvät. Tämä on aika huono aika olla jakautunut keskenään riiteleviin leireihin.”

Kenttäpiispan toimistossa ei pelätä sitä retoriikkaa, joka kirkossa on muuten siivottu pois. Täällä Jumala suojelee isänmaata ja kansan sisäinen riitely pitää lopettaa.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää
Kuva: Samuli Suonpää

Oikeus pysyä vaiti – Kyyhkynen 4/2012

VilleRanta_PiispapilakuvaNo niin, olette jo ehkä tässä vaiheessa vilkaissut tämän haastattelun yhteydessä olevaa ”kadonnutta” piirrosta – siinä se nyt on. Mitä seuraavaksi? Onko piirroksen kuvaamista tapahtumista kulunut jo sen verran, että se ei enää hetkauta ketään?

Olisi tietysti hienoa, jos voisimme ylpeillä julkaisseemme jotain tulenarkaa, joka olisi samalla malliesimerkki siitä, miten sensuurin ies on tukahduttanut taiteilijan ilmaisunvapauden. Näin ei kuitenkaan ole.

Pahoittelen, jos latistan tunnelman, mutta todellisuudessa koko asiaan ei ole liittynyt kummempaa dramatiikkaa. Kuten haastattelusta näkyy, kuvan hyllyttäminen tapahtui yhteisymmärryksessä Rannan ja K&K:n välillä. Myös julkaisuoikeuksien luovuttaminen Kyyhkyselle sujui kitkattomasti: Ranta totesikin jo ensimmäistä kertaa kuvasta tiedustellessani, että ”ei se enää kenenkään näppejä polta”.

Miksi Kyyhkynen sitten julkaisee kyseisen piirroksen?

Sitä on turha kiistää, että kuvalla on joka tapauksessa tietty attraktioarvo. Toivon kuitenkin, että yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Rannan haastattelussa esiin tulleet näkemykset sananvapaudesta ja siitä, ketkä sitä käyttävät. Rannan tapauksessa päätoimittaja Simola on toki käyttänyt valtaansa puuttuessaan kuvan sisältöön, mutta samalla on ollut myös kyse hänen sananvapaudestaan: päätoimittaja kantaa vastuun, jos lehden sisällön katsotaan rikkoneen hyviä journalistisia tapoja. Siksi hänen on itsensäkin tähden käytettävä harkintaa julkaistavan materiaalin suhteen.

On helppoa puhua sensuurista, mutta samalla siitä on helppoa puhua väärissä yhteyksissä. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä käytin itse kyseistä sanaa tiedustellessani ensi kerran Huovis-piirroksen julkaisumahdollisuutta. Ranta puuttui sanavalintaani vastausviestissään osapuilleen samoin argumentein, joita hän käytti myös itse haastattelussa. Olen iloinen, että näin kävi, sillä kyseessä oli pieni, mutta tärkeä tarkennus: ilman sitä tätäkään pohdintaa ei olisi syntynyt.

Viime aikoina sananvapauteen on vedottu esimerkiksi silloin, kun erään tietyn puolueen edustajat ovat ilmaisseet epäkorrektein sanankääntein näkemyksiään eri vähemmistöistä ja niitä kohtaan sovellettavista toimenpiteistä. Tässä keskustelussa sananvapaus on kääntynyt oikeudeksi sanoa juuri niin kuin tuntee, ilman turhaa silottelua tai puntaroimista. Filosofisesti ilmaistuna puhutaan siis pelkästään positiivisesta vapaudesta.

Myös negatiivisella vapaudella on kuitenkin merkityksensä, eli sillä, mitä jätetään sanomatta.
Sananvapaus on myös oikeutta valikoida sanansa tai pysyä vaiti, jos siltä tuntuu. Ranta on käyttänyt vapauttaan yhdellä tavalla, Simola toisella – ja niin käyttää myös Kyyhkynen julkaistessaan vihdoin kyseisen kuvan. Nyt on lukijoiden vuoro: naurakaa, suuttukaa tai älkää olko moksiskaan. Teillä on siihen oikeus.

teksti: Olli-Pekka Toivanen
piirros: Ville Ranta

Kirjoitus ja kuva on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Kuvia kumartelematon – Kyyhkynen 4/2012

”Sananvapaus vaatii toteutuakseen rajojen venyttämistä”, toteaa Kirkko ja kaupungin pilapiirtäjä Ville Ranta, jota tuskin tarvitsee kaiken kohun jälkeen enempää esitellä. Kyyhkynen julkaisee nyt ennennäkemättömän, alun perin K&K:n seulaan jääneen piirroksen entisestä Helsingin hiippakunnan piispasta Eero Huovisesta. Lisäksi Ranta itse saa puheenvuoron, jossa käsitellään niin hänen työtään, vaikuttimiaan kuin myös edellä mainitun kuvan taustoja.

Kyyhkynen julkaisi pilakuvan jutun yhteydessä.

”Ville Ranta ei vaikuta epäröivältä väittäessään, että pilapiirroksilla todella on yhteiskunnallista merkitystä. Ne herättävät kiistattomasti huomiota. Tämä on selkeää varsinkin omalla kohdallani, nyt kun töitäni osataan jo valmiiksi lukea sillä silmällä, että niissä otetaan kantaa.”

Pilapiirros on haastava formaatti: yhteen kuvaan on toisaalta saatava sisällytettyä jokin viesti, toisaalta tilaa ei liiemmälti riitä kuvan avaamiseen ja selittämiseen. Väärinymmärtämisen riski on suuri. En voi käyttää liikaa aikaa kantani esittämiseen, joten on pakko hyväksyä, että lukija tulkitsee kuvan niin kuin haluaa. Nykyään on jopa muodissa niin sanottu ’tahallinen väärinkäsitys’, jossa halutaankin ärsyyntyä ja näin hakea vahvistusta omille arvoille. Suomessa on 90 –luvulta lähtien eletty poikkeuksellisen moniarvoista aikakautta, joka tuntuu nyt pelkistyneen omien asenteiden puolustamiseen ja tiukkaan rajanvetoon eri ryhmien välillä.”

Närätystä arvomaailmasta kumpuavat reaktiot näkyvät myös lukijapalautteessa. Lähtökohta tuntuu olevan, että käsittelen esimerkiksi perussuomalaisia miten hyvänsä, niin se tulkitaan pilkkaamiseksi. Olen kuitenkin tehnyt myös piirroksia, joissa olen halunnut puolustaa Teuvo Hakkaraista ja Jussi Halla-ahoa sekä kritisoida jälkimmäisen saamia oikeustuomioita.”

Millaisen viestin Ranta pyrkii sisällyttämään töihinsä? Pilakuvassa voi ensinnäkin olla monia tasoja, viestin ei tarvitse olla yksinkertainen. Moniäänisyyttä voi luoda jo kuvan ja tekstin vastaparisuudella. Huumori, ironia ja sarkasmi ovat tärkeitä välineitä: tosielämästä lainatut sitaatit on helppo tuoda ironiseen valoon asettamalla ne uusiin yhteyksiin.

”Siinä suhteessa harjoitan tiettyä ammatillista etiikkaa, että pyrin paljastamaan, jos todella olen jotain mieltä. Tämä on vastaisku sellaista kevyttä ironiaa vastaan, jota pilapiirroksissa usein käytetään. Tässä mielessä piirtämistäni voisi sanoa eettiseksi.”

Voisiko Rannan kuvia jaotella sisällöllisesti sen mukaan, miten niissä esitetään joko yksi mahdollinen näkökulma, Rannan henkilökohtainen näkemys tai sitten suora provokaatio? Se kuulostaa ihan pätevältä jaolta. Aiheen henkilökohtaisuus vaikuttaa myös lopputulokseen, silloin jälki on tavallista intensiivisempää. Asia erikseen on sitten raju provosointi, jolloin tarkoitus onkin ärsyttää, vähän kuin härkätaistelija heiluttamassa punaista vaatetta.”

Nykyisestä työpaikastaan Rannalla on vain positiivista sanottavaa. Kirkko ja kaupunki on Suomen uskaliaimpia lehtiä, ja päätoimittaja Seppo Simola on kovanahkainen mies, joka haluaakin herättää keskustelua. Moni muu ei julkaisisi läheskään kaikkea sitä, mitä olen saanut täällä piirtää, joten työolosuhteet ovat hyvät.”

Vaikka toimituksessa joitain piirroksia muutoin säikähdettäisiinkin, niin Simola pysyy pokkana. Välillä tulee tietysti muutosehdotuksia, mutta teen ne mielelläni, jos huomaan ne aiheellisiksi. Jotkin korjaukset tulee sitten taas tehtyä hampaat irvessä. Pääasiallisesti 90 % piirroksista on kuitenkin mennyt läpi.”

Yksi niistä piirroksista, joka ei päässyt lehteen, näkee nyt Kyyhkysessä vihdoin päivänvalon. Mikä on kuvan tarina?

”Kuvan synty sijoittui keskelle kirkon parin vuoden takaista homokeskustelua, jolloin myös Eero Huovinen jäi eläkkeelle Helsingin piispan virasta. Viimeisenä tekonaan Huovinen hyökkäsi äänekkäästi homoliittoja vastaan, joten piirsin kuvan, jossa tämä esitettiin hyvin kärjistetysti. Sain Simolalta kuitenkin palautetta, jonka mukaan K&K:n ja piispan välit olivat perinteisesti olleet huonot, joten tämän eläkkeelle siirtymisen haluttiin nyt lehden osalta tapahtuvan kaikessa rauhassa. Huovisesta tehtyä karikatyyria olisi ollut vaikea silotella, joten valmis piirros päädyttiin lopulta vaihtamaan toiseen.”

”Haluan korostaa, että tilanne hoitui ilman isompaa selkkausta. Ainoa varsinainen konflikti on liittynyt tekemääni pääsiäispiirrokseen, jota toimitus yksinkertaisesti kieltäytyi julkaisemasta. K&K:n linjaan kuuluu tärkeiden juhlapyhien, kuten pääsiäisen ja joulun pyhittäminen. Paskaa joulua! -tervehdyksenkin minä sain läpi oikeastaan taktikoimalla niin, että se ilmestyi lehdessä viikkoa ennen varsinaista joulunumeroa. Jouluun mennessä piirroksen julkaisukynnys olisi ollut korkeampi.”

Sensuurin uhriksi Ranta kieltää K&K:n leivissä joutuneensa.

Simolalla on päätoimittajana oikeus käyttää omaa sananvapauttaan sen suhteen, mitä lehdessä julkaistaan ja mitä ei. Asiassa on myös juridinen puoli, minun lisäkseni myös hän joutuisi käräjille, jos kuvani johtaisivat oikeustoimiin. Sen sijaan Kaltio-lehdelle piirtämäni Muhammed-sarjakuva oli toinen juttu: se, että päätoimittajan jo hyväksymä teos vedettiin jälkikäteen levityksestä, oli sensuuria.”

Kritiikin vastapainoksi Ranta on saanut myös konkreettista tunnustusta. Maaliskuussa 2012 kansainvälisen kirjailijaliitto PENin Suomen jaosto palkitsi hänet historiansa ensimmäisellä sananvapauspalkinnolla. Perusteluissa kiitetään Rannan roolia avoimen yhteiskunnallisen keskustelun puolustamisessa. Hän itse suhtautuu saamiinsa kehuihin maanläheisesti.

En ole niinkään puolustanut sananvapautta kuin olen käyttänyt sitä. Sananvapaus vaatii toteutuakseen sen, että sen rajoja voidaan myös venyttää. Julkisen sanan neuvoston vapauttava päätös Paskaa joulua! -piirroksen kohdalla antaa tähän liittyen rohkaisevan viestin. On hienoa, että rajojen kokeilemiseen on mahdollisuus, vaikka sen seurauksena sataakin välillä paskaa niskaan.” Kaiken kaikkiaan työpaikka K&K:ssa on ollut ainakin omalta kannaltani katsoen hyvä diili. Olen saanut piirroksilleni näkyvyyttä ja onnistunut toistaiseksi selviämään kuivin jaloin. Olen tyytyväinen siihen, mitä teen: voi olla, että ovet pysyisivät visusti kiinni, jos ilmaisisin itseäni muulla tavoin kuin pilapiirtäjänä. En myöskään koe työni vuoksi uhkailua tai painostusta toisin kuin esimerkiksi Tanskassa, Suomi on turvallinen maa.”

teksti: Olli-Pekka Toivanen

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 4/2012.

Papiksikaan ei pääse pystymetsästä – Kyyhkynen 3/2014

Ennen, kun kaikki muukin oli paremmin, teologit eivät kantaneet huolta työllistymisestä. Onko meille enää töitä? Kuka meistä työllistyy kirkolle ja miten? Kyyhkynen kävi kysymässä hiippakunnan piispalta Irja Askolalta ja hiippakuntadekaani Reijo Liimataiselta, miten papiksi pääsee.

”Onhan tosi surullista, jos ihminen kokee että on kutsumus, eikä silti kelpaa. On panostanut pappeuteen tosissaan paljon ja kokee, että kirkko ei tarvitse minua. Se on viesti, jota emme halua antaa”, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola aidosti surullisena.

Emme kuitenkaan keskustele naispappeudesta emmekä homoseksuaalisuudesta, emme avoliitosta emmekä uskonpuutteestakaan. Nyt ei ole kyse papiksi haluavasta itsestään. Papiksi ei pääse, jos ei ole paikkoja. Teologien työttömyys on vuodessa kohonnut 70 %, eikä teologien suurin työnantaja lupaa kuin myötätuntoa.

”Me olemme keskustelleet paljon muiden piispojen kanssa työllistymisen vaikeudesta”, kertoo Askola. ”Erityisesti piispa Björn Vikström on pitänyt meitä ajan tasalla tilanteesta. Hän tuntee huolen – ja sen huolen kyllä pitää liikuttaa piispojakin.”

Koko ajatus tästä haastattelusta olikin lähtenyt nimenomaan piispa Vikströmin teologian opiskelijoille lähettämästä avoimesta kirjeestä. Vikström korostaa, että ”teologien työttömyys on alle 4 %, kun akateemisten alojen yleinen työttömyysaste on yli 5 %.” Hän kuitenkin korostaa, ”että kirkon perustyö turvataan koko maassa vähenevästä henkilöstömäärästä huolimatta.” Kirkon perustyön turvaaminen ei lohduta sitä teologian maisteria, joka on puoli vuotta etsinyt ensimmäistä papinsijaisuutta. Myös piispa Askola ja keskusteluumme osallistuva hiippakuntadekaani Reijo Liimatainen näkevät tilanteen valoisampana kuin useimmat opiskelijat. ”Teologeille on paljon muitakinmahdollisuuksia kuin työ pappina kirkossa”, korostaa Liimatainen. ”Teologin tutkinto on arvostettu. Sitä arvostetaan usein enemmän kirkon ulkopuolella kuin kirkossa. Tutkinto osoittaa sivistyksen laaja-alaisuutta, historian merkitysten ja kielen ymmärtämistä, hyvää analysointikykyä.”

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

piispa Irja Askola virka-asunnollaan

Piispa Askola on samaa mieltä: ”Erityisesti viestintä. Puhumisen, kuuntelemisen ja vaikuttamisen kolmio. Nämä taidot teologi osaa.”

Edes haastattelijan huoli uskonnon merkityksen laskusta yhteiskunnassa ei saa vastakaikua. Liimatainen ei usko, että näin olisi. ”Uskontoa arvostetaan, instituutioita ehkä ei. Luterilainen kirkko tässä on uskottavuuskriisissä, ei uskonto. Eikä ortodoksinen kirkko tai katolinen, ainakaan Suomessa.”

”Ja on Suomessa papinpaikkoja tulevaisuudessakin”, vakuuttavat haastateltavat. ”Vain pääkaupunkiseudulla huoli on suurempi.” Helsingin hiippakunnassa pappisvihkimysten määrä on laskenut hitaasti jo pitkään. Nykyisin Helsingissä saa vihkimyksen korkeintaan 10 pappia vuodessa.

Koulutetaanko teologeja liikaa? ”Kirkolle varmasti riittäisi pienempikin määrä”, vastaa Liimatainen. Eikä kukaan oikein keksi onko muullakaan yhteiskunnalla sellaista varsinaista tarvetta, johon teologeja tulisi kovasti kouluttaa. Tärkein tekijä lieneekin tiedekunta itse. Jos teologeja vuosittain otettaisiin sisään yliopistoon vähemmän kuin nyt, saisivat koko tiedekunnan lakkauttamista esittävät tukea vaatimukselleen.

Papin työ ei kuitenkaan ole mikä tahansa työ. Opiskelijoilla on monia muitakin kysymyksiä työllistymiseen liittyen. Pääseekö papiksi vaikka soveltuvuuskokeen viiva on kovin lyhyt? Mikä on uutena vaatimuksena tullut todistus kirkollisuudesta?

Osalla teologian opiskelijoista on jo rippikouluikäisiä lapsia. Löydämmekö itsemme jonosta sakastin edessä kerjäämässä kiiltokuvaa todistukseksi ”osallistumisesta seurakunnan toimintaan”? Reijo Liimataista ajatus huvittaa. Hän on johtanut tätä todistusasiaa kehittänyttä työryhmää. Hänelle nyrpeä palaute uudistukseen liittyen on tullut yllätyksenä. Liimataisen mukaan osallistumistodistuksen tarkoituksena on kartoittaa teologian maisterin valmiuksia pappisvirkaan. Sen avulla etsitään hakijan vahvuuksia ja heikkouksia.

”Ehkä se todistus on ollut huono sana”, hän arvelee. ”Portfoliohan se on. Jokaisen papiksi tähtäävän pitää jo opiskelun aikana kerätä portfoliota, osoittaa kiinnostuksensa seurakunnan työtä kohtaan.” Piispa ja dekaani suosittelevat seurakunnan vapaaehtoistyöhön osallistumista, esimerkiksi työtä palvelevassa puhelimessa ja muita tapoja olla aktiivisesti mukana seurakunnassa jo ennen kuin palkka juoksee.

”Toinen keskeinen termi on osaaminen. Heti vihkimyksessä on papin oltava jossain määrin kartalla. Eivät siihen praktikumit riitä. Moni on toiminut esimerkiksi luottamushenkilöinä, se varmasti auttaa työpaikan saannissa. Ja muu kirkollinen työkokemus, vahtimestarina tai suntiona vaikka.”

Mutta eikö tällaisen pitäisi olla työnhakijalle itsestäänselvyys? Mitä tahansa muuta työpaikkaa hakeva kirjoittaa CV:n kuntoon ja kertoo, mitä osaa. ”Ei se ole enää itsestäänselvyys, että on käyty kirkossa”, kertoo piispa Askola. ”Eivät kaikki hakijat tunne seurakuntaelämää ollenkaan. Jos on epärealistiset käsitykset seurakunnasta työpaikkana, niin alku vaativassa papintyössä saattaa kuormittaa kohtuuttomasti. Jos samalla papin rooli, joka on muutenkin vaikea, on avoin niin se voi olla traumaattinenkin kokemus. Jos papilla on aloittaessaan sellainen käsitys, että seurakunta on hurskaiden työyhteisö, niin ei kyllä pitkään jaksa tätä työtä.”

Selvitetäänkö tässä sittenkään papin soveltuvuutta seurakuntaan vai seurakunnan soveltuvuutta papille? Molempia, kertoo Liimatainen: ”Ja ovathan tässä sitten ne muutkin persoonaan liittyvät asiat. Pääkaupunkiseudulla on helpompi elää homona. Varmaan Lapuan piispa joutuu ottamaan huomioon, että selviääkö se pappi siitä ja se seurakunta”.

Olisiko se sitten niin kauheaa, jos joku tulisi seurakuntatyöhön ihan pystymetsästä, ihan vain maisterin papereihin nojaten? Jos vaatimus on teologian maisteri, niin sitten on. Näin on muillakin aloilla. Askolan ja Liimataisen mukaan papin työtä ei voi verrata muihin ammatteihin. Seurakunnista on tullut palautetta uusien työntekijöiden heikentyneestä työn sisällön hallinnasta. Papin työn ensimmäiset vuodet ovat monille psyykkisesti kuormittavaa aikaa, jolloin käytännön työn hallinnan merkitys seurakunnan perustoiminnan tuntemus korostuvat. Jos leivän jakaminen sujuu ja kaataa viiniä kuin vettä vaan, voi helpommin keskittyä myös omaan jaksamiseen ja läsnäoloon.

Todistus seurakuntaelämään osallistumisesta on siis ”tarkoitettu uuden papin tueksi”, varmistamaan että papiksi pyrkivä tietää, mihin on joutumassa. Soveltuvuuskokeella sen sijaan pyritään selvittämään kenestä papiksi olisi. Entä jos kutsumus on kova, mutta kallonkutistaja pudistelee päätään? Liimataisenmukaan sellaista on turha pelätä. Soveltuvuuskoe on sijoitettu A1-linjalaisten opintojen alkuvaiheeseen ja mittaa vain vahvuuksia ja heikkouksia. Se on tarkoitettu tukemaan opintoja, ei torppaamaan työnhakua. Tätä 50 euron maksua vastaan saat ehkä tietää jotain itsestäsi, vakuutetaan. Kiva juttu. Onneksi kirkko maksaa suurimman osan tästä lystistä.

Tuntuu, että kirkollakin olisi epävarma olo siitä, miten teologian maisterit papinhommista selviävät. ”Papin työ ei ole suoritteiden tekemistä eikä teknisiä rituaaleja”, sanoo piispa. ”Ei niitä toteuteta vain käsikirjaa lukemalla. Pappeus on yhdistelmä kutsumusta ja ammatillista osaamista. Yhteys seurakuntaan tukee kutsumuksen löytymistä.”

Nykyisin ensimmäisen papinpaikan hakeminen edellyttää omaa aktiivisuutta. Hiippakuntien rekrytointikäytännöissäkin on eroja. Helsingin hiippakunnassa seurakunnat rekrytoivat suoraan, esimekiksi Lapualla, Mikkelissä ja Oulussa ensimmäinen yhteydenotto tehdään tuomiokapituliin ja piispaan. ”Pääkaupunkisedulla seurakunnilla on varaa valita”, sanoo piispa Askola. ”Täällä seurakunta valitsee sen, jonka uskoo parhaiten soveltuvan juuri tähän työyhteisöön.”

Osa opiskelijoista kokee kilpailuasetelman ja kirkon viestin ristiriitaiseksi. Seurakunnat toivottavat tervetulleiksi erilaisia ihmisiä ja vakuuttavat jokaisen olevan tärkeä, huomaa opiskelija etteivät työmarkkinat toimikaan näin. ”Näin työmarkkinoiden juuri kuuluukin toimia”, vakuuttaa Liimatainen. ”Yleinen työelämän kehitys on mennyt hyvään suuntaan ja seurakuntien tulee seurata mukana. Ei papinpaikkoja enää saa enää pärstäkertoimella vaan katsotaan oikeasti osaamista ja soveltuvuutta. Eivät paikat maaseudullakaan enää periydy isältä pojalle.”

teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää

kuva: Atte Tolonen

Varjopääkirjoitus 3/2014

”Pappi on töissä heti vihkimyksestään alkaen”, kertoo piispa Askola haastattelussa tässä lehdessä. ”Alusta saakka pitää olla kartalla siinä, mitä seurakuntatyö on.”

Osui tuo haastattelu samaan viikkoon kuin teologian kandidaatin tutkinnon soveltavien opintojen alku. Massaluennot, joiden aikana häveliäästi todettiin sielunhoidossa aina olevan ”läsnä kolme” ja puhuttiin saarnasta kuin se olisi mikä tahansa juhlapuhe, retorista pikkunäppäryyttä. Sanaa evankeliumi en muista saarnan yhteydessä mainitun. Yhdessä ehdimme kyllä pohtia, ”toimiiko ehtoollinen, jos pappi unohtaa asetussanat?” Toimiiko ehtoollinen? Yliopistossa?

On vaikea keksiä mitään turhempaa kuin kristillinen sielunhoito ilman Jeesusta tai saarna ilman evankeliumia ja Pyhää Henkeä. Jos opiskelijoille halutaan opettaa taitoja, jotka eivät tiedeyliopistoon sovi, se tulee tehdä näiden seinien ulkopuolella. Ja jos kirkko kuvittelee opiskelijan näillä ohjeilla pääsevän kartalle, löytävän pappeutensa, se ei voisi olla pahemmin väärässä. Näillä ohjeilla ei löydä edes kompassia.

Samuli Suonpää, vastaava päätoimittaja