Missä olet, valkoinen heteromies? – Kyyhkynen 1/2010

Mistä puhutaan, kun puhutaan ”valkoisesta heteromiehestä”?

Pienellä selvityksellä avautuu koko miehuuden kuva. Se on ristiriitainen, outo. Se ei sovi kenenkään elämään. Ja se on miesten itsensä omaan käyttöönsä kehittämä. Siispä:

 

Heteromies5

Mies on rationaalinen

Miehen tulisi hallita maailmaa, sillä nainen on jokseenkin epävakaa olento, joka argumentoi lähinnä tunteillaan. Internetin keskusteluista saa kuvan, että mies, etenkin heterosellainen, on tunnettu kylmänviileästä päättelykyvystään, asia-argumenteistaan ja siitä, että faktojen todistaessa miehen väitteet vääriksi hän myös tunnustaa olevansa väärässä.

Toisaalta valkoinen heteromies ei ole vielä koskaan erehtynyt, sillä faktoja on vääristelty.

Heteromies tekee työtä

Heteromies4

Erilaisten nettikeskusteluiden perusteella valkoinen heteromies tienaa leipänsä kovassa vuorotyössä, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta. Hän ei leveile tutkinnoilla, vaan on suorittanut elämän koulun. Hän ei köllöttele laiskuudessa verovaroilla, vaan valmistaa kansantalouden sekä hyvinvoinnin kannalta tärkeitä metalliesineitä, kuten ydinvoimaloita ja jäänmurtajia. Miehen työ on miehen ylpeys. Siksi valkoinen heteromies ei kuulu joutavista asioista valittavaan ammattiyhdistykseen tai äänestä sosiaalipummeja hyysääviä vasemmistopuolueita.

Tai ei

Heteromies on helposti myös työtön. Hallitsematon maahanmuutto on vienyt hänen työpaikkansa. Yhteiskunta ei anna hänelle avustuksia, sillä kaikki rahat menevät laiskoille maahanmuuttajille. Ei sillä, että hän mitään pyytäisikään. Hän puree hammasta yhteen ja ajattelee talvisotaa. Sielläkin Heteromies3pärjättiin.

Heteromiehen rahat

Suomen veroaste on absoluuttisesti maailman korkein, kuten verkkotuomioistuin tietää. Tavallisen työssäkäyvän valkoisen heteromiehen keskimäärin neljäntuhannen euron palkasta menee hiukan yli puolet verottajalle. Tämä ei haittaisi häntä pätkääkään, jollei tätä verokertymää siirrettäisi lyhentämättömänä Itäkeskuksessa kahvilla veltosti rötköttävän somalimiehen pohjattomaan taskuun. Valkoisen heteromiehen mielestä verot pitäisi käyttää vielä elossa olevien sotaveteraanien hyväksi eikä mihinkään muuhun. Ei etenkään työttömien päiväkaljoihin.

Huolimatta säännöllisestä kuukausipalkastaan teollisuusyrityksessä valkoinen heteromies ei tienaa enempää kuin yliopistolla naistutkimusta tekevät jatkoopiskelijatytöt ja muu akateeminen punavihreä eliitti. Hän nauraa väitteille, että naisen euro on 80 senttiä; ainakaan hänellä ei todellakaan olisi varaa siemailla lattekahvia päivät pitkät jossakin ydinkeskustan hienostopaikassa.

Heteromiehen perhe

Koska mies on hetero, hänellä on vaimo ja lapsia. Hän elättää pikkurouvansa sillä, mikä hänen nettopalkastaan on jäljellä. Kun työt loppuvat, nainen jättää miehen, sillä nainen ei huoli kuin hyvätuloisia alfauroksia lähelleen. Tätä kutsutaan markkina-arvoteoriaksi, johon valkoinen heteromies uskoo kuin luonnonlakiin.Heteromies2

Heteromies kasvatettiin kovalla kurilla. Piiskaa tuli koko lapsuuden ajan, joten hänen omat lapsensa opetetaan samoilla eväillä. Tästä huolimatta heteromiehen lapset ovat tottelemattomia, laiskoja PlayStationin orjia, jotka liittyvät terroristijärjestö Greenpeaceen heti, kun silmä välttää. He myös kieltäytyvät syömästä kaikkein hienointa ja kalleinta ruokaa, mitä maa päällään kantaa: uunimakkaraa ranskalaisilla perunoilla.

Mitä heteromiehellä ei ole?

Seksiä. Heteromies ei missään tapauksessa pääse toteuttamaan seksuaalisia tarpeitaan. Hänen kolme lastaankin ovat syntyneet partenogeneettisesti. Maineikkain esimerkki valkoisten heteromiesten kokemasta seksuaalisesta laiminlyönnistä on Miss Suomi Viivi Pumpanen, joka ei huolinut rinnalleen Imatran Ketterän pakkia, vaan iranilaistaustaisen tanssija-yrittäjän. Se siitä Eloveenasta.Heteromies1

Kylmä fakta näet on, että naiset eivät huoli valkoisista heteromiehistä. Heille kelpaavat vain homot ja ulkomaalaiset. Kun vaimo tapaa muslimimiehen, hän ottaa oitis eron, kääntyy islamiin ja lähettää lapset Jemeniin ympärileikattaviksi ja raiskattaviksi. Vähemmistö- ja tasaarvovaltuutetut pitävät visusti huolen siitä, että operaation lasku kyllä lähetetään miehelle. He kun tunnetusti hyysäävät feministejä ja maahanmuuttajia.

Homojen kohdalla tilanne on sama, paitsi että lapsia ei käännytetä islamiin, vaan monikulttuurisuuteen, ja heitä ei raiskata Jemenissä, vaan Setan bileissä.

Heteromiehen seksielämälle viimeinen niitti on hänen vaimonsa. Jokaista romanttista aloitettaseuraa näet nyrkinisku. Internetin perusteella naisten väkivaltaisuus on valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja siksi vaimo hakkaa miestään säännöllisesti. Mies kestää sen, sillä jos kukaan, niin valkoinen heteromies on kautta maailman tunnettu siitä, ettei kajoa naiseen väkivalloin.

Valkoinen heteromies on hyvä ja hellä

Feministit väittävät, että valkoiset heteromiehet ovat sovinisteja. Näin ei ole asia. Valkoinen heteromies kunnioittaa kaikkia naisia ja asettaa heidät mielessään korkealle jalustalle. Jos naiset suostuisivat avaamaan silmänsä ja luopumaan ulkomaalaisten miesten perään huokailuista, he huomaisivat valkoisen heteromiehen olevan juuri sellainen kuin toivottiinkin: tasainen, rauhallinen, kotitöihin mahdollisuuksien mukaan osallistuva, armeijan käynyt, reilu ja rehti mies. Heteromies on suojelukohde Lopultakin valkoinen heteromies on herkkä ja haavoittuvainen. Hän kaipaa julkisen vallan erityisohjelmia, joissa otetaan huomioon miehen kokema vuosisatainen riisto ja sorto.

Teksti: Jami Järvinen

Kuva: Saara Hannus

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010

Kirjoittaja on varusmiespalveluksen suorittanut, pekonia ja naisia rakastava vitivalkoinen mies

Seksikaupan ongelmallinen naiseus – Kyyhkynen 3/2010

Nainen on sellainen, jolla on naisen jutut. Työ on hommaa, josta maksetaan. Määrittelyt ovat helppoja, kun pysytään perusasioissa. Millaisia siis ovat naisten työt? Pidetään yksinkertainen linja: naisten töissä tehdään naisten jutuilla maksua vastaan jotakin. Samoilla linjoilla on kirjailija Elina Tiilikka:

”Ensimmäisenä naisten töistä puhuttaessa tulee mieleen seksuaalisuutta sivuavat ammatit tai sellaiset, joissa hyödynnetään fyysistä ulkomuotoa, esimerkiksi strippari ja malli.”

Prostituution, johon hänet yleensä liitetään, hän jättää listasta pois. Olemme kuitenkin juuri vaihtaneet pitkällisesti ajatuksia seksin myymisestä työnä, johon naiseus liittyy elimellisesti. Tiilikan nimen yhteydessä puhutaan tänä vuonna prostituutiosta sekä prostituution yhteydessä Tiilikasta. Tammikuussa ilmestynyt Punainen mekko-esikoisromaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin satunnaisen maksuseksin maailmassa. Keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä hän on antanut yhdet kasvot samoille naisille, joista myös sosiologi Anna Kontula kirjoitti väitöskirjassaan Punainen eksodus: omaehtoisille prostituoiduille, jotka myyvät seksiä vailla pakotteita – ilmeisesti punavärien vallitsemassa rinnakkaistodellisuudessa.

Riippumatta siitä, onko seksityöhön päätynyt pakosta, puhe on aina naisista. Tiilikan mukaan tämä palautuu jo siihen, että suurin osa ammattikunnasta on naisia. Julkinen keskustelu tosin vääristyy, kun ääneen pääsevät vain naispuoliset ammatinharjoittajat. Keskusteluissa usein myöstoistetaan vanhaa sukupuoliasetelmaa, jossa miesasiakas saattaa naisen uhrin paikalle. Tiilikka myöntää itsekin ajatelleensa stereotyyppisesti prostituutiosta ja prostituoiduista.

”Olin itsekin hieman median aivopesemä, ensimmäisenä mieleen pompahti virolainen nuori tyttö, joka on parituksen uhri. Ajattelin, että prostituutio on sortoa, mutta käsitys on muuttunut aika tavalla siitä”, hän kertoo.

NAISEUS KAUPPATAVARANA?

Miten naiseus sitten liittyy seksin myymiseen? Tiilikan mukaan naiseus on seksityössä läsnä aivan kuten muussakin arjessa. Asiakas odottaa tapaavansa tietynlaisen naisen, työvälineenä käytettävä oma keho on poikkeuksetta naiskeho. Aina on olemassa mahdollisuus, että asiakkaan ja palvelun tarjoajan käsitykset seksiä myyvästä naisesta eivät kohtaa.

”Lähtötilanne prostituutiossa on ulkonäössä, joten sitä keskittyi lähinnä näyttämään miellyttävältä objektilta”, Tiilikka kertoo.

Asiakas, kuten moni muukin, odottaa prostituoidulta tietynlaista ulkonäköä. Iltapäivälehtien ja keskustelupalstojen yksipuoliseen prostituutiokeskusteluun tuokin yllättävän mausteen se, että ilmiön tämän hetken puhuva pää on lävistetty ja siilitukkainen.

”En ollut aivan klassisen näköinen tapaus”, hän toteaa.

Tiilikan tilitys saattaa yllättää muitakin. Esimerkiksi seksin myymisestä niin ikään kirjoittanut Anna Kontula korvasi kielessään prostituoidut seksityöntekijöillä, sillä hän piti prostituution käsitettä sivumerkityksiltään halventavina. Yleisemmin niin kutsutun seksiradikaalin feminismin piirissä seksityötä onkin haluttu pitää työnä, jossa ihminen myy palvelua, ei itseään. Tiilikan kielessä vilisevät sen sijaan prostituoidut ja itsensämyymiset; problematisoinnille ei anneta sijaa. Karkeus liittyy kenties Tiilikan haluun vallata julkisessa keskuNaiseusstelussa tilaa ”oikeille” puheenvuoroille, joissa huomioon otetaan seksin myymisen todellisuus niin huonoine kuin hyvinekin päivineen.

Tähän todellisuuteen liittyy usein vaiettu tunnetyö, jonka kautta naisiset työt usein määrittyvät. Hoitajat huoltavat perheidemme lapset ja vanhukset feminiinisen empatian-
sa voimin samalla, kun aikuisväestö rentoutuu lentoemäntien ja tarjoilijoiden huolehtivassa hoivassa. Vaikka Tiilikka kertoo kokeneensa myös vieraantumista itsestään, hän korostaa luonteen sekä tunnepuolen olennaisuutta asiakkaiden tapaamisessa.

”Tietenkin odotetaan sosiaalisia taitoja ja mukavaa luonnetta”, hän kertoo.

”Huomasin, että oli hankalaa pitää luonteensa kokonaan erillään aktista, joten sitä vain otti jokaisen tapaamisen uniikkina kokemuksena pelkäämättä pistää itseään likoon. Yllättäen asiakastapaamiset muistuttivatkin ’normaalia sosiaalista kanssakäymistä’! Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, ei sen vähempää makuuhuoneessa kuin kampaamossakaan.”

VAIETTU WORKING GIRL

Lapsina tytöt leikkivät sairaanhoitajaleikkiä, kampaajaleikkiä, lentoemoleikkiä. Harvemmin leikittyjen joukkoon jäävät prostituutio- ja stripparileikit. Tämä vähentää toki kiusallisia tilanteita päiväkodeissa, mutta kertoo myös jotain välitilasta, johon seksityö jää. Sanoohan arkijärkemme jo sen, etteivät kaikki naisten työt ole ammatteina tasavertaisia, vaikka niissä naiseutta (tai sen karikatyyriä) hyödynnetäänkin.
”Myönnän etten itsekään suhtaudu prostituutioon kunnon ammattina. Tämä luultavasti siksi, koska sitä on helppo harjoittaa hämärissä olosuhteissa”, Tiilikka sanoo.

Pettymys. Edessä ei ole punaista manifestia seksityön tunnustuksen puolesta. Elina Tiilikka propagoi ainoastaan kuvaa seksin myyjästä tavanomaisena naisena ja seksityöstähelppona vaihtoehtona. Monelle pätkätyöläisten ja opiskelijoiden tuloluokassa elävälle naiselle seksi palkkavalttina onkin vaihtoehto muiden joukossa.

”Naiseutta voi ajatella suurena etuna: jos sattui syntymään tähän sukupuoleen, miksi ei ottaisi siitä hyötyä irti”

Teksti: Minna Oksanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010
Elina Tiilikka on suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Punainen mekko (2010) kertoi prostituutiosta

Aiheesta myös Kyyhkysessä 2014: http://kyyhkynen.tyt.fi/rakkauden-ammattilainen/

Rakkauden ammattilainen?

Tapaamme Marian työpaikalla, yhdellä niistä. Hänellä on monia työpaikkoja. Nuhruinen pieni huoneisto, kumilla päälystettyine huonekaluineen, hotellihuoneita, ”panokämppiä”. Iltaisin Maria on domina tai huora, päivisin hän tekee hengellistä työtä etelä-suomalaisessa seurakunnassa, virkaansa vihittynä. Eikä Maria ole hänen oikea nimensä. En tiedä oikeaa nimeä. Minä saan valita, millä nimellä häntä kutsun. Iltaisin miehet saavat aina.

– Aloin neljä vuotta sitten myydä itseäni, Maria aloittaa. Minut saa ostaa. Myyn seksiä. Myyn kehoani, kaikenlaista, mikä liittyy erotiikkaan. Mutta en minä huora koe olevani enkä pidä sanasta prostituoitu. Olen erotiikan asiakaspalvelija. Se on työ siinä kuin parturin hommat tai hierojan.

Maria on arviolta minun ikäiseni nainen, keski-ikäinen, hoikka ja kaunis. Hän on ollut naimissa ja eronnut. Hänellä on perhe ja hyvä työpaikka, turvallinen suomalainen elämä. Hän ei ole ollut köyhä, mutta ei rahaa koskaan liiaksikaan ole ollut.

– Neljä vuotta sitten tuli sellainen tilanne, että tarvitsin enemmän rahaa. Halusin myös itselleni jotain. Siksi minä aloitin. Minulla ei ollut siviilissä suhteita, tarvitsin rahaa ja seksiäkin. Ajattelin, että yhdistetään sitten nämä kaksi asiaa, Maria kertoo.

Kukaan ei pakottanut Mariaa seksityöhön. Ei mies eikä köyhyys. Marian avioerosta oli pitempi aika

– Ei minun ole tätä pakko tehdä. Ei siinä mitään dramaattista ollut. Luotan ihmisen vapauteen päättää omasta elämästään. Minä haluan tätä, Maria sanoo.

Maria laittoi nettiin ilmoituksen ja alkoi toteuttaa miesten toiveita.

– Henkisesti se aloittaminen oli tosi helppoa. Itseluottamus oli enemmän ongelma. Olenko minä riittävän hyvä? Epäilin taitojani alussa. Nyt minulle on sanottu, että olen. Tämä on tuonut itseluottamusta, auttaa muutenkin luomaan omat rajat. Eikä seksin ja tunteiden erottaminen minulle ollut koskaan vaikeaa. Avioliiton aikanakin minulla oli muita suhteita. Nekin olivat pelkkiä panoja, ei mitään muuta. Olen ehkä tunneköyhä ihminen, mutta mieli ja keho ovat ihan eri asiat. Mieleen rakastutaan, keho on keho. Kehoa minä tässä käytän.

Maria aloitti ”kinkyjutuilla”, myymällä dominapalvelua. Varsinainen seksi tuli mukaan vasta myöhemmin.

– Se kinky oli tosi helppoa, kun otti ensin selville, miten joku juttu tehdään. Itse asiassa kinky on kuin sielunhoitoa, annetaan asiakkaalle mahdollisuus tehdä asioita, joita hän ei omassa parisuhteessaan voi toteuttaa. Kauniita asuja, piiskaa, sidottuna olemista, alistumista, roolileikkejä, seksiä.

Domina-roolissaan Maria on aina aktiivinen osapuoli. Asiakas maksaa siitä, että häntä satutetaan.

– Se on aina näin päin. Eivat ne minua halua alistaa. Hallitsevat miehet löytävät satutettavia narttuja siviilissäkin, ei siitä tarvitse kenellekään maksaa.

Marian mukaan kinky ja roolileikit eivät ole koskaan hänelle vaarallisia, mutta asiakkaan puolesta pitää usein varoa. Miehet eivät aina ymmärrä rajojaan.

– En halua rikkoa kenenkään mieltä tietoisesti. Piiskata voin, mutta en tykkää tehdä henkistä väkivaltaa. Ja joskus on pakko sanoa, että ethän sinä hyvänen aika voi haluta tuollaista, siihen voi kuolla! Jotain hengityksen kontrollointia ja hirttoköysijuttuja teen kyllä ja pistän neuloilla. Mutta kun on joskus pyydetty, että pistän neulan peniksen läpi tai ruiskutan välilihan kautta vettä kiveksiin, kieltäydyin. Jos en ole varma oikeasta tekniikasta, kieltäydyn. Yritin minä koiraakin kerran etsiä, kun asiakas olisi halunnut. Mutta en löytänyt sopivaa ja se sitten jäi.

Maria puhuu miehen kehosta viileästi ja kuulostaa asiantuntevalta. Hän uskoo, että tietää mikä on turvallista. Maria kertoo lukeneensa lääketieteen oppikirjoja ja tietävänsä tarkasti ”mitä voi työntää ja minne”. Jos minun pitäisi arvata, veikkaisin terveydenhoitoalan koulutusta, ehkä diakonissan.

Maria puhuu asiakkaistaan kunnioittavasti. Hän ei käytä sanaa ”poka”, hän ei moiti asiakaitaan. Eikä moralisoi.

– Jos tämä työ on jotakin tehnyt, niin se on laajentanut kuvaani miehistä. En enää niputa teitä samaan kastiin. Te olette yksilöitä ja teillä on tunteita usein paljon enemmän kuin voitte kotona ilmaista, hän kertoo. Eivät nämä asiakkaat ole mitään onnettomia runkkareita vaan ihan tavallisia suomalaisia miehiä, usein hyvässä työssä ja korkeassa asemassa, kansanedustajiakin. Onhan tässä selvä kaksinaismoraali. Mies säätää päivällä lakia prostituution kieltämisestä ja yöllä maksaa minulle seksistä.

Marian puheessa toistuu ajatus siitä, että miehillä on nykyisin vaikeaa. Miestä pitää ymmärtää ja vähän paijatakin, että ne jaksavat siellä, mihin menevät hänen luotaan. Maria antaa antaa pienen palan illuusiota, hetkeksi. Samaan aikaan Marian miehistä välittämä kuva ei kuitenkaan ole kaunis. Useimmat asiakkaat elävät parisuhteessa. Pettävät vaimojaan, tekevät huorin.

– Ei se kuulu minulle, onko se väärin vaikka niiden vaimoja kohtaan, että ne käyvät minun luonani. Se on niiden ja Jumalan välinen asia ja niiden vaimojen. Usein miehillä on tarpeita, joita ne eivät saa parisuhteessa tyydytettyä. Vaimo voi olla vaikka frigidi tai raskaana. Omassa suhteessani minä en hyväksyisi pettämistä koskaan.

Maria vakuuttaa ymmärtävänsä miehiä ja hyväksyvänsä heidän erikoisetkin tarpeensa. Häntä ei ole koskaan pahoinpidelty tai raiskattu. Uhkaavia tilanteita on ollut, mutta niistä hän on selvinnyt. Ammatin varjopuolia, sanoo Maria.

– Ei koskaan ilman kondomia. Sitä pyydetään ja vaaditaan kyllä, tosi paljon. Ja joskus asiakas yrittää tehdä sen salaa, ottaa kortsun huomaamatta pois ja vetää paljaalla. Se on silloin pahoinpitely.

Minusta se kuulostaisi raiskaukselta. Hän kertoo miehestä, joka yrittää väkisin jäädä yöksi, joka repii Marian vaatteita rikki tai yrittää etsiä Marian ajokortin ja selvittää hänen oikean nimensä. Maria ei silti myönnä pelkäävänsä. Pitää olla valmis erilaisiin tilanteisiin.

– Jos menet vaikka hotellihuoneeseen ja siellä onkin yhden miehen sijaan neljä eikä sieltä pääse pois, niin mitä siinä silloin voisi tehdä? Hymyilet vaan ja käyttäydyt hyvin, annat kaikille mitä ne haluaa niin silloin pääsee ehjänä pois? Naisella pitää olla oikeus puolustaa itseään, rajojaan ja etukäteen sovittuja asioita. Tuollaisen tilanteen päätyttyä lähtisin poliisilaitokselle ja tekisin ilmoituksen. Enkä takuulla olisi ainoa, jolla on kehossa merkkejä mahdolliseswta väkivallasta. Minulla on aina täysi luottamus siihen, että miten minä käyttäydyn, saan sen itse takaisin. Jos minä olen kiltti ja kohtelias niin silloin minullekin ollaan.

Humalaiset asiakkaat ovat pahimpia, mutta yleensä Maria pyrkii tutustumaan asiakkaaseen ja luomaan pitkän suhteen. Kun tapaa samaa asiakasta monta kertaa, tulevat rajat selväksi ja yllätyksiltä vältytään.

– Niin minä yritän työni tehdä, että asiakkaalle jää hyvä olo siitä, haluaa tulla uudestaan. Vaikka joskus asiakas saattaa kiintyä liikaakin. Pahimpia ovat ne, jotka yrittävät tulla osaksi siviilielämääni. Joku voi vaania parkkipaikalla ja yrittää seurata minne menen tai pahimmillaan tulla minun työpaikalleni. Ne eivät ymmärrä, että tämä on rooli, ei tämä ole oikea minä. Aika, jonka asiakas viettää minun kanssani, on hänelle arjesta irrottautumista, lepohetki. Arki on toisenlaista niin hänellä kuin minullakin. Ei kukaan tykkää olla kahlehdittuna patteriin joka päivä tai selkä aina viiruilla ruoskasta. Se on hauskaa hetken, ei jatkuvasti.

Maria kertoo roolin alkavan jo paljon ennen miehen tapaamista ja jäävän joskus päälle pitemmäksi aikaa.

– Kun valmistaudun tapaamiseen ja laittaudun kauniiksi, muutun silloin siihen rooliin. Minusta tulee toinen. Ihan eri nainen kuin olen arjessa. Eikä se muutos takaisin ole ihan nopea sekään. Saatan illalla mennä tietokoneelle tai tiskata, mutta tapaaminen pyörii pitkään päässä. Joskus voin mennä aamulla kahdeksalta päiväduuniin, vaikka olen illalla maannut joidenkin miesten kanssa tai nainut miestä tekopeniksellä. Pitkin päivää tulee mieleen välähdyksiä, mutta ei se ulos näy. Onhan se vähän absurdia kun mieli on yössä ja samaan aikaan käy jotain hengellistä keskustelua.

Maria kertoo, etteivät roolit kuitenkaan koskaan sekotu. Hengellisessä työyhteisössä työskenteleminen ei olisi mitenkään mahdollista, jos siellä tiedettäisiin Marian toisesta työstä. Kinky-palveluiden myyminen voisi vielä kelvatakin, hän arvelee, mutta seksin myyminen sulkisi heti pois työyhteisöstä.

– Minä olen tosi hyvä lokeroimaan asioita. Minulla on ehkä miehen aivot, maskuliininen tapa ajatella, Maria arvelee. Jos nämä toiset jutut käyvätkin mielessä, niin ei sitä kukaan huomaa. Hengellisessä työssä olen aito minä, se ei ole rooli. Minulla on henkilökohtainen usko, rukoilen hiljennyn säännöllisesti, käyn ehtoollisella. Joskus mies voi sängyssä haluta puhua uskostakin ja Jumalasta, se on minulle ihan okei. Kun mies on alasti sängyllä ja sillä on hyvä olo, ne usein puhuvat ihan kaikesta. Enemmän täällä puhutaan elämän vaikeuksista kuin hengellisessä työssä.

Marialle olisi helppo puhua, sen vaistoan itsekin. Hän vaikuttaa naiselta, joka ei tuomitse, jonka edessä ei tarvitse hävetä. Häpeän tunne minulla iskee vasta kun astun ulos ja huomaan ohikulkevan perheenäidin tuijottavan minua kuin tietäen, mistä olen tulossa.

Uskon, etten ole ensimmäinen Marian luota poistuva mies, joka tuntee samoin.

Teksti: Samuli Suonpää

Poljetuista poljetuimmat – Kyyhkynen 3/2014

Miksi Äiti Intia pieksee tyttäriään? Intialaisessa kontekstissa nainen on pahimmillaan kolmesti sorrettu: sekä sukupuolensa, yhteiskuntaluokkansa että kastitaustansa perusteella. Yhteiskunnassa pohjimmalla ovat kastittomat, jotka ovat valinneet itselleen nimen dalit, poljettu. Heidän sisäisessä hierarkiassaan alimpana ovat dalit-naiset, poljetuista poljetuimmat.

Jasmin Ruokolainen: Otin  kuvan, koska "no entry for slow moving" nappasi huomion. Vasta kuvasta huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Jasmin Ruokolainen: Kun Lauri otti kuvan, ”no entry for slow moving” nappasi huomion. Vasta myöhemmin huomasin tytön. Teksti sai uuden merkityksen. Ja näkymätön tyttö tuli näkyväksi.

Kastiin kuuluvat näkevät kastittomat syntyperältään saastaisina ja siten sosiaalisesti erotettuina heistä. Puhtauden ja saastaisuuden rajoja vedetään käytännössä niin asumisen, aterioimisen, työnteon, avioliiton kuin uskonnon harjoittamisen kohdalla. Sekä kastittoman kanssa aterioinnista kieltäytyvä yläkastinen että dalit-naisen raiskauksen tuomitsematta jättävä poliisi elävät saman kulttuurin vallan alla. Mutta siitä, kuinka asiat maailmassa ovat, ei vielä voi päätellä sitä, kuinka niiden pitäisi olla – edes kulttuurista puhuttaessa. ”It’s not cultural, it’s criminal”, oli erään tapaamani dalit-aktivistin vastaus joukkoraiskauksiin.

Äärimmillään kastittomien koskemattomuus tarkoittaa heidän varjonsakin välttelemistä saastumisen pelossa. Tämän tiedon valossa on ironista, ettei kastittomuus suojele naisia seksuaaliselta hyväksikäytöltä, vaan päinvastoin. Dalit-naisten ruumiiden häpäiseminen on äärimmäinen vaikenemisen vaade koko kastittomien yhteisölle. Siksi dalit-liike tarvitsee koko maailman tukea. Liike on osa kontekstuaalisten kamppailujen globaalia kudelmaa kohti täyttä ihmisyyttä. Tässä kudelmassa yhteen taisteluun sitoutuminen ei vie voimaa toisilta, vaan lisää sitä.

teksti: Tiia Orpana
kuva: Lauri Savonen

Lisätietoa:

Dalitien solidaarisuusverkosto – Dalit Solidarity Network Finland DSNFi

She’s a lady – Kyyhkynen 3/2014

Iltapäivän aurinko kuultaa naisen sarin kankaan lävitse. Hän kantaa vettä ämpärissä. Naiset ovat töissä, matkalla jonnekin tai miestensä kanssa. Heitä ei tunnu näkyvän ottamissani valokuvissa. Kolkata sykkii elämää, ja illalla aurinko putoaa taivaalta kuin kivi.

Delhissä pelotti. Tunne ei ollut tavallista arkuutta vieraassa paikassa. Seisoin kavereideni kanssa paikallisen alkoholiliikkeen edessä ja luotin auton lukkoihin vähemmän kuin heidän seuraansa kadulla. Jos humalaisia miehiä tulisi useita kerralla, en tiedä mitä voisi tapahtua. Muutama mies käveli tahallaan minua päin. Mies oli paljon pelottavampi kuin ohi kulkevat katukoirat, joita yleensä säikyin. Huivi ja vaatteet eivät kätkeneet naiseuttani. Tiesin etten saisi olla esillä katukuvassa. Olin silti.

DSCN1308kyyhkynenErääseen teoriaan ihmisen sukupuolen asemasta maailmanpolitiikassa sisältyy ajatus kansallisruumista. Sellaisia ovat kielessä käytetyt termit, kuten Suomi-neito, äiti Intia ja isänmaa. Miehen kansallisruumis on suojeleva, aktiivinen ja taisteleva. Naisen ruumis on ylläpitävä ja passiivinen, säilyttävä. Miehen päällä on t-paita ja farkut. Hänen kioskinsa päällä on Nokia-kyltti. Naisen päällä on sari. Hän suorittaa aamusiunauksen. Ruumiillaan he edustavat koko Intiaa.

Kansallisruumista vastaan voidaan hyökätä esimerkiksi raiskaamalla vieraan kansan nainen. Kunnia, joka on liitetty naisen ruumiin ja olemuksen suojelemiseen, korvautuu häpeällä. Puhutaan sotaraiskauksista. Hindunationalismin nousu ja Intian sisäiset sukupuolten väliset valtarakenteet korostavat raiskauksia myös eräänlaisen kansakunnan sisäisen kontrolloinnin keinona. Tämä on kohdistunut myös ulkomaalaisiin.

Vanha kirjekaverini kieltäytyi tapaamasta minua. Hänen äitinsä oli kertonut, että edellisen kerran, kun joku länsimaalainen oli saapunut Espoon kokoiseen pikkukylään Intiassa, se oli päätynyt lehtiotsikoihin. Kirjekaverilleni ongelma oli siinä, että olen valkoinen ja nainen:

“Look, Jas, it would ruin my life.”

Ihonvärini, naiseuteni ja kulttuuritaustani avulla olisin voinut pilata hänen elämänsä.

Yritän löytää vessaa Kolkatan luonnontieteellisestä puistosta. Naisten vessat on lukittu. Kolkatan Intian kansallismuseossa naisten vessa on varastokoppi. Käyn miesten vessassa.

“Few mahila toilets (=naistenvessat) in city, Centre asks for 370 more.” -Times of India, 18.6.

Kaksi naista on raiskattu ja hirtetty Badaunissa, sillä kylässä ei ollut naistenvessaa. Naiset oli pakotettu astumaan pois turvalliselta, normien hyväksymän käytöksen alueelta, pellon liepeille.

Gender policing tarkoittaa tietynlaisen käytöksen hyväksymistä ja siihen kannustamista. Toisaalta kyse on vääränlaisesta käytöksestä rankaisemista. Eräs keino tähän on raiskaus, tiedottaa No Country for Women.org:

“In the urban culture, where women are out with their boyfriends till late in the night skimpily dressed, rape instances are bound to be higher than in rural areas where women are mostly confined to their homes and are dressed properly.” – Abu Azmin, Samajwadi Party.

Seuraavassa tapauksessa kyse tuskin oli vähäpukeisesta naisesta:

“9-year-old raped by neigbour – – when she was sleeping on the terrace of her house in Anand Parbat. – – Mukesh took advantage of the absence of the girl’s parents.” – Times of India, 18.6.

Ongelman ydin on jossain syvemmällä kuin vaatteiden alla tai vessojen puutteessa.

“Asuin yksin. Naapurini soitti poliisit, koska pidin kotibileet joissa oli sekä tyttöjä ja poikia. Että nyt siellä on tyttöjä ja poikia sekaisin, se on irstasta.” – miespuolinen kirjekaverini Delhissä.

Sari päällä on hankala kävellä, muuten kuin hitaasti, tai kurkottaa. Yritän hyppiä. Leikitän lapsia Kolkatan Institute of Psychological and Educational Researchin tiloissa. Eräs tyttö on palannut kotoaan asuntolaan mustan silmän kanssa, toisella on uusi mekko. Köyhä tyttölapsi on kaksinkertaisesti heikko-osainen. Luen tapausraportteja hyväksikäytetyistä, hylätyistä, myydyistä lapsista lastenkotiyksikössä. Käteni tärisevät. Heistä kasvaa naisia ja miehiä.

“Jokin päivä saat sen sidottua vielä oikein. Minä autan sinua”, sanoo talonmiehen vaimo, ja sitoo sarin viidennen kerran ylleni. Kävelen portaat alas ja avaan luokkahuoneen oven. Lapset tulvivat innostusta täynnä luokkaan. Valo kuultaa sarini kankaan lävitse. Silmistäni kuultaa toivo

Luen: What Young India Wants, Toinen maailmanpolitiikka.
Kuuntelen: Bulla ki jaana – Rabbi Shergill.

teksti ja kuvat: Jasmin Ruokolainen

DSC02130kyyhkynen DSC00986kyyhkynen (1)

Naisia läheltä ja kaukaa 3: Sukupuolten sisäisestä tasa-arvosta – Kyyhkynen 3/2014

Olin eräänä päivänä UFFilla etsimässä lamalöytöjä James Deanin näköisen ystäväni kanssa. Omia löytöjään tekemässä oli myös kaksi afrikkalaista naista. Naiset mallailivat kenkiä ja spekuloivat elämää intensiivisen swahilinkielisen keskustelun sanankääntein. Seurasin heitä sivusta ja tuumasin:”Täähän tuntuu siltä kuin olis kotona Afrikassa!”. Olin hyvillä mielin, sillä naisten keskustelu rikkoi UFFissa vallinneen unohdettujen vaatteiden nukkaisen ilmapiirin ja löysin vielä hienot shortsitkin. Yhtäkkiä huoneen toisesta päästä vanhempi suomalainen rouva kajautti näille afrikkalaisille naisille suunnatun, täysin käsittämättömän lauseen: ”Hiljaa, ei saa huutaa!”. Jäädyin.

Männäviikolla olemme saaneet nautiskella aina ajankohtaisen ja raflaavan lastenvaunuaiheen nostamisesta otsikoihin. Tällä tarkoitan siis kansanedustaja Pia Kauman Länsiväylä- lehdessä julkaistua ihmettelyä siitä, että maahanmuuttajaperheille myönnetään sosiaalituen muodossa rahaa uusiin lastenvaunuihin, kun taas suomalaisperheet kierrättävät vaununsa lapselta toiselle. Ensin seurasin keskustelua vain sosiaalisen median kautta, mutta sitten rohkaistuin ja luin aiheesta kirjoitetut lehtijutut. Katsoin myös A-studion haastattelun, jossa demokraattisilla vaaleilla valittu kansanedustaja esittää kirkkain silmin tietyillä etnisillä ryhmillä olevan kulttuurisia sääntöjä, jotka estävät lastenvaunujen kierrätyksen. Jäädyin.

Nämä esimerkit nostivat mieleeni monta kysymystä, mutta yhden ylitse muiden. Tämä kysymys kuuluu; MIKÄ HITTO MEITÄ OIKEIN VAIVAA?! Mitä ihmettä on tapahtunut, että maassa, joka pysyy pystyssä, elää rauhassa ja jossa yhteiskunta ihan oikeasti yrittää parhaansa mukaan pitää omistaan huolen, voidaan edes joutua tilanteisiin jossa keskustelua dominoivat lastenvaunut tai kaksi naista puhumassa äidinkieltään kierrätettyjen vaatteiden kaupassa?

Kun näistä esimerkeistä kuoritaan pois maahanmuuttajakriittisyys tai kulttuurikammo, jäljelle jää surullinen huomio. Molemmissa tilanteissa on asetelma, jossa nainen asettuu toista naista vastaan; vanhempi suomalainen nainen afrikkalaisia naisia vastaan sekä kokoomusnainen maahanmuuttajaäitejä (koska let’s face it – maahanmuuttajien lastenvaunuja työntävät yleensä äidit) vastaan. Tilanne on kiero. Jos näissä esimerkeissä vastustava toimija olisi ollut mies, hän olisi saanut otsaansa ainakin sovinistin ja rasistin leimat. Mies on helppo laittaa tiettyyn muottiin, koska ainahan miehet ovat naisia alistaneet. Nyt kun huutelijoina ovatkin naiset, tilanteista muka katoaa äärimmäinen vastakkainasettelu, ja siitä tuleekin ihan ok. Näin ei todellakaan ole.

Sukupuolten välinen eriarvoisuus on kysymys, joka ei koskaan tunnu ratkeavan. Siihen vaikuttavat toki lukuisat erilaiset tekijät, mutta kenties suurimpana sukupuolten sisäisen tasa-arvon heikkous. Kun ollaan tultu niin pitkälle, että naiset pelaavat vastakkaisilla puolilla, ratkaisuja iänikuisiin kysymyksiin tuntuu turhalta edes yrittää etsiä. Jos me naiset emme pysty pitämään yhtä maantieteellisistä ja kulttuurisista rajoista huolimatta, miten ihmeessä voimme vaatia osaksemme jotakin niin utopistista kuin sukupuolten välinen tasa-arvo?

Yhden hienoimmista naiseuden koheesion hetkistä olen kokenut eräässä yökerhossa Ugandassa vuonna 2013. Olimme lähteneet tyttöporukalla viettämään iltaa naistenpäivän kunniaksi Kampalan yöhön. Olin tilaamassa seurueellemme rommikolaa baaritiskillä ja aloin jutella muutaman kampalalaisen mimmin kanssa. Noin minuutin juttelun jälkeen heittelimme femmoja, halailimme ja toivottelimme toisillemme hyvää naistenpäivää. Kehuimme toisiamme kauniiksi ja iloitsimme naiseudestamme vilpittömästi ja rohkeasti. Se hetki merkitsi minulle paljon, sillä silloin olin todella edistämässä sukupuolen sisäistä tasa-arvoa, muukalaisena jonkun toisen lähibaarissa.

UFFissa tilanne muuten päättyi niin, että huusin suomalaiselle naiselle takaisin vielä kovempaa: ”Miten niin ei saa huutaa? Kyllähän ihmiset saa puhua ihan miten haluaa!”.

Tulta, naiset, tulta!

teksti: Anna Hiekkataipale

 

Sarjan aikaisemmat osat:

Liian iso telkkariin – Kyyhkynen 2/2014

Yli puoli miljoonaa yhdysvaltalaista on vuodesta 2012 alkaen seurannut säännöllisesti HBO:n Girls-sarjaa. Siinä neljä aikuisuuden kynnyksellä horjuvaa nuorta naista tuskailee epämääräisten seksi- ja parisuhteiden sekä epävarman työelämän kanssa, kreisibailaa ja kärsii pakko-oireista sekä sukupuolitaudeista. Tyttöjen keskustelut ovat välillä turhauttavia, välillä liikuttavia. He ovat yhtä aikaa itsekeskeisiä ja säälittäviä sekä hauskoja ja inspiroivia. Samaistuttavia. Sarja ei kuvaa pelkästään naiseuden aurinkoista puolta, vaan käsittelee myös sen vaivaannuttavia yksityiskohtia. Joillekin sarjan merkittävin puoli ei kuitenkaan ole sen oivaltava tapa käsitellä nuorten naisten elämää. Tärkeämmäksi teemaksi on noussut se, että päähenkilö Hannah Horvath on lievästi ylipainoinen.

Hannahin näyttelijä Lena Dunham, 28, on myös Girlsin luoja, käsikirjoittaja ja ohjaaja. Hän on voittanut kaksi Golden Globea sekä ollut ehdolla monien muiden televisiomaailman palkintojen saajaksi. Girlsissä Dunhamin nähdään pukeutuvan luontevasti sellaisiin vaatteisiin, joita naistenlehdet eivät yleensä suosittele hänen kokoisilleen neidoille. Paljastavaa pukeutumistakin enemmän kohahduttaa hänen roolihahmonsa Hannahin alastomuus. Hänen vartaloaan ei todellakaan piilotella. Hän on alasti niin kylvyssä käydessään kuin pöytätennistä pelatessaan.

Lena Dunham alasti

Lena Dunham esiintyi taannoin Saturday Night Liven paratiisisketsissä, luonnollisesti ilkosillaan.

Ylipainoisen Dunhamin alastomuus on nostanut hänet tapetille kerta toisensa jälkeen yhdysvaltalaisessa mediassa. Radiojuontaja Howard Stern kommentoi Girlsiä sanomalla: ”Sarjassa on pieni, lihava tyttö, – – joka riisuutuu jatkuvasti ja se tuntuu vähän kuin raiskaukselta. En halua nähdä sellaista.” Vaikka Stern onkin pyytänyt kommenttiaan anteeksi, tuntuu uskomattomalta, että turhien sukupuolinormien rikkominen voi tulla verratuksi raaimpaan mahdolliseen seksuaalisen alistamisen muotoon. Kriitikoiden joukkoon liittyi myös plastiikkakirurgian runtelema muotitoimittaja Joan Rivers: ”Näytät miltä näytät, ja se on okei, mutta älä esitä, että muiden on okei olla samanlaisia. Koita näyttää paremmalta!” Rivers tietysti itse näyttää kanssasisarilleen kunniakkainta mahdollista esimerkkiä arvokkaasta naiseudesta, joka perustuu vastakkaisen sukupuolen miellyttämiseen ja muiden naisten ulkonäön kommentointiin.

Riversin ja muiden samanmielisten kuoro on vastustanut Dunhamin näkymistä ruuduillaan vedoten muun muassa siihen, että lihavuus on epäterveellistä. Huffington Post -lehden kolumnisti kirjoitti: ”Toivon, että tulevissa jaksoissa [Dunhamin] hahmo löytää tavan palvella ylipainoista sukupolveaan – ei olemalla tyytyväinen painoonsa, vaan tekemällä sille oikeasti jotakin.” Vaikka ylipainoisuus nostaakin esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien riskiä, ei Lena Dunham ole vastuussa kansallisen ylipaino-ongelman kitkemisestä. Girlsiä ei liene tarkoitettu parikymppisen naisen oppikirjaksi tai varsinkaan treeniohjelmaksi, vaan todenmukaiseksi kuvaukseksi nuorten newyorkilaisten elämän sekavuudesta. Osa heistäkin on ylipainoisia.

Reaktiot Dunhamin alastomuuteen ovat myös paljastaneet ihmisten salattuja ajatuksia ylipainoisten ihmisten seksuaalisuudesta. Girlsissä Hannahin rento nakuilu ei aina ole järin eroottista. Tämä on hämmentänyt ja jopa ärsyttänyt sekä nais- että mieskatsojia, jotka ovat tottuneet esimerkiksi – sarjassa nähtävään hekumalliseen alastomuuteen. Toisaalta samat katsojat vaikuttavat pöyristyneiltä siitä, että sarjassa kuvataan myös Hannahin vilkasta seksielämää. Järkytyksen syy piilee siinä, että Hannahin tyyppisillä ylipainoisilla naishahmoilla ei perinteisesti ole ollut seksuaalista puolta – saati muutenkaan aktiivista roolia – länsimaisessa valtavirtaviihteessä, eikä heitä juuri koskaan näytetä alastomana televisioruudulla. Joidenkin mielestä esimerkiksi toisella tuotantokaudella nähty Hannahin yhden yön juttu komean lääkärin kanssa ei olisi edes mahdollinen tosielämässä. Eihän ylipainoisella ihmisellä yksinkertaisesti voi olla minkäänlaista viehätysvoimaa.

Lena Dunham ei vaikuta ottaneen kritiikistä liikaa itseensä. Hän totesi eräässä haastattelussa: ”Pelkoni kävi toteen: ihmiset kutsuivat minua läskiksi ja inhottavaksi, mutta selvisin siitä hengissä. Nyt jatkan elämääni.” Hyvä niin, sillä Dunham on vain parissa vuodessa tehnyt paljon voimauttaakseen ulkonäöstään epävarmoja naisia. Hän on laittanut itsensä likoon vastustaakseen ajatusmallia, jossa nuoren naisen tarvitsee pitää painonsa normien mukaisena tullakseen hyväksytyksi. Lena Dunham on myös luvannut ”elää 105-vuotiaaksi ja esitellä reisiään päivittäin”, joten hänen kriitikoillaan riittänee puhuttavaa vielä pitkään. Elleivät he sitten ala arvioida Dunhamin vartalonmuotojen sijasta hänen ansioitaan taiteilijana ja nuorten naisten äänitorvena.

teksti: Anni Rautanen

Kirjoitus ja kuva on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Naisia läheltä ja kaukaa 2: Naiseuden kysymyksiä – Kyyhkynen 2/2014

Graduaineistoja ja kirjallisuutta plärätessäni olen toistuvasti törmännyt erääseen teemaan. Kyseessä on naiset vaiennettuna sukupuolena. Teologia haluaa haastaa tämän väitteen. Naiset ovat uusia tulokkaita teologian kentällä, mutta heillä on sitäkin enemmän sanottavaa. Afrikkalainen feministiteologia on tästä erinomainen esimerkki. Afrikkalainen feministiteologia ei tyydy olemaan vain teologiaa. Se saa voimansa ja kaikupohjansa siitä lähtökohtaisesta tilanteesta, että naiset todella ovat se vaiennettu sukupuoli. Ja vaiennetun sukupuolen on pakko tavoitella muutosta vallitsevaan tilanteeseen.

Gradunteko on tuonut mukanaan suuria ongelmia. Suurin niistä liittyi uudenlaisen teologisen ajattelun ymmärtämiseen. Vaikka olisin kuinka kiinnostunut kenialaisten naisteologien ajatuksista, omien lähtökohtieni vuoksi en siltikään koskaan voisi täysin ymmärtää sitä, mistä he puhuvat. Tämä riipaisi minua syvältä. Samassa rytäkässä oivalsin myös, että graduni ei välttämättä anna ääntä vaiennetuille naisille.

Jutustelin gradustani viime viikolla töissä. Kerroin, että työskennellessäni, tulen toisinaan kovin vihaiseksi. En voi ymmärtää, mistä naisten asemassa on oikein pohjimmiltaan kyse. Pohdimme perhettä ja avioliittoa – niitä instituutioita, jotka lukemani perusteella ovat nousseet kaikista keskeisimmiksi alistamisen symboleiksi afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Työkaverini kommentti jäi kaikumaan mieleeni:

”Mitä me voidaan tälle asialle tehdä?”

Mietin pitkään, mikä kommentissa oli niin outoa ja häiritsevää, kunnes tajusin, että siinä saattoi piillä ymmärtämättömyyteni ydin. Koko prosessini Afrikan suhteen aina ensimmäisestä sinne suuntautuneesta lomamatkastani lähtien on perustunut sille ajatukselle, että siellä kaivataan muutosta. Kuitenkin viimeistään tämän kuulemani kommentin myötä minulle kristallisoitui se, että muutos ei ole sellaista, jonka minä voin saada aikaan. Siihen pystyvät vain ne, jotka jakavat yhteisen kielen ja kokemuksen niin symbolisesti kuin historiallisestikin.

Vaikka useat afrikkalaisista feministiteologeista ovat länsimaisen korkeakoulutuksen saaneita, heidän juurensa ovat syvällä muutosta kaipaavassa maaperässä. Minä tulen aina olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tutkimuksen myötä syntyvän uuden tiedon arvoa. Niin kuin se parhaimmillaan tekee, tieto voi tässäkin tapauksessa toimia katalysaattorina ja sidosaineena ymmärrykselle. Kun me tiedämme enemmän itsemme ulkopuolisesta maailmasta, me voimme myös ymmärtää sitä. On täysin selvää, että matkani tämän aihepiirin parissa tulee jatkumaan kenties koko akateemisen urani ajan.

Omassa tutkimuksessani yhdistyvät monenlaisen teologian suuntauksen elementit; vapautuksen teologia, feministiteologia ja ruumiin teologia. Näin on pakkokin olla, sillä kysymys naisesta ja naisen asemasta on enemmän kuin yhden teorian tai tieteenalan kysymys. Se on koko maailmaa koskettava kysymys. Niin kauan kuin tämä kysymys on olemassa, tarvitaan uutta tietoa. Tarvitaan uutta tietoa, jotta pystyisimme entistä rohkeammin kohtaamaan sellaisia asioita, jotka tekevät meidät hämmentyneiksi ja onnettomiksi.

Graduni tämänhetkinen työnimi on (tohtori Lundin ehdotuksesta):
”’Sounds of silence’ – Kenialaisten naisteologien näkökulmia Kenian kirkosta vuodesta 1996 vuoteen 2008”.

Paljon on vielä määrittelemättä, mutta suunta on olemassa ja tämä suunta tuntuu oikealta. Olen vilpittömän ylpeä oman graduni matkasta ja sen herättämistä kysymyksistä.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta.

Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta – Kyyhkynen 1/2014

Tätä kirjoittaessa Suomi on avannut mitalitilinsä Sotshin olympiakisoissa. Enni Rukajärvi voitti hopeaa slopestyle- nimisessä urheilulajissa. En tiedä, kuka tämä Enni on, enkä varsinkaan tiedä, mitä slopestyle on. Olen kuitenkin Ennin puolesta vilpittömän iloinen, sillä uskon hänen uurastaneen kovasti saavutuksensa eteen. Enni on lisäksi mitalisaavutuksellaan toiminut suomalaisen urheiluviennin lähettiläänä ja vahvistanut Suomen asemaa uusien ja kasvavien lajien piirissä.

Vaikka diggailenkin penkkiurheilua ja urheiluvientiä, näitä kisoja en jaksa katsoa, sillä niissä on paljon taloudellisesti sekä moraalisesti arveluttavia yksityiskohtia. Kyseiset kisat on rankattu maailmanhistorian kalleimpien joukkoon noin kolmen kymmenenkahdeksan miljardin euron budjetilla. Summa on käsittämätön. Jotta ymmärtäisin sen, joudun pilkkomaan sen osaksi käytäntöä. Rahalla voisi kouluttaa ammattiin pyöreästi arvioiden 1,26 miljardia naista, siis suuren osan maailman kehitysmaiden naisista.*

Tietenkin on naiivia ajatella, että homma menisi näin. Naisten nouseminen tasa-arvoisiksi olennoiksi yhteiskunnissa ympäri maailmaa ei tapahdu vain jakamalla rahaa ja kouluttamalla. Siihen tarvitaan suurempien valtarakenteiden muuttumista, koko globaalin maailman läpileikkaavaa arvotarkistusta. Lisäksi tasa-arvon käsite itsessään on monimutkainen eikä ole sovellettavissa sellaisenaan länsimaiden ulkopuolella – kulttuurit, tavat ja perinteet sitovat ihmisiä rakenteisiin, jotka länsimaista katsottuna näyttävät vanhanaikaisilta ja vahingollisilta. Oli miten oli, työtä tasa-arvon saavuttamiseksi tehdään jatkuvasti niin ruohonjuuritasolla kansalaisyhteiskunnassa kuin suurten ylirajaisten organisaatioiden toimesta.

Suomen korkeakouluopiskelijoista suurin osa on naisia. Täällä naisella on yhtäläinen oikeus oppia, kouluttautua ja päästä tärkeisiin hallinnollisiin asemiin valtion ylintä johtoa myöden. Olkoonkin, että tasa-arvokysymyksissä on täälläkin vielä opittavaa, mutta mahdollisuudet ovat olemassa. Täällä naiset ovat niin hyvässä asemassa, että he jopa osaavat vaatia itselleen tasa-arvoisia oikeuksia perhe- ja työelämässä. Täällä me voimme lukea Hesarista shokeeraavia reportaaseja liittyen naisten ympärileikkaukseen ja ottaa niihin kantaa edes vaivautumatta selvittämään, mistä tämän tavan pysäyttäminen kannattaisi aloittaa. Tarkoitukseni ei ole moralisoida tai syyllistää, pakottaa ketään tutustumaan naisten ympärileikkauksen laajaan historiikkiin ennen Facebookissa julkaistua kommenttia. Tarkoitukseni on lähinnä muistuttaa tiedon voimasta. On helppoa olla jotain mieltä, tiedän sen itsekin, ja tämän päivän maailmassa on vielä helpompaa kertoa se yhdeltä istumalta seitsemällesadalle ihmiselle. Yhtä helppoa on kuitenkin kasvattaa omaa tietoisuuttaan siitä, millaisia haasteita naisten aseman vahvistaminen kohtaa maailmalla, ja miten tähän työhön voisi osallistua omista resursseistaan käsin.

Afrikan mannerta edustaa olympialaisissa yhteensä viisi urheilijaa, joista kolme on naisia.Vaikka talviurheilu ei sattuneesta syystä ole Afrikalle erityisen leimallista harrastelua, nämä naiset ovat äärimmäisen onnekkaita ja tärkeässä asemassa. Heillä on ammatti, toimeentulo sekä mahdollisuus toimia muutoksen airuina tasa-arvokysymyksissä. He ovat enemmän kuin urheilijoita, todellisia lähettiläitä ja toivonkin, että myös olympialaisten päätyttyä heidät noteerataan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Olympiaboikotistani huolimatta nostan siis peukut Mathilde-Amivi Petitjeanille, Kenza Tazille sekä Alessia Afri Dipolille (plus vähän myös Enni Rukajärjvelle) ja toivotan heille menestystä sekä kisoissa että elämässä kisojen jälkeen.

* Laskutoimitus perustuu Naisten Pankin toisenlaiseen lahjaan, jossa naisen kouluttaminen ammattiin maksaa 30 euroa.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 1/2014.