Pääkirjoitus 4/2016 Moraalista ja moralismista

Olli-Pekka Toivanen (Jenni Vihtkari)

Puhutaanpas vuoden viimeisen Kyyhkysen kunniaksi vähän arvoista ja arvokeskustelusta.

Nyttemmin eläkkeelle jäänyt dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala tiivisti eräällä systemaattisen teologian kurssilla moraalisen henkilön ja moralistin eron: moraalinen henkilö pyrkii elämään oikein, moralisti pyrkii osoittamaan sen, mikä on väärin.

Kyse ei ole niinkään vastakkaisista piirteistä, vaan epäsuhdasta näiden kahden välillä. Epäkohdiksi kokemiaan asioita voi ja pitää tuoda esiin, mutta moralistille arvot ovat merkityksellisiä lähinnä määritettäessä jakolinjoja omien “oikeiden” ja toisten “väärien” arvojen välillä.

Stereotypia kristityistä etusormea heiluttavina kukkahattuina on surulllinen ennen kaikkea siksi, että kaikista ryhmistä juuri kristityillä tulisi olla vähiten varaa moralismiin. Synti ei ole toiseutta, vaan kaikkia koskettava tosiasia: vaikka perisynti poistuisi, niin teon synnit jäävät. Sanonta “Raamatulla päähän” kuvaa hyvin, miten kristittyyn tulee kyllä eloa, kun pääsee hyökkäämään toisten arvoja vastaan. Tämä on kaikkien ismien varjopuoli: tällöin ei enää ole kyse hyvästä elämästä, vaan halusta osoittaa, ettei ole itse paha.

Mistä ikinä kukin moraalinsa ammentaa, niin yritetään noudattaa sitä, jos niin hyvältä tuntuu. Toimitaan sen puolesta, mikä koetaan oikeaksi, ehkä maailma muuttuu parempaan suuntaan. Jos työ kaikkien Hyvien ja Oikeiden asioiden esitaistelijana alkaa maistua liian hyvältä, on syytä tarkistaa, ettei pää ole vain liian syvällä takapuolessa.

 

Olli-Pekka Toivanen

Päätoimittaja

Joku saattaa suuttua – Kyyhkynen 4/2014

Kirjoittaja meni ja mielensä pahoitti. Eikä tahdo tehdä kirkosta itsensä näköistä.

Seurakuntavaalien vaalikampanja herätti minussa huomattavan paljon ärsytystä. Välitetty viesti ei ollut kristillinen sanoma lainkaan. “Usko hyvän tekemiseen” – Että tekoihinko sitä nyt pitikin uskoa? Enkä todellakaan tahdo tehdä kirkosta itseni näköistä!

“Usko hyvän tekemiseen.”

Kristinuskossa on pohdittu uskon ja tekojen suhdetta. Kaikissa uskonsuunnissa lienee selvää, että uskon kohde on Jumala, Jeesus ja syntien anteeksianto – ei ihmisen omat kyvyt tai oma osaaminen. (Se on toki myönnettävä, että uskomme Jumalan meille tekemiin hyviin tekoihin. Ja se, että meillä on usko, joka johtaa meidät hyvän tekemiseen.)

Tässä vaalilauseessa oli kyse kirkon diakoniatyöllä ratsastamisesta. Tyhmä kansa yritettiin saada veronmaksajiksi, että saataisin yhä kustannettua papeille, diakoneille – ja ehkä muutamalle köyhälle hyväntekeväisyyskohteelle – leipää pöytään.

Nykyihminen ei kuitenkaan tarvitse kirkkoa uudeksi Amnestyksi. Meillä on jo Amnesty, vapaasti lainatakseni Marjaana Toiviaisen sanoja. Tarvitsemme kirkkoa tekemään sitä, mikä on kirkon omaa erityisalaa, eli kertomaan Jumalasta, olemaan paikka jossa Jumala lähestyy meitä ja jossa me lähestymme Jumalaa.

“Tee kirkosta itsesi näköinen”

“Minun” näköinen kirkko on ruma, koska “minä” on syntinen; vielä rumempi on sellainen kirkko, jossa jokainen taistelee oman oikeutensa, oman etunsa ja oman uskonpainotuksensa puolesta, eikä aja yhteistä uskoa ja yhteistä hyvää.

Tämän laJuha Leinonen askarteli kirkon vaalimainontaa uuteen uskoon. Ihmisen näköinen kirkko on ruma kirkko.useen yhteydessä oli joissain kohdissa aluke “Asetu ehdolle ja tee…” Ilmeisesti ajatus oli, että seurakuntavaalien kautta valitut voivat muuttaa kirkon vastaamaan omia arvojaan ja omaa uskoaan. Tämä on samanlaista vaalipropagandaa kuin väitteet kirkolliskokouksesta kirkon parlamenttina tai kirkosta demokratiana – kumpikaan ei pidä paikkaansa.

 

Jos  kirkko aikoo olla myös teologisessa mielessä kirkko, se ei voi noin vain hylätä menneisyyttään.

G. K. Chestertonin sanoin:

 

”Tradition voi määritellä laajennetuksi äänioikeudeksi. Traditio on äänioikeuden myöntämistä kaikkein syrjityimmälle kansanosalle, meidän esi-isillemme. Se on vainajien demokratiaa. Traditio ei suostu taipumaan sen pienen ja ylimielisen oligarkian tahtoon, joka täällä kulloinkin sattuu häärimään. (Oikea oppi, s. 60)”

 

Ilmeisesti vaalimainonta oli tarkoitettu aktivoimaan nimenomaisesti kirkon epäaktiivisia jäseniä. Tässä valossa, eikä systemagian värittämin silmin, voi mainoslauseet nähdä jopa ihan fiksuina. Onko kuitenkaan oikein, että kirkollinen viestintä antaa aivan erilaisen kuvan kirkosta ja uskosta kuin mitä “syvemmällä” asiassa oleva saa? Onko oikein, että tavallinen kaduntallaaja opetetaan rippikoulussa uskomaan siihen, että hän pelastuu, kunhan uskoo Jumalaan ja noudattaa kymmentä käskyä – ei sillä Jeesuksellakaan niin väliä? Samaan aikaan kunnon city-körtit seuroissaan tietävät, että eihän millään oikeastaan ole mitään väliä, riittää kun ikävöi.

Itse kysyn, itse vastaan: ei ole.

Kirkollinen viestintä pitäisi tehdä tavalla, joka on uskollinen kirkon uskolle. Tavalla, joka sanoo suoraan. Tavalla, joka ei selittele yleisellä humanitaarisuudella. Tavalla, joka ottaa todesta kirkon “maagiset jumalanpalvelusriitit”.

Tai, mistä minä mitään tiedän. En ole viestinnän ammattilainen, olen lähinnä vittuuntunut teologi. Ja aion suuttua huonosta viestinnästä myös jatkossa.

Teksti & kuva: Juha Leinonen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

 

Eläimellinen toiseus – Kyyhkynen 4/2010

JOKAINEN EMPATIAAN KYKENEVÄ IHMINEN VOI SAMASTUA SYRJITYKSI TULEMISEEN TAI OIKEUDETTOMUUTEEN SYYSTÄ, ETTÄ ON VALTAAPITÄVISTÄ TOISTA: ROTUA, SUKUPUOLTA, SUKUPUOLI- TAI SEKSUAALI-IDENTITEETTIÄ, ETNISTÄ ALKUPERÄÄ, VAMMAINEN – MITÄ NÄITÄ NYT ON. MUTTA KUINKA MONI EDES TULEE AJATELLEEKSI SYRJINTÄÄ JA OIKEUDETTOMUUTTA, KOSKA ON TOISTA LAJIA? NIINPÄ. OLLAPA ELÄIN.

 

1948 hyväksyttiin YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus. Natsi-Saksan hyökkäyssota ja holokausti olivat nostaneet tietoisuuteen, että olemassa olevia ihmisoikeuksia ei oikeastaan kukaan valvo, ja siitä se ajatus sitten lähti. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisyyden perusteella syntymästä, mutta kaikki eivät synny ihmisiksi – toisen oikeus on toisen toiseus.

 

MURROSIKÄISET ITUHIPIT KESKITYSLEIRILLÄ

”Auschwitz alkaa siitä, kun ihmiset katsovat teurastamoa ja ajattelevat: Ne ovat vain eläimiä”, totesi Saksan juutalainen sosiologi ja filosofi Theodor Adorno. Ihmisoikeudet ovat jo olennainen osa ulkopolitiikassa ja kauppasuhteissa, mutta eläinten oikeuksista on yhä vaikeaa keskustella vakavasti jopa maissa, joissa niitä edes nimellisesti on ilman hassun hauskoja viittauksia kettutyttöihin, hippeihin ja feministikasvissyöjiin. Kun perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit tekevät obskuureja viittauksia oikeuteen astua avioon koiran kanssa tai Putte-possun äänioikeudesta, toisaalla käsitellään realistisia huolenaiheita eläinten asemasta yhteiskunnassa.

– Suomessa on tapana leimata vastarinta-liikkeet nuorten kapinaksi, jotta niiden asettamaan haasteeseen ei tarvitse vastata. Eläinoikeusliike kyseenalaistaa keskeisen yhteiskunnallisen tuotantokoneiston olemassaolon ja horjuttaa lisäksi kulttuurista käsitystä siitä, mikä eläin on, sanoo toimittaja ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen tiedottajana toiminut Akuliina Saarikoski.

– Monet eläinoikeusliikkeessä toimivat ihmiset ovat olleet mukana Suomessa 90-luvun alusta asti, eivätkä enää ole mitenkään nuoria. Suomessa liike on kuitenkin poikkeuksellisen nuori verrattuna esimerkiksi Englantiin, jossa ketunmetsästyksen vastainen liike on alkanut jo varhain 60-luvulla. Englannissa aktivistien keskimääräinen ikä alkaakin lähestyä keski-ikää, Saarikoski jatkaa.

 

ÄLYFASISMIA!

Miten tämä eri lajiin kuulumisen perusteella oikeutettu toiseutus on saanut alkunsa ja ennen kaikkea: miksi se voi niin helvetin hyvin valtioissa, joihin liitetään attribuuttina sivistys? Haluan syyllisiä!

– Kristinusko on kieltämättä jokseenkin ihmiskeskeinen usko. Luonnonhallinnan ajatus, ihmisen oikeus käyttää muuta luontoa hyväkseen on saanut liikaa sijaa kristinuskon tulkintojen kokonaisuudessa, sanoo teologina eko- ja feministi-etuliitteillä profiloitunut tutkija, pappi ja teologian tohtori Pauliina Kainulainen, ja painottaa kristinuskon yhtä tulkintaa.

Valitettavasti se on se vallassa oleva tulkinta, mutta näinä aikoina on sattuneesta syystä hyvä tarkentaa, mistä kaikesta puhutaan termin ”kristinusko” alla. Mutta ennen ryntäämistä googlettamaan intterveppiin eroamispalvelua kristinuskosta on syytä mainita muutkin syylliset.

– Läntisen kulttuuripiirin tapa aliarvostaa eläimiä juontaa juurensa myös antiikin dualistiseen ja hierarkkiseen ajatteluun, muun muassa platonismiin. Siinä mieli on ainoa tosioleva, jolloin ruumiillisuus, maa ja luonto saavat alistetun aseman. Ihminen on pitkään määritelty sen mukaan, mten hän eroaa eläimestä, esimerkiksi järjen katsotaan oikeuttavan ihmisen hallitsevan aseman suhteessa eläimeen, Kainulainen jatkaa.

Myös Saarikoski pureutuu järjen oikeutuksen problematiikkaan.

– Meidän tulisi laajentaa eettinen vastuu koskemaan kaikkia olentoja, jotka ovat kykeneviä kokemuksellisuuteen. Eettisen suhteen perustana älyllisyys tai kielitaito ovat hyvin puutteellisia mit

Tehotuotanto

tareita. Eihän vallitsevassa etiikassa vastuusuhde muutu ihmistenkään välillä, oli sitten kyseessä vaikeasti kehitysvammainen ihminen tai puhumaton lapsi – ja tätä rinnastusta ei kannata matalaotsaisesti ymmärtää väärin, se vain tyrehdyttäisi keskustelun. Kun ymmärrämme eettisen suhteen mittarit laajempina, joudumme ajattelemaan etiikan perusteen uudestaan. Eettisen suhteen perustaa se, että vastassamme oleva olento on kykeneväinen kokemukseen maailmasta. Kun siis katsot eläintä, se katsoo sinua takaisin. Vuorovaikutuksen tulisi olla eläinsuhteemme perusta, Saarikoski pohtii.

 

MIHIN UNOHTUI VARJELU?

Vaikka Kainulainen aiemmin mainitsikin kristinuskon osuudesta vallitsevan luontoa ja eläimiä toiseuttavan maailmankuvan kehittymiseen, hän ammentaa myös ratkaisuja ongelmaan samaisesta uskosta, sen eri tulkinnasta tosin.

– Huolenpito eläimistä on tärkeä osa kristinuskoa, siltä pohjalta on välttämätöntä kritisoida esimerkiksi nykyisen tehokotieläintuotannon tapaa aiheuttaa eläimille kärsimystä. Eläimen ja yleensä luonnon pyhyyden taju on kadoksissa, se tulee löytää takaisin kristinuskossakin. Ekoteologinen kristinuskon suuntaus on nostanut esiin Raamatun ja tradition sellaisia puolia, jotka korostavat kaiken luodun, myös eläinten arvoa itsessään, esimerkkeinä mainittakoon Jobin kirja, mystiikan traditio, ja jo toisessa luomiskertomuksessa ihminen asetetaan viljelemään ja varjelemaan kaikkea luotua, Kainulainen arvioi.

Tai sitten varjelu on valikoivaa, ja yleensä se perustuu siihen, mitä ihminen siitä hyötyy.

– Tällä hetkellä tuotantoeläimet nähdään välineellisenä tuotantoyksikköinä, joilla ei ole elämää yksilönä. Esimerkiksi lemmikkieläinten kohdalla tilanne on toinen, ja ihmiset ymmärtävät lemmikkiensä yksilöllisyyden ja persoonallisuuden. Sika on kuitenkin kokemusmaailmaltaan hyvin koiraa muistuttava eläin. Suhtautuminen eri eläinlajeihin on siis myös erilaista, Saarikoski sanoo.

 

VAIN IHMISEN YKSILÖNARVO?

Nykyisellä kasvavalla kulutuksella ja kulutustottumuksilla on turha haikailla 50-luvun suomalaiseen maalaisidylliin, jossa Mansikilla oli ihmiselle kyllä välinearvo mutta myös mahdollisuus lajityypilliseen elämään.

– Eläimiä suljetaan nykyään yhä suurempiin yksiköihin, joissa niillä ei ole enää minkäänlaista mahdollisuutta arvokkaaseen elämään. Voidaan sanoa, että eläimet ovat näissä oloissa elossa, mutta ne eivät elä, Saarikoski toteaa ja jatkaa.

– Tilanne, jossa eläimeltä riisutaan täydellisesti yksilöarvo vertautuu hyvin tilanteisiin, joissa ihmiskunta on riisunut toisilta ryhmiltä yksilöarvon. Samanlaista yksilöarvon riisumista voidaan nähdä nykypäivänä esimerkiksi Euroopassa suhtautumisessa laittomiin siirtolaisiin tai romaneihin, Saarikoski kritisoi.

Esimerkki monien joukossa siitä, miten jonkin ryhmän toiseuttaminen mahdollistuu kyseisen ryhmän jo valmiiksi heikommista lähtökohdista – miten puolustaa itseään, jos on köyhä, ei ole ääntä ja niin edelleen. Ihmisarvosta puhutaan luovuttamattomana ja pyhänä kristinuskon diskurssissa, koska se on annettu jokaiselle, ja se on riippumaton muusta elollisesta, mutta voiko käsitystä ihmisarvosta laajentaa elämänarvoon, luodunarvoon?

Kainulainen uskoo, että Raamatun ja mystiikan teologian kokonaisvaltaisen maailmankuvan puitteissa on mahdollista ajatella, että luomakunta on pyhä, sillä Jumala luojana ja Pyhänä Henkenä on siinä läsnä.

– Siihen, mitä ihminen pitää pyhänä, hän suhtautuu kunnioittaen ja suojelee sen tiettyä koskemattomuutta. Pyhyydentaju rajoittaa ihmisen ahneutta. Tämän tulee koskea myös eläimiä: eläin ei ole kone kuten mekanistinen maailmankuva väittää. Eläintä ei saa kohdella miten vain ihmisen hyödyn tai mukavuudenhalun vuoksi, Kainulainen paiottaa.

 

HUKUMMEKO HUOMAAMATTA KARITSAN VEREEN?

– Erilaiset ekoteologian painotukset rikastavat kristinuskon kuvaa. Jos maailmaa tarkastellaan kokonaisvaltaisemmin, mystiikan tai panenteistisen jumalakäsityksen kautta, ei ole enää syytä korostaa eroja, vaan sitä, mikä luodussa on yhteistä, ja miten olennaisesti luodut kuuluvat yhteen, Kainulainen tiivistää.

Saarikoski arvioi, että eläinkysymys on yksi keskeisimmistä eettisistä kysymyksistä, joka on ratkaistava, jotta edes voidaan ajatella muita suuria eettisiä kysymyksiä.

– Suomessa tapetaan tällä hetkellä vuodessa 50 miljoonaa eläintä. Keskeisin ongelma eläintuotannossa ei ole tappaminen, vaan elämän tuottaminen ainoastaan tappamisen vuoksi. Kahlaamme veressä, mutta sitä ei edes huomaa, koska eläintuotanto on siistitty lukittuihin halleihin ja teurastamoihin, hän sanoo.

Suomessa eläinoikeusliikkeen suurin saavutus onkin ollut tuoda eläinteollisuuden todellisuus kuvamateriaalin muodossa ihmisten näkyville mediaan. Useat maataloustuottajat ja turkistarhaajat syytivät kuvanneita aktivisteja luvattomasta tunkeutumisesta alueelle, tilojen hygieniavaatimusten vaarantumisesta – hui, tuotantotehokkuus vaarantui inhimillisyyden nimissä! Entä elämän pyhyys ja arvokkuus? Kuka vielä muistaa, että kaiken, minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette…

Teksti: Heli Yli-Räisänen

Ilmestynyt Kyyhkysessä 2010