Onko gradu jo valmis?

Kyyhkysen toimittaja pohdiskeli valmistumiseen liittyviä kysymyksiä.

Muistan kuinka aloitin parikymppisenä yliopistossa. Aleksanterinkadun vanhalla kirjastolla ja Olkkarissa pyöri jotain tyyppejä, jotka olivat opiskelleet viittä, kuutta vuotta. Veivät minut oluelle ja puhuivat viisaita teologiasta. Pidin niitä vanhoina ja kunnioitettavina, mutta samalla mietin mitä ne täällä vielä tekevät. Vanhukset. Seitsemän vuotta myöhemmin istun Olkkarissa ja mietin mahtavatko ihmiset pitää minua vanhana. Kuten eräs akateemisen elämänsä ehtoopuolella askarteleva opiskelija tässä lehdessä viime vuonna pohdiskeli, viidennen vuoden opiskelijana oli vielä hienoa ilmoittaa olevansa sellainen vanhempi tieteenharjoittaja. Mutta seitsemäntenä vuonna (ja siitä ylöspäin), yrittää hukuttaa vastauksensa vuosien lukumäärästä oluttuoppiin hyvin samaan tapaan kuin teologiansa toisinaan. Joo, minä opiskelen smkffnnjtuhttä vuotta. Ja geologiaa, jos kysyjä ei ole teologi.

Yleensä kysymystä vuosien lukumäärästä seuraa se toinen, vielä ikävämpi kysymys. Mistä valmistuminen on kiinni? No, gradustahan se. Ja latinankurssista, mutta sitä en halua edes ajatella. Soittelemme erään ystäväni kanssa toisillemme hysteerisiä gradupuheluja ja olemme tehneet listan kysymyksistä joita meille tässä herkässä tilassa ei saa esittää. Mistä sä teet gradua? Mitkä on sun keskeiset tutkimuskysymykset? Mites gradu? Onko sulla vielä gradu pahasti kesken? Tunnen itseni reppuaan selässään raahaavaksi perustutkinto-opiskelijaksi sarjakuvasta Kirjaston kissat. Kissa raahaa reppuaan tuulisessa räntäkelissä, kun häntä kohti tulee nuorimies kirja kädessään:

”Jeesus haluaa kertoa sinulle jotain, haluatko kuulla mitä sanottavaa Jeesuksella on sinulle?”

”Ei kiitos, tiedän jo”, perustutkinto-opiskelija vastaa ja jatkaa repun raahaamista eteenpäin: ”Onko gradu valmis?”

Olen aina kuulunut siihen ryhmään ihmisiä, jolle nopea valmistuminen mistään ei ole ollut itseisarvo. Tästä huolimatta huomaan kuitenkin kaipaavani eteenpäin. En käy enää luennoilla, teen töitä ja työharjoittelua ja unohdan herkästi viikonpäivät niiden ympärillä. Syleilen valmistuvia kavereita publiikeissa ja pappisvihkimyksissä ja salaa toivon oikeastaan olevani yksi heistä. Roikotan jalkaani tulevaisuudessa, vaikka tulevaisuus vaikuttaakin epävarmalta. Kiukuttelen jos joudun tekemään jotain, mikä on pakollista. Vuosia sitten pakollisuus oli ainoastaan jännittävää. Nyt en edes muista miltä tenttisalissa istuminen tuntui. Olen niin valmis jatkamaan eteenpäin.

Mutta mihin? Tällä kirkostaeroamistahdilla ei ole kohta enää kirkkoa josta erota. Tai ainakaan sellaista johon työllistymisestä saisi palkkaa. Pitäisi keksiä leipätyö. Olen lukenut sellaisista kirjoista, kuulostavat jännittäviltä. En ole missään vaiheessa tietoisesti hidastanut valmistumista, mutta vuosien kertyessä mahdollisuudet ovat kaventuneet ympäriltä. Se tuntuu pelottavalta. Pääsiäislomalla olin sitä mieltä että jätän gradun kesken, en mene latinankurssille, muutan takaisin kotiin ja alan elää lapsuudenkotini ullakolla. Vanhempani olivat eri mieltä asiasta. Palasin yliopistolle.

Nyt istun tietokoneella. Teen gradua Teräsmiehestä. Keskeisenä kysymyksenä on se, miten ja miksi Teräsmiehen hahmo koki muutoksen toisen maailmansodan jälkeen uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja miten se palveli kristillistä konsensusta. Gradu on vielä kesken. Mutta on sitä jo reilut 50 sivua. Noin, vastasin kaikkiin vaikeisiin kysymyksiin. Nyt on enää se valmistuminen.

teksti: Ella Luoma

Arvoistasi politiikkaa?

Kyyhkysen päätoimittaja haastatteli Suomen Kristillisdemokraattien puheenjohtajaa, väistyvää sisäministeri Päivi Räsästä puolueeseen liittyvästä uutisoinnista, ei-kristillisten uskontojen asemasta ja kristillisten arvojen merkityksestä politiikassa.

Ylen 27.3.2015 tekemä kysely Menneen maailman ääni vai viimeinen perinteisten arvojen puolustaja – millaiset mielikuvat sinulla on Kristillisdemokraateista? kartoitti suomalaisten mielikuvia Kristillisdemokraateista. Kyselyn otsikkoa voisi kutsua arvolatautuneeksi, eikä ainoastaan positiivisesti.

Itseensä liittyvään uutisointiin puheenjohtaja Räsänen kuitenkin suhtautuu positiivisesti: ”Pääosin se on asiallista ja liittynyt ministerintoimeeni”, hän kommentoi. ”Kansalaispalautteesta huomaan, että yksittäinen tunteita kuohuttanut juttu vuosien takaa jää kuitenkin ihmisten mieliin paremmin kuin vaikkapa sisäministeriön rakenneuudistuksia koskevat kymmenet artikkelit.”

Räsänen pitää ongelmallisena, että osittain median vaikutuksesta KD yhdistyy äänestäjien mielessä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon: ”Monet mediat käyttävät huomautuksistamme huolimatta lähes yksinomaan meistä nimitystä ’kristilliset’. Kristillisyys on moniulotteinen ilmiö, eikä se tyhjenny millään tavoin KD-puolueeseen. Lyhennettynä kristillisdemokraatit on KD, ei koskaan kristilliset.”

”Päätökset tulee voida perustella yleistajuisesti ja ratkaisut tehdä yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella, vaikka politiikkaa tehdäänkin aina arvolatautuneesti jostakin arvopohjasta ja ideologiasta käsin.” – Päivi Räsänen

Ylen kyselyssä KD saa sekä risuja että ruusuja toiminnastaan. Vastaajat kehuvat puoluetta linjansa johdonmukaisuudesta ja puheenjohtaja Räsästä ministerintyön onnistumisesta. Sen sijaan he kritisoivat puoluetta uskonnon sekoittamisesta politiikkaan. Puheenjohtaja Räsänen kommentoi uskonnon roolia politiikassa seuraavasti: ”Päätökset tulee voida perustella yleistajuisesti ja ratkaisut tehdä yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella, vaikka politiikkaa tehdäänkin aina arvolatautuneesti jostakin arvopohjasta ja ideologiasta käsin. Puhdas uskonnollinen tai opillinen perustelu ei mielestäni vielä ole pätevä poliittisessa päätöksenteossa.”

Hän kritisoi ajatusta, jonka mukaan tunnustava kristitty ei saisi toimia politiikassa: ”Tämä on demokratian ja perustuslakimme vastainen, syrjivä ajatus. Minusta on tärkeää, että päättäjissä on myös tunnustavia kristittyjä puolustamassa kristillisiä arvoja.”

Politiikkaa kestävältä arvopohjalta

Suomen kristillisdemokraatit kuuluvat eurooppalaiseen kristillisdemokraattiseen puolueperheeseen, joista puheenjohtaja Räsänen mainitsee Saksan CDU:n (Christian Democratic Union) ja Europarlamentin EPP:n (Group of the European People’s Party). ”Keskiössä on perhe ja muut lähiyhteisöt, heikoimmista huolehtiminen sekä talousvastuu ja yrittäjyyden edistäminen. Edustamme siis sosiaalista markkinataloutta”, hän kuvailee kristillisdemokraateille yhteisiä piirteitä.

Toisaalta Räsänen kuvaa Suomen Kristillisdemokraattien arvopohjaa ja ihmiskäsitystä selkeän kristilliseksi: ”Käsitys ihmisen korvaamattomasta arvosta on KD-politiikan keskeisin lähtökohta ja sen perustana on usko Jumalan luomistyöhön: jokainen ihmisyksilö on Jumalan kuva.” Räsänen painottaa, ettei puolue kuitenkaan ole uskonnollinen: ”Oppikysymyksillä ei ole sijaa puoluepolitiikassa. KD ei opeta tai edusta mitään tiettyä kristillistä suuntausta, vaan mukana on ihmisiä hyvin erilaisista taustoista.” Hänen mukaansa myös ei-kristityt voivat kokea kristillisten arvojen pohjalta rakennetun yhteiskunnan olevan lähempänä omia arvojaan kuin ateistiselta pohjalta rakennetun yhteiskunnan.

Puheenjohtaja Räsänen kuvaa ajatusta jokaisen ihmisen ainutlaatuisuudesta ja korvaamattomasta arvosta tärkeimmäksi puolueen toimintaa ajavaksi kristilliseksi arvoksi. Tämä näkyy esimerkiksi puolueen perhe-, vanhus- ja päihdepolitiikassa: ”Puhumme laadukkaan terveydenhuollon ja vanhuspalveluiden puolesta. Korkeatasoinen hoito on ihmisarvon kunnioittamista käytännössä.” Kritiikkiäkin saanutta alkoholi- ja päihdepolitiikkaa puheenjohtaja Räsänen kommentoi näin: ”Alkoholi- ja päihdepolitiikassa ajamme korkeaa verotusta ja saatavuuden rajoittamista. Tämä ajatus lähtee heikommasta huolenpitämisestä. Jokainen, joka tuntee lähipiiristään jonkun päihteiden ongelmakäyttäjän, tietää, että päihteet voivat ottaa yliotteen ihmisestä. Silloin ihmisen vapautta turvaa parhaiten se, kun esimerkiksi alkoholia ei ole jatkuvasti tarjolla.”

Toisin kuin eräät Ylen kyselyn vastaajat väittävät, KD ei Räsäsen mukaan edusta holhousyhteiskuntaa. ”Puhumme nimenomaan sen puolesta, että apu ja tuki annetaan kevyessä muodossa, matalalla kynnyksellä ja varhaisessa vaiheessa. Olemme vastavoimana ja vahvana kriitikkona holhousyhteiskunnalle, jossa kaiken nähdään olevan viranomaisten vastuulla ja laitoksissa tehtävää.” Holhoamisen sijaan puolue korostaa lähiyhteisöjen merkitystä.

Kansankirkko uskonnonvapauden turvaajana

Suomen Kristillisdemokraattien periaateohjelmasta käy ilmi, että KD puolustaa positiivista uskonnonvapautta. Tämä ei päde ainoastaan kristillisiin kirkkoihin. Esimerkiksi, KD neuvotteli 100 000 euroa Helsingin juutalaisen seurakunnan turvallisuusjärjestelyihin Ranskassa ja Tanskassa tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Se on myös neuvotellut korjausavustuksia eri uskonnollisille yhteisöille.

Puheenjohtaja Räsänen pitää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asemaa tärkeänä myös muiden uskonnollisten yhteisöjen toimintavapauksien turvaamiseksi: ”Kansankirkon vahva asema toimii myönteisen uskonnonvapauden turvaajana yhteiskunnassamme. Mikäli asema heikkenee, vaatimukset yhteiskunnan uskonnollisesta neutraliteetista voimistuvat, mikä vaikeuttaisi myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien ja yhteisöjen asemaan.”

Kansankirkon aseman turvaamisen lisäksi Räsänen peräänkuuluttaa oman uskonnon opetuksen vahvistamista, muiden uskonnollisten yhdyskuntien rahallista tukemista, yhdistyksissä tapahtuvan uskonnollisen toiminnan tunnustamista perustuslain turvaamaksi uskonnonharjoitukseksi ja uskonnon ottamista puheeksi julkisessa keskustelussa.

Tarve kristillisille arvoille

Puheenjohtaja Räsänen uskoo Suomen Kristillisdemokraattien tulevaisuuteen. ”Yhteiskunnan rakentaminen kristilliseltä arvopohjalta on osoittautunut historian saatossa menestykseksi”, hän toteaa. Hän mainitsee perheen, ihmisarvon ja yrittäjyyden korostamisen puolueen keskeisiksi arvoiksi ja uskoo niiden myös säilyvän sellaisina. Hän toivoo myös rehellisen ja asioihin paneutuvan tavan tehdä politiikkaa säilyvän.

Räsänen ajattelee monien tämän hetken yhteiskunnallisten ongelmien johtuvan kristillisestä arvopohjasta irtautumisesta: ”Epärehellisyys on tuonut harmaan talouden. Se, ettei perheiden ja erityisesti äitien tärkeää tehtävää arvosteta, on tuonut meille ikärakenteen vääristymän ja kestävyysvajeen, kun lapsia on jo pitkään syntynyt maahamme liian vähän. Päihteiden käytön lisääntyminen tuo meille vuosittain useiden miljardien eurojen lisälaskun valtiontalouteen. Itsekkyyden ja vastuuttomuuden korostuminen aiheuttaa syrjäytymistä ja rakennetyöttömyyttä. Lähimmäisen rakkauden periaatteesta luopuminen tekee yhteiskunnastamme kylmän ja epätoivon täyttämän. Ainakin tarvetta kristillisille arvoille on, mutta demokratiassa kansalaiset päättävät, mitä arvoja edustavat henkilöt he tahtovat päätöksiä tekemään.”

teksti: Milla Purosalo ja Jenni Vihtkari

Ennen kuin heitän – Vastapääkirjoitus 2/2015

Takapajuisessa Suomessamme homoparit saavat nykyään kävellä rauhassa. Ihmiset ehkä puhuvat ja leimaavat, mutta sitähän he aina tekevät. Ihmettelevät keskenään, että: ”Tuo naapurin Matti on sellainen homo.” Vähän samaan tyyliin kuin: ”Tuosta meidän Millasta tulee sellainen pappi.”

On aivan okei olla vaikka mitä. Liberaalissa yhteiskunnassamme voisi kuvitella kaikille olevan tilaa. Mutta jos mainitsee liberaalissa huippuyliopistossa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittoa saati sitten naispappeutta, siitä vasta leiman saakin. Sillä leimalla vasta suljetaan (jopa kirkon) ovia, pakotetaan ihmisiä rakentamaan omia linnakkeita tai tehostamaan niiden muureja. Ja ovien sulkeminen on ihan okei, niin kauan kuin ketään ”meidän kuplassa” ei satu.

Tänään ensimmäisen kiven saa konservatiivi. Mutta kysymys herää, mitä kivien heittäjät kuvittelevat rakentavansa.

Ihan sama oletko konservatiivi tai liberaali: minä uskon sinuun, vaikka sinä et ehkä uskoisikaan siihen, mitä minusta (jos Luoja suo) tulee. Minä uskon, että tahdolla ja keskinäisellä ymmärryksellä voi rakentaa paljon ja että töitä voi tehdä yhdessä, vaikka olisikin eri mieltä.

Sen sijaan minä en usko, että mitään yhteisöä rakennetaan kiviä heittämällä.

Milla Purosalo, päätoimittaja

Ilmeisen soveltumaton papiksi

”Ilmeisen soveltumaton papiksi”, päätti Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli puolitoista vuotta sitten rovasti Risto Soramiehestä. Soramies oli puoli vuotta aikaisemmin vihitty Luther-säätiön piispaksi ja ottanut johtoonsa vasta perustetun Lähetyshiippakunnan. Soramies ei enää ole pappi siinä kirkossa, jonka jäsen hän on. Rovasti hän on yhä, se on arvonimi ja kukaan ei kai oikein saanut selville miten tämä kunnianosoitus voitaisiin peruuttaa.

10721007_10152805821821925_200443300_nPiispa Soramies on saapunut keskustelutilaisuuteen teologian ylioppilaiden vieraaksi. Lähetyshiippakunnan piispa esittäytyy ja kertoo Lähetyshiippakunnasta. Muuta agendaa ei ole ilmoitettu. Tämä näyttää riittäneen herättämään kiinnostuksen. Yleisöä on paikalla kolmisenkymmentä, niin opiskelijoita kuin pappejakin.

Heti ensimmäisenä piispa Soramies haluaa tehdä selväksi, ettei ole harhaoppinen. Hän viittaa Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöseen erottamisestaan: ”Soramiehen muistutus siitä, että tuomiokapituli ei ole arvostellut häntä tunnustuksesta poikkeamisesta, pitää myös paikkansa.”. Tästä Soramies on ylpeä.

– Kukaan ei ole sanonut, että olisin poikennut kirkon tunnustuksesta tai levittänyt harhaoppeja. En ole. Siitä minulla on mustaa valkoisella, muistuttaa Soramies.

Päinvastoin, Soramiehen mukaan kirkko tässä on harhaoppinen tai ainakin väärässä. Hän nostaa esiin kaksi päätöstä, joilla kirkko on noussut Jumalan sanaa ja tunnustusta vastaan. Ensimmäinen oli vuonna 1986 tehty päätös vihkiä naisia pappisvirkaan. Toisena Soramies nostaa esiin sen, että piispat vuonna 2011 suostuivat ottamaan vastaan tehtävän laatia pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan. Näistä kannoista Lähetyshiippakunta usein tunnetaankin, mutta Soramiehen mukaan tärkeintä eivät ole yksittäiset päätökset vaan laajemmat periaatteet.

Piispojen olisi pitänyt kieltäytyä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, on Soramies sanonut. Ja tässä perusongelma hänen mielestään onkin. Järjestelmä, jossa kansa hallitsee kansankirkossa, jossa opista päätetään demokraattisesti, on Soramiehelle kauhistus. Kansankirkkoa johtaa kansa, eivät piispat. Tämän järjestelmän hedelmät, demokraattisesti syntyneet päätökset, ovat Soramiehen mukaan tehneet keskeisen osan kirkkokansasta kodittomaksi. Jumalan sana, tunnustus ja pappisvala vaativat häntä huolehtimaan tämän kodittoman kirkkokansan hengellistä tarpeista. Näitä tarpeita varten Lähetyshiippakunta perustettiin, vakuuttaa Soramies, ei horjuttamaan kirkkoa. Ja näitä seurakuntalaisia palvelevia pappeja piispa Soramies kaitsee.

Lähetyshiippakunnan messuissa käy säännöllisesti arviolta 1.500 seurakuntalaista. He maksavat yli 20 papin palkat. Piispa Soramies on eläkeläinen ja tekee työtään ilman rahallista korvausta. Lähetyshiippakunnan taloudesta kysyttäessä Soramiehen äänessä on kuultavissa tiettyä ylpeyttäkin.

– Lahjoituksin. Lahjoitusvaroin meidän toimintaamme hoidetaan. Seurakuntalaiset kokevat sen tärkeäksi, tukemisen arvoiseksi. Ilman pakkoa.

Myös papistoaan Soramies kehuu estottomasti.

– Uskallan sanoa, että meidän pappiemme teologinen osaaminen on Suomen huippua. Meidän pappimme ovat sivistyneitä ja arvostavat yliopistoteologiaa. He osaavat hyödyntää sitä arkityössään. Luulen, että Lähetyshiippakunnan pappien osaaminen alkukieltenkin osalta on parempaa kuin keskimäärin.

Kuulostaa siltä, kuin Lähetyshiippakunnalla olisivat Suomen parhaat papit ja parhaat seurakuntalaiset. Ilmankos kansankirkossa harmitellaan. Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta puhuessaan Soramies tosiaan käyttää johdonmukaisesti nimitystä kansankirkko. Se ei ole mairitteleva termi, kun sen vastakohtana on Kristuksen kirkko. Mutta muutakaan kirkkoa Soramiehellä ei ole.

– En ole eronnut kirkosta enkä sitä suunnittele. Mutta en minä myöskään usko, että kirkon jäsenyys on näin yksinkertainen asia kuin julkisuudessa näkyy. Puhutaan kansankirkosta ja siitä, että edelleen yli puolet suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. todellisia kirkon jäseniä ovat seurakuntalaiset, jotka ovat osallisia armonvälineistä. Käyvät messussa, siis. Heitä on vain prosentti suomalaisista. Paljon vähemmän kuin kirkollisvaaleissa äänestäjiä, Soramies korostaa. Tässä kirkossa on päättäjiä enemmän kuin jäseniä.

Toisin on Lähetyshiippakunnassa. Lähetyshiippakunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää papistosta ja maallikkoedustajista koostuva hiippakuntakokous. Paitsi silloin, kun on kyse tärkeistä asioista. Hengellisissä asioissa ja teologisissa kysymyksissä hiippakuntaa johtaa yksiselitteisesti piispa, apunaan kuusihenkinen konsistori. Tätä kirkkovenettä eivät maallikot heiluta. Se aikoo pitäytyä oikeassa opissa kansankirkon menettäessä otteensa.

– Ei tämä mikään profetia ole, mutta näen kirkon kehityksen alaspäin aivan hirvittävänä. Jo viimeisten kymmenen vuoden ajan on muutos huonompaan ollut dramaattinen ja tämä kehitys näyttää jatkuvan. Kirkossa huomio kiinnittyy uhkaavaan taloudelliseen katastrofiin. Lähetyshiippakunnan papisto on kiinnostuneempi seurakuntalaisista.

Soramies kuitenkin kiistää toivovansa pahaa kirkolle. Ei hän toivo sille myöskään taloudellisia vaikeuksia.

– Enhän minä mikään kommunisti ole! Minusta on hienoa, että kirkolla on rahaa. Mutta sisällön kanssa on nyt isoja ongelmia. Kirkko on hengetön eikä sano mitään. Vai muistatteko te, mitä kirkko olisi viime aikoina sanonut? On, kuin ei tarvitsisi olla mitään mieltä. Puhutaan korulauseita. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kirkossa kyllä puhutaan, mutta ei niinkään uskonnollisista asioista ja Jumalan sanasta. Kun ei puhuta, tulevat muut kuin kirkko ääneen. Kirkko menettää merkitystään.

Lähetyshiippakunnan nettisivuilla esitettyyn kysymykseen siitä, onko Lähetyshiippakunta oma kirkkonsa, ei oikein suoraa vastausta saa. Sivujen mukaan Lähetyshiippakunnalla on ”selvästi oman kirkon piirteet”. Se ei kuitenkaan ole rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta, vielä.

– Me emme ole halunneet rekisteröityä omaksi kirkkokunnaksi, sillä emme ole halunneet kannustaa seurakuntalaisiamme eroamaan kansankirkosta, vastaa Soramies. Mutta kai se on myönnettävä, että tämän tien päässä hyvin todennäköisesti on oma kirkkonsa.

Kun Soramieheltä kysyy, voitaisiinko vielä tehdä täyskäännös ja palata kirkon piiriin, on vastaus selvä, muttei kovin toiveikas.

– Meille, jotka kirkko on jättänyt kodittomiksi, pitäisi jättää tilaa kirkon piirissä. Ei tässä muusta ole kysymys.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirkossa voisi jatkossakin toimia seurakuntia, joissa naisella ei ole oikeutta pappisvirkaan.

– Ei kenelläkään ole oikeutta pappisvirkaan, Soramies korjaa. Ei pappeus ole mikään oikeus. Se on kutsumus ja joskus raskaskin velvollisuus. Ja on tärkeää, että kutsumus tulee ulkoa. Seurakunta kutsuu pappeuteen, ei siihen pidä itse niin olla pyrkimässä. Ja Jumalan sana kertoo, kuka papiksi sopii.

Yleisö, joka keskustelua on seurannut, on silminnähden vaivaantunutta. Kysymyksiä on esitetty paljon vähemmän kuin opiskelijoilla yleisötilaisuuksissa on tapana. Piispa Soramiestä ei haasteta samalla tavalla kuin on haastettu Kai Sadinmaata ja Marja-Sisko Aaltoakin. Puhuttelu on kunnioittavaa eikä kukaan kysy, onko piispa oikea piispa. Eivät kaikki Soramiestä ehkä piispana halua pitää, mutta piispalta hän näyttää ja piispalta kuulostaa. Oli sitten pappi tai ei.

Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistys järjestää Kahvia ja Bullaa -keskustelutilaisuuksia opiskelijoiden olohuoneessa tiedekunnalla. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa. Piispa Risto Soramies oli teologian ylioppilaiden vieraana 16.2.2015. Tilaisuudet ovat kaikille avoimia ja niistä tiedotetaan TYT:n viikkosähköpostissa, nettisivuilla ja Facebookissa.

teksti: Samuli Suonpää
kuva: Ella Luoma

Johanna Lumijärvi – Kirkon hallinnon polttopisteessä

Käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja Johanna Lumijärvi on minulle ennestään tuttu kasvo käytännöllisen teologian peruskursseilta sekä tiedekuntaneuvostosta. Haastattelun aikana käy ilmi, että tiedekuntaneuvoston jäsenyys ei suinkaan ole tämän aktiivisen naisen ainoa luottamustehtävä. Aivan hengästyttää kuunnellessa.

Johanna on kahden teologin tytär ja kävi koulunsa Sahalahdella ja Kangasalla. Hän aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa vuonna 1986. Valinta ei ollut itsestään selvä vanhempien teologitaustoista huolimatta, lukion jälkeen kului kaksi vuotta muissa töissä ja omia valintoja pohtiessa. Lukion ainevalinnat pitkä matematiikka, fysiikka ja kemiakaan eivät vielä viitanneet tulevaan uraan. Kun Johannalle vähitellen valkeni, että teologi voisi tarkoittaa muutakin kuin pappia tai uskonnonopettajaa, hän tunsi löytäneensä oman alansa.

Johanna pitää työssään erityisen tärkeänä opettamista ja opetuksen kehittämistä. Esimerkiksi viime syksynä käytännöllisen teologian peruskursseilla opiskeltiin kirkon hallintoa ja kirkkolakia opiskelijalähtöisellä ryhmätyömenetelmällä. Tehtävien aiheet käsittelivät esimerkiksi hautausmaan tai uskonnollisen yhdistyksen perustamiseen liittyviä kiemuroita sekä parisuhdelain seurauksia kirkossa. Johanna kiittelee ihania työtovereitaan, joiden kanssa hän voi kehittää ja kokeilla uusia opetusmenetelmiä.

Peruskurssiopetuksen lisäksi lukujärjestykseen sisältyy tänä vuonna uskontokasvatuksen praktikumeja, sielunhoitoa sekä kvalitatiivisten menetelmien kursseja käytännöllisen teologian graduntekijöille. Johanna kertoo kuitenkin valinneensa käytännöllisen teologian pääaineekseen aikanaan hiukan sattumalta. Uskontotiede oli toinen vahva vaihtoehto, ja molempiin aineisiin sattui seminaarivuonna mielenkiintoinen aihepiiri: uskontotieteessä käsiteltiin kuoleman kulttuuria ja käytännöllisessä teologiassa jumalanpalvelusuudistusta, joka tuolloin oli meneillään. Kahdesta kiinnostavasta vaihtoehdosta seminaarin aiheeksi valikoitui lopulta jumalanpalvelusuudistus. Gradunsa Johanna teki vanhoillislestadiolaisten jumalanpalveluselämästä.

Sitten alussa mainittuihin luottamustehtäviin. Niitä on paljon, ja Johannan ajankäyttö painottuu hiukan eri tavoilla eri vuodenaikoina. Viikoittaista aikataulua rytmittävät oman seurakunnan luottamustoimet yhteisessä kirkkovaltuustossa sekä Kirkkonummen suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostossa, yhteisessä kirkkoneuvostossa ja sen alaisessa taloudellisessa jaostossa, sekä perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunnassa. Opetus yliopistolla painottuu syksyyn, joten silloin joutuu osallistumaan kokouksiin heikommin valmistautuneena. Kirkolliskokous, jossa Johanna on toiminut edustajana vuodesta 2012, kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Viikko on aina hyvin intensiivinen, joten silloin saavat yliopiston tehtävät puolestaan joustaa.

Ennen kirkolliskokousta Johanna ehti toimia Espoon tuomiokapitulin maallikkojäsenenä yhteensä kahdeksan vuotta, jonka jälkeen ei ole enää mahdollista tulla valituksi. Kirkolliskokousedustajana Johanna toimii tällä hetkellä kirkon uskoon ja oppiin liittyviä asioita käsittelevässä perustevaliokunnassa. Suurena teemana tällä hetkellä on virsikirjan lisävihkon käsittely. Virsiä on käyty läpi ja niistä on tekeillä mietintöjä. Viime elokuussa pidettiin perustevaliokunnan ja käsikirjavaliokunnan yhteinen seminaari, jossa virsiä laulettiin läpi. Aihe on ollut työllistävä mutta kiinnostava. Hedelmällisimmät keskustelut syntyvätkin Johannan mielestä juuri valiokunnan kokouksissa. Kirkolliskokouksen isossa salissa keskustelu on väistämättä erilaista ja puheenvuorot suunnataan muuallekin kuin saliin.

Kirkollisen vaikuttamisen konkarin uran varrelle mahtuu tietenkin monenlaisia aiheita ja keskusteluja. Johanna mainitsee erityisen mieleen jääneinä asioina esimerkiksi tuomiokapitulin aikaiset ordinaatiokoulutukset ja pappisvihkimykset. Ordinanttien haastatteluissa oli mahdollisuus kuulla pappisvihkimystä hakevien ihmisten ajatuksia. Oli hienoa nähdä, millä vakavuudella virkaa hakevat suhtautuivat tulevaan virkaansa. Joskus eteen tuli tilanne, jossa tuomiokapitulin piti äänestää vihkimyksestä. Seurakuntaneuvostossa puolestaan kirkolliskokouksen päätös rukoushetkestä parisuhteen solmineiden kanssa aiheutti merkityksellisiä ja mieleen jääneitä keskusteluja. Johanna kokee saneensa luottamustehtävissä työskennellessään paljon eväitä myös opetustyöhönsä. Esimerkiksi hallinnon luennoilla hän todella tietää mistä puhuu, kun asiat ovat konkretisoituneet kirkollisen hallinnon parissa työskennellessä.

Alun perin Johanna toimi Helsingin hiippakunnassa, koska hänen aloittaessaan Kirkkonummen luottamushenkilönä 90-luvun lopulla Espoon hiippakuntaa ei ollut vielä olemassakaan. Silloin pohdinnassa oli, tulisiko perustettavan Espoon hiippakunnan tuomiokapituli Espooseen vai Lohjalle. Keskusteluja käytiin paljon ja mietittiin esimerkiksi sitä, kumpi pienistä keskiaikaisista kirkoista soveltuisi paremmin tuomiokirkoksi. Oli hienoa saada olla mukana oman alueen hiippakunnan perustamisessa. Pidemmän korren veti lopulta Espoo. Siitä Johanna olikin myöhemmin kiitollinen, autoillessaan säännöllisesti tuomiokapitulin kokouksiin.

Johanna Lumijärven hengellinen koti on lestadiolaisessa perinteessä. Suhde juuriin on mutkaton, lapsuuden Hämeessä herätysliike oli melko tuntematon ja perheen erilaisuus joissakin asioissa meni isän pappeuden piikkiin. Muiden tehtäviensä lisäksi Johanna toimii nykyisin myös Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnassa ja raamattuluokan opettajana. Herätysliikkeen sanomalehteen Päivämieheen hän on kirjoitellut vuodesta 2007, toiminut välillä kolumnistinakin, ja tällä hetkellä hän vastaa lehtiavustajana kaikista oman alueensa uutisista. Näiden ansioidensa perusteella hän on vetänyt myös yliopistolla painetun viestinnän kurssia.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Yksi viikon kohokohdista on tiedekunnassa on keskiviikon sählyvuoro.

Erilaisissa tehtävissä toimiessa on saanut usein tuntea olevansa tapahtumien polttopisteessä. Välillä tuomiokapitulissa käsiteltiin asioita ehdottoman luottamuksellisesti suljettujen ovien takana, mutta kuitenkin mediaan päätyivät samat asiat poliisin asiakirjojen kautta. Kävellessämme jo ulos yliopistolta Johanna summaa vielä sen, mikä aktiivisuudessa on kuitenkin ollut parasta: verkostoituminen ja kohtaamiset hyvin monenlaisten eri puolilla Suomea asuvien ihmisten kanssa.

teksti: Anu Rask
kuvat: Anu Rask (Johanna Lumijärvi) ja Siiri Heiskanen (sählyvuoro)

Pastori viikon verran

”Ehkä kaikkein kivointa on ollut ajatella, että tämä on työ, jossa on itse vain välikappale.” –Hesso

Heikki Hesson hyppäys teologian opiskelijan hupparista pastorin kasukkaan oli nopea. Hän palautti Religious Roots of Europe -maisteriohjelmassa kypsyttelemänsä gradun 31. lokakuuta ja löysi itsensä Länsi-Porin seurakunnan työhaastattelusta jo marraskuun neljäntenä. Samana iltana hän sai tietää saaneensa työpaikan. Sitten oli kiire tavoittaa sapattivapaalla ollut graduohjaaja Antti Marjanen opintojen rekisteröimislomakkeen allekirjoittamista varten, huolehtia kaikkien opintojen rekisteröinnistä, varata aika piispan haastatteluun, antaa saarna- ja vuorovaikutusnäytteet omaan seurakuntaan ja palauttaa liuta papereita. Vanha koti täytyi irtisanoa ja vuokrata uusi Porista. ”Se meni tosi tiukasti, deadline deadlinelta”, Heikki kuvaa muutaman kuukauden takaista hyppäystään teologian opiskelijasta pastoriksi.

Vihkimyksessä ilme vakavana

Vihkimyksessä ilme vakavana

Haku päällä

”Huonoista mahdollisuuksistani vähiten huono oli hakea tänne”, Heikki kertoo Länsi-Porin seurakuntaan hakemisesta. Kiristyvässä kilpailussa vasta vihittävät teologian maisterit eivät ole seurakunnille halutuimpia työntekijöitä, mutta neljän vuoden takainen seurakuntaharjoittelukokemus samasta seurakunnasta antoi Heikille itseluottamusta hakea Poriin lapsityön pastoriksi: ”Kyllä se harjoittelu painoi tosi paljon. Ilmeisesti jotain olin tehnyt siinä oikein.”

Sunnuntai 18.1. – Vihkimys

Vihkimyspäivä oli Heikille merkityksellinen, mutta hän ei halua nähdä sitä elämänsä käännekohtana: ”Ei se minussa ihmisenä nyt kauheasti mitään muuttanut.” Heikin kokemuksen mukaan kätten pään päälle laskeminen ei ollut kuitenkaan mikään hento kosketus. Ikiaikainen kristillinen symboliikka antoi Heikille henkisiä välineitä viran vastaanottamiseen. Hän koki Jeesuksen sanat ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Matt. 11:28-30) messutilanteessa elävinä: harteille aseteltu stoola oli kuin ies, ja Kristus oli läsnä sanomassa sanansa hänelle. Helsingistä Turkuun asti matkanneiden opiskelukavereiden ja muiden läheisten läsnäolo messussa tuntui hyvältä. Heidän tukensa lisäksi Heikkiä auttaa nöyryys itseään suuremman edessä: ”Ehkä kaikkein kivointa on ollut ajatella, että tämä on työ, jossa on itse vain välikappale.”

Maanantai 19.1. – Vapaalla

Heikin ensimmäinen päivä pappina oli ruumiin ravintoa – liikuntaa. Niin seurakunnan perehdyttäjä kuin aiemmin papiksi vihityt kaverit olivat neuvoneet Heikkiä varaamaan oman ajan etukäteen kalenteriin, joten Heikki haki vauhtia ensimmäiseen työviikkoonsa urheilemalla.

Tiistai 20.1. – Hallintohäikkää

Seuraava päivä avautui Heikille moninaisena. Oli siirrettävää tietoa seurakunnan internetsivuille ja muuta ”hallintohäikkää”, kastetoimituksen hahmottelua ja viime tingassa peruuntunut aikuisrippikoulun tapaaminen. Peruuntuneet kaksi tuntia olisi voinut käyttää vaikka ruokailuun tai urheiluun, mutta Heikki ei malttanut lähteä virastolta tauolle: ”Muistan, etten syönyt kauhean hyvin tuona päivänä. Se on asia, joka pitäisi itse opetella.” Illalla edessä oli vielä seurakuntaneuvoston kokous, jossa Heikki toimi sihteerinä. Kokous toimi ikkunana seurakunnan sisäiseen päätöksentekoon, sen rikkauteen ja ristiriitoihin. Heikki haluaisi olla omana itsenään pappi kaikkia varten: ”Ettei päästäisi itseään liian helpolla. Edessä voi olla tilanne, jossa ainoa vastapuolen kanssa teologisesti yhdistävä tekijä on se, että olemme molemmat kirkon jäseniä ja kristittyjä. Tuolla seurakuntalaisella on oikeus siihen, että pappi palvelee häntä.” Toisaalta työtä ei jaksa, ellei pidä kiinni omasta persoonastaan ja rajoistaan. Heikki on valmistautunut siihenkin, että juuri hän ei aina kykene antamaan jokaiselle seurakuntalaiselle heidän tarvitsemaansa hengellistä ravintoa.

Keskiviikko 21.1. – Kohtaamisia

Keskiviikkona Heikin työpäivä alkoi perhemessun suunnittelulla lapsityönohjaajan, lastenohjaajien ja kanttorin kanssa. Perhemessussa saarnaamisen ote eroaa oleellisesti paperista luetuista pitkistä saarnoista – ovathan kuulijoina lapset vanhempineen. ”Oli tosi tärkeää, että sen sai tehdä rauhassa”, Heikki kiittelee. Suunnittelun jälkeen työpöydällä odotti eilisen kokouksen pöytäkirja puhtaaksi kirjoittamista varten. Iltapäivällä Heikki suuntasi ensimmäiseen kastekeskusteluunsa. ”Tuo oli semmoista papin ydintyötä: ihmisten tapaamista, sakramenttiin valmistautumista. Ja seurakuntaan liittämistä”, Heikki intoilee. Hänen mukaansa teologisessa koulutuksessa kypsyvä paradoksien taju voi auttaa esimerkiksi kastekodin keskelle menemisessä. Synnytys ja syntymä voivat tuoda perhe-elämään muitakin kuin iloisia sävyjä.

Torstai 22.1. ja perjantai 23.1. – Hetkellinen paluu opiskelija-arkeen

Heikki vietti loppuviikon vapaansa Helsingissä: näki ystäviä, kävi kirjastossa lainaamassa teologiaa ja palauttamassa viimeistä gradukirjallisuutta.

Lauantai 24.1. – Sakramentin äärellä

Lauantaina Heikin työviikko jatkui monen muun suomalaisen aloitellessa viikonloppuaan. Aamupäivällä oli kiirehdittävä kirkolle hakemaan alba ja stoola ennen siellä alkanutta muistotilaisuutta. Sitten Heikki huomasi, ettei ollut tallentanut kastepuhetta ja kasteen johdantosanoja tietokoneelleen. ”Se on aika saavutus, ja tätä on tapahtunut mulle ennenkin muun muassa graduprosessin aikana”, Heikki tunnustaa. Ei auttanut kuin kirjoittaa puhe uudelleen ennen saman päivän kastetta. Ennen kasteen sakramenttia Heikin tapasi perheen ja kummit sekä tasapainoili oman jännityksensä kanssa. Hän päätyi viettämään kastekodissa lopulta kolme tuntia, mihin papilla ei yleensä ole aikaa. ”Siinä sai palvella ja olla osa niiden ihmisten iloista juhlaa”, Heikki kertoo kiitollisena. Monenlaisiin tilanteisiin heittäytyminen on papin ydinosaamista: ”Papin homma on tosi käytännöllistä. Teologisessa oppii kirjoittamaan, ja puheen voi kirjoittaa valmiiksi, mutta se pitää vielä puhua seurakuntalaisille tietyssä tilanteessa.”

Sunnuntai 25.1. – Seurakunnan keskellä

Pyhäaamuna Heikki toimi ehtoollisavustajana eteläpohjalaisten kirkkopyhässä ja jatkoi sieltä onnittelukäynnille vanhainkodissa asuvan, jo puhekykynsä menettäneen seurakuntalaisen luo. ”On ihmisiä, joita eivät läheiset käy lainkaan katsomassa, joten tällainen on tärkeää”, Heikki kuvaa. Hänen työnäkynsä mukaan pappi ei voi mestaroida seurakuntalaisten uskoa, vaan jokainen on viime kädessä yksin oman uskonsa ja jumalasuhteensa kanssa. Papin ainoa auktoriteetti on Jumalan armon ja ihmisen arvon julistaminen seurakuntalaisille. ”Sen, mitä puhun, pitäisi olla elämää ylläpitävää”, Heikki näkee. Sunnuntain työpäivä jatkui vielä Porin häämessuilla. Heikki on tyytyväinen siihen, ettei kirkko enää pyri ohjailemaan elämää ylhäältäpäin vaan on vankasti sitoutunut ihmisten arkeen. ”Papin työ ei ole voittaa sieluja tai ihmisiä kirkolle, vaan tuoda toivoa, että edes yhden päivän jaksaa eteenpäin”, tuore pastori tiivistää.

teksti: Tiia Orpana
kuva: Eevert Sippola

Puhdistava itku

Itkuvirsiohjaajan mukaan Suomessa itketään liikaa sisäänpäin.

”Jokaisella itkijällä on oma äänensä.” Vuosaaren seurakunnan diakoni, teologian opiskelija ja itkuvirsiohjaaja Tiina-Susanna Hirvonen kertoo ja asettelee valkoisen liinan poskelleen: ”Ja oma asentonsa. Matkalle mukaan on hyvä ottaa tällainen liina, jolla kuivata kyyneliä. Se on vähän kuin lasten unilelu, tai riepu; Itkijän tukena ja turvana. Alun perin sillä oli tarkoitus suojella kuulijoita kyynelten poltteelta.”

Sitten Tiina-Susanna alkaa itkeä. Tekstinä hän käyttää kirkkokäsikirjan synnintunnustusta 713: ¨Me olemme ajaneet teoillamme koko luomakunnan kuoleman tielle ja nyt näyttää siltä, että kaikki mihin koskemme menee rikki¨. Melodia on laskeva ja nuotti epätasainen. Tiina-Susanna itki samaisen synnintunnustuksen aikoinaan teologian maisteriopintojen soveltavissa opinnoissa, jossa hän oli liturgina toimittamassa messua. Mutta hän oli ehtinyt itkeä lukuisat itkuvirret jo sitä ennen.

ItkuvirsikuvaTiina-Susanna Hirvosesta tuli itkuvirsiohjaaja, kun hän osallistui Helsingin seurakuntayhtymän järjestämälle itkuvirsikurssille joskus 2000-luvun alussa ja liittyi Äänellä itkijät ry:n jäseneksi. Koulutuksen jälkeen Tiina-Susanna saattoi kysyä diakonin vastaanotolla, saako itkeä asiakkaan kertoman tarinan. Nykyisin hän tekee sitä vähemmän, mutta on toteuttamassa muun muassa itkuvirsi-sururyhmää, jossa läheisen kuoleman aiheuttamaa surua on tarkoitus käsitellä itkuvirsiperinteen avulla. Ryhmä jokainen osallistuja rakentaa oman itkuvirtensä ja sitten itkee sen.

”Suomalainen itkuvirsiperinne on kotoisin Karjalasta. Itkijänaisten tehtävä vanhassa kansanperinteessä oli siirtää surevat omaiset tilasta toiseen – johdattaa heidät surun äärelle.”, Tiina-Susanna kertoo: ”Kirkko suhtautui siihen nihkeästi. Vanhat pakanalliset tavat eivät sopineet osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa. Oliko se peräti Elias Lönnrot, joka puhui ’karmeista akoista?’ Tarkistan asian ja huomaan, ettei Lönnrot puhunut akoista ainakaan positiiviseen sävyyn, vaikkei termiä karmea käyttänytkään:

”Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karwoille käywällä, läpi ruumiin ja jäsenten wihlasewalla äänellä, että wielä wuodenki päästä sitä muistellessani olen kuin säykähyksissä.”

Kauas on 2000-luvun kirkko kulkenut itkuvirsikoulutuksineen. Siitä huolimatta me suomalaiset itkemme julkisesti aivan liian vähän. Tiina-Susannan mielestä suurin julkista itkua pidättelevä voima on pelko kasvojen menettämisestä: ”Julkista itkemistä pidetään osoituksena heikkoudesta, vain lapset itkevät ääneen. Vaikka melkoista rohkeutta on juurikin itkeä ääneen ja julkisesti.” Paljon pahempaa on se, jos ihminen itkee salaa, ikään kuin sisäänpäin. Silloin itku ei pääse tekemään puhdistavaa työtään.

Tiina-Susannalle itkulla on kaksi ulottuvuutta: ”Itkulla on puhdistava vaikutus. Se on höyryjen päästämistä, omien tunteiden käsittelemistä. Itkevä ihminen on todella herkässä tilassa, valmis kohtaamaan vaikeitakin tunteita ja itkemällä myös päästämään niistä irti. Se on myös todella lähellä toista hyvin vahvaa tunnetta eli naurua. Äänellä itkijöiden tapaamisissa ja kursseilla myös nauretaan hyvin paljon.” Toisaalta kyse on pyhän kohtaamisesta: ”Taisin olla ensimmäisellä luokalla, kun kesäleirillä alkoi itkettää. Olo tuntui yksinäiseltä ja vieraalta. Kiipesin kalliolle, katajan juuren ja itkin. Muistan yhä kuinka tuntui siltä, etten ollut yksin. Aikuisena siitä puhuisi varmaan uskonnollisena kokemuksena.” Itkevä ihminen on seurakuntatyön näkökulmasta lähellä Jumalaa.

Mutta entäs jos itku ei tule? Kaikki eivät ole luontaisesti hyviä itkemään. Tiina-Susanna on sitä mieltä, että itkuvirret eivät sovi kaikille, eikä ryhmässä itkemisestä ole pakko olla innoissaan. Mutta jos toiminta kiinnostaa, itkemistä voi myös harjoitella. Joskus pelkkä teennäinen itkeminen auttaa tunnelmaan pääsemiseksi. Itkuvirsissä voivotellaan ja voihkitaan paljon ja se saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta on tarpeellista tunnelman luomisen vuoksi, myös iloisista asioista itkettäessä. Tiina-Susanna on tehnyt hääitkuja, itkuja vuosipäivän kunniaksi ja konfirmaatioitkun. Silloin itkut ovat toimineet siirtymäriitteinä joihin liittyy vahvoja haikeitakin tunteita: ”Perinteisesti Suomessa häissä on itketty morsiamen puolesta, kun tämä siirtyy vanhempiensa kodista luomaan uutta perhettä. Konfirmaatiossa kyse on lapsen askeleista kohti aikuisuutta.”

Diakonina ja itkuvirsiohjaajana Tiina-Susanna on ollut itkun kummallakin puolella: siellä missä itketään ja siellä missä lohdutetaan itkevää. Itkevän ihmisen kohtaamisessa on tärkeää antaa itkijälle tarpeeksi tilaa: ”Ihmiselle on luontevaa lohduttaa. Mutta joskus on hyvä odottaa, että ihminen on saanut itkettyä loppuun ja vasta sitten halata tai ottaa kädestä kiinni. Fyysinen kosketus saatetaan kokea viestiksi siitä, että itkeminen tulee lopettaa vaikka itku pitäisi nimenomaan päästää valloilleen.” Kaikenlainen itkijän hyssyttely voi olla myös vallankäyttöä toista ihmistä kohtaan. Itkevästä voi tuntua, että omaa itkua vähätellään, tai että häntä ei oteta vakavasti.

”Kaikkein tärkeintä on kohdata itkevä ihminen juuri sellaisena kuin hän on. Itkua ei pitäisi pelästyä.”

Teksti: Ella Luoma

Rakkauden ammattilainen?

Tapaamme Marian työpaikalla, yhdellä niistä. Hänellä on monia työpaikkoja. Nuhruinen pieni huoneisto, kumilla päälystettyine huonekaluineen, hotellihuoneita, ”panokämppiä”. Iltaisin Maria on domina tai huora, päivisin hän tekee hengellistä työtä etelä-suomalaisessa seurakunnassa, virkaansa vihittynä. Eikä Maria ole hänen oikea nimensä. En tiedä oikeaa nimeä. Minä saan valita, millä nimellä häntä kutsun. Iltaisin miehet saavat aina.

– Aloin neljä vuotta sitten myydä itseäni, Maria aloittaa. Minut saa ostaa. Myyn seksiä. Myyn kehoani, kaikenlaista, mikä liittyy erotiikkaan. Mutta en minä huora koe olevani enkä pidä sanasta prostituoitu. Olen erotiikan asiakaspalvelija. Se on työ siinä kuin parturin hommat tai hierojan.

Maria on arviolta minun ikäiseni nainen, keski-ikäinen, hoikka ja kaunis. Hän on ollut naimissa ja eronnut. Hänellä on perhe ja hyvä työpaikka, turvallinen suomalainen elämä. Hän ei ole ollut köyhä, mutta ei rahaa koskaan liiaksikaan ole ollut.

– Neljä vuotta sitten tuli sellainen tilanne, että tarvitsin enemmän rahaa. Halusin myös itselleni jotain. Siksi minä aloitin. Minulla ei ollut siviilissä suhteita, tarvitsin rahaa ja seksiäkin. Ajattelin, että yhdistetään sitten nämä kaksi asiaa, Maria kertoo.

Kukaan ei pakottanut Mariaa seksityöhön. Ei mies eikä köyhyys. Marian avioerosta oli pitempi aika

– Ei minun ole tätä pakko tehdä. Ei siinä mitään dramaattista ollut. Luotan ihmisen vapauteen päättää omasta elämästään. Minä haluan tätä, Maria sanoo.

Maria laittoi nettiin ilmoituksen ja alkoi toteuttaa miesten toiveita.

– Henkisesti se aloittaminen oli tosi helppoa. Itseluottamus oli enemmän ongelma. Olenko minä riittävän hyvä? Epäilin taitojani alussa. Nyt minulle on sanottu, että olen. Tämä on tuonut itseluottamusta, auttaa muutenkin luomaan omat rajat. Eikä seksin ja tunteiden erottaminen minulle ollut koskaan vaikeaa. Avioliiton aikanakin minulla oli muita suhteita. Nekin olivat pelkkiä panoja, ei mitään muuta. Olen ehkä tunneköyhä ihminen, mutta mieli ja keho ovat ihan eri asiat. Mieleen rakastutaan, keho on keho. Kehoa minä tässä käytän.

Maria aloitti ”kinkyjutuilla”, myymällä dominapalvelua. Varsinainen seksi tuli mukaan vasta myöhemmin.

– Se kinky oli tosi helppoa, kun otti ensin selville, miten joku juttu tehdään. Itse asiassa kinky on kuin sielunhoitoa, annetaan asiakkaalle mahdollisuus tehdä asioita, joita hän ei omassa parisuhteessaan voi toteuttaa. Kauniita asuja, piiskaa, sidottuna olemista, alistumista, roolileikkejä, seksiä.

Domina-roolissaan Maria on aina aktiivinen osapuoli. Asiakas maksaa siitä, että häntä satutetaan.

– Se on aina näin päin. Eivat ne minua halua alistaa. Hallitsevat miehet löytävät satutettavia narttuja siviilissäkin, ei siitä tarvitse kenellekään maksaa.

Marian mukaan kinky ja roolileikit eivät ole koskaan hänelle vaarallisia, mutta asiakkaan puolesta pitää usein varoa. Miehet eivät aina ymmärrä rajojaan.

– En halua rikkoa kenenkään mieltä tietoisesti. Piiskata voin, mutta en tykkää tehdä henkistä väkivaltaa. Ja joskus on pakko sanoa, että ethän sinä hyvänen aika voi haluta tuollaista, siihen voi kuolla! Jotain hengityksen kontrollointia ja hirttoköysijuttuja teen kyllä ja pistän neuloilla. Mutta kun on joskus pyydetty, että pistän neulan peniksen läpi tai ruiskutan välilihan kautta vettä kiveksiin, kieltäydyin. Jos en ole varma oikeasta tekniikasta, kieltäydyn. Yritin minä koiraakin kerran etsiä, kun asiakas olisi halunnut. Mutta en löytänyt sopivaa ja se sitten jäi.

Maria puhuu miehen kehosta viileästi ja kuulostaa asiantuntevalta. Hän uskoo, että tietää mikä on turvallista. Maria kertoo lukeneensa lääketieteen oppikirjoja ja tietävänsä tarkasti ”mitä voi työntää ja minne”. Jos minun pitäisi arvata, veikkaisin terveydenhoitoalan koulutusta, ehkä diakonissan.

Maria puhuu asiakkaistaan kunnioittavasti. Hän ei käytä sanaa ”poka”, hän ei moiti asiakaitaan. Eikä moralisoi.

– Jos tämä työ on jotakin tehnyt, niin se on laajentanut kuvaani miehistä. En enää niputa teitä samaan kastiin. Te olette yksilöitä ja teillä on tunteita usein paljon enemmän kuin voitte kotona ilmaista, hän kertoo. Eivät nämä asiakkaat ole mitään onnettomia runkkareita vaan ihan tavallisia suomalaisia miehiä, usein hyvässä työssä ja korkeassa asemassa, kansanedustajiakin. Onhan tässä selvä kaksinaismoraali. Mies säätää päivällä lakia prostituution kieltämisestä ja yöllä maksaa minulle seksistä.

Marian puheessa toistuu ajatus siitä, että miehillä on nykyisin vaikeaa. Miestä pitää ymmärtää ja vähän paijatakin, että ne jaksavat siellä, mihin menevät hänen luotaan. Maria antaa antaa pienen palan illuusiota, hetkeksi. Samaan aikaan Marian miehistä välittämä kuva ei kuitenkaan ole kaunis. Useimmat asiakkaat elävät parisuhteessa. Pettävät vaimojaan, tekevät huorin.

– Ei se kuulu minulle, onko se väärin vaikka niiden vaimoja kohtaan, että ne käyvät minun luonani. Se on niiden ja Jumalan välinen asia ja niiden vaimojen. Usein miehillä on tarpeita, joita ne eivät saa parisuhteessa tyydytettyä. Vaimo voi olla vaikka frigidi tai raskaana. Omassa suhteessani minä en hyväksyisi pettämistä koskaan.

Maria vakuuttaa ymmärtävänsä miehiä ja hyväksyvänsä heidän erikoisetkin tarpeensa. Häntä ei ole koskaan pahoinpidelty tai raiskattu. Uhkaavia tilanteita on ollut, mutta niistä hän on selvinnyt. Ammatin varjopuolia, sanoo Maria.

– Ei koskaan ilman kondomia. Sitä pyydetään ja vaaditaan kyllä, tosi paljon. Ja joskus asiakas yrittää tehdä sen salaa, ottaa kortsun huomaamatta pois ja vetää paljaalla. Se on silloin pahoinpitely.

Minusta se kuulostaisi raiskaukselta. Hän kertoo miehestä, joka yrittää väkisin jäädä yöksi, joka repii Marian vaatteita rikki tai yrittää etsiä Marian ajokortin ja selvittää hänen oikean nimensä. Maria ei silti myönnä pelkäävänsä. Pitää olla valmis erilaisiin tilanteisiin.

– Jos menet vaikka hotellihuoneeseen ja siellä onkin yhden miehen sijaan neljä eikä sieltä pääse pois, niin mitä siinä silloin voisi tehdä? Hymyilet vaan ja käyttäydyt hyvin, annat kaikille mitä ne haluaa niin silloin pääsee ehjänä pois? Naisella pitää olla oikeus puolustaa itseään, rajojaan ja etukäteen sovittuja asioita. Tuollaisen tilanteen päätyttyä lähtisin poliisilaitokselle ja tekisin ilmoituksen. Enkä takuulla olisi ainoa, jolla on kehossa merkkejä mahdolliseswta väkivallasta. Minulla on aina täysi luottamus siihen, että miten minä käyttäydyn, saan sen itse takaisin. Jos minä olen kiltti ja kohtelias niin silloin minullekin ollaan.

Humalaiset asiakkaat ovat pahimpia, mutta yleensä Maria pyrkii tutustumaan asiakkaaseen ja luomaan pitkän suhteen. Kun tapaa samaa asiakasta monta kertaa, tulevat rajat selväksi ja yllätyksiltä vältytään.

– Niin minä yritän työni tehdä, että asiakkaalle jää hyvä olo siitä, haluaa tulla uudestaan. Vaikka joskus asiakas saattaa kiintyä liikaakin. Pahimpia ovat ne, jotka yrittävät tulla osaksi siviilielämääni. Joku voi vaania parkkipaikalla ja yrittää seurata minne menen tai pahimmillaan tulla minun työpaikalleni. Ne eivät ymmärrä, että tämä on rooli, ei tämä ole oikea minä. Aika, jonka asiakas viettää minun kanssani, on hänelle arjesta irrottautumista, lepohetki. Arki on toisenlaista niin hänellä kuin minullakin. Ei kukaan tykkää olla kahlehdittuna patteriin joka päivä tai selkä aina viiruilla ruoskasta. Se on hauskaa hetken, ei jatkuvasti.

Maria kertoo roolin alkavan jo paljon ennen miehen tapaamista ja jäävän joskus päälle pitemmäksi aikaa.

– Kun valmistaudun tapaamiseen ja laittaudun kauniiksi, muutun silloin siihen rooliin. Minusta tulee toinen. Ihan eri nainen kuin olen arjessa. Eikä se muutos takaisin ole ihan nopea sekään. Saatan illalla mennä tietokoneelle tai tiskata, mutta tapaaminen pyörii pitkään päässä. Joskus voin mennä aamulla kahdeksalta päiväduuniin, vaikka olen illalla maannut joidenkin miesten kanssa tai nainut miestä tekopeniksellä. Pitkin päivää tulee mieleen välähdyksiä, mutta ei se ulos näy. Onhan se vähän absurdia kun mieli on yössä ja samaan aikaan käy jotain hengellistä keskustelua.

Maria kertoo, etteivät roolit kuitenkaan koskaan sekotu. Hengellisessä työyhteisössä työskenteleminen ei olisi mitenkään mahdollista, jos siellä tiedettäisiin Marian toisesta työstä. Kinky-palveluiden myyminen voisi vielä kelvatakin, hän arvelee, mutta seksin myyminen sulkisi heti pois työyhteisöstä.

– Minä olen tosi hyvä lokeroimaan asioita. Minulla on ehkä miehen aivot, maskuliininen tapa ajatella, Maria arvelee. Jos nämä toiset jutut käyvätkin mielessä, niin ei sitä kukaan huomaa. Hengellisessä työssä olen aito minä, se ei ole rooli. Minulla on henkilökohtainen usko, rukoilen hiljennyn säännöllisesti, käyn ehtoollisella. Joskus mies voi sängyssä haluta puhua uskostakin ja Jumalasta, se on minulle ihan okei. Kun mies on alasti sängyllä ja sillä on hyvä olo, ne usein puhuvat ihan kaikesta. Enemmän täällä puhutaan elämän vaikeuksista kuin hengellisessä työssä.

Marialle olisi helppo puhua, sen vaistoan itsekin. Hän vaikuttaa naiselta, joka ei tuomitse, jonka edessä ei tarvitse hävetä. Häpeän tunne minulla iskee vasta kun astun ulos ja huomaan ohikulkevan perheenäidin tuijottavan minua kuin tietäen, mistä olen tulossa.

Uskon, etten ole ensimmäinen Marian luota poistuva mies, joka tuntee samoin.

Teksti: Samuli Suonpää

Sydämeltään seurakuntapappi

Kenttäpiispa Pekka Särkiö lukee joka aamu Raamattua ja on huolissaan kirkon ja yhteiskunnan jakautumisesta.

Kenttäpiispan toimistoon ei ole yhtä helppo kävellä kuin kirkonmiesten yleensä. Pääesikunnan portilla aseistettu vartija tarkistaa henkilöllisyyspaperit ja sisään ovesta pääsee vasta, kun on minuutin verran seissyt valvontakameran arvioitavana. Hetken tuntuu kuin olisi Star Trekissä. Tästä aidatusta ja vartioidusta rakennuksesta ei ole yhtä helppoa kävellä uloskaan, toisin kuin kirkosta.

Toimisto on arkinen. Se näyttää virkamiehen tai kirjanpitäjän työhuoneelta, ei piispan. Isäntämme rooli kirkonmiehenä tulee kuitenkin selväksi jo ennen kuin haastattelu alkaa. ”Minulla on täällä tapana lukea Raamattua joka aamu, sopiiko että luemme yhdessä?” kenttäpiispa Pekka Särkiö kysyy. ”Nyt olen menossa Aamoksessa. Sitä voi tulla mitä vaan vastaan, kun järjestyksessä lukee.”

Raamatunlukua seuraa yhteinen rukous. Piispa ei kysy, haluammeko osallistua rukoiluun. Täällä mennään isännän säännöillä. Olemmeko me nyt sotilaan vai kirkonmiehen edessä?

”Kirkonmies minä olen, sydämeltäni seurakuntapappi”, Särkiö vastaa. ”Minä pidin työstäni kirkkoherrana Lahdessa. Mutta kun sitten kehotettiin hakemaan kenttäpiispan tehtävää, se tuntui oikealta valinnalta.” Seurakuntapapin työstä Särkiö kertoo kaipaavansa toimituksia ja seurakuntalaisten kohtaamista.image

Onko kenttäpiispa oikea piispa? ”Minä ymmärrän hyvin kysymyksen. Ei se Suomessa ole koko aikana ollut ihan itsestäänselvyys.” Särkiö kertoo, että aloite kenttäpiispan virkaan tuli puolustusvoimien suunnalta ja tarve syntyi varsinaisesti talvisodassa. ”Kun Neuvostoliitto 75 vuotta sitten hyökkäsi, oli palveluksessa 19 sotilaspappia. Vuotta myöhemmin pappeja oli rivissä yli 300. Kyllä siinä tarvittiin jo kenttäpiispaakin.”

”Puolustusvoimat halusi kenttäpiispan, korkeakirkolliset tahot vastustivat”, Särkiö jatkaa. Tämä asetelma tuntuu säilyneen. Puolustusvoimissa kenttäpiispa on osa kenraalikuntaa, kirkon puolella asema on muuttunut. Jatkossa kenttäpiispa on piispainkokouksessa läsnä, mutta äänioikeus on poistettu. Särkiö arvelee, että puolustusvoimissa arvostetaan kirkollista työtä enemmän, kirkon puolella on ennakkoluuloja. ”Ja osin tässä varmaan vaikuttaa vielä 1970-luvun rauhanliikkeen perintökin. Tämähän on monille kristityille hyvin ongelmallinen, epäpyhä liitto, että papit ovat mukana väkivaltaorganisaatiossa.”

Särkiö mukaan pappien kuitenkin pitää olla läsnä juuri siellä, missä on kärsimystä ja kuolemaa. ”Eiväthän papit hylkää silloinkaan kun tapahtuu kouluampumisia – sodassa kuitenkin kuollaan paljon enemmän kuin rauhan ajan turmissa.”

Särkiö ei myönnä, että sotilaspappien tehtävä olisi tehdä sotiminen helpommaksi. ”Sotilaspapilta, kuten myös sotilaaltakin, vaaditaan aina korkeaa moraalia. Pitää puntaroita oikeutettua väkivaltaa suhteessa kokonaisuuteen. Tietysti moni kristitty haluaa noudattaa vuorisaarnaetiikkaa. Mutta se kuitenkin tarkoittaisi, että helmikuussa 44 ei olisi ollut Helsingin ilmatorjuntaa ja koko kaupunki olisi tuhottu.”

Särkiö käyttää itsenäisyyspäivän juhlapuheista tuttua kieltä. ”Talvi- ja jatkosodan uhrien kautta pelastettiin suomalaisia ja meille tärkeitä arvoja. Suurempaa väkivaltaa vastaan pitää voida puolustautua pienemmällä väkivallalla.”

Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”

Kysymys uskonnonvapaudesta ja uskontojen tasapuolisesta kohtelusta ei Särkiön mielestä ole puolustusvoimissa yhtä ajankohtainen kuin muualla yhteiskunnassa. Viime vuonna maavoimien kesäkuun erästä 87 prosenttia oli luterilaisia
kun koko väestössä osuus on 75 prosenttia. ”Kirkkojen ja muiden uskontokuntien jäsenet ovat muutenkin sitoutuneempia instituutioihin, kuten armeijaan”, Särkiö sanoo. ”Vain joka kymmenes varusmies on väestörekisterissä ja muiden uskontojen kuin kristinuskon osuus on prosentin luokkaa. Näiden porttien sisällä luvut eivät näytä ollenkaan yhtä huonoilta kuin tuolla muualla yhteiskunnassa.”

”Eikä varuskunnissa työskentelevien sotilaspappien tehtävä rajoitu kristittyihin”, Särkiö korostaa. Puolustusvoimissa papisto luo yhteyksia myös alueen muihin uskontoryhmiin. Jos varusmiehelle tulee tarvetta olla yhteydessä omaan uskontokuntaan, pappi auttaa siinäkin. ”Muiden uskontojen edustajat ja maahanmuuttajat ovat ihan tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Lähinnä nämä kotoperäiset uskonnottomat herättävät kysymyksiä horjuttaakseen tätä systeemiä.”

Vaikka kirkon merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa vähenee, puolustusvoimissa tämä ei Särkiön mukaan näy.
”Me olemme olleet liberaalin kehitysuskon vallassa. Ajatellaan, että kaikille on töitä, sitten eläke ja vanhainkotipaikka. Ja on uskottu, että rauha pysyy. Kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet, ettei rauhakaan ole itsestäänselvyys. Venäjästä ei ole tulossa läntinen demokratia.” Särkiö kertoo juuri kuunnelleensa radiossa juontajaa, joka tasapainoili termien kriisi ja selkkaus välillä. Kyse oli Ukrainan tilanteesta: ”Ei Ukrainassa ollut kriisi tai selkkaus. Siellä on sota ja se jatkuu edelleen.”

”Venäjä haluaa itselleen sen suurvalta-aseman. Puhutaan Venäjälle legitiimeistä etupiireistä. Meidän korviimme se on uhkaavaa kun olemme osa sitä etupiiriä. Se pelottaa ihmisiä.”
”Kirkkoa tarvitaan juuri yhteiskunnallisen epävarmuuden aikana”, korostaa Särkiö, ”ja isänmaallisuutta.” Kenttäpiispalle nämä kulkevat käsi kädessä.

Särkiölle isänmaallisuus on sitä, että ketään ei jätetä ulos tai pois pelastusveneestä: ”En minä sellaista hurraaisänmaallisuutta ihannoi, leijonariipuksia ja tatuointeja niskassa. Vaan sitä, että halutaan rakentaa yhteistä isänmaata. Suomen pitää olla hyvä paikka elää niin kantasuomalaisille kuin tulijoillekin. Kirkko on instituutio, joka koittaa pitää kaikista huolta. Kirkko näkee heikkojen aseman, kun sosiaaliturva ei riitä. Se on isänmaallista.”

Myös epäisänmaallisuus nousee esiin. ”Se on sitä, ettei haluta toimia demokraattisen Suomen hyväksi. Ei haluta tehdä tarvittavia päätöksiä ja annetaan talouden rapautua. Syntyy luokkajakoa.”

Luokkajakoa? Vasemmistonuorten luokkasota-retoriikan mainitseminen nostaa kuitenki Särkiön takajaloilleen. ”No se on kyllä aika yliampuva termi. Joku, joka on lukenut Marxinsa, voi varmaan sellaisesta puhua. Mutta todellista alaluokkaa on nyt se viidennes nuorista miehistä, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa. Ne, jotka ovat syrjäytyneet työelämästä ja opiskelusta, jopa armeijasta. Sen huuteleminen, että noustaan luokkataisteluun, ei rakenna mitään. Se ei ole johtanut mihinkään hyvään. Aina syntyy uusi yläluokka niin kuin Neuvostoliitossa, jossa toiset olivat enemmän tasa-arvoisia kuin toiset.”

Yhteiskunnallista puhetta kirkon puolella kuulee nykyisin paljon vähemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Särkiön mielestä puheelle kansallisesta yhtenäisyydestä olisi nykyisin tilausta, niin kuin oli ennen talvisotaakin. ”Meillä tapahtuu koko ajan polarisaatiota. Kirkko on jakautunut ja yhteiskunnassa terveys- ja varallisuuserot lisääntyvät. Tämä on aika huono aika olla jakautunut keskenään riiteleviin leireihin.”

Kenttäpiispan toimistossa ei pelätä sitä retoriikkaa, joka kirkossa on muuten siivottu pois. Täällä Jumala suojelee isänmaata ja kansan sisäinen riitely pitää lopettaa.

Teksti: Ella Luoma ja Samuli Suonpää
Kuva: Samuli Suonpää

Kymmenen muutosta kirkossa – Kyyhkynen 2/2014

Pastori Kai Sadinmaa peräänkuuluttaa kirkon muutosta, mutta mitä tapahtuisi, jos hänen teesinsä todella siirrettäisiin käytäntöön? Kyyhkynen laittaa uudet kymmenen käskyä koetukselle!

Radikaalipappina mediassa profiloitunut Kai Sadinmaa julkaisi huhtikuun aikana kiistakirjoitelmansa 10 käskyä kirkolle. Aiemminkin kärkkäitä mielipiteitään esitellyt pastori on kirjassa tiivistänyt näkemyksensä kymmenen kohdan ohjelmanjulistukseksi, jossa evankelis-luterilaiselle kirkolle esitetään sama viesti kuin muinoin Israelin kansalle: tehkää parannus! Kantaisivatko Tornion profeetan käskyt toteutuessaan hyvää hedelmää, vai kääntyisivätkö hyvät aikomukset itseään vastaan, kuten ihmisten kanssa on usein tapana? Kyyhkysessä ei kaikkea purematta niellä, joten katsoimme parhaaksi ottaa asiasta selvän.

Koska Jumala on osannut olla jakamatta meille profetoimisen lahjoja, niin kustakin käskystä on konstruoitu varmuuden kaksi tulevaisuudenkuvaa, positiivinen ja negatiivinen. Jokaisesta käskystä esitetään tiivistelmä, minkä jälkeen kuvataan mahdolliset seuraukset. Kaikki sitaatit ovat Sadinmaan kirjasta.

1. käsky: Älä valehtele Jeesuksesta

Kirkon on opetettava Jeesuksesta yhteiskuntajärjestystä uhmaavana kapinallisena turvallisen ja pehmeän kiiltokuva-Kristuksen sijaan. Evankeliumin julistamisen tulee tapahtua kaduilla, eikä kirkossa. Positiivi: kirkosta tulee symbolinsa Jeesuksen Kristuksen mittainen, mitä tulee ihmisten tavoittamiseen, jalkautuvaan papintyöhön ja yhteiskunnallisena soraäänenä toimimiseen. Sanonta ”mitä Jeesus tekisi?” lakkaa olemasta kevyttä leikkiä.

Negatiivi: Katusaarnaajien jengeistä ja ex tempore- jumalanpalveluksista tulee uusi järjestyshäiriöiden aiheuttaja kaupungin kaduilla. Jeesus saa uuden visuaalisen ilmiasun seinille taiteilluissa graffiteissa, joissa ”kesytön ja maskuliininen Juudan leijona” tarkkaa katsojaa kuin Che Guevara ja poseeraa ylävartalo paljaana kuin Putin.

2. käsky: Lopeta jäsenten kosiskelu

Kirkon on lakattava toimimasta keski-ikäisten rouvien ompelukerhona ja palveluyrityksenä ja muututtava yhteiskunnan vähäosaisten suojalinnakkeeksi.

Positiivi: kirkko karsii palveluitaan, eikä yritäkään olla kaikkea kaikille. Perustehtävät, kuten sanan ja sakramenttien jako saavat enemmän tilaa.

Negatiivi: kirkko siirtyy marginaaliin ja aloittaa kilpaulinan Vapaa-ajattelijoiden kanssa siitä, ketä sorretaan eniten. Luterilaisuudesta tulee ryppyotsaista nyrkinheristelyä, jonka rinnalla Animaliaaktivismikin alkaa vaikuttaa kevyeltä partiolaistoiminnalta.

3. käsky: Saarnaa poliittista evankeliumia

Kirkon toiminnan on oltava avoimen poliittista, sikäli kuin jo sen olemassaolo on loukkaus vallitsevia olosuhteita kohtaan. Evankeliumia tulee tulkita tästä kontekstista käsin.

Positiivi: kirkko ottaa paikkansa yhteiskunnallisena arvovaikuttajana, eikä mieti joka sanankäänteessä jäsenmääränsä säilyttämistä. Uusi, rohkeampi linja onnistuu jopa kasvattamaan kirkkoon liittyvien määrää.

Negatiivi: kirkon diakoniatyö loppuu täysin, sillä sellainen on vain myötäilevää reagointia valtapolitiikan lieveilmiöitä kohtaan. Poliittiset allegoriat muodostuvat akateemisessa teologiassa normiksi, josta poikkeaminen kuitataan yhtä naurettavaksi ”kuin, jos naittaisi Neitsyt Marian ja Babylonin porton”.

4. käsky: Lopeta sijoitusbisnes

Kirkon on luovuttava eettisestä sijoittamisesta ja vastustettava talouspolitiikkaa, jonka periaatteet ovat yhteen sopimattomia kristillisen etiikan kanssa.

Positiivi: kirkko sopeutuu uuteen, vähävaraisempaan tilanteeseen, jossa työntekijät tietävät joutuvansa tyytymään keskivertoa pienempiin eläkkeisiin ja karsittuihin työetuihin. Palveluiden supistamisesta (kts. 2. käsky) ja vapaaehtoisista lahjoituksista johtuen kirkko kuitenkin tulee toimeen omillaan.

Negatiivi: kirkon uusköyhyys tuo takaisin erakkokulttuurin, äärimmäisen asketismin ja ruumista kurittavan kilvoittelun, mikä muuttuu omaa hengellisyyttään pönkittävien keskinäiseksi egoiluksi. Pohjoisessa suosituksi muodostuu kisailu siitä, kuka elää pienimmällä määrällä omalla verellä ravittuja sääskiä.

5. käsky: Lopeta rikkaiden suosiminen

Eriarvoisuuden kasvattaminen poliittisin toimin on tämän hetken haitallisimpia ongelmia. Kirkon ei tule myötäillä tätä kehitystä, vaan puolustettava kaikkein heikoimpien ihmisarvoa.

Positiivi: kirkon talouskriittiset linjaukset tuovat uutta kansansuosiota yli aatteellisten- ja puoluerajojen. Jopa vasemmiston uskontokielteiset äänenpainot vaimenevat.
Negatiivi: kaikki yksilötason hyväntekeväisyys muuttuu kirkon parissa paheksutuksi, sillä huomion on kohdistuttava isompiin kokonaisuuksiin. Ei lääkäriäkään kiinnosta potilas, vaan hänen sairautensa.

6. käsky: Älä kumarra valtaa

Kaikki kytkökset kirkon ja valtion välillä on katkaistava, jotta kirkko olisi täysin vapaa puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin.

Positiivi: kirkko vetäytyy julkiselta sektorilta, mikä lopettaa samalla kiistelyn sen julkisoikeudellisesta asemasta. Verotusoikeuden menetys ei suuremmin vaikuta kirkkoon (kts. 4 käsky).

Negatiivi: kirkko muuntuu maanlaajuiseksi, eristäytyneeksi lahkoksi, jonka vakaumuksellisimmat jäsenet katkaisevat kaikki siteensä järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Jopa vanhoillislestadiolaiset ovat kauhuissaan uudesta linjasta.

7. käsky: Luovu tekopyhyydestä

Kirkon sisällä tapahtuvat väärinkäytökset on tuomittava ja syylliset saatettava edesvastuuseen. Yhtenäisen kirkon ideaalia ei tule varjella silmien ummistamisella.

Positiivi: kirkko puuttuu kovalla kädellä sisäisiin väärinkäytöksiin ja katsoo, että rikokset myös käsitellään rikoksina.
Negatiivi: ajatus yhtenäisestä kirkosta hylätään, mikä saa kirkon keskushallinnon ja herätysliikkeiden väliset kiistat roihahtamaan ilmiliekkeihin. Suomi muuttuu kristillisen heimosodan taistelutantereeksi.

8. käsky: Luovu messusta ja muusta magiasta

Messun asemasta kristillisen elämän keskuksena tulee luopua. Nykyinen luterilainen messu on vain itsetarkoituksellinen sekoitus magiaa ja teologista siansaksaa.

Positiivi: kirkko lopettaa messuun liittyvän teologisen hiustenhalkomisen ja korostaa sen yhteisöllisyyttä Kristuksen muistoateriana, joka kokoaa yhteen hengellistä ravintoa etsivät.

Negatiivi: messusta luopumisen yhteydessä kirkko hylkää turhana myös kasteen, koska ei Lutherkaan sitä välttämättömänä pitänyt. Sakramentteja kaipaavat hakevat korviketta sunnuntaibrunsseista ja vauvauinneista.

9. käsky: Anna homon rakastaa

Homoseksuaalisuus ei ole ristiriidassa kristillisen opin kanssa, eikä perinteisen avioliittokäsityksen tule sanella kirkon suhtautumista seksuaalivähemmistöihin.

Positiivi: kirkko luopuu vihkimisoikeudestaan, mutta vihkipareilla on edelleen mahdollisuus hakea liitolleen siunausta, sukupuoleen katsomatta.

Negatiivi: Koska rakkaus ”ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen”, kaikki padot kirkossa murtuvat. Kaiken huipentumana Fedja-setä, kissa, koira ja traktori saavat siunauksen polyamoriselle yhteiselolleen.

10. käsky: Älä tee Raamatusta Jumalaa

Raamattu on ihmisten kirjoittama, ihmisen ja Jumalan suhdetta moninaisesti kuvaava teos, joka ei kuitenkaan ole suoraan Jumalan sanaa.

Positiivi: Raamattu säilyttää asemansa kristillisen uskon todistuksena, mutta sen raadollisia ja inhimillisiä piirteitä ei silotella tai selitetä pois, vaan ne hyväksytään kuvauksina ihmisyyden varjopuolista.

Negatiivi: Raamattu sysätään vitriiniin, ja korvataan uudella, oivallisemmalla teoksella: pyhinä perheet ja seurakunnat ympäri Suomen kokoontuvat kuulemaan ajatonta todistusta siitä, miten Kai Sadinmaan mielestä kaikki oli niin hanurista vielä Herran vuonna 2014.

Teksti: Olli-Pekka Toivanen

Julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2/2014