Sikailu haisee

Kuva: Amanda Kaura

 

Takapenkin huutaja

Yhteiskunnassa yleistyvä sikailu kyllästyttää.

Olipa siis kerran sikapahnue, joka tahtoi röhkiä mielenosoituksellisesti muille eläimille. Röhkimispaikaksi ne olivat valikoineet yhteisen juomapaikan, jossa eläimet useimmiten tapasivat toisiaan. Sikojen tarkoituksena oli osoittaa muille, että jotkut eläimet olivat tasa-arvoisempia kuin toiset. Niiden mielestä eläinyhteisön johtajuus oli vain ja ainoastaan sikojen juttu.

Sikojen röhkiminen ei kuitenkaan sujunut kuin Strömsössä. Valtaosa eläimistä suhtautui niiden möykkäämiseen hämmentyneen paheksuvasti, niin todellisuudesta vieraantuneella tavalla ne elämöivät. Jotkut eläimet olivat jopa huvittuneita, kunnes röhkiminen eteni liian pitkälle.

Sikojen uhri oli rauhanvahtikoira. Tämä terrieri oli iskenyt hampaansa Sikojen Saparoliikkeen lippuun, jota eräs SS-sika oli rynnännyt pelastamaan. Sen jätteenhajuisen hengityksen vuoksi rauhanvahtikoira oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Lopulta SS-vastainen terrieri menehtyi saamiinsa vammoihin.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten keskuudessa puheen Sikojen Saparoliikkeen lakkauttamisesta. Eläimet huomasivat, että Saparoliikkeen äänekäs röhkiminen oli saanut voimistua vailla suurempaa huomiota. Sikailun historian tuntien tähän koettiin aiheelliseksi puuttua. Asiaa ryhdyttiin puimaan laajasti eläinkunnallisella tasolla. Tuomionsa tviittasi eläinten ylin johtaja, leikkaajaleijona, jota tosin kritisoitiin hitaudesta. Kokomustamangusti taas oli sitä mieltä, että SS-liike voitaisiin kieltää siltä seisomalta. Luultavasti vaikeimmassa raossa eläinjohtajista oli kuitenkin espoonjytkytikka, jonka johtamalla Aidot Eläimet -puolueella oli yhteyksiä myös sikoihin.

Eläinten työ- ja oikeusasioista vastannut urponalle taas oli yhtä ymmällä kuin tavallisestikin. Se oli möläyttänyt kerran kannattavansa teurastuksia ja oli edelleen kahden vaiheilla. Marimekkoperhonen, sisäministeri, oli mangustin linjalla: sikailun oli loputtava.

Rauhanvahtikoiran menehtyminen herätti eläinten enemmistön suvaitsevaisten citykanien tueksi. Jätteenhajuisella

hengityksellään surmatyöhön langennut SS-sika tuomittiin häkkeyteen kuolemantuottamuksesta, vaikka se tekonsa tunnustettuaan sen oudosti kiistikin. Roskaröyhtäykset saivat nyt sen osalta jäädä.

Leikkaajaleijona, kokomustamangusti ja espoonjytkytikka pääsivät yhteisymmärrykseen Sikojen Saparoliikkeen kieltämisestä. Marimekkoperhonen ja urponalle hoitivat tämän jälkeen asian lopullisen toteutuksen. Urponalle oli toki edelleen ymmällään, mutta kukapa meistä ei joskus olisi. Sikojen Saparoliikkeen lakkauttaminen turvasi rauhan eläinten välillä, ja sikailun julkinen kieltäminen osoittautui voimakkaaksi kannanotoksi eläinten tasa-arvon ja zookratian puolesta. Yksittäistä sikailua ilmeni toki tämänkin jälkeen, mutta valtavirraksi siitä ei ollut.

Ja niin eläimet elivät onnellisina aina seuraaviin leikkauksiin asti. Huolimatta leikkaajaleijonan käyristä ne pitivät

mielessään tarinan opetuksen: estä sikailu ennen kuin se vie sinulta tilan hengittää. Sen pituinen se.

 

 

 

Anna Hiekkataipaleen hengenseikkailut spiritualiteettien basaarissa – Kyyhkynen 1/2012

”Okei, täällä on tosi outoa”,

oli ensimmäinen edes jotenkuten lauseeksi muotoiltavissa ollut ajatukseni kun olin päässyt täpötäyden Dipolin narikalta noin metrin eteenpäin. Tuntui kuin olisin äkkiarvaamatta laskeutunut johonkin kummalliseen, basaarimaiseen torikompleksiin, missä toinen toistaan syvemmillä tajunnan tasoilla vetelehtinyt kauppias tarjosi mitä erikoisimpia tuotteita ja palveluita.

”Osta tää kirja, se on niinku sillee tosi hyvä!”

”Onko sinun käsistäsi koskaan luettu todellisuutta?”

”Entäpä fengshuit, onko koskaan tsekattu kuntoon?”

Ja viimeisimpänä mutta ei tietenkään vähäisimpänä: ”Otatko pussin vai meneekö näin?”

Joka puolella aisteja ylikuormittavia värejä, ääniä, makuja, tuoksuja ja tuntoja, kummallisia hippejä kauppaamassa suitsukkeita ja partasuisia ukkoja soittamassa shamaanirumpua. Joka puolella hintalappuja kertomaWP_000166ssa siitä, kuinka arvokas minun sisimpäni on ja kuinka paljon siihen kannattaa satsata rahaa. Minua eivät niinkään haitanneet kiiluvasilmäiset Urantia- katsomuksen edustajat tai Hengellisen uudistumisen keskuksen auravalokuvaajat kuin hintalaput, ne suorastaan demonisen tulenpunaisina kirkuvat hintalaput. Messujen sijasta olinkin saapunut bisnestä tulvillaan olevaan luolaverkostoon, josta tuskin pääsisin pois käyttämättä koko kevään opintolainaani mitä kummallisimpiin objekteihin.

Ärtymys pulpahti sisälläni. En todellakaan antaisi kenenkään ronkkia energiakeskuksiani, aurastani puhumattakaan. Vähät rahani pysyisivät taskussani. Kuka tarvitsee neljän euron Elämänmehun kun naistenvessan kraanasta saa sitä oikeaa elämän eliksiiriä ihan ilmaiseksikin? New age- kulttuuri oli aikaisemmin näyttäytynyt minulle lähinnä asematunnelissa hilluvina, oransseihin kaapuihin pukeutuneina hare krishna- tyyppeinä joten en oikeastaan edes tiennyt, mitä odottaa kokonaisilta aiheen ympärille kietoutuvilta messuilta.

Olin varautuneesti yrittänyt viitellä sisäistä silmääni katsomaan ”Minä olen”- tapahtumaa tutkimuskohteena ja jonkinlaisena antropologisena leikkikenttänä. Silmäni, niin sisäiset kuin ulkoisetkin, kuitenkin häikäistyivät nähdessään sen hengellisen kaaoksen, mikä oli vallannut Dipolin. Ajatukseni kulkeutuivat väkisinkin verotukseen, markkinointiin, kirjanpitoon ja muihin kauppatieteellisiin termeihin ja huomasin ahdistuvani yhä syvemmin. Eräällä kojulla otin käteeni amerikkalaisen materialismin huipputuotteen, lasikuvun jonka sisällä oli pieni enkelifiguuri, nestettä ja hippusia. Ravistelin palloa ja annoin hippusten laskeutua hiljalleen enkelin päälle. Kummallista kyllä, nesteessä leijailevat hippuset vangitsivat katseeni hetkiseksi ja niiden laskeuduttua lasikuvun pohjalle tunsin pahimman hellittäneen.

”Noniin, yritähän nyt vähän”, ajattelin itsekseni ja syvään hengitettyäni sukelsin uudelleen ympärilläni liikehtineeseen (enimmäkseen keski-ikäisistä naisista koostuneeseen) ihmismassaan.

 

Hengellisyyden tyhjiötä täyttämässä

Alkushokki hellitti kuin hellittikin, ja pian pystyin antamaan tilaa niille kysymyksille, joita messut ja koko new age -kulttuuri herättivät. Suurin ”Minä olen”- messujen ulottuvuuksista liittyi kaipuuseen, oikeastaan kahdella tasolla. Modernin ihmisen kiire on konstruktio, johon törmää nykyaikana väkisinkin vähän väliä. Kiire nousee esille niin ruokakulttuurissa (jossa äitien tekemää, E-koodeilla kyllästettyä maksalaatikkoa voi nykyään valmistaa mikroaaltouunissa kahdessa minuutissa), ruumiinkulttuurissa (jossa Venäjän syrjäkyliltä tilattu hiuslisäke korvaa kärsivällisyyden ja televisiosta shopattu kiinteyttävä kokovartalosukka liikunnan) kuin myös hengellisyyden kulttuurissa. Keskelle Helsingin keskustaa tuota pikaa avautuva kappeli antaa mahdollisuuden hiljentyä kiireisen työ/koulu/suorituspäivän lomassa. Ja
ihan hyvä niin, muuten kirkoista vauhdilla karkaavat kävijät jäisivät kokonaan ilman hengellisyyttä.

”Minä olen”- messuilla oli lauantaipäivänä vapaasti arvioiden noin parituhatta messukävijää ja yli 200 näytteilleasettajaa. Heittäkää minua voimakristallilla jos olen väärässä, mutta olin näkevinäni tämän valtaisan ihmismassan lävitse suurta kaipuuta. Kaipuuta siihen, että joku meistä riippumaton taho ottaisi käsiinsä meidän kohtalomme. Kaipuuta siihen, että joku pakottaisi meidät pysähtymään, ajattelemaan, näkemään kiireen lävitse jonnekin todella syvälle, kenties omaan itseemme. Me olemme jopa valmiita maksamaan siitä, että joku kertoo meille, keitä me oikein olemme. Vaikka jokainen moderni ihminen on oman elämänsä potentiaalinen guru, jotain puuttuu. Ihmisen perusolemuksessa on väistämätön paikka sille, että kaikkea ei voi ymmärtää tai selittää auki. Tälle paikalle parkkeeraavat yleensä uskonnot, elämänfilosofiat ja maailmankatsomukset.

”Minä olen” ei tarjonnut vain yhtä vaihtoehtoa tuon tyhjyyden täyttämiseksi, se tarjosi noin 200. Ja lähestulkoon kaikkia näitä yhdistivät tietyt teemat. Kaikki vähänkään selkeämmin järjestäytyneet kojuja pitäneet ryhmittymät tarjosivat eheytymistä, paluuta jonkinlaiseen autuaaseen ihmisen alkutilaan. Kaikista tarjolla olleista suurista kertomuksista löytyi se paljon puhuttu perususkonnollinen narratiivi – juuri tämän avulla juuri sinä voit löytää juuri sen, mitä eniten tarvitset; rauhan ja pelastuksen. Lunastettavissa oli mahdollisuuksien mukaan lippua paratiisiin, nirvanaan, henkiseen uudistumiseen, universumien universumiin ja muihin vastaaviin lopullisiin lepotiloihin.

Kristittynä olen itse usein melko automaattisestikin täyttänyt tuon tyhjän paikkani Jeesuksella ja hänen uroteoillaan. En ole koskaan tuominnut tai kieltänyt muita uskontoja tai elämänkatsomuksia, ja messuilla hämmentyneenä sinkoillessani mielessäni pyöri oikeastaan yhä vahvemmin seuraava kysymys: onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, mistä me löydämme pelastuksemme ja rauhamme, kunhan se vain ylipäätään löytyy jostain? Kaikki elämää suuremmat katsomukset puhuvat kuitenkin loppujen lopuksi samalla kielellä samoista asioista. Voisiko meidän, ikuisten rauhanetsijöiden, modernien, valinnanvaraisten ihmisten osaksi jäädä tuon universaalin koodikielen murtaminen ja uudelleenmuokkaaminen omia tarpeitamme vastaavaksi?

Kun pääsemme täyttämään tätä sieluihimme sisäänrakennettua hengellistä tyhjiötä, mielemme valtaavat jälleen uudet kysymykset. Me emme tyydy vain siihen, että meillä on mahdollisuus valita mieleisemme pelastus, me tarvitsemme jotain lisää. Kuten maailmanuskontojen Raamattu, Ninian Smartin teos Uskontojen maailma opettaa, että uskontoihin ja elämä filosofioihin kuuluu lähes poikkeuksetta
materiaalinen ulottuvuus. Me tarvitsemme materiaa, jotain konkreettista luottaaksemme siihen, että pyhä on läsnä ja käsin kosketeltavissa. Yllättävää kyllä, me tarvitsemme jotain näkyvää ylipäätään muistaaksemme, että on olemassa jotain ymmärryksemme rajat ylittävää, jotain, mitä emme voi nähdä.

Kristinuskossa tämä materia löytyy ikoneista, erilaisista rukousnauhoista ja tietenkin tärkeimmästä; Jeesuksen ristiinnaulitsemisen reliikistä, rististä. Hindulaisuudessa materiapuolta edustavat jumalten kuvat ja patsaat, islaminuskossa panostetaan moskeijoiden loistoon. Materia on normaalia, se on
haluttua, se on kaunista. Mikä ihme sitten tekee kiviterapiasta, auravalokuvista, shamaanirummuista tai voimakristalleista niin kovin erilaisia ja epäilyttäviä? Miksi taskuun sujautettavat enkelikolikot tuntuvat huijaukselta, kun kerta kaksi ristikkäin aseteltua puuta kantavat sisällään Kristuksen koko sovitustyön olennaisinta?

 

Kirkonkellot äänimaljastaLammassaari2

Viimeisenä messukokemuksena päätin osallistua ”Sielua koskettavaan äänikylpykonserttiin”. Paperilla tämä tarkoitti sitä, että juhlasaliin ahtautunut messuväki pääsi kuulemaan Peter Hessin akatemian äänihierojien esityksen. Käytännössä tämä mystinen äänihieronta tuotettiin humisuttelemalla erilaisia äänimaljoja jonkinlaisilla kapuloilla. Esityksen alussa kuuntelijoita pyydettiin sulkemaan matkapuhelimet, jottei niistä lähtevä värähtely sekoittaisi sisuksissamme äänimaljojen värähtelyn voimasta väreileviä vesivirtoja. Katselin huvittuneena, kuinka kokonainen juhlasalillinen ihmisiä kaiveli taskujaan ja laukkujaan sulkeakseen puhelimensa. Nämä ihmiset taisivat olla tosissaan kuuntelemassa äänikylpykonserttia.

Äänimaljoista lähtevät äänet toivat mieleeni kirkonkellot. En ole itse koskaan ollut mikään äärimmäisen reipas kirkossakävijä. Kirkonkellojen ääni on kuitenkin kertonut minulle aina jostain. Ääni kutsuu rauhoittumaan ja hiljentymään, ennen kaikkea se kutsuu jumalanpalvelukseen ja tutkiskelemaan omaa sielua. Ehkä se oli yleinen messuhurmos, soittajien kokonaisvaltainen antaumus ja usko omaan tekemiseen tai sitten se kirkonkelloja muistuttava pehmeä kumina, olkoon mikä oli, mutta jokin sai minut todella rauhoittumaan. Istuin penkissä silmät suljettuna ja annoin sieluni kylpeä rauhassa.

Äänikylvyn loppupuolella joku sai tekstiviestin. Kiusaantunut ”PIIP PIIP, PIIP PIIP” – ääni kaikui juhlasalissa kuin vahvistimesta puskettuna. Harmonia oli särkynyt. Ilmiselvästä hengellisyyden kaipuusta huolimatta, emme taida sittenkään olla ihan valmiita suhtautumaan täysin vakavasti niihin meille tuntemattomiin hengellisyyden muotoihin.

Teksti: Anna Hiekkataipale

Kuvat: Ella Luoma

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012

”Minä olen” -messuihin tutustuttiin Kyyhkysessä myös vuonna 2015

Beam me up, Jesus! – Kyyhkynen 1/2012

Odottelen Ylioppilasaukion Unicafén ulko-oven edessä. Suojasään kostuttaman laatoituksen poikki askeltaa aivan ajallaan ryhdikäs, minua hieman pidempi jätkä. Ei, ajattelen, eihän trekkeri voi olla noin reipas! Rinnassa kiiltelee kuitenkin pinssi, josta ei voi erehtyä. Tervehdin. Johan Savola esittelee itsensä kohteliaasti ja asiallisesti; kätellessään ottaa jopa hanskan pois. Puheesta paistaa läpi varsinaissuomalainen nuotti.Spock-tervehdys

Kalapalojen äärellä selviää, että Johan on 28-vuotias Kaarinan seurakunnan kasvatti, mutta opiskelee neljättä vuotta teologiaa Helsingissä. Salkkarien katsojat saattavat tajuta hänen näytelleen sarjassa pappia. Johan on ollut Star Trek -fani (eli trekkeri) jo 16 vuotta. Innostus sai alkunsa mummolasta, kun hän löysi sieltä jännän videon. Myöhemmin hän tunnisti saman sarjan tv:stä. Se oli Star Trek: The Next Generation. Mutta mikä ihmeen Star Trek? Se on massiivinen amerikkalainen tieteisviihdeketju, joka sai vaatimattoman alkunsa vuonna 1966 alkaneesta samannmisestä tv-sarjasta. Sinunkin vanhempasi ovat kenties seuranneet, kuinka kapteeni Kirk ja herra Spock risteilevät avaruudessa tähtilaiva Enterprisen puikoissa etsien elämää. Ilmiö laajeni useaksi eri sarjaksi ja elokuvaksi.

Johan korostaa, että Star Trek ei kuitenkaan ole pelkkää seikkailuviihdettä avaruushöysteillä. Sarjan jo edesmennyt luoja Gene Roddenberry tahtoi tehdä sarjassaan kirpeää yhteiskuntakritiikkiä. Siinä käsiteltiin mm. rasismia aikana, jolloin taistelu tasa-arvosa kävi kuumana Yhdysvalloissa. Kritiikki täytyi esittää valepuvussa: Eräässä jaksossa kaksi miestä oli maalattu puoliksi valkoisiksi ja puoliksi mustiksi, ja nämä kamppailivat keskenään. Johan ei ymmärrä sarjan inhoamista:

”Star Trekin inhoamisesa on yhtä vähän järkeä kuin militantissa ateismissa.”

Ongelma on useimmiten tiedon puute. Johan luonnehtii intohimoaan:

”Star Trek on ateistinen, suvaitsevainen utopia, jossa köyhyys ja sairaudet on voitettu. Rahaakaan ei enää tarvita. Jäljelle jää itsensä kehittäminen.”

Teologina Johan tietysti kiinnittää huomionsa uskonnollisiin ja filosofisiin aiheisiin. Uskonnollisia aineksia alkoi tosin ilmetä kunnolla vasta 90-luvun Star Trek: Deep Space 9 -sarjan myötä. Johan on tutkinut yliopistolla erästä sarjassa ollutta uskontoa (google it) ja aikoo laajentaa aihetta graduun ja mahdollisesti jopa väitökseen asti.

Trekkeriys on suomessa pieni ilmiö. Maailmalla se on kuitenkin merkittävä; siitä onJOhanjagradu kuvattu mm. dokumentit Trekkies ja Trekkies 2. Johan ei kerää krääsää, vaan järjesti tammikuussa illallisen, jossa syötiin Star Trekin inspiroimia ruokalajeja ja katsottiin itse sarjaa.

Ai niin: Sori, tytöt – Johan on jo naimisissa

Teksti: Tuomas J. Salo

Ilmestynyt alun perin Kyyhkysessä 2012

Johan Savola kirjoitti gradunsa (Profeettojen polku : Star Trekin käsityksiä jumalista ja uskonnosta) vuonna 2013. Gradu on luettavissa sähköisenä versiona täältä 

Kirkkovieraana – Kyyhkynen 1/2014

Lapuan hiippakunta ojensi kättään teologian opiskelijalle ja maksoi kolmipäiväisen koulutuksen lounasta ja illallista myöten. Matkustin Seinäjoki Areenalle puhumaan ja kuulemaan jumalanpalveluksesta, bongaamaan piispoja ja toivottavasti oppimaan jotain. Täyttyikö tavoite?KirkkovierasKontula

Jumalanpalveluspäivät aloittavaan paneeliin oli kutsuttu arkkipiispa Kari Mäkinen, kansanedustaja Anna Kontula, YLE:n vastaava tuottaja Anna Simojoki, nuorisotyönohjaaja Petri Katko sekä luottamushenkilö Lauri Kopponen. Keskustelua käytiin hengellisen nälän ympärillä. Millaista nälkää koemme jumalanpalveluksessa? Onko meistä löydettävissä jokin yhteinen kaipuu ja voiko jumalanpalvelus auttaa? Jokaiselta kysyttiin alkuun jotain sellaista kivaa johdattelevaa, kuten mikä on parasta messussa, tai millainen messu on ollut ikimuistoinen.

Anna Kontulalta kysyttiin, mitä mieltä hän on noin niin kuin kilpikonnaihmisenä siitä, että järjestettäisiin kilpikonnien omistajille omia messuja. Kontulan mielestä se olisi siinä mielessä hyvä idea, että kalliolaisia kilpikonnanomistajia on aika vähän. Mitä vähemmän ihmisiä messussa käy, sitä parempi. Kontula sanoi käyvänsä messussa ainoastaan sen ehtoollisen vuoksi. Kaikki muu on turhaa, eikä messusta parhaallakaan tahdolla ole löydettävissä Jumalaa.

Hetken tuntui kuin ympärilläni istuneet kuuntelijat olisivat kohahtaneet samanaikaisesti. Mutta se saattoi olla kuvitelmaa, koska oikeastaan uskonelämän ammattilaiset eivät pienestä pelästy. Jossain muussa yhteydessä oltaisiin voitu harrastettu aktiivista mielensä pahoittamista, mutta jumalanpalveluspäivillä panelistit innostuivat myötäilemään: ”Onhan siinä puolensa, kyllä.”, ”Ja en minäkään niin hirveästi kirkossa käy.”, ”Eikä siitä messusta välttämättä niin kamalasti irti saa.”

Avaus nostatti kysymyksiä siitä, millainen kirkossa kävijä on hyvä kirkossa kävijä. Jossain vaiheessa Lauri Kopponen lanseerasi keskusteluun termin kirkkovieras. Sellainen tyyppi siis, joka ei ole kotoa oppinut olemaan kirkossa, jaksa aktiivisesti osallistua mihinkään ja kokee vieraaksi tämän yhteisöllisyyden muodon kaikkine hankaline kaavoineen. Kokeeko kirkkovieras jumalanpalveluksen kuin niin moni teologi TYT:n? Sellaiseksi sisäpiirivenkuiluksi nimittäin. Ja mitä sellaiselle vieraalle oikeastaan pitäisi tehdä?

Kontula kysyi seuraavaksi, miksei kirkkoon voi mennä koska tahansa. Tai miksei yksityisen ripin mahdollisuutta pidetä näkyvimmin esillä. Reformaatiosta on jo sen verran aikaa, etteikö luterilainenkin kirkko voisi hieman kallistaa päätään vanhojen perinteiden puoleen. Yksi näistä voisi olla vaikka vanha hyvän ajan rippituoli. Tämän ajatuksen kanssa Kontula on samoilla linjoilla Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon kanssa, joka on suunnitellut Kallion kirkkoon niin rippituoleja kuin pidempiä aukioloaikojakin.

Anna Simojoki huomautti, että ihmiset eivät hae jumalanpalvelukselta välttämättä pelkästään helpotusta tunnontuskiin. Se yhteisöllisyys on isossa osassa kaikkea seurakuntaelämää. Kaipuu vahvaan yhteisöllisyyteen on nykyaikaa.

Arkkipiispa Kari Mäkinen, joka oli avannut jumalanpalveluspäivät tunnustamalla, ettei oikeastaan koskaan ehdi kotiseurakuntansa kirkkoon (kun ei töiltään meinaa ehtiä), sanoi ettei oikeastaan osaa antaa erityistä loppukaneettia paneelille. Sen jälkeen hän sanoi muutaman tiivistämän ja harkitun sanan. Jumalanpalveluksen muuttumaton ydin on pyhän kohtaamisessa. Pidetään siitä kiinni. Ja arvatkaa vaan, mistä juteltiin myöhemmin kahvipöydässä.

Teksti: Ella Luoma

Ilmestyi ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2014

Malja Kitkerille Neitsyille – Kyyhkynen 3/2011

Kirottu olkoon yritykseni viedä haastateltavani kupposelle kahvilaan syksyisenä arki-iltana Kalliossa! On tiistai ja kello lyö viittä. Se tarkoittaa lähes jokaisen anniskeluoikeuksia vailla olevan kahvilan sulkeutumista. Onnekseni Ravintola Rytmi toivottaa minut ja kolme seuralaistani lämpimästi vastaansa. Jännittää, sillä pöytääni saapuu kolme kypsää naista kabaree-orkesterista Kitkerät Neitsyet. Tällä kertaa kahvikupposten jatkeeksi joutuu osa tilaamaan hivenen muruakin rinnan alle. Hetkeksi koitamme kuitenkin unohtaa kiireemme ja käydä dialektiseen vääntöön.

 

Joonas: Keitä te ootte? Mistä te tuutte ja minne meette?

Eveliina: Me ollaan Kitkeriä Neitsyitä, me kaikki kolme. Meitä on myös lisää, mutta paikalla vain kolme. Me tullaan Helsingistä, töistä ja kokouksista. Tänään tulin tosiaan itse kotoa.

Leena: Eli töistä.

Eveliina: Juu eli siis lapsia oon ollu hoitamassa, joka käy kyllä työstä.

Vappu: Ja eiks me mennä näyttelyn avajaisiin, kuorotreeneihin ja himaan?

Joonas:Mikä on teidän juttunne?

Eveliina: Meidän juttumme on Kitkerät Neitsyet ja sitä kautta musiikki, mut ehkä erityisesti laulun sanoitukset ja tekstit.

Vappu: Ja teksteissä ehkä erityisesti ironia, itseironia ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus.

Leena: Kipupisteiden etäännyttäminen huumorilla…

Vappu: …niin isommassa mittakaavassa kuin yksityisen kokemuksen piirissä. Erinäinen karnevalistinen lähestymistapa

Leena: Laulamme kauniita lauluja ja rumia lauluja.

Joonas: Entä mikä mahtaakaan olla noiden sanoitusten ja tekstien terä?

Vappu: Se on varmaakin moniteräinen miekka.

Leena: Ehkä se on ironia, joka yhdistää ainakin 80% sanoituksista.

Eveliina: On kait meillä seassa muutama rakkauslaulukin, joissa ei ole niin paljon ironiaa.

Joonas: Eli ironia on se terän materiaali?

Leena: Ironia ja inhorealismi.

Joonas: Mitä sillä leikataan?

Eveliina: Ennakkoluuloja ja luutumia.

Vappu: Joskus on muotoiltu jossain, että armoa itselle ja lähimmäiselle. Nyt kun ollaan teologin kanssa juttusilla, niin puhutaan teologille tämän omalla kielellä. Itseironia ja karnevalisointi ovat kykyjä helpottaa todellisuuden kohtaamista. Tämä terä siis leikkaa niitä asioita, mitä kulloinkin koemme esiin noston arvoisiksi, niitä asioita, joita pidämme epäoikeudenmukaisina tai pilkan arvoisina.

 

KONFLIKTIEN ÄÄRELLÄ

Joonas: Pilkka ja ironia vaativat vastinkappaleiden tiedostamista ja asettamista niitä konfliktitilanteisiin. Sama pätee myös ihmissuhteiden konflikteihin, joita myös sanoituksenne käsittelevät. Puhutaanko hetki niistä?

Vappu: Kyse ei ole pelkästään konflikteista, vaan kontrastista. Siitä mitä sanon, miten elehdin ja liikun esiintyessäni lavalla. Meillä on aika paljon koreografioita. Ne tuovat usein jotain  lisää sanoitukseen ja se on kontrastia. Puhukaamme kuitenkin niistä ihmissuhteista.

Joonas: Mihin konflikteja siellä tarvitaan?

Leena: Ei niitä tarvita. Ne tulee ihan kutsumattakin, niin kuin kastike.

Joonas: Eli niihin ei kannata hakeutua?

Eveliina: Luoja paratkoon, jos joku haluaa konflikteja elämäänsä. Kuka nyt sellaista haluaa?

Leena: Ehkä teini?

Eveliina: Sekin kai hakee niitä epätietoisesti.

Vappu: Konflikteja haetaan kai silloin ulkopuolelle, kun on käynnissä ns. sisäinen konflikti. Eräskin psykologi sanoi, että ihminen pyrkii saamaan ulkoisen maailman vastaa maan sisäistä maailmaansa. Esimerkkinä teini, joka viiltelee itseään saadakseen sisäisen tuskansa ulkoisesti koettavaksi.

Joonas: Voiko eteen tulevilla konflikteilla kuitenkin rakentaa jotain?

Leena: Jos on vaikkapa piilevä konflikti. Se jäytää ja kaikki kärsivät, niin konfliktin tullessa julki, se käy kannattavaksi. Jos joku asia on väärin ilman, että kukaan uskaltaa sanoa sitä ääneen, sen soisi tulevan julki. Siitä meidän yksilösuhteisiin perustuvissa ja yhteiskunnallisissa lauluissa on kyse.

Vappu: Jos konfliktia ajatellaan dialektiikan välineenä, niin silloin se on perin toimiva juttu.

 

HETKI SUKUPUOLIKESKUSTELULLE

Joonas: Teidän yhteenne kuvauksissa ja sanoituksissanne tuntuu toistuvan myös eräs perin mielenkiintoinen sana. Nimittäin “feminismi”…

Vappu: Joo siis muiden kuvauksissa meitä luonnehditaan usein sellaisiksi. Feminismistä taidetaan kuitenkin varsinaisesti puhua vain kahdessa biisissä. Sana ”kondomi” mainitaan paljon useammassa laulussa, eikä meitä silti samaisteta ”kondomi-yhtyeeksi”. Sana ”ripulikin” on useammassa biisissä.

Joonas: Mitäköhän se feminismi oikeastaan on?

Leena: Feminismi, jota mä koen edustavani tämän kokoonpanon kautta on tasapuolisuuteen pyrkivää ja yhteen luokitteluperusteeseen päätymätöntä tasa-arvofeminismiä. Jälkimmäisellä tarkoitan, ettei sosiaalinen tausta, sukupuoli tai uskonto ei voi olla luokittelun peruste. Lisäksi tarkoitan vielä sitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja mitä siihen lähtökohtaisesti sisältyy. Naiseus minulla sattuu olemaan näistä taustatekijöistä lähimpänä, koska olen enemmän nainen kuin mitä olen maahanmuuttaja tai johonkin muuhun vähemmistöryhmään kuuluva. Ne mitä minun oletetaan tekevän naisena hyvillä mielin, ei ole välttämättä sitä, mistä minulle tulee välttämättä oikeasti hyvä mieli.

Vappu: Tilastollinen nainen ja tilastollinen mies ovat olemassa, mutta ne eivät välttämättä toteudu keskiarvon mukaan. Feminismistä puhuttaessa olen ehkä enemmän törmännyt niihin henkilöihin, jotka näkevät feministit pelkästään telaketju-/munanleikkaajatyyppeinä. Harvemmin tulee niitä ihmisiä, jotka sanovat ”Moi! Mä oon feministi” ja alkavat sitten juttelemaan.

Joonas: Tasa-arvofeminismi tuntee olevan yhteiskunnassamme eräänlaisena näkymättömänä oletuksena julkisessa keskustelussa. Kun feministeistä puhutaan ääneen, mielletäänkö ääneen lausuttu feminist aina telaketjutantaksi?

Eveliina: Mielikuva näkymättömästSieppasinä oletuksesta varmaan pitää paikkansa, kun

ollaan täällä pääkaupungissa, akateemisessa ympäristössä ja vaikkapa Suomen suurimmassa yliopistossa.

Leena: Omassa kokemuspiirissäni taas miehen ja naisen työt ovat edelleen oletettuja.

Joonas: Kuinka käy feminismin myötä miehille?

Eveliina: Hyvin!

Leena: Jos on mies tai nainen, niin sen ei tule rajata sitä, mitä voi tehdä, sanoa tai olla.

Vappu: Arvokysymykset koskevat todella kipeästi myös miehiä. On paljon sellaisia mieskulttuuriin kuuluvia asioita, jotka kaipaavat uudelleen tarkastelua.

Leena: Eräänä epäkohtana miesten kokemasta epätasa-arvosta otetaan vaikkapa aviomies, joka on sellaisella alalla, että mahdollisuus jäädä pidemmäksi aikaan kotiin hoitamaan lapsia on olematon, lähes kielletty.

Vappu: Jos äiti jää hoitovapaalle, niin sitä Suomessa jo paheksutaan. Isän hoitovapaalle jäänti saattaa taas olla salaa peruste irtisanomiselle. Samat eroavaisuudet ovat suhtautumisessa satunaiseen katuväkivaltaan tai vaikkapa syrjäytymiseen. Nyt kun otettiin tuo konflikti käsiteltäväksi, niin tässä on ajoittain keskustelussa asetettu nämä vastapooleiksi, vaikka ne ovat molemmat osa samaa kysymystä. Ei niin, että toisen ongelmia tulee dissata ja väheksyä.

Joonas: Ollaanko kuitenkin menossa parempaan vain huonompaan suuntaan?

Vappu: Ehdottomasti parempaan, kun suhteuttaa hommat sata vuotta taaksepäin. Nykypäivän esimerkkinä tuosta yliopistostakin: naistutkimuksen laitoskin on nykyään sukupuolitutkimusta eli siellä tutkitaan myös niitä rooleja, mitä miehet ottavat. Kaikki puhuvat tosin siitä, mistä itse tietävät. Itse asun Käpylässä ja minulla on feministimies, jonka kanssa jaan kokemuksia.

Eveliina: Kokemuspiiri avautuu hyvinkin paljon, kun menee vaikka jonnekin satunnaiseen baariin. Esimerkkinä tämä baari, jossa nyt istutaan. On loppupeleissä aika harvinaista, että voimme käydä keskustelua suomalaisessa baarissa feminismistä ilman, että joku tulee kommentoimaan.

Joonas: Onko arkkityyppiselle Urpolle, unohdetulle sovinistille sitten mitään paikkaa tulevaisuudessa?

Leena: Ei hänen tarvitse olla enää Urpo, unohdettu sovinisti. Hänen ei tarvitse pitää enää kiinni niin pelokkaasti niistä miehisyyden muureista, jotka hänestä sen sovinistin tekee.

Vappu: Tällä kai tarkoitetaan sellaista tilastollista miestä, joka haluaa pysyä omana itsenään? Ihan” feel free”. Kyllä tähän diiliin kuuluu se, että saa olla vaikkapa naisellinen nainen tai joku. Kyllä mä luulen, että toisten sortamisen ja oman vapauden väliltä voidaan löytää kultainen keskitie, jota me kaikki voimme kulkea.

 

Teksti:Joonas Rajatalo

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2011  ”Kupponen retaleen seurassa”-palstalla

Kitkerät Neitsyet ovat suomalainen kabareeyhtye, joka koostuu monista ennakko-oletuksista huolimatta viidestä miehestä ja neljästä naisesta. Bändin jäsenistöstä löytyy niin   kieltenopettajia lavastaja, graafikko kuin intohimoinen pingiksen pelaajakin.

Vappu Rossi – laulu

Eveliina Allonen – laulu

Leena Liimatainen – laulu

Ruth Pihljerta – laulu

Kai Herdin – basso

Antti Mattila – piano

Markus Vaalgamaa – kitara

Juha Nurmi – saksofoni

Antti Martikainen – rummut