Märkä raivo

tulen_morsian_pressi3

 

Ahvenanmaan noitavainoja käsittelevä Tulen morsian kertoo kiinnostavasta historiallisesta hetkestä vaisusti.

Uuden ajan alun noitavainot kiteyttävät paljon ajastaan. Ruotsin valtakunnassa luterilainen reformaatio oli tiukentanut uskonnollisia asenteita, ja epäkristilliseksi koettuja perinnetaikoja tehnyt kansa joutui oppineiden miesten hampaisiin. Kehittymättömän lääketieteen aikana turvauduttiin
terveyttä parantaviin loitsuihin, kuin myös karja- ja viljelyonnea lisääviin. Vaikka oli kyse valkoisesta eli hyväntahtoisesta magiasta, saattoi karjataika herättää naapurien vihan: onnen määrän uskottiin olevan kylässä vakio, eli magialla saatu onni oli toiselta pois. Tämä saattoi ajaa antamaan naapurin ilmi noituuden harjoittamisesta.

Ruotsin valtakunnan ensimmäiset suuret noitavainot alkoivat 1660-luvulla Ahvenanmaalla. Saara Cantell kuvaa Ahvenanmaan noitavainoja fiktioelokuvassa Tulen morsian, joka tuli ensi-iltaan syyskuussa. Käsikirjoituksen Cantell laati Leena Virtasen kanssa, joka kirjoitti noitavainoista myös tietokirjan Noitanaisen älä anna elää (2013, WSOY).

Ahvenanmaan noitavainot alkoivat, kun näkijän lahjoistaan tunnettu Karin Persdotter joutui oikeuden eteen noituudesta syytettynä. Hän oli ”katsonut” eli ennustanut ruislyhteiden varastamisesta syytetylle naiselle oikean varkaan: naapurin. Naisen syytöksestä syntynyt naapuririita paisui oikeusjutuksi, jonka myötä Karin haettiin oikeuden kuultavaksi noituudesta epäiltynä. Kuulustelujen ja kidutuksen jälkeen Karin päätyi kertomaan värikkäitä tarinoita noituudesta ja paholaisesta kihlakunnantuomari Nils Psilanderille, joka Euroopassa opiskellessaan oli paneutunut noitateorioihin.

Karin tuomittiin kuolemaan. Ennen kuolemaansa hän antoi ilmi kolmetoista kylän naista noitina. Seurasi vuosia kestänyt kuulustelujen, kidutuksen ja uusien ilmiantojen kausi, minkä aikana kuusi naista lisää mestattiin ja poltettiin noitina.

Tulen morsiamen päähenkilö on kuusitoistavuotias Anna (Tuulia Eloranta), joka virittelee romanssia varatun miehen kanssa. Samalla noitavaino leviää kylässä, kun Psilander (Magnus Krepper) kuulustelee Karinin ilmiantamia naisia. Psilander on jämäkkä noituusnäkemyksissään. Hän ei noudata vanhaa jaottelua valkoisen ja mustan magian välillä ja katso ensimmäistä sormien läpi. Esimerkiksi Annan kasvattiäiti Valpuri (Kaija Pakarinen), joka toimii parantajana ja kätilönä, tulee karkotetuksi. Anna seuraa tapahtumia avainpaikalta työskennellessään kihlakunnantuomarin avustajana.

Kun mies hylkää Annan pysyäkseen yhdessä vaimonsa kanssa, antaa katkera Anna vaimon ilmi vainoissa. Anna taistelee syyllisyytensä kanssa, kunnes päätyy omaan ratkaisuunsa, jota en tässä paljasta. Pirteästä elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse.

Ratkaisu ottaa Anna elokuvan keskiöön tuntuu dramaattisesti perustellulta: iso ja monimutkainen vyyhti saa emotionaalisen ytimen ja näkökulman. Elokuva alkaa Annan nuorisoromanssina. Hiljalleen sävy synkistyy, kun noitavaino ja kidutukset alkavat. Cantell hallitsee sekä leikkisän että synkän
sävyn, vaikkei lopulta kovin rankaksi äidykään. Kidutusta Cantell näyttää vain hetken verran.

Juuri Annan hahmosta löytyy kuitenkin elokuvan suurin puute. Nuoren Elorannan näyttelystä puuttuu syvyys, jota päärooliin tarvitaan. Tuntuu kohtuuttomalta laittaa elokuvan epäonnistuminen nuoren ja kokemattoman näyttelijän niskoille (ja pääasiassa se kuuluukin roolittajalle ja Cantellille),
mutta Elorannalla ei ole juurikaan kemiaa muiden näyttelijöiden kanssa, eikä hän saa kuvastettua hahmon tuntemuksissa ja ajattelussa väitetysti tapahtuvia muutoksia. Näyttely on jäykkää ja ulkokohtaista.

Erityisen harmillista se on siksi, että Annan kasvutarinassa olisi ollut potentiaalia. Elokuvissa ei liian usein näe päähenkilöinä osittain epäsympaattisia naishahmoja, joita seksuaalisuus ajaa huonoihin ratkaisuihin – ainakaan niin, että hahmoa kohtaan olisi tarkoitus lopulta kokea empatiaa ja ymmärrystä. Cantell kertoi Helsingin Sanomissa Annan hahmon kohdanneen vastustusta elokuvaa tehdessä: ”Nuorta, tietoisesti väärin
tekevää naista pidettiin jopa vastenmielisenä ja mahdottomana päähenkilöksi”.

Elokuvassa onnistutaan muutamassa keskeisessä asiassa. Esimerkiksi vainoavan puolen tarkoitusperät dramatisoidaan hyvin. Psilander esitetään miehenä, joka on aidosti huolissaan noituudesta ja pyrkii vahvistamaan kristillisyyttä kylässä uskonsa pohjalta. Häneltä puuttuu oppineena ja dogmaattisena miehenä kosketuspinta kansan elämään ja perinteisiin. Kun Valpuri lausuu Isä meidän -rukouksen parannustaikojensa yhteydessä, näyttäytyy se Psilanderille harhaoppisuutena.

Vastapuolena Psilanderille esitetään kylän kirkkoherra Kjellinus (Claes Malmberg), Lutherilta näyttävä omahyväinen mies, joka elokuvan alkupuolella neitsyttyttöä raiskatessaan kehottaa tätä ottamaan ”Herramme rakkauden” vastaan. Kohtausta on helppo pitää temaattisesti liiankin osoittelevana, mutta Virtasen kirja kertoo, että raiskaus mitä todennäköisimmin todella tapahtui. (Todellisuus usein on temaattisesti osoittelevaa.) Kirkkoherra ei häikäile käyttää valtaansa kyläläisiin, vaan näkee noitavainot ainoastaan yhtenä välineenä tähän.

Onnistumiset kyseisissä asioissa tuntuvat kuitenkin pieniltä siinä mielessä, että henkilödraamassa – johon keskitytään eniten – elokuva epäonnistuu niin pahasti. Tapahtumat eivät kosketa niin paljoa kuin niiden pitäisi, ja tunnelma on usein jäyhä. Etenkin loppupuolella, kun katsoja odottaa tarinan ja tunnelman tiivistymistä, elokuva laahaa ponnettomasti kohti loppuaan. Ikäviin tapahtumiin ei saada pakattua merkityksiä. Ne vain tapahtuvat.

Kapean näkökulman vuoksi kokonaiskuva noitavainoista jää melko ohueksi. Välillä viittaillaan salamyhkäisesti keskeisimpiin noituudenvastaisiin teoksiin, kuten Noitavasaraan ja Canon Episcopiin, mutta niitä ei avata juurikaan, vaikka jälkimmäisellä onkin pieni virka juonessa. Vasta Virtasen kirjan lukemalla molempien merkitys avautui minulle.

Voidaan perustellusti sanoa, ettei fiktioelokuvan tehtävä ole tiedon jakaminen, ja että liika taustoittaminen tekee elokuvasta usein raskaan, mutta itse ainakin jäin kaipaamaan vankempaa ymmärrystä ajasta ja opeista vainojen taustalla. Tätä tarkoitusta varten Virtasen kirjaa on helppo suositella.

Mikael Helenius

Ennen oli kunnollista – vai oliko sittenkään?

Osa 1: Ajatuksia tutkintouudistuksesta 1980- ja 2010-luvulla

Juttusarjassa Kyyhkysen toimittaja laskeutuu Kyyhkysen tomuisiin arkistoihin ja selvittää, mitä teologit ajattelivat nykyhetken polttavista kysymyksistä omana aikanaan. Oliko ennen todella kunnollista?

Kyyhkysen numeron 2/1982 pääkirjoituksessa ”Tutkintoremonttia kaivataan” vuoden 1978 tutkintouudistukseen tyytymätön päätoimittaja kutsui uudistusta ”hajanaiseksi, laajaksi ja silputuksi.” Ongelmallisena nähtiin se, että opiskelijalla olisi jo opintojen alussa pitänyt olla käsitys siitä, millaiseen tehtävään ja työhön hän haluaisi erikoistua ja valmistua.

Toisaalta myös tutkinnon tavoitteet nähtiin epärealistisina: ”Meistä haluttiin vähän paljosta tietäviä yleisteologeja, jotka kuitenkin erikoistuisivat jo opiskeluaikana – turhaa toiveajattelua.” Opiskelija kaipasi myös teologeille proseminaareja, jotka olivat jo humanisteilla käytössä (jossakin on siis selvästi menty eteenpäin!) ja tuskaili sitä, että graduun oli varattu opintoviikoissa mitattuna aivan liian vähän aikaa.

Kyyhkysen 4/1986 mielipidepalstan kirjoituksessa ”Asioista pihalla on korkeakoulu” pohdiskeltiin jälleen tutkintouudistuksia. Viimeisimmässä uudistuksessa oli pyritty lisäämään tutkinnon käytännöllisyyttä ja tekemään siitä paremmin työelämän tavoitteita vastaava.

TYT:n silloisen teemaministerin, Tapio Koivukarin, mielestä siinä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti onnistuttu. Tulevaisuuden ennakointi oli teologeille vaikeaa. Opiskelijoiden tulevaisuus vaikutti epävarmalta – löytyisikö ”taivaanrannan färjäreille” töitä, kun viiden tai kymmenen vuoden päähän oli humanistien (tai teologien) kovin vaikea nähdä?

Samalla tutkinto oli muuttunut hajanaisemmaksi ja vähentänyt mahdollisuuksia syventyä omaan erikoisalueeseen. Myös tiedonkulku uudistuksesta ja sen seurauksista ei aina tuntunut etenevän tarpeeksi hyvin, eivätkä opintopisteet olleet jakautuneet tasaisesti kurssien vaativuuden mukaan.

Siirrytäänpä ajassa eteenpäin. On vuosi 2016. Teologinen tiedekunta on myllerryksen vallassa. Hallintorakenne uudistuu, tiedekuntia halutaan yhdistää, tutkintorakenteita pitäisi muokata uusia tavoitteita vastaaviksi.

Samaan aikaan Suomen hallitus aikoo leikata koulutuksesta monella sektorilla: yliopiston rahoitusta pienennetään, opintotukea ollaan muuttamassa lainapainotteisemmaksi ja sen vaatimuksia aiotaan kiristää. Sekin luo omalta osaltaan paineita yliopistolle ja koulutuksen uudistamiselle.

Suurin osa opiskelijoista on hämillään, huolissaan tai ainakin jossain määrin pihalla tilanteesta – mutta siitä huolimatta monilla tuntuu olevan uudistuksista ja leikkauksista vahvoja mielipiteitä. Lisäksi kysymyksiä riittää, mutta niihin on vaikea löytää selviä vastauksia.

Löytyykö töitä valmistumisen jälkeen? Mitä tiedekuntien yhdistyminen tarkoittaa ja kenen kanssa on tarkoitus mennä kimppaan? Antaako tutkinto tarpeeksi eväitä ja kokemusta työelämää varten? Missä määrin pitäisi säilyttää teologian yleissivistävä pohja, missä määrin taas kaivattaisiin erikoistumista?

Isoin ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin ennenkin: tietoa uudistuksista tai vaikutusmahdollisuuksia niiden suhteen ei tunnu olevan tarpeeksi. Huhupuheita liikkuu käytävillä ja Olkkarissa, mutta mitä oikeasti tarkalleen ottaen tapahtuu? Mikä muuttuu, mikä pysyy samana? Mitä menneistä uudistuksista on opittu – vai onko mitään? Mikä on säilyttämisen arvoista, mikä todella kaipaa uudistamista?

Ja ennen kaikkea: mistä sitä tietoa löytyy?

Teksti: Miina Hakonen

Tarkastetut kirjeet ja hiukset nutturalla, Diakonissalaitoksen historiaa – Kyyhkynen 4/2012

Kuusikymmentä vuotta sitten Helsingin Alppilan Diakonia-ammattikorkeakoulu oli hyvin erilainen paikka kuin nykyään. Siellä asui nuoria naisia, jotka kiristivät hiuksensa nutturalle ja hiipivät käytävillä hiljaisuuden jälkeen. Kyyhkysen toimittaja tapasi 81-vuotiaan Helenan, joka opiskeli aikoinaan Alppilassa, silloisessa Diakonissalaitoksessa.Diakonissalaitos2

Kun kerron mitä Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa tapahtuu 2000-luvun Helsingissä Helena 81, kuuntelee kiinnostuneena:

”Kaikki oli silloin omana aikana niin erilaista.”

Silloin eli noin puoli vuosisataa sitten, kun 19-vuotias Helena lähti opiskelemaan sairaanhoitoa Helsinkiin. Omat vaatteet vaihdettiin laitoksen yhteneviin pukuihin, hiukset kiristettiin tiukalle nutturalle ja pieniin huoneisiin majoitettiin kolme tyttöä kerrallaan. Välillä vanhemmat sairaanhoitajat kävivät kurkistelemassa sisälle ja hiljaisuus laskeutui kello kymmenen.

Helenan mukaan kirjeet luettiin etukäteen:

”Ne kävivät sellaisen sensuurin, että kenelle kirjoitetaan ja millaisia juttuja saa oikein laittaa kuoreen.”

Helena ei tiedä millaista on olla nunna, mutta uskoo kuitenkin päässeensä melko lähelle. Uskonto ei kuitenkaan ollut se ahdistava tekijä, Helena on aina ollut syvästi uskonnollinen. Myös opetus oli laadukasta ja mielenkiintoista ja yhteisöllisyys loi turvaa.

”Mutta se ainainen tunne siitä, että mitään ei saa tehdä ilman lupaa ja että aina joku tarkkailee… olihan se nuorelle tytölle sellainen luostari.” Helena muistelee.

Hän muistaa kuinka housut eivät olisi naisilla tulleet vapaa-ajallakaan kysymykseen. Tai hiusten laittaminen sitä ainaista nutturaa lukuun ottamatta:

”Nykyään niillä tytöillä on vaikka millaisia kampauksia, se on niin erilaista. Ja sitten niillä on myös omat perheet.”

Hämmästyn korostusta.

”Eikö silloin teidän aikananne ollut perheellisiä sairaanhoitajia?”

Helena pudistaa päätään. Viiden vuoden koulutuksen päätteeksi, jos mieli jäädä töihin ja kehittyä urallaan Diakonissalaitoksella, ei saanut seurustella. Tai mennä naimisiin. Tai hankkia lapsia. Vanhat sairaanhoitajat olivat vanhoja piikoja, mutta hyvin taitavia työssään. Sellainen sopi joillekin naisille. Helena muistaa, että erityisesti Pohjanmaalta tuli monia körttihenkisiä tyttöjä, jotka suorittivat viiden vuoden koulutuksen kunnialla loppuun.

Sitten oli niitä muita, joilta se jäi kesken. Rahat loppuivat, toisinaan myös into tarkkaan valvotussa ilmapiirissä.

Diakonissalaitoksen diakonissoja on haudattu Malmin hautasmaalla kortteliin 2.

Diakonissalaitoksen diakonissoja on haudattu Malmin hautasmaalla kortteliin 2

Helena pakkasi laukkunsa kahden vuoden opiskelujen päätteeksi. Jos hän olis ollut vanhempi ja varakkaampi, koulutus olisi kenties tullut käytyä loppuun. Kaupungilta tilatut tuntiopettajat olivat iso asia tytölle, jolla ei ollut mahdollisuuksia opiskeluun.”Oliko teillä lukukausimaksuja?”

Helena ei muista, vain sen ettei rahaa oikein ollut muutenkaan. Eikä kukaan ainakaan jälkeenpäin tullut kinuamaan mitään saataviaan.

Myöhemmin, hakiessaan apulaissairaanhoitajan paikkaa, Helena vaikeana myönsi, ettei ollut suorittanut Diakonissalaitoksen tutkintoa. Se ei kuulemma haitannut: tärkeintä oli, että oli joskus opiskellut siellä.

1950-luvulla Helsingin Diakonissalaitoksella oli sairaanhoitoa ja lasten sairaanhoitoa. Nykyään Diakonia-ammattikorkeakoulua puhututtavat syrjäytyminen, huumeidenkäyttö ja alkoholista aiheutuneet ongelmat. Helenan mielestä on omituista ajatella kuinka aika muuttuu. Hän muistaa kuinka uutisissa kerrottiin joskus ammattikorkeakoulun ympärilläpyörineestä huumekaupasta:

”Voin kuvitella kuinka ne huoneisiin kurkistelevat ja hiljaisuutta valvovat hoitajat pyörivät haudassaan.”

Teksti ja kuvat: Ella Luoma

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2012

Eläimellinen toiseus – Kyyhkynen 4/2010

JOKAINEN EMPATIAAN KYKENEVÄ IHMINEN VOI SAMASTUA SYRJITYKSI TULEMISEEN TAI OIKEUDETTOMUUTEEN SYYSTÄ, ETTÄ ON VALTAAPITÄVISTÄ TOISTA: ROTUA, SUKUPUOLTA, SUKUPUOLI- TAI SEKSUAALI-IDENTITEETTIÄ, ETNISTÄ ALKUPERÄÄ, VAMMAINEN – MITÄ NÄITÄ NYT ON. MUTTA KUINKA MONI EDES TULEE AJATELLEEKSI SYRJINTÄÄ JA OIKEUDETTOMUUTTA, KOSKA ON TOISTA LAJIA? NIINPÄ. OLLAPA ELÄIN.

 

1948 hyväksyttiin YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus. Natsi-Saksan hyökkäyssota ja holokausti olivat nostaneet tietoisuuteen, että olemassa olevia ihmisoikeuksia ei oikeastaan kukaan valvo, ja siitä se ajatus sitten lähti. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisyyden perusteella syntymästä, mutta kaikki eivät synny ihmisiksi – toisen oikeus on toisen toiseus.

 

MURROSIKÄISET ITUHIPIT KESKITYSLEIRILLÄ

”Auschwitz alkaa siitä, kun ihmiset katsovat teurastamoa ja ajattelevat: Ne ovat vain eläimiä”, totesi Saksan juutalainen sosiologi ja filosofi Theodor Adorno. Ihmisoikeudet ovat jo olennainen osa ulkopolitiikassa ja kauppasuhteissa, mutta eläinten oikeuksista on yhä vaikeaa keskustella vakavasti jopa maissa, joissa niitä edes nimellisesti on ilman hassun hauskoja viittauksia kettutyttöihin, hippeihin ja feministikasvissyöjiin. Kun perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit tekevät obskuureja viittauksia oikeuteen astua avioon koiran kanssa tai Putte-possun äänioikeudesta, toisaalla käsitellään realistisia huolenaiheita eläinten asemasta yhteiskunnassa.

– Suomessa on tapana leimata vastarinta-liikkeet nuorten kapinaksi, jotta niiden asettamaan haasteeseen ei tarvitse vastata. Eläinoikeusliike kyseenalaistaa keskeisen yhteiskunnallisen tuotantokoneiston olemassaolon ja horjuttaa lisäksi kulttuurista käsitystä siitä, mikä eläin on, sanoo toimittaja ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen tiedottajana toiminut Akuliina Saarikoski.

– Monet eläinoikeusliikkeessä toimivat ihmiset ovat olleet mukana Suomessa 90-luvun alusta asti, eivätkä enää ole mitenkään nuoria. Suomessa liike on kuitenkin poikkeuksellisen nuori verrattuna esimerkiksi Englantiin, jossa ketunmetsästyksen vastainen liike on alkanut jo varhain 60-luvulla. Englannissa aktivistien keskimääräinen ikä alkaakin lähestyä keski-ikää, Saarikoski jatkaa.

 

ÄLYFASISMIA!

Miten tämä eri lajiin kuulumisen perusteella oikeutettu toiseutus on saanut alkunsa ja ennen kaikkea: miksi se voi niin helvetin hyvin valtioissa, joihin liitetään attribuuttina sivistys? Haluan syyllisiä!

– Kristinusko on kieltämättä jokseenkin ihmiskeskeinen usko. Luonnonhallinnan ajatus, ihmisen oikeus käyttää muuta luontoa hyväkseen on saanut liikaa sijaa kristinuskon tulkintojen kokonaisuudessa, sanoo teologina eko- ja feministi-etuliitteillä profiloitunut tutkija, pappi ja teologian tohtori Pauliina Kainulainen, ja painottaa kristinuskon yhtä tulkintaa.

Valitettavasti se on se vallassa oleva tulkinta, mutta näinä aikoina on sattuneesta syystä hyvä tarkentaa, mistä kaikesta puhutaan termin ”kristinusko” alla. Mutta ennen ryntäämistä googlettamaan intterveppiin eroamispalvelua kristinuskosta on syytä mainita muutkin syylliset.

– Läntisen kulttuuripiirin tapa aliarvostaa eläimiä juontaa juurensa myös antiikin dualistiseen ja hierarkkiseen ajatteluun, muun muassa platonismiin. Siinä mieli on ainoa tosioleva, jolloin ruumiillisuus, maa ja luonto saavat alistetun aseman. Ihminen on pitkään määritelty sen mukaan, mten hän eroaa eläimestä, esimerkiksi järjen katsotaan oikeuttavan ihmisen hallitsevan aseman suhteessa eläimeen, Kainulainen jatkaa.

Myös Saarikoski pureutuu järjen oikeutuksen problematiikkaan.

– Meidän tulisi laajentaa eettinen vastuu koskemaan kaikkia olentoja, jotka ovat kykeneviä kokemuksellisuuteen. Eettisen suhteen perustana älyllisyys tai kielitaito ovat hyvin puutteellisia mit

Tehotuotanto

tareita. Eihän vallitsevassa etiikassa vastuusuhde muutu ihmistenkään välillä, oli sitten kyseessä vaikeasti kehitysvammainen ihminen tai puhumaton lapsi – ja tätä rinnastusta ei kannata matalaotsaisesti ymmärtää väärin, se vain tyrehdyttäisi keskustelun. Kun ymmärrämme eettisen suhteen mittarit laajempina, joudumme ajattelemaan etiikan perusteen uudestaan. Eettisen suhteen perustaa se, että vastassamme oleva olento on kykeneväinen kokemukseen maailmasta. Kun siis katsot eläintä, se katsoo sinua takaisin. Vuorovaikutuksen tulisi olla eläinsuhteemme perusta, Saarikoski pohtii.

 

MIHIN UNOHTUI VARJELU?

Vaikka Kainulainen aiemmin mainitsikin kristinuskon osuudesta vallitsevan luontoa ja eläimiä toiseuttavan maailmankuvan kehittymiseen, hän ammentaa myös ratkaisuja ongelmaan samaisesta uskosta, sen eri tulkinnasta tosin.

– Huolenpito eläimistä on tärkeä osa kristinuskoa, siltä pohjalta on välttämätöntä kritisoida esimerkiksi nykyisen tehokotieläintuotannon tapaa aiheuttaa eläimille kärsimystä. Eläimen ja yleensä luonnon pyhyyden taju on kadoksissa, se tulee löytää takaisin kristinuskossakin. Ekoteologinen kristinuskon suuntaus on nostanut esiin Raamatun ja tradition sellaisia puolia, jotka korostavat kaiken luodun, myös eläinten arvoa itsessään, esimerkkeinä mainittakoon Jobin kirja, mystiikan traditio, ja jo toisessa luomiskertomuksessa ihminen asetetaan viljelemään ja varjelemaan kaikkea luotua, Kainulainen arvioi.

Tai sitten varjelu on valikoivaa, ja yleensä se perustuu siihen, mitä ihminen siitä hyötyy.

– Tällä hetkellä tuotantoeläimet nähdään välineellisenä tuotantoyksikköinä, joilla ei ole elämää yksilönä. Esimerkiksi lemmikkieläinten kohdalla tilanne on toinen, ja ihmiset ymmärtävät lemmikkiensä yksilöllisyyden ja persoonallisuuden. Sika on kuitenkin kokemusmaailmaltaan hyvin koiraa muistuttava eläin. Suhtautuminen eri eläinlajeihin on siis myös erilaista, Saarikoski sanoo.

 

VAIN IHMISEN YKSILÖNARVO?

Nykyisellä kasvavalla kulutuksella ja kulutustottumuksilla on turha haikailla 50-luvun suomalaiseen maalaisidylliin, jossa Mansikilla oli ihmiselle kyllä välinearvo mutta myös mahdollisuus lajityypilliseen elämään.

– Eläimiä suljetaan nykyään yhä suurempiin yksiköihin, joissa niillä ei ole enää minkäänlaista mahdollisuutta arvokkaaseen elämään. Voidaan sanoa, että eläimet ovat näissä oloissa elossa, mutta ne eivät elä, Saarikoski toteaa ja jatkaa.

– Tilanne, jossa eläimeltä riisutaan täydellisesti yksilöarvo vertautuu hyvin tilanteisiin, joissa ihmiskunta on riisunut toisilta ryhmiltä yksilöarvon. Samanlaista yksilöarvon riisumista voidaan nähdä nykypäivänä esimerkiksi Euroopassa suhtautumisessa laittomiin siirtolaisiin tai romaneihin, Saarikoski kritisoi.

Esimerkki monien joukossa siitä, miten jonkin ryhmän toiseuttaminen mahdollistuu kyseisen ryhmän jo valmiiksi heikommista lähtökohdista – miten puolustaa itseään, jos on köyhä, ei ole ääntä ja niin edelleen. Ihmisarvosta puhutaan luovuttamattomana ja pyhänä kristinuskon diskurssissa, koska se on annettu jokaiselle, ja se on riippumaton muusta elollisesta, mutta voiko käsitystä ihmisarvosta laajentaa elämänarvoon, luodunarvoon?

Kainulainen uskoo, että Raamatun ja mystiikan teologian kokonaisvaltaisen maailmankuvan puitteissa on mahdollista ajatella, että luomakunta on pyhä, sillä Jumala luojana ja Pyhänä Henkenä on siinä läsnä.

– Siihen, mitä ihminen pitää pyhänä, hän suhtautuu kunnioittaen ja suojelee sen tiettyä koskemattomuutta. Pyhyydentaju rajoittaa ihmisen ahneutta. Tämän tulee koskea myös eläimiä: eläin ei ole kone kuten mekanistinen maailmankuva väittää. Eläintä ei saa kohdella miten vain ihmisen hyödyn tai mukavuudenhalun vuoksi, Kainulainen paiottaa.

 

HUKUMMEKO HUOMAAMATTA KARITSAN VEREEN?

– Erilaiset ekoteologian painotukset rikastavat kristinuskon kuvaa. Jos maailmaa tarkastellaan kokonaisvaltaisemmin, mystiikan tai panenteistisen jumalakäsityksen kautta, ei ole enää syytä korostaa eroja, vaan sitä, mikä luodussa on yhteistä, ja miten olennaisesti luodut kuuluvat yhteen, Kainulainen tiivistää.

Saarikoski arvioi, että eläinkysymys on yksi keskeisimmistä eettisistä kysymyksistä, joka on ratkaistava, jotta edes voidaan ajatella muita suuria eettisiä kysymyksiä.

– Suomessa tapetaan tällä hetkellä vuodessa 50 miljoonaa eläintä. Keskeisin ongelma eläintuotannossa ei ole tappaminen, vaan elämän tuottaminen ainoastaan tappamisen vuoksi. Kahlaamme veressä, mutta sitä ei edes huomaa, koska eläintuotanto on siistitty lukittuihin halleihin ja teurastamoihin, hän sanoo.

Suomessa eläinoikeusliikkeen suurin saavutus onkin ollut tuoda eläinteollisuuden todellisuus kuvamateriaalin muodossa ihmisten näkyville mediaan. Useat maataloustuottajat ja turkistarhaajat syytivät kuvanneita aktivisteja luvattomasta tunkeutumisesta alueelle, tilojen hygieniavaatimusten vaarantumisesta – hui, tuotantotehokkuus vaarantui inhimillisyyden nimissä! Entä elämän pyhyys ja arvokkuus? Kuka vielä muistaa, että kaiken, minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette…

Teksti: Heli Yli-Räisänen

Ilmestynyt Kyyhkysessä 2010