Pääkirjoitus 4/2016 Onko Feministisessä puolueessa tilaa miehille?

Kirjailija Timo Hännikäinen intoutui viime juhannuksena lähettämään natsitervehdyksiä ja raiskausviestejä Naisasialiitto Unionin ja Naisten linjan Facebook-sivuille. Unioni kommentoi Hännikäisen häiritsevää kirjoittelua myöhemmin Facebook-päivityksessään. Juhannuskaljoittelunsa lomassa Hännikäinen oli unohtanut lähettämänsä kommentit, ja valitteli Naisten linjan ja Unionin menneen vähän sekaisin.

Hännikäinen on useaan otteeseen kiusannut niitä, jotka eivät häntä miellytä. Tästä huolimatta hänet palkittiin lokakuussa Alfred Kordelinin säätiön 6 000 euron arvoisella apurahalla. Vastaavasti rapakon takana marraskuussa todistettiin, presidentinvaalit on mahdollista voittaa solvaamalla naisia ja erilaisia vähemmistöjä. Onko moinen käytös mahdollista samassa asemassa oleville naisille?

 

Akavan viestinnänjohtaja Marjo Ollikainen listasi blogitekstissään elämäntilanteita ja luonteenominaisuuksia, joissa nainen on aina vääränlainen kehdosta hautaan. Listassaan hän toteaa naisen olevan joko liian tiukkapipo, lepsu, pinnallinen, tylsä, hankala, laiska, hysteerinen, tunteeton, itsekäs tai jopa uhka – koita nainen nyt siinä sitten olla jotakin!

Marraskuussa Helsingin kaupunki jopa nimesi yhdeksi perheväkivallan muodoksi nykypäivän välinpitämättömät someäidit. Mainos on hyvä muistutus äitejä syyllistävästä politiikasta, jossa nainen joko ottaa itselleen liikaa aikaa tai on liian omistautunut äitiydelleen.

 

Ensi kevään kunnallisvaaleihin pyrkivä Feministinen puolue on tuomassa laajemmin esille tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden näkökulman. Puolueen mukaan sen ainutlaatuisuus politiikan kentällä liittyy feministiseen analyysiin, joka pyrkii esittämään epätasa-arvoa tuottavia rakenteita ja tarjota konkreettisia ratkaisuja niiden purkamiseksi.

Puolueen tavoitteissa tasa-arvon, syrjimättömyyden ja inhimillisen turvallisuuden teemat vaikuttavat keskittyvän naisiin ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin. Miehet esiintyvät lähinnä turvallisuusuhkana suomalaisille naisille. Olisi tärkeää tuoda esille myös miesten kokema väkivalta. Esimerkiksi miesten kokema parisuhdeväkivalta on Suomessa yhä tabu, joka ei ansaitse tulla vähätellyksi.

Tänä vuonna on paljon keskusteltu poikien ja miesten asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Miesten ja poikien ahtaat sukupuolinormit, heikompi koulumenestys ja asevelvollisuus ovat keskeisiä tasa-arvokysymyksiä, joihin Feministisen puolueen kannattaisi myös tarttua.

 

Jenni Vihtkari

Vastaava päätoimittaja

Missä olet, valkoinen heteromies? – Kyyhkynen 1/2010

Mistä puhutaan, kun puhutaan ”valkoisesta heteromiehestä”?

Pienellä selvityksellä avautuu koko miehuuden kuva. Se on ristiriitainen, outo. Se ei sovi kenenkään elämään. Ja se on miesten itsensä omaan käyttöönsä kehittämä. Siispä:

 

Heteromies5

Mies on rationaalinen

Miehen tulisi hallita maailmaa, sillä nainen on jokseenkin epävakaa olento, joka argumentoi lähinnä tunteillaan. Internetin keskusteluista saa kuvan, että mies, etenkin heterosellainen, on tunnettu kylmänviileästä päättelykyvystään, asia-argumenteistaan ja siitä, että faktojen todistaessa miehen väitteet vääriksi hän myös tunnustaa olevansa väärässä.

Toisaalta valkoinen heteromies ei ole vielä koskaan erehtynyt, sillä faktoja on vääristelty.

Heteromies tekee työtä

Heteromies4

Erilaisten nettikeskusteluiden perusteella valkoinen heteromies tienaa leipänsä kovassa vuorotyössä, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta. Hän ei leveile tutkinnoilla, vaan on suorittanut elämän koulun. Hän ei köllöttele laiskuudessa verovaroilla, vaan valmistaa kansantalouden sekä hyvinvoinnin kannalta tärkeitä metalliesineitä, kuten ydinvoimaloita ja jäänmurtajia. Miehen työ on miehen ylpeys. Siksi valkoinen heteromies ei kuulu joutavista asioista valittavaan ammattiyhdistykseen tai äänestä sosiaalipummeja hyysääviä vasemmistopuolueita.

Tai ei

Heteromies on helposti myös työtön. Hallitsematon maahanmuutto on vienyt hänen työpaikkansa. Yhteiskunta ei anna hänelle avustuksia, sillä kaikki rahat menevät laiskoille maahanmuuttajille. Ei sillä, että hän mitään pyytäisikään. Hän puree hammasta yhteen ja ajattelee talvisotaa. Sielläkin Heteromies3pärjättiin.

Heteromiehen rahat

Suomen veroaste on absoluuttisesti maailman korkein, kuten verkkotuomioistuin tietää. Tavallisen työssäkäyvän valkoisen heteromiehen keskimäärin neljäntuhannen euron palkasta menee hiukan yli puolet verottajalle. Tämä ei haittaisi häntä pätkääkään, jollei tätä verokertymää siirrettäisi lyhentämättömänä Itäkeskuksessa kahvilla veltosti rötköttävän somalimiehen pohjattomaan taskuun. Valkoisen heteromiehen mielestä verot pitäisi käyttää vielä elossa olevien sotaveteraanien hyväksi eikä mihinkään muuhun. Ei etenkään työttömien päiväkaljoihin.

Huolimatta säännöllisestä kuukausipalkastaan teollisuusyrityksessä valkoinen heteromies ei tienaa enempää kuin yliopistolla naistutkimusta tekevät jatkoopiskelijatytöt ja muu akateeminen punavihreä eliitti. Hän nauraa väitteille, että naisen euro on 80 senttiä; ainakaan hänellä ei todellakaan olisi varaa siemailla lattekahvia päivät pitkät jossakin ydinkeskustan hienostopaikassa.

Heteromiehen perhe

Koska mies on hetero, hänellä on vaimo ja lapsia. Hän elättää pikkurouvansa sillä, mikä hänen nettopalkastaan on jäljellä. Kun työt loppuvat, nainen jättää miehen, sillä nainen ei huoli kuin hyvätuloisia alfauroksia lähelleen. Tätä kutsutaan markkina-arvoteoriaksi, johon valkoinen heteromies uskoo kuin luonnonlakiin.Heteromies2

Heteromies kasvatettiin kovalla kurilla. Piiskaa tuli koko lapsuuden ajan, joten hänen omat lapsensa opetetaan samoilla eväillä. Tästä huolimatta heteromiehen lapset ovat tottelemattomia, laiskoja PlayStationin orjia, jotka liittyvät terroristijärjestö Greenpeaceen heti, kun silmä välttää. He myös kieltäytyvät syömästä kaikkein hienointa ja kalleinta ruokaa, mitä maa päällään kantaa: uunimakkaraa ranskalaisilla perunoilla.

Mitä heteromiehellä ei ole?

Seksiä. Heteromies ei missään tapauksessa pääse toteuttamaan seksuaalisia tarpeitaan. Hänen kolme lastaankin ovat syntyneet partenogeneettisesti. Maineikkain esimerkki valkoisten heteromiesten kokemasta seksuaalisesta laiminlyönnistä on Miss Suomi Viivi Pumpanen, joka ei huolinut rinnalleen Imatran Ketterän pakkia, vaan iranilaistaustaisen tanssija-yrittäjän. Se siitä Eloveenasta.Heteromies1

Kylmä fakta näet on, että naiset eivät huoli valkoisista heteromiehistä. Heille kelpaavat vain homot ja ulkomaalaiset. Kun vaimo tapaa muslimimiehen, hän ottaa oitis eron, kääntyy islamiin ja lähettää lapset Jemeniin ympärileikattaviksi ja raiskattaviksi. Vähemmistö- ja tasaarvovaltuutetut pitävät visusti huolen siitä, että operaation lasku kyllä lähetetään miehelle. He kun tunnetusti hyysäävät feministejä ja maahanmuuttajia.

Homojen kohdalla tilanne on sama, paitsi että lapsia ei käännytetä islamiin, vaan monikulttuurisuuteen, ja heitä ei raiskata Jemenissä, vaan Setan bileissä.

Heteromiehen seksielämälle viimeinen niitti on hänen vaimonsa. Jokaista romanttista aloitettaseuraa näet nyrkinisku. Internetin perusteella naisten väkivaltaisuus on valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja siksi vaimo hakkaa miestään säännöllisesti. Mies kestää sen, sillä jos kukaan, niin valkoinen heteromies on kautta maailman tunnettu siitä, ettei kajoa naiseen väkivalloin.

Valkoinen heteromies on hyvä ja hellä

Feministit väittävät, että valkoiset heteromiehet ovat sovinisteja. Näin ei ole asia. Valkoinen heteromies kunnioittaa kaikkia naisia ja asettaa heidät mielessään korkealle jalustalle. Jos naiset suostuisivat avaamaan silmänsä ja luopumaan ulkomaalaisten miesten perään huokailuista, he huomaisivat valkoisen heteromiehen olevan juuri sellainen kuin toivottiinkin: tasainen, rauhallinen, kotitöihin mahdollisuuksien mukaan osallistuva, armeijan käynyt, reilu ja rehti mies. Heteromies on suojelukohde Lopultakin valkoinen heteromies on herkkä ja haavoittuvainen. Hän kaipaa julkisen vallan erityisohjelmia, joissa otetaan huomioon miehen kokema vuosisatainen riisto ja sorto.

Teksti: Jami Järvinen

Kuva: Saara Hannus

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010

Kirjoittaja on varusmiespalveluksen suorittanut, pekonia ja naisia rakastava vitivalkoinen mies

Naisia läheltä ja kaukaa 4: Femakkopropagandaa – Kyyhkynen 4/2014

Minulla on unelma. Sellainen maailma, jossa miehet ja naiset voisivat elää rinnakkain vapaina ja tasavertaisina arvoiltaan ja oikeuksiltaan. Unelmassani ihmisillä olisi järki ja omatunto, ja he toimisivat toisiaan kohtaan veljeyden hengessä. Naiivia, eikö?

Usein, kun avoimesti kertoo pitävänsä maailman suurimpana epäkohtana naisten huonoa asemaa, tulee leimatuksi. Minulle tutuimpia leimoja ovat erilaiset vitsikkäät muunnokset sanasta feministi. Jostain syystä yleinen harhaluulo on ollut, että feministinä haluan muodostaa yhteiskunnan, jota hallitsevat vihaiset rekkalesbot sekä kitkeä koko miessukupuolen universumista. Tällaisina hetkinä olen todella joutunut pinnistelemään pitäytyäkseni omissa arvoissani, jotka kunnioittavat ihmisten monimuotoisuutta, mielipiteenvapautta sekä kaikkiin kohdistuvaa suvaitsevaisuutta.

En ehkä noudata nyt akateemisen argumentoinnin periaatteita kun sanon, että feminismin ja feministien leimaaminen miehiä vihaavaksi rekkalesbojen kansaksi on saanut minut häpeämään ihmiskuntaa. On surullista, kuinka jopa korkeasti koulutetut ihmiset putoavat aika-ajoin tähän sudenkuoppaan. Eräänä päivänä istuin oikein alas miettimään, miksi näin on. Tutkimustulokseni eivät ole kaikenkattavia, mutta yksi ajatuksistani on se, että ihmisten oloa helpottaa, kun he saavat lokeroida muita. Kun ihmiset ovat lokerossa, todellisuuden konstruoiminen on jotenkin selkeämpää.

Toinen huomioni on, että kuten kaikki tuntematon, myös feminismi on pelottavaa. Minulle ilkeästi kommentoineet ihmiset eivät ehkä koskaan ole jutelleet modernin ajan feministin kanssa.

Vaikka asian pohdiskelu auttoikin minua ymmärtämään ihmisten asenteita feminismiä kohtaan, havainnot jättävät rajallisen määrän vaihtoehtoja omalle toiminnalleni. Voin joko ryhtyä kiivaaseen kampanjointiin oman agendani puolesta ja tulla leimatuksi entistä voimakkaammin. Tai sitten voin vaieta ja heittää saman tien koko agendan paperinkeräykseen. Kumpikaan vaihtoehto ei hyödytä ketään. Olenkin siis valinnut radikaalin linjan; tietoon perustuvan pragmaattisuuden, strategian, jossa siirryn passiivisesta kuulijasta aktiiviseksi toimijaksi.

Viimeistään viime keväänä sain vahvistuksen tälle toimintatavalleni, kun graduaineistoa haaliessani lähetin sähköpostia afrikkalaisten feministiteologien järjestön pääsihteerille. Graduaiheeni oli tuolloin vielä lavea ”naisiin kohdistuva väkivalta Keniassa”, eikä tutkimuskysymyksiäkään oikein ollut. Vastaus postiini kuului: ”Great to hear that you are doing something about sexual and gender based violence in Kenya”. Tämä vastaus sinetöi graduni suunnan sekä sen, mitä minun tulee tehdä koko loppuelämäni ajan – tavoitella alussa mainitsemani unelman toteutumista tutkimalla ja paljastamalla sukupuolten tasa-arvon toteutumista estäviä rakenteita.

Koska tämä on viimeinen tekstini Kyyhkyseen teologian opiskelijana, voin paljastaa salaisuuden. Olen femakkopropagandisti. Tämän juttusarjan tarkoituksena on siis puhtaasti ollut avata yksi ikkuna siihen, mitä feminismi voi tänä päivänä tarkoittaa. Minulle se tarkoittaa tällä hetkellä kolmea asiaa, joista jokaisen olen nostanut yhteen juttusarjani teksteistä. Ensiksi feminismi on minulle sen selvittämistä, mitä maailmassa tapahtuu. Toiseksi se on tietoisuutta siitä, millaisia kysymyksiä feminismin kentällä tutkitaan. Kolmanneksi feminismi on sitä, mitä konkreettista minä voin tehdä feminismin hengessä.

Gradu on nyt palautettu ja valmistuminen kulman takana. Valmistumispäivänäni aion pukeutua kultaisiin vaatteisiin sekä korkokenkiin. Ihan vain sen takia, että on niin upeaa olla nainen ja feministi.

Teksti: Anna Hiekkataipale

Sarjan aikaisemmat osat:

Malja Kitkerille Neitsyille – Kyyhkynen 3/2011

Kirottu olkoon yritykseni viedä haastateltavani kupposelle kahvilaan syksyisenä arki-iltana Kalliossa! On tiistai ja kello lyö viittä. Se tarkoittaa lähes jokaisen anniskeluoikeuksia vailla olevan kahvilan sulkeutumista. Onnekseni Ravintola Rytmi toivottaa minut ja kolme seuralaistani lämpimästi vastaansa. Jännittää, sillä pöytääni saapuu kolme kypsää naista kabaree-orkesterista Kitkerät Neitsyet. Tällä kertaa kahvikupposten jatkeeksi joutuu osa tilaamaan hivenen muruakin rinnan alle. Hetkeksi koitamme kuitenkin unohtaa kiireemme ja käydä dialektiseen vääntöön.

 

Joonas: Keitä te ootte? Mistä te tuutte ja minne meette?

Eveliina: Me ollaan Kitkeriä Neitsyitä, me kaikki kolme. Meitä on myös lisää, mutta paikalla vain kolme. Me tullaan Helsingistä, töistä ja kokouksista. Tänään tulin tosiaan itse kotoa.

Leena: Eli töistä.

Eveliina: Juu eli siis lapsia oon ollu hoitamassa, joka käy kyllä työstä.

Vappu: Ja eiks me mennä näyttelyn avajaisiin, kuorotreeneihin ja himaan?

Joonas:Mikä on teidän juttunne?

Eveliina: Meidän juttumme on Kitkerät Neitsyet ja sitä kautta musiikki, mut ehkä erityisesti laulun sanoitukset ja tekstit.

Vappu: Ja teksteissä ehkä erityisesti ironia, itseironia ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus.

Leena: Kipupisteiden etäännyttäminen huumorilla…

Vappu: …niin isommassa mittakaavassa kuin yksityisen kokemuksen piirissä. Erinäinen karnevalistinen lähestymistapa

Leena: Laulamme kauniita lauluja ja rumia lauluja.

Joonas: Entä mikä mahtaakaan olla noiden sanoitusten ja tekstien terä?

Vappu: Se on varmaakin moniteräinen miekka.

Leena: Ehkä se on ironia, joka yhdistää ainakin 80% sanoituksista.

Eveliina: On kait meillä seassa muutama rakkauslaulukin, joissa ei ole niin paljon ironiaa.

Joonas: Eli ironia on se terän materiaali?

Leena: Ironia ja inhorealismi.

Joonas: Mitä sillä leikataan?

Eveliina: Ennakkoluuloja ja luutumia.

Vappu: Joskus on muotoiltu jossain, että armoa itselle ja lähimmäiselle. Nyt kun ollaan teologin kanssa juttusilla, niin puhutaan teologille tämän omalla kielellä. Itseironia ja karnevalisointi ovat kykyjä helpottaa todellisuuden kohtaamista. Tämä terä siis leikkaa niitä asioita, mitä kulloinkin koemme esiin noston arvoisiksi, niitä asioita, joita pidämme epäoikeudenmukaisina tai pilkan arvoisina.

 

KONFLIKTIEN ÄÄRELLÄ

Joonas: Pilkka ja ironia vaativat vastinkappaleiden tiedostamista ja asettamista niitä konfliktitilanteisiin. Sama pätee myös ihmissuhteiden konflikteihin, joita myös sanoituksenne käsittelevät. Puhutaanko hetki niistä?

Vappu: Kyse ei ole pelkästään konflikteista, vaan kontrastista. Siitä mitä sanon, miten elehdin ja liikun esiintyessäni lavalla. Meillä on aika paljon koreografioita. Ne tuovat usein jotain  lisää sanoitukseen ja se on kontrastia. Puhukaamme kuitenkin niistä ihmissuhteista.

Joonas: Mihin konflikteja siellä tarvitaan?

Leena: Ei niitä tarvita. Ne tulee ihan kutsumattakin, niin kuin kastike.

Joonas: Eli niihin ei kannata hakeutua?

Eveliina: Luoja paratkoon, jos joku haluaa konflikteja elämäänsä. Kuka nyt sellaista haluaa?

Leena: Ehkä teini?

Eveliina: Sekin kai hakee niitä epätietoisesti.

Vappu: Konflikteja haetaan kai silloin ulkopuolelle, kun on käynnissä ns. sisäinen konflikti. Eräskin psykologi sanoi, että ihminen pyrkii saamaan ulkoisen maailman vastaa maan sisäistä maailmaansa. Esimerkkinä teini, joka viiltelee itseään saadakseen sisäisen tuskansa ulkoisesti koettavaksi.

Joonas: Voiko eteen tulevilla konflikteilla kuitenkin rakentaa jotain?

Leena: Jos on vaikkapa piilevä konflikti. Se jäytää ja kaikki kärsivät, niin konfliktin tullessa julki, se käy kannattavaksi. Jos joku asia on väärin ilman, että kukaan uskaltaa sanoa sitä ääneen, sen soisi tulevan julki. Siitä meidän yksilösuhteisiin perustuvissa ja yhteiskunnallisissa lauluissa on kyse.

Vappu: Jos konfliktia ajatellaan dialektiikan välineenä, niin silloin se on perin toimiva juttu.

 

HETKI SUKUPUOLIKESKUSTELULLE

Joonas: Teidän yhteenne kuvauksissa ja sanoituksissanne tuntuu toistuvan myös eräs perin mielenkiintoinen sana. Nimittäin “feminismi”…

Vappu: Joo siis muiden kuvauksissa meitä luonnehditaan usein sellaisiksi. Feminismistä taidetaan kuitenkin varsinaisesti puhua vain kahdessa biisissä. Sana ”kondomi” mainitaan paljon useammassa laulussa, eikä meitä silti samaisteta ”kondomi-yhtyeeksi”. Sana ”ripulikin” on useammassa biisissä.

Joonas: Mitäköhän se feminismi oikeastaan on?

Leena: Feminismi, jota mä koen edustavani tämän kokoonpanon kautta on tasapuolisuuteen pyrkivää ja yhteen luokitteluperusteeseen päätymätöntä tasa-arvofeminismiä. Jälkimmäisellä tarkoitan, ettei sosiaalinen tausta, sukupuoli tai uskonto ei voi olla luokittelun peruste. Lisäksi tarkoitan vielä sitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja mitä siihen lähtökohtaisesti sisältyy. Naiseus minulla sattuu olemaan näistä taustatekijöistä lähimpänä, koska olen enemmän nainen kuin mitä olen maahanmuuttaja tai johonkin muuhun vähemmistöryhmään kuuluva. Ne mitä minun oletetaan tekevän naisena hyvillä mielin, ei ole välttämättä sitä, mistä minulle tulee välttämättä oikeasti hyvä mieli.

Vappu: Tilastollinen nainen ja tilastollinen mies ovat olemassa, mutta ne eivät välttämättä toteudu keskiarvon mukaan. Feminismistä puhuttaessa olen ehkä enemmän törmännyt niihin henkilöihin, jotka näkevät feministit pelkästään telaketju-/munanleikkaajatyyppeinä. Harvemmin tulee niitä ihmisiä, jotka sanovat ”Moi! Mä oon feministi” ja alkavat sitten juttelemaan.

Joonas: Tasa-arvofeminismi tuntee olevan yhteiskunnassamme eräänlaisena näkymättömänä oletuksena julkisessa keskustelussa. Kun feministeistä puhutaan ääneen, mielletäänkö ääneen lausuttu feminist aina telaketjutantaksi?

Eveliina: Mielikuva näkymättömästSieppasinä oletuksesta varmaan pitää paikkansa, kun

ollaan täällä pääkaupungissa, akateemisessa ympäristössä ja vaikkapa Suomen suurimmassa yliopistossa.

Leena: Omassa kokemuspiirissäni taas miehen ja naisen työt ovat edelleen oletettuja.

Joonas: Kuinka käy feminismin myötä miehille?

Eveliina: Hyvin!

Leena: Jos on mies tai nainen, niin sen ei tule rajata sitä, mitä voi tehdä, sanoa tai olla.

Vappu: Arvokysymykset koskevat todella kipeästi myös miehiä. On paljon sellaisia mieskulttuuriin kuuluvia asioita, jotka kaipaavat uudelleen tarkastelua.

Leena: Eräänä epäkohtana miesten kokemasta epätasa-arvosta otetaan vaikkapa aviomies, joka on sellaisella alalla, että mahdollisuus jäädä pidemmäksi aikaan kotiin hoitamaan lapsia on olematon, lähes kielletty.

Vappu: Jos äiti jää hoitovapaalle, niin sitä Suomessa jo paheksutaan. Isän hoitovapaalle jäänti saattaa taas olla salaa peruste irtisanomiselle. Samat eroavaisuudet ovat suhtautumisessa satunaiseen katuväkivaltaan tai vaikkapa syrjäytymiseen. Nyt kun otettiin tuo konflikti käsiteltäväksi, niin tässä on ajoittain keskustelussa asetettu nämä vastapooleiksi, vaikka ne ovat molemmat osa samaa kysymystä. Ei niin, että toisen ongelmia tulee dissata ja väheksyä.

Joonas: Ollaanko kuitenkin menossa parempaan vain huonompaan suuntaan?

Vappu: Ehdottomasti parempaan, kun suhteuttaa hommat sata vuotta taaksepäin. Nykypäivän esimerkkinä tuosta yliopistostakin: naistutkimuksen laitoskin on nykyään sukupuolitutkimusta eli siellä tutkitaan myös niitä rooleja, mitä miehet ottavat. Kaikki puhuvat tosin siitä, mistä itse tietävät. Itse asun Käpylässä ja minulla on feministimies, jonka kanssa jaan kokemuksia.

Eveliina: Kokemuspiiri avautuu hyvinkin paljon, kun menee vaikka jonnekin satunnaiseen baariin. Esimerkkinä tämä baari, jossa nyt istutaan. On loppupeleissä aika harvinaista, että voimme käydä keskustelua suomalaisessa baarissa feminismistä ilman, että joku tulee kommentoimaan.

Joonas: Onko arkkityyppiselle Urpolle, unohdetulle sovinistille sitten mitään paikkaa tulevaisuudessa?

Leena: Ei hänen tarvitse olla enää Urpo, unohdettu sovinisti. Hänen ei tarvitse pitää enää kiinni niin pelokkaasti niistä miehisyyden muureista, jotka hänestä sen sovinistin tekee.

Vappu: Tällä kai tarkoitetaan sellaista tilastollista miestä, joka haluaa pysyä omana itsenään? Ihan” feel free”. Kyllä tähän diiliin kuuluu se, että saa olla vaikkapa naisellinen nainen tai joku. Kyllä mä luulen, että toisten sortamisen ja oman vapauden väliltä voidaan löytää kultainen keskitie, jota me kaikki voimme kulkea.

 

Teksti:Joonas Rajatalo

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2011  ”Kupponen retaleen seurassa”-palstalla

Kitkerät Neitsyet ovat suomalainen kabareeyhtye, joka koostuu monista ennakko-oletuksista huolimatta viidestä miehestä ja neljästä naisesta. Bändin jäsenistöstä löytyy niin   kieltenopettajia lavastaja, graafikko kuin intohimoinen pingiksen pelaajakin.

Vappu Rossi – laulu

Eveliina Allonen – laulu

Leena Liimatainen – laulu

Ruth Pihljerta – laulu

Kai Herdin – basso

Antti Mattila – piano

Markus Vaalgamaa – kitara

Juha Nurmi – saksofoni

Antti Martikainen – rummut

Seksikaupan ongelmallinen naiseus – Kyyhkynen 3/2010

Nainen on sellainen, jolla on naisen jutut. Työ on hommaa, josta maksetaan. Määrittelyt ovat helppoja, kun pysytään perusasioissa. Millaisia siis ovat naisten työt? Pidetään yksinkertainen linja: naisten töissä tehdään naisten jutuilla maksua vastaan jotakin. Samoilla linjoilla on kirjailija Elina Tiilikka:

”Ensimmäisenä naisten töistä puhuttaessa tulee mieleen seksuaalisuutta sivuavat ammatit tai sellaiset, joissa hyödynnetään fyysistä ulkomuotoa, esimerkiksi strippari ja malli.”

Prostituution, johon hänet yleensä liitetään, hän jättää listasta pois. Olemme kuitenkin juuri vaihtaneet pitkällisesti ajatuksia seksin myymisestä työnä, johon naiseus liittyy elimellisesti. Tiilikan nimen yhteydessä puhutaan tänä vuonna prostituutiosta sekä prostituution yhteydessä Tiilikasta. Tammikuussa ilmestynyt Punainen mekko-esikoisromaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin satunnaisen maksuseksin maailmassa. Keskusteluohjelmissa ja iltapäivälehtien lööpeissä hän on antanut yhdet kasvot samoille naisille, joista myös sosiologi Anna Kontula kirjoitti väitöskirjassaan Punainen eksodus: omaehtoisille prostituoiduille, jotka myyvät seksiä vailla pakotteita – ilmeisesti punavärien vallitsemassa rinnakkaistodellisuudessa.

Riippumatta siitä, onko seksityöhön päätynyt pakosta, puhe on aina naisista. Tiilikan mukaan tämä palautuu jo siihen, että suurin osa ammattikunnasta on naisia. Julkinen keskustelu tosin vääristyy, kun ääneen pääsevät vain naispuoliset ammatinharjoittajat. Keskusteluissa usein myöstoistetaan vanhaa sukupuoliasetelmaa, jossa miesasiakas saattaa naisen uhrin paikalle. Tiilikka myöntää itsekin ajatelleensa stereotyyppisesti prostituutiosta ja prostituoiduista.

”Olin itsekin hieman median aivopesemä, ensimmäisenä mieleen pompahti virolainen nuori tyttö, joka on parituksen uhri. Ajattelin, että prostituutio on sortoa, mutta käsitys on muuttunut aika tavalla siitä”, hän kertoo.

NAISEUS KAUPPATAVARANA?

Miten naiseus sitten liittyy seksin myymiseen? Tiilikan mukaan naiseus on seksityössä läsnä aivan kuten muussakin arjessa. Asiakas odottaa tapaavansa tietynlaisen naisen, työvälineenä käytettävä oma keho on poikkeuksetta naiskeho. Aina on olemassa mahdollisuus, että asiakkaan ja palvelun tarjoajan käsitykset seksiä myyvästä naisesta eivät kohtaa.

”Lähtötilanne prostituutiossa on ulkonäössä, joten sitä keskittyi lähinnä näyttämään miellyttävältä objektilta”, Tiilikka kertoo.

Asiakas, kuten moni muukin, odottaa prostituoidulta tietynlaista ulkonäköä. Iltapäivälehtien ja keskustelupalstojen yksipuoliseen prostituutiokeskusteluun tuokin yllättävän mausteen se, että ilmiön tämän hetken puhuva pää on lävistetty ja siilitukkainen.

”En ollut aivan klassisen näköinen tapaus”, hän toteaa.

Tiilikan tilitys saattaa yllättää muitakin. Esimerkiksi seksin myymisestä niin ikään kirjoittanut Anna Kontula korvasi kielessään prostituoidut seksityöntekijöillä, sillä hän piti prostituution käsitettä sivumerkityksiltään halventavina. Yleisemmin niin kutsutun seksiradikaalin feminismin piirissä seksityötä onkin haluttu pitää työnä, jossa ihminen myy palvelua, ei itseään. Tiilikan kielessä vilisevät sen sijaan prostituoidut ja itsensämyymiset; problematisoinnille ei anneta sijaa. Karkeus liittyy kenties Tiilikan haluun vallata julkisessa keskuNaiseusstelussa tilaa ”oikeille” puheenvuoroille, joissa huomioon otetaan seksin myymisen todellisuus niin huonoine kuin hyvinekin päivineen.

Tähän todellisuuteen liittyy usein vaiettu tunnetyö, jonka kautta naisiset työt usein määrittyvät. Hoitajat huoltavat perheidemme lapset ja vanhukset feminiinisen empatian-
sa voimin samalla, kun aikuisväestö rentoutuu lentoemäntien ja tarjoilijoiden huolehtivassa hoivassa. Vaikka Tiilikka kertoo kokeneensa myös vieraantumista itsestään, hän korostaa luonteen sekä tunnepuolen olennaisuutta asiakkaiden tapaamisessa.

”Tietenkin odotetaan sosiaalisia taitoja ja mukavaa luonnetta”, hän kertoo.

”Huomasin, että oli hankalaa pitää luonteensa kokonaan erillään aktista, joten sitä vain otti jokaisen tapaamisen uniikkina kokemuksena pelkäämättä pistää itseään likoon. Yllättäen asiakastapaamiset muistuttivatkin ’normaalia sosiaalista kanssakäymistä’! Asiakaspalvelija on asiakaspalvelija, ei sen vähempää makuuhuoneessa kuin kampaamossakaan.”

VAIETTU WORKING GIRL

Lapsina tytöt leikkivät sairaanhoitajaleikkiä, kampaajaleikkiä, lentoemoleikkiä. Harvemmin leikittyjen joukkoon jäävät prostituutio- ja stripparileikit. Tämä vähentää toki kiusallisia tilanteita päiväkodeissa, mutta kertoo myös jotain välitilasta, johon seksityö jää. Sanoohan arkijärkemme jo sen, etteivät kaikki naisten työt ole ammatteina tasavertaisia, vaikka niissä naiseutta (tai sen karikatyyriä) hyödynnetäänkin.
”Myönnän etten itsekään suhtaudu prostituutioon kunnon ammattina. Tämä luultavasti siksi, koska sitä on helppo harjoittaa hämärissä olosuhteissa”, Tiilikka sanoo.

Pettymys. Edessä ei ole punaista manifestia seksityön tunnustuksen puolesta. Elina Tiilikka propagoi ainoastaan kuvaa seksin myyjästä tavanomaisena naisena ja seksityöstähelppona vaihtoehtona. Monelle pätkätyöläisten ja opiskelijoiden tuloluokassa elävälle naiselle seksi palkkavalttina onkin vaihtoehto muiden joukossa.

”Naiseutta voi ajatella suurena etuna: jos sattui syntymään tähän sukupuoleen, miksi ei ottaisi siitä hyötyä irti”

Teksti: Minna Oksanen

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Kyyhkysessä 2010
Elina Tiilikka on suomalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Punainen mekko (2010) kertoi prostituutiosta

Aiheesta myös Kyyhkysessä 2014: http://kyyhkynen.tyt.fi/rakkauden-ammattilainen/

Naisia läheltä ja kaukaa 2: Naiseuden kysymyksiä – Kyyhkynen 2/2014

Graduaineistoja ja kirjallisuutta plärätessäni olen toistuvasti törmännyt erääseen teemaan. Kyseessä on naiset vaiennettuna sukupuolena. Teologia haluaa haastaa tämän väitteen. Naiset ovat uusia tulokkaita teologian kentällä, mutta heillä on sitäkin enemmän sanottavaa. Afrikkalainen feministiteologia on tästä erinomainen esimerkki. Afrikkalainen feministiteologia ei tyydy olemaan vain teologiaa. Se saa voimansa ja kaikupohjansa siitä lähtökohtaisesta tilanteesta, että naiset todella ovat se vaiennettu sukupuoli. Ja vaiennetun sukupuolen on pakko tavoitella muutosta vallitsevaan tilanteeseen.

Gradunteko on tuonut mukanaan suuria ongelmia. Suurin niistä liittyi uudenlaisen teologisen ajattelun ymmärtämiseen. Vaikka olisin kuinka kiinnostunut kenialaisten naisteologien ajatuksista, omien lähtökohtieni vuoksi en siltikään koskaan voisi täysin ymmärtää sitä, mistä he puhuvat. Tämä riipaisi minua syvältä. Samassa rytäkässä oivalsin myös, että graduni ei välttämättä anna ääntä vaiennetuille naisille.

Jutustelin gradustani viime viikolla töissä. Kerroin, että työskennellessäni, tulen toisinaan kovin vihaiseksi. En voi ymmärtää, mistä naisten asemassa on oikein pohjimmiltaan kyse. Pohdimme perhettä ja avioliittoa – niitä instituutioita, jotka lukemani perusteella ovat nousseet kaikista keskeisimmiksi alistamisen symboleiksi afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Työkaverini kommentti jäi kaikumaan mieleeni:

”Mitä me voidaan tälle asialle tehdä?”

Mietin pitkään, mikä kommentissa oli niin outoa ja häiritsevää, kunnes tajusin, että siinä saattoi piillä ymmärtämättömyyteni ydin. Koko prosessini Afrikan suhteen aina ensimmäisestä sinne suuntautuneesta lomamatkastani lähtien on perustunut sille ajatukselle, että siellä kaivataan muutosta. Kuitenkin viimeistään tämän kuulemani kommentin myötä minulle kristallisoitui se, että muutos ei ole sellaista, jonka minä voin saada aikaan. Siihen pystyvät vain ne, jotka jakavat yhteisen kielen ja kokemuksen niin symbolisesti kuin historiallisestikin.

Vaikka useat afrikkalaisista feministiteologeista ovat länsimaisen korkeakoulutuksen saaneita, heidän juurensa ovat syvällä muutosta kaipaavassa maaperässä. Minä tulen aina olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tutkimuksen myötä syntyvän uuden tiedon arvoa. Niin kuin se parhaimmillaan tekee, tieto voi tässäkin tapauksessa toimia katalysaattorina ja sidosaineena ymmärrykselle. Kun me tiedämme enemmän itsemme ulkopuolisesta maailmasta, me voimme myös ymmärtää sitä. On täysin selvää, että matkani tämän aihepiirin parissa tulee jatkumaan kenties koko akateemisen urani ajan.

Omassa tutkimuksessani yhdistyvät monenlaisen teologian suuntauksen elementit; vapautuksen teologia, feministiteologia ja ruumiin teologia. Näin on pakkokin olla, sillä kysymys naisesta ja naisen asemasta on enemmän kuin yhden teorian tai tieteenalan kysymys. Se on koko maailmaa koskettava kysymys. Niin kauan kuin tämä kysymys on olemassa, tarvitaan uutta tietoa. Tarvitaan uutta tietoa, jotta pystyisimme entistä rohkeammin kohtaamaan sellaisia asioita, jotka tekevät meidät hämmentyneiksi ja onnettomiksi.

Graduni tämänhetkinen työnimi on (tohtori Lundin ehdotuksesta):
”’Sounds of silence’ – Kenialaisten naisteologien näkökulmia Kenian kirkosta vuodesta 1996 vuoteen 2008”.

Paljon on vielä määrittelemättä, mutta suunta on olemassa ja tämä suunta tuntuu oikealta. Olen vilpittömän ylpeä oman graduni matkasta ja sen herättämistä kysymyksistä.

teksti: Anna Hiekkataipale

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kyyhkysen numerossa 2/2014.

Sarjan ensimmäinen osa Naisia läheltä ja kaukaa 1: Tiedon voimasta.