Olin viime perjantaina Pyhän Laurin kirkossa kuuntelemassa Scandinavian Music Groupia. Olin ollut aiemmin päivällä vähän kahden vaiheilla konserttiin lähtemisen suhteen. Tekemistä Kaisa-talon kirjastossa olisi varmasti riittänyt sulkemisaikaan asti. Toisaalta kirkkokonsertti SMG:lta vaikutti varsin ainutkertaiselta tapahtumalta. Saatuani yhden kirjoitustyön sopivasti valmiiksi, riensin bussiin kohti Vantaata. Perillä bussipysäkiltä lähti määrätietoinen joukko nuoria aikuisia, joiden päättelin olevan samaan paikkaan matkalla. Hetken aikaa olimme pieni vaeltava kirkkokansa pimeässä loppusyksyn illassa. Jo kirkkoon saapuessa olin varma siitä, että tein oikean ratkaisun.
Puitteet ainakin olivat komeat: Pyhän Laurin kirkko on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus, 1450-luvulta asti samoilla sijoilla jököttänyt keskiaikainen kivikirkko. Koska saavuin vähän viime tingassa, kirkko oli jo täynnä ihmisiä. Se oli jo sinällään ilahduttava näky. Konsertin alkua odotellessa ehdin silmäillä komeaa kirkkorakennusta, joka jo itsessään oli näkemisen arvoinen.
Kirkko sopi muutenkin hyvin paikaksi perjantai-illan viettoon. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet työntäyteiset, eikä silloin aina jää tilaa hiljentyä ja rauhoittua.
Olen kiertänyt varsin ahkerasti SMG:n keikkoja, ja jokainen niistä on ollut miellyttävää seurattavaa. Kirkkokonsertti on kuitenkin oma juttunsa: miten yhtyeen huikea lavakarisma ja määrätietoinen lavashow muuntuisi akustiseksi kvartetiksi? Sen tiesin, että materiaalia SMG:llä on toki riittämiin kirkkokonserttiinkin.
Illan kattaus painottui ehkä omaksi pieneksi pettymykseksi aika paljon vanhempaan tuotantoon ja folk-kauden hitteihin. Etenkin siihen nähden, että tänä syksynä julkaistulla Baabel-levyllä on kappaleita, joita kuunnellessa mieli lähtee jo harhailemaan jotain arkitodellisuutta ylevämpää kohti. On kuitenkin ymmärrettävää, että yhtyeellä ei voi kiertueen alussa olla niin paljoa akustisia tulkintoja uudelta levyltä. Kotiin kävellessä kuuntelin Baabelin läpi ja totesin sen toimivan ehkä kuitenkin paremmin isommilla lavoilla ja monipuolisemmalla äänimaailmalla.
Ja kuitenkin Pyhän Laurin kirkossa kaikki toimi. Olen perjantaihin asti luullut, että ”Frank & Clairesta” ei voi albumiversiota taianomaisempaa tulkintaa enää tehdä. Kirkossa se sai kuitenkin vielä lisää syvyyttä ja herkkyyttä. Vaikka Terminal 2:n ”Pieniä teräviä timantteja” jätti levyllä minut kylmäksi, se on aina ollut yksi suosikeistani keikoilla. Niin myös tällä kertaa, kun kappaleen loppu kaikui Pyhän Laurin kirkon holvikatossa. Terhi Kokkosen eleganssi. Joel Melasniemen pehmeä ääni ”Helenan” sooloissa. ”Ei paniikkia” akustisen puhtaana versiona.
Kun ”Terminal 2” lopussa Kokkosen siskokset moneen kertaan lauloivat ”olin kotona”, siltä myös kirkossa olijasta tuntui.
Baabelilta kuullut kappaleet sopivat hyvin tilaan. ”Tyhjälle taivaalle” oli jopa vähän uhmakas veto. Se on kuitenkin jonkinlainen itsenäisen nykyihmisen avunhuuto ei minkään puoleen: anotaan armoa mutta ei uskota mihinkään eikä seurata ketään. Kappaleessa tyhjä taivas on jätetty tarkoituksella monitulkintaiseksi. ”7. kerros” rakentuu vain kahden säkeistön varaan ja pitkälti instrumentaalisille osuuksille. Pyhän Laurin kirkossa kuultiin riisuttu versio, joka toimi erinomaisesti.
Vanhempi yleisö tuntui vähän arastelevan sitä, että yhtye pyydettiin sakastista uudelleen lavalle. Kun takana oli sopivan rauhallisella temmolla ja monipuolisella sisällöllä vedetty konsertti, raikuvat aplodit olivat silti enemmän kuin ansaitut. Encorena kuultiin ”Nuorukainen”, joka on tunnelmansa ja kuvallisuuden johdosta kiehtova. Se on samaan aikaan terävä tuokiokuva ja hyvin aukkoiseksi jäävä pienimuotoinen kertomus. Terminal 2:lta se erottuu selkeästi, lähes räikeästi. Kuitenkin se rikkoo levyn temaattista kokonaisuutta juuri sopivasti.
SMG:n perjantai-illan konsertti järjestettiin osana Tikkurilan seurakunnan nuorten aikuisten toiminnan Heijastus-sarjaa. Jos viimevuotisen konsertin teemana oli toivo, voisi sen tällä kertaa sanoa olleen selviytyminen. Ja siinä SMG on parhaimmillaan: kertoessaan niistä, jotka auttavat kantamaan kun kaikki viedään tai niistä, jotka ovat syntyneet laulamaan kaihoisia lauluja itkeskelyn sijaan.
On jokseenkin ilmiömäistä, miten SMG onnistuu samoilla kappaleilla tanssittamaan Tavastiaa, valloittamaan Flow-festareiden päälavalla videoshow’n kera ja hiljentämään pari sataa ihmistä keskiaikaisessa kirkossa perjantai-iltana. Yhtye on ihailtavan ammattitaitoinen ja muuntautumiskykyinen. Kappaleet onnistuvat koskettamaan, eikä yhtye arastele kokeilla, millä eri tavoin tämä voidaan saada aikaan.
Perjantaina kirkossakin kuullut ”Lopulta olemme kuitenkin yksin” ja ”Näin minä vihellän matkallani” asettelevat sanoiksi tietyt peruskokemukset tavalla, joka kestää aikaa ja kuulijasukupolvia – tämä on tietysti uhkarohkeasti sanottu 2000-luvun kappaleista. Minä ja ikäiseni, jotka kuuntelimme noita kappaleita lukiossa, olemme ensimmäistä kertaa törmänneet noihin peruskokemuksiin SMG:ia kuunnellessa ja vasta myöhemmin eläneet ne itse.
Kun seurasin konserttia kirkon perällä, oven vieressä – suosikkipaikkani kirkossa, koska sieltä on suora näköyhteys alttarille mutta samalla saa olla vähän ulkopuolinen ja seistä toinen jalka eteisessä – tein jonkinmoista aikamatkaa noiden kappaleiden parissa. SMG on minulle yksi niistä muutamasta yhtyeestä, joiden kanssa olen kasvanut. Noihin kappaleisiin on tunneside ennen kaikkea tilanteiden kautta, joissa ne ovat tuntuneet erityisen merkityksellisiltä.
Suhtaudun taiteeseen ja kuluttamiini kulttuurituotteisiin taatusti analyyttisemmin kuin lukioikäisenä. Silti jokainen taidekokemus resonoi aina jossakin elämäntilanteessa ja juuri se, tekee kokemuksista henkilökohtaisia ja mieleenpainuvia. Niihin on side. Sitä ei pidä sekoittaa taiteellisen arvoon, mutta tuo side on konkreettinen merkki siitä, miten taide muistuttaa meitä, että on olemassa jotakin tätä hetkeä pysyvämpää ja tämän päivän huolia tärkeämpää.
Suosikkiyhtyeissä kenties erinomaisinta on se, että toisinaan voi lähteä kauaskin harharetkille ja jättää ne pitkäksi aikaa. Aina palatessa kaikki on kuitenkin tuttua ja vastaanotto lämmin. Kun ei hetkeen ole kuunnellut SMG:n hittejä, tuntuvat ne jälleen ihan uudella tavalla puhuttelevilta, kun niitä yhtenä perjantai-iltana kuuntelee keskiaikaisessa kirkossa.
Minulle kirkoissa on samaa kotiinpaluun henkeä kuin suosikkiyhtyeissäkin. Saavunpa sinne milloin tahansa monet asiat toistuvat samanlaisina: hiljaisuus yhdistettynä kaikuviin ääniin, samanlaiset tuoksut, lattioista ja seinistä hohkuva viileys joka pitää virkeänä, tietty levollisuuden tunne. Kirkossa on aina lupa olla itsensä kanssa kenenkään puuttumatta, vaikka ympärillä olisi paljonkin ihmisiä. Kuten en tiedä suosikkiyhtyeeni keikallakaan, en tiedä, millaisista syistä muut ihmiset ovat kirkkoon saapuneet, ovatko he ensimmäistä kertaa, jonkun mukanaan raahaamia vai onko heillä samalla tavalla jokin merkityksellinen henkilökohtainen suhde. Olen käynyt lukuisissa kirkoissa niin Suomessa kuin ulkomailla ja aina tunne on ollut samanlainen, vaikka arkkitehtuurissa ja sisustuksessa onkin vaihtelua. Minulla on myös aina ollut tervetullut olo: kirkossa ei kysytä syitä tulemiseen tai ajeta sieltä pois. Seurakunnat ja ihmiset ovat sitten asia erikseen. Vaikka kirkossa ei olisi käynyt vuosiin, on sinne on helppo palata.
Tämä syksy on ollut monella tapaa raskas, pitkä ja yksinäinen. Toisinaan se on näyttänyt vain sarjalta pettymyksiä, riittämättömyyttä ja ahdistusta. Vaikka tosiasiassa viimeiset pari kuukautta ovat olleet myös täynnä uusia alkuja, merkittäviä kohtaamisia, käsittämättömän täysiä onnen ja yhteenkuuluvuuden hetkiä. Kun identiteettityössään lähtee liikkeelle konfliktista menneen kanssa, on huomattavasti helpompaa reflektoida pettymyksiä kuin nauttia onnen hetkistä. Kun moni asia on ollut kovassa muutoksessa, olen kaivannut jotakin pysyvämpää ja myös tilaa ja aikaa rauhoittumiselle.
Olen pitkään tehnyt kaiken väärin ja liekkini sammuttanut. Baabel on hyvä osoitus SMG:n taidosta yhdistää herkkyys ja voimakkuus, itsenäisen ihmisen tarve välillä olla avoimesti sitä mitä on. Baabelin tunnelma on ihanalla tavalla jostakin muusta maailmasta. Sen kappaleet ovat samaan aikaan rehellisiä ja kyseenalaistavia mutta sopivan avoimia. Baabelin kappaleissa on jotain sellaista, joka on resonoinut tuon identiteettityön kanssa. Samanlaista pyrkimystä mutta päämäärä hämäränä, samanlaista sattumanvaraisuutta.
teksti ja kuva: Ville Hämäläinen
