Lukihärl – Kyyhkynen 3/2014

Lapsena opin nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan. Jo alle kouluikäisenä pystyin hahmottamaan yksinkertaisia sanoja kirjainten sekamelskasta ja odotin valtavalla innolla kouluun pääsyä. Olen aina ollut kasin oppilas, sellainen tavallinen. Peruskoulun jälkeen pääsin helposti siihen lukioon, johon halusin. Kirjoitin sieltä hyvin arvosanoin. Elämäni on ulkopuolisen silmin näyttänyt aika helpolta: olen saanut hyvin töitä, opiskelen yliopistossa ja pääsin jopa ensimmäisellä yrittämällä tavoittelemalleni B2 eli opettajalinjalle.

Todellisuudessa vihasin koulunkäyntiä. Joka vuosi pelkäsin jääväni luokalle. Olen aina ollut mekaanisesti taitava lukemaan mutta koko peruskouluaikanani en tahtonut ymmärtää lukemaani tekstiä. Suurin haaste oppimisessani on ollut juuri tekstin ymmärtäminen ja hankalat sanat. Monesti oppimattomuuteni itketti.

Ala-asteella meillä oli yhdellä luokalla kuusi oppilasta. Tapana oli jakaa kokeet arvosanajärjestyksessä. Ne olivat nöyryyttäviä hetkiä, sillä sain kokeeni yleensä viimeisenä. Kyllästyin olemaan huonoin, joten aloin luntata. Kaiken lunttaamisen lomassa huomasin kuitenkin olevani sekä taitava lunttaaja, jaoppivani kirjoittamalla. Arvosanani lähtivät nousuun ja peruskoulusta selvisin omien muistiinpanojeni avulla.

Alkuni lukiossa oli täysi floppi ja reputin puolet kokeista. Kun olin ollut puoli vuotta lukiossa, jouduin myöntämään itselleni, ettei minusta ole tähän. Tietäisittepä, miten epätoivoinen olinkaan siinä tilanteessa! Ilmoitin lopetuspäätöksestäni äidilleni, joka oli asiasta valtavan pettynyt ja surullinen. Tunsin olevani todellinen luuseri, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan minne elämässäni suuntaisi. Sitten, jo samaisena iltana, tapahtui kuitenkin ihme: lukion ryhmänohjaaja soitti äidilleni ja kertoi tilanteestani. Hän epäili, että minulla olisi lukihäiriö ja ehdotti testejä.

Olen aina vakuutellut itselleni, etten ole tyhmä. En vain osannut määritellä ongelmaani. Diagnoosi vaikeasta lukihäiriöstä oli itselleni valtava helpotus, sillä ongelmaani löytyi jokin järkevä selitys. Lukiossa sain kokeisiin lisäaikaa ja oman tilan, mutta muuten jouduin olemaan ongelmani kanssa yksin. Toisaalta lukiossa opin ensimmäistä kertaa pitämään koulunkäynnistä. Ehkä upein hetki lukioaikanani oli, kun huomasin pitkän taistelun jälkeen muistaneeni lukemani. Käytin paljon aikaa lukiokirjojen lukemiseen, mutta toisaalta lukiossa painotettiin keskustelua ja omaa ajattelua. Se oli helpotus kaltaiselleni sosiaaliselle oppijalle. Sain ensimmäistä kertaa kuulla jopa olevani ”hirvee hikari”.

Myönnän, että luen aivan liian vähän ja lukeminen tekisi todella hyvää myös muistini kehittymisen kannalta. Pidän lukemista vain valtavan työläänä ja uuvuttavana. Tämän vuoksi ajattelen ennemmin niin, että jokainen tilanne on oppimistilanne: ihmisellä on mahdollisuus oppia koko ajan jotakin uutta, jos vain pitää silmänsä ja korvansa auki.

Olen oppinut ettei ole tyhmää kysyä, vaan olla kysymättä. Olen kuitenkin törmännyt myös erikoisiin kysymyksiin ja ennakkoluuloihin. Yliopistossa minulta kysyttiin, että osaanko lukea. Luonnollisesti osaan lukea, sillä olenhan kuitenkin päässyt eteenpäin ala-asteen ensimmäiseltä luokalta. Tuntuu siltä, että harva oikeastaan ymmärtää, mistä lukihäiriössä on kyse. Toisaalta monia huvittaa jatkuva paasaamiseni asiasta. En kaipaa asiallani mitään erityistä huomiota tai erikoisuuden tavoittelua. Sen sijaan haluaisin ihmisten tietävän ja ymmärtävän enemmän lukihäiriötä ja lukihäiriöisiä. Koen tärkeäksi jakaa tietoutta ja antaa sijaa erilaiselle oppijuudelle. Kuitenkin ihmisten tulisi ymmärtää, että meitä erilaisia oppijoita on monenlaisia. Itselleni luetun ymmärtäminen, vieraat kielet ja matikka ovat vaikeita, mutta jollekin toiselle ne voivat olla ihan jotain muuta.

teksti: Jenni Vihtkari

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *