Kaikki vain muuttui vaikeammaksi

Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet on lohduton päätös esseetrilogialle.

 

Antti Nylénin (s.1973) Vihan ja katkeruuden esseet (2007, Savukeidas) oli tärkeä kirja kunnianhimoisen suomalaisen esseistiikan synnyn kannalta. Nylén herätti pateettisilla, tyyliä ja inhoa tihkuneilla esseillään monet lihansyönnin ongelmiin ja purki brittipopin ja ranskalaisen kirjallisuuden parhaimmistoa pakkomielteisesti.

Samalla linjalla jatkoi Halun ja epäluulon esseet (2010, Savukeidas). Muutos kohti seesteisempää ja pohdiskelevampaa otetta alkoi näkyä kristillisyyttä käsitelleessä Tunnustuskirjassa (2013, Kirjapaja), jossa Nylén totesi esikoisensa olevan ”täynnä asentoja, joiden keinotekoisuus eli fiktiivisyys pistää silmään”.

Nylénin kehitys kirjoittajana ei avaudu vain ajatusten vaan enemmänkin tyylin muutoksista – onhan hän itsekin nostanut tyylin ilmaisunsa keskiöön. Esikoisen esipuheessa Nylén kirjoitti, kuinka ”elämässä ja taiteessa johdonmukaisuus ja ristiriitaisuus ovat ankarassa ristiriidassa”, mutta tämän ristiriidan voi ylittää tyylillä.

Esseetrilogian päättävä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016, Savukeidas) ei joko jaksa tai halua olla hyökkäävä. Se on luhistunut, väsynyt teos, joka pyörii pohjalla, minne maailma sen on saanut kiskottua seurakseen.

Toki kirja on täynnä harrasta sanataidetta, esimerkiksi Nylénin kirjoittaessa Elina Merenmiehen tai Beryl Furmanin kuvataiteista. Gaspar Noén Love-elokuvan käsityksiä seksuaalisuudesta Nylén purkaa oivaltavasti. Kirja on täynnä teräviä huomioita maailmasta. Niitä kuitenkin varjostavat epäilykset ja itsekriittisyys.

 

Luin kirjan vauhdilla sen ilmestyttyä ja hurmaannuin. Se oli Nyléniltä taas pakahduttava tiivistys siitä epätoivosta, jota ekokatastrofin ja kestämättömän vaurauden keskellä eläminen herättää. Tein lauseista huoneentauluja mieleeni ja koin oloni paremmaksi: joku kokee samoin ja osaa muotoilla pelkonsa kauniisti.

Seuraavina viikkoina huomasin sisäistäneeni kirjan asenteet: syvän epäluulon ja lohduttomuuden. Hurmaantuneisuuden tunteet alkoivat tuntua epäilyttäviltä. Mitä ja ketä hyödyttää se, että voin tuntea oloni miellyttäväksi ilman, että mikään olisi muuttunut? Ja ilman, että olisin tehnyt hyviä tekoja kauheuden vastustamiseksi?

kauhun-ja-ulkopuolisuuden-esseet-nylen-kansi

Parhaiten kirjaa leimaava syyllisyydentunto ja väsyneisyys avautuu tarkastelemalla paavi Franciscusta ja Juhani Rekolaa käsitteleviä esseitä. Aikaisemmissa kirjoissaan Nylén hyökkäsi laiskaksi mieltämäänsä sekulaarien vasemmistointellektuellin paavikritiikkiä vastaan. Nylén puolusti katolisen kirkon monisyisyyttä, jota etenkään media ei huomioi. ”Jokainen, joka katsoo tarpeelliseksi todistella, että juuri hänen oma juttunsa on erityisen hieno juttu, on joko innostuksesta sokaistunut tai alas vajonnut”, kirjoittaa Nylén nyt.

Apologiaa ei enää kuulu, ja Nylénin katolisuus on muuttunut vaimeammaksi ja epäilevämmäksi. Vielä Tunnustuskirjassa Nylén kertoi, kuinka ei ole vuosien varrella kuullut yhtään messua ehkäisystä, abortista, naispappeudesta tai homoudesta. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä hän toteaa, kuinka Suomen katolinen hiippakunta on ”nykyään konservatiivisempi ja 1800-lukulaisempi kuin Vatikaani konsanaan”, ja kuinka hän parin kuukauden tauon jälkeen osui messuun, jossa vastustettiin homoliittojen kaltaisen ”pahuuden” suvaitsemista.

Monet näkevät nykyisen paavi Franciscuksen liberaalipaavina, joka voisi ohjata kirkkoa oikeaan suuntaan. Nylén itsekin suhtautuu Franciscukseen esseessä ylitsevuotavan positiviisesti. Vain alaviitteessä hän kritisoi sitä, ettei Franciscus itse asiassa ole niin liberaali kuin miltä vaikuttaa. Uusi paavi ei esimerkiksi ole kumoamassa kirkon haitallista ehkäisyoppia tai vastusta sen sisäistä patriarkaalisuutta, vaikka katolisten maiden ”machokulttuuria” kritisoikin.

Esseessä Nylén ylistää Franciscuksen julistamaa evankeliumia, jossa hyökätään läntistä elämänmenoa vastaan tiukkasanaisesti. Tämän äärellä Nylén kokee syyllisyyttä. Kehotukset omaisuuden myymisestä ja ekologisesta elämästä eivät jätä muita vaihtoehtoja kuin totella. Siksi Nylén vierastaa uutta paavia. Näkökulma on väsähtänyt ja pessimistinen, mutta ymmärrettävä. Mitä muuta länsimainen, yltäkylläisyydes- tään kiinni pitävä ihminen voisi tuntea evankeliumin äärellä kuin syyllisyyttä? Paavi vaatii mahdottomia. Paavin kokonaisvaltaisessa, tinkimättömässä hengellisessä asennoitumisessa on sellaista viimeisen taistelun henkeä, jota on helppo ihailla, mutta vaikea noudattaa.

Toinen syy vierastamiselle on se, että Nylén piti edellisestä paavista enemmän. ”Benedictus oli monille myyttinen pahuuden ruumiillistuma, mutta minä rakastin häntä. Rakkauteni ponnisti osittain juuri toisten vihasta. Minusta tuntui, että hän tarvitsi rakkauttani”, Nylén kirjoittaa.

Nylénin halukkuus kritisoida Franciscusta samoista asioista, joista hän lähinnä vastahankaisesti jos lainkaan kritisoi Benedictusta, osoittaa kuinka korostuneesti Nylén kietoi edellisissä kirjoituksissaan Benedictuksen ihailemisen identiteettiinsä, ja sen myötä tuli sivuuttaneeksi niitä ongelmakohtia, joita Bene-
dictuksen näkemyksiin liittyi.

Nylénin tavassa tarkastella katolista kirkkoa on ollut sokeita kohtia, joita voi halutessaan perustella sillä, että esseistiikassa onkin tarkoitus osoittaa ihmiselle tyypillisiä ristiriitaisuuksia, eikä tavoitteena ole johdonmukainen ajattelu. Mutta samanaikaisesti katolisen kirkon puolustajana ja vannoutuneena feministinä toimiminen antoi Nylénin kirkkoa koskevasta ajattelusta ajoittain mielivaltaisen kuvan. Maallisten ongelmien sivuuttaminen hengellisyyden nojalla ei ole vastuullista.

 

Nylén on yksi kirjoittajista, jotka ovat olleet tekemässä tunnetuksi teologi-esseisti Juhani Rekolan (1916–1986) tuotantoa. Tukholman suomalaisessa seurakunnassa uransa pappina tehnyt Rekola kirjoitti esseekokoelmia, joita ennen 2010-lukua lukivat lähinnä harvat teologit.

Vuonna 2013 julkaistiin kaksi Rekolan esseekokoelmaa koonnut Ilo pimeydessä (Kirjapaja), minkä jälkeen on julkaistu valikoima vanhoista lehtikirjoituksista ja ennen julkaisematon matkateos. Nylén kuvaa Rekolan ajattelussa tapahtunutta pimeään heräämistä, jossa hengellinen ”rihkama ja valheellinen lohtu karisivat pois”.

”Pimeään katsottuaan Rekola ei muuttunut pessimistiksi eikä kyynikoksi, ei nihilistiksi eikä fatalistiksi. Hän ei, kuten sanotaan, menettänyt uskoaan. Hän ei ruvennut ateistiksi. Kaikki vain muuttui vaikeammaksi.” Nylénin kiinnostus Rekolaan tuntuu ilmeiseltä, sillä kokoelman muissa esseissä, joista osa on kirjoitettu ennen kuin Nylén löysi Rekolan, on samanlainen ahdistunut sävy kuin Rekolalla. Ja Rekola vaikuttaakin nykyhetkeen hyvin sopivalta kirjoittajalta. Rekola esimerkiksi huomioi, kuinka olemme länsimaissa ”luoneet elämänmuodon, joka tekee vääryyden pysyväksi ja väistämättömäksi”, ja kiinnitti ajoittain huomionsa eläinten oikeuksiin.

Vielä Tunnustuskirjassa Nylén kirjoitti pienistä helpotuksen tuntemuksista, joilla voi lohduttautua, vaikka osallistuukin maailman tuhoon: ”Helpottava seikka on, että voin itse vaikuttaa tuhon määrään. Veren ei tarvitse lainehtia perässäni. Muutama pisara aamukahvissa tai kannettavassa tietokoneessa riittää.Voin vetää rajoja.”

Enää Nylén ei sellaista lohtua löydä. On vain risti kannettavana. ”Ristin näkeminen ilmastonmuutoksessa, kuudennessa sukupuuttoaallossa ja luonnon saastumisessa ei välttämättä merkitse muuta kuin tosiasioiden myöntämistä”, Nylén kirjoittaa.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jää hyväksyä, että kristittynä joutuu ”katselemaan maailmaa, jossa armolla pitäisi olla jokin aktiivinen rooli, mutta ei ole”. Jumalaan uskominen tekee siksi elämästä vaikeampaa. Rekolan mukaan Jumalaan uskoessa saa osakseen ongelmia, ”jotka nyt alkavat polttaa ja joihin ei tule vastausta”.

Maailmassa, jossa on toivottomuuteen syökseviä suuria ongelmia, ei voimattomuutta korostava teologia ole ratkaisukeskeinen tai mielenterveydelle hyvä lähtökohta. Rehellisin se saattaa olla.

 

Kirjoittaja: Mikael Helenius

1 comment for “Kaikki vain muuttui vaikeammaksi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *